Nobodys home ~Osa 5~

Hiljaisessa illassa ei kuulunut mitään muuta kuin minun hiljainen itkuni, kunnes leipomon ovi avautui.

"Mä arvasin ettet pääsis kovin pitkälle tossa mielentilassa." Niall sanoi ja istui viereeni.

Mahtavaa: nyt mun oli selitettettävä kaikki tyypille, johon mä tutustuin vasta aiemmin tänään. Tulisin saamaan vain sääliä, jota en kaivannut. Lisäksi vielä ihan tarpeetonta, teennäistä huolenpitoa. Itkin yhä vuolaammin.

"Kuule." Niall sanoi ja otti mua kädestä kiinni.

Se hellitti hetkeksi, kun katsoin Niallin kirkkaan sinisiin silmiin.

"Sun ei tarvii kertoa mitään vielä jos et halua. Kunhan vaan tiedät, että mä oon valmis kuuntelemaan sitten jos sä jonain päivänä oot valmis." Niall sanoi, puhuen vilpittömästi.

Ehkä Niallilla oli joku ymmärrys mun tunteista.

"Okei." oli ainoa mitä sain sanottua.

Pyyhin kyyneleitäni kädessäni olevaan essuun.

"Mitä se ikinä onkin niin sä kyllä selviät siitä." Niall sanoi halaten minua yllättäen.

Niallin syli oli lämmin ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti lohdutetuksi, jotenkin turvalliseksi. Tietäisipä Niall ainoastaan, ettei mun tapauksessa järjissäänselviämisennuste ollut kovin hyvä, tai ettei ollut mitenkään itsestään selvää, että mä koskaan oikeasti selviäisin tästä.

"Onko kaikki nyt paremmin?" Niall kysyi aidosti huolestuneella äänensävyllä.

"Joo, kyllä mä pärjään." vastasin.

Niall auttoi minut ylös maasta ja lähdin kävelemään kotia kohti. Olin niin ymmälläni kaikesta ja mielessäni kävi suunnaton prosessityö. Enimmäkseen olin kuitenkin ainoastaan vihainen itselleni, enkä syyttänyt Niallia mistään, päinvastoin. Olin niin huolimaton, että annoin jonkun nähdä arpeni.

Onneksi paikalla ei ollut muita sillä siitä vasta katastrofi olisikin syntynyt. Olin myös kiitollinen, etten joutunut selittämään mitään. En olisi pystynyt siihen, saatika halunnut tehdä niin, mutta jos kertoisin joskus jollekkin tästä niin se ihminen jostain kumman syystä voisi hyvinkin olla Niall. Ainakin mielummin Niall, kuin vaikkapa äiti, joka passittais mut välittömästi hullujen huoneelle.

Kävelin läpi lumisateen ja päädyin lopulta kotiovelle.

"Hei Liv! Miten meni?" äiti kysyi, ihan kuin sitä muka oikeasti kiinnostaisi.

Päätin kuitenkin antaa äidillä mahdollisuuden siihen, että oli saanut mussa jotain positiivista muutosta aikaan. Eihän se kovin kauaksi totuudesta heittänyt.

"Ihan ok." vastasin neutraalisti.

Se sai kelvata. Se oli ainoa, mitä äidin piti tietää oli, että mä kyllä pärjäsin ihan hyvin.

"Aiothan sä mennä huomennakin?" äiti kysyi.

"Joo, menen kyllä." vastasin kävellen huoneeseeni.

Ristiriitaisuus valtasi taas mieleni. Vihasin itseäni kuten useimpina muinakin hetkinä. Vihasin sitä kuinka mä en vaan onnistunut pitämään mun tekosia salassa kaikilta tän pitempään. Se oli mun oma asia, mitä tein, enkä mä kaivannut kenenkään hyysäystä, tai ketään sanomaan teennäistä "kyllä kaikki vielä järjestyy".

Pidin harvoista ihmisistä, mutta Niall oli yksi niistä. En halunnut työntää häntä missäännimessä pois, vaikka eihän tää tilanne toki ollut mitenkään miellyttävä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun mä jäin kiinni. Tuntui kuin Niall tietäisi nyt jo paljon enemmän musta, vaikka mä en varsinaisesti kertonutkaan mitään. Kai haavat puhuivat puolestaan.

Miten mä voisin mennä huomenna töihin? Voin vaan kuvitella miten Niall tilee katsomaan mua: säälivästi, lasittunut katse niissä sinisissä silmissään. Mä en kestänyt sitä, ei mulla ollut oikeutta millääntapaa lastata mun ongelmilla muita, varsinkaan ketään niin hellyyttävää kuin Niall.

Se näki mut varmaan nyt jo tän takia aivan eri valossa. Vielä aiemmin mä olin ollut pelkästään erittäin rauhallinen ja vähäpuheinen tyttö, mutta nuin vaan muuttunut itsetuhoiseksi psykoksi Niallin silmissä. Puhdas pöytä meidän välillä ei siis ollutkaan mahdollisuus, vaikka kuinka paljon sitä halusinkin.

Tuntui kuin tämä muiden vähänkään iloisten asioiden joukossa olisi tuhoutunu niin kuin kaikki muutkin. Kai mun oli parempi olla yksin, kuin myrkyttää toisia mun mielentilalla. Ei mun kuulunut olla iloisten ihmisten kanssa ja vaan saada niitten olo huonommaksi. Yksin olo oli parempi, ettei kukaan erehtyisi myötäelämään.

En voinut olla miettimättä käskikö mun vaisto jokatapauksessa pysyä kaukana Niallista? Varoittoko se, että pian Niall tulisi tietämään liikaa, jos tää jatkuu näin? No ei mun vaistot kyllä ollu mulle ikinä enenkään mitään kertonut, mutta silti tunne, jonka mä sain Niallista oli outo.

Päätin mennä kylpyyn, jos se selkeyttäisi ajatuksia. En usko, että naistenlehtien väite sen stressinlievennysvaikutuksista koskisi mua, mutta pakko se oli kokeilla kaikkea mahdollista. Riisuin, menin kylpyhuoneeseen ja laskin veden. Lorina oli ainakin jokseenkin rauhoittavaa laikessa tasaisuudessaan.

Pestyä itseni istuin ammeessa tuijottaen apaattisesti eteeni. Mieleeni tuli kuva lapsuudesta, ajasta kun isä vielä asui meidän kanssa. Mä pidin lapsena kylpemisestä paljon: nauroin, läiskytin vettä, polskin... Isä oli aina ollut se, kenet mä halusin ehdottomasti kylvettämään mut: joka sunnuntai.

Ne hetket mä muistin kyllä hyvin. Meillä oli omat leikkimme kumiankkojen ja muiden lelujen kanssa: meidän oma pikku maailma, jota muut eivät ymmärtäneet. Ammeesta tuli merirosvolaiva, tai jotain muuta yhtä jännittävää. Isä hymyili ja se sai mutkin aina hymyilemään ja nauramaan keheää, huoletonta pikku-tytön naurua.

Mitä sille tytölle tapahtui? Kai se vaan kasvoi aikuuseksi ja joutui rakkaan isänsä hylkäämäksi.