Forbidden colours ~Osa 3~

Odotin Louisia bussipysäkillä. Sillä joka ei ole ollut käytössä enää vuosiin ja joka sijaitsi kaukana kaikkien katseilta, kaikelta. Oli reilustikkin pakkasta ja jäätävän kylmä, mutta se ei haitannut. Halusivan vain nähdä oman boobearini, vaikka sitten tällaisessa paikassa ja keskellä joulukuun pimeyttä.

En ollut edes varma tulisiko Louis, mutta päätin odottaa, vaikka saatoinkin olla auttamattomasti hölmö kököttäessäni tällä. Oliko Louis edes saanut viimeisintä kirjettäni? Vai oliko saanut ja päättänyt unohtaa koko asian? En halunnut luovuttaa meidän suhteen ja kai tää oli mun tapa näyttää se: odottaa täällä vaikka koko yö.

Toivoin Louisin tutevan samoin mua kohtaan, vaikkei hän tietenkään voinut sitä koskaan näyttää, ainakaan kun joku oli katsomassa. Tiesin kuitenkin hänenkin välitävän. En mä muuten olisi täällä. En mä muuten edes yrittäisi saada meidän välejä ennalleen. Ei kaikki tulisi kuitenkaan silti olemaan samoin kuin ennen, mutta mä tein voitavani.

Ehkä mä olin se meidän suhteen "feminiininen" osapuoli kaikkine ylitsepursuavine tunteineni, mutta jommankumman piti pitää huoli siitä, ettei järjen anneta jyrätä kaikkea sitä mitä tunnepuoli halusi tapahtuvan. Ei hän suoranaisesti kylmäkään ollut, vain se järjen ääni, jota kaivattiin jarruttaman mun menoa.

Kun olin seissyt siinä hyvän tovin näin viimein kauempana kävelevän hahmon, joka oli selvästi Louis. En voinut erehtyä kun erotin raitaisen kaulahuivin. Hymyilin hieman sille että herra, jolle maine oli kaikki kaikessa halusi toki minimoiduista riskeistä huolimatta tavata mut. Hänelle oli siis merktystä sillä mitä mä tunsin.

"Mä tiesin, että sä tulisit." sanoin virnistäen.

"Älä nyt luule itsestäs liikoja. Mä oon täällä myös ihan itsenikin takia. On kummankin etu että tää kaikki viimein selvitetään." Louis sanoi.

En mä olettanutkaan, että Louis tulisi vain sen takia, että mä pyysin. Ei se koskaan riittänyt motiiviksi ottaa se sosiaalinen riski, että meidät nähtäisiin yhdessä ilman muuta bändiä, kahden.

"Kyllä mä sen tiedän. Tärkeintä että sä oot nyt täällä." sanoin hieman nöyränä.

Louisin äsken närkästynyt ilme muuttui jo hieman vastaanottavammaksi. Hän jopa hymyili vinosti.

"Ja tärkeeä on myös ettän joku pyysi mua. En mä muuten olis saanu aikaiseksi mitään vaan olisin ainoastaan jatkanut asoiden pakenemista." Louis sanoi.

Ehkä mä en ollutkaan vaan se idiootti, joka halusi sen tulevan ulos kaapista vaan mun puheissa oli ehkä sittenkin jopa järkeä. Me Kumpikin olimme hetken hiljaa kunnes avasin keskustelun hieman irvailevalla kysymyksellä.

"Kotona sun valheet ostetaan vielä, ha?" sanoi kysyvästi.

Louis meni heti hiljaiseksi. Tiesin nimittäin hänellä olevan lukuisia peitetarinoita perheelleen kun hän oli kanssani: "treeneissä meni pitkään", "jäin hengailemaan poikien kanssa" ja klassinen "en vaan huomannut ajankulua".

"Sä tiedät ettei se oo niin yksinkertasta, mutta joo. Niillä ei ole näytä olevan vielä aavistustakaan. Mulla ei oo ikinä riittänyt kanttia kertoa totuutta." Louis sanoi vähän surulliseen sävyyn, ihan kuin yrittäisi pyytää multa käytöstään anteeksi.

Mä kyllä tunsin Louisin. Hän kertoisi perheelleen vasta kun oli ihan pakko, enkä mä voinut vaatia häntä tekemään sitä sitä.

"Harry, mä tää kaikki on vaan niin sekavaa ja pelottavaa. Sun jos kenen pitäis ymmärtää se." Louis aloitti.

Sitä me jaksettiin aina hokea, mutta tottahan se oli. Meidän piti vain elää toivossa, että jonain päivänä se olisi jotenkin helpompaa, että me voitaisiin olla yhdessä ja jopa ylpeitä siitä. Tällä hetkellä Louisin käytös mua kohtaan kieltämättä sai kyllä epäilemään, etten mä riittänyt, tai kelvannut sille.

"Missään tässä ei ole kysymys siitä, että mä muka häpeisin sua tai meidän läheisyyttä. Tässä on vaan niin paljon käsiteltävää." Louis sanoi herkistyen.

Minua ravisti aina kun näin Louisin herkkänä. Minussa heräsi välitön tarve auttaa ja saada kaikki paha maailmasta katoamaan. En halunnut minkään musertavan häntä. Halusin olla Louisin oma suojelusenkeli: varmistaa, että hän pysyy turvassa pahalta maailmalta.

"En mä sua syytä. Ei ole sun vika, että kaikki asiat vaan meni näin. Se on okei." sanoin lohduttavasti, mutta samalla huokaillen.

Kumpikin varmasti mietti hiljaa mielessään sitä, miten olimmekin joutuneet tällaiseen kierteeseen. Kuinka olimme antaneet muiden mielipiteiden vaikuttaa tunteisiimme.

"Mutta se ei ole reilua! Ei ole reilua, että me joudutaan tekemään näin!" Louis miltein huusi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Havahduin Louisin reaktiolle. Olin vain harvoin nähnyt Louisin niin turhautuneena, saatika miltein itkemässä.

"Rauhotu nyt! Ethän sä halua että tänne tulee kohta joku pällistelemään?" sanoin.

Istuimme yhdessä pysäkin penkille. Louis rauhoittui ja nyt pystyimme käymään oikean, rehellisen, järkevän keskustelun niin kuin aikuiset. Tai no ainakin melkein. Eihän meistä saanut tylsiä ja järkeviä aikuisia tekemälläkään.

"Mä oon pahoillani. Tää aihe on mulle vaan niin henkilökohtainen ja jotain sellaista, jonka itsessäni hyväksymisen eteen oon taistellut jo ties kuinka kauan." Louis sanoi edelleen liikuttuneena.

Tietyllä tavalla oli kiva nähdä Louisinkin näyttävän viimein kunnolla tunteensa. Kyllä mä tajusin, että Louisille itsensähyväksyminen oli aina ollut jopa vielä vaikeampaa kuin mulle. Louis halusi olla kaikkien pitämä. Kunpa hän vain ymmärtäisi, että hän oli sitä ilman esittämistäkin: täydellinen juuri tuollaisena,

"Mä tiedän. Uskoa mua, mä tunnen sut Louis." sanoin ymmärtävästi ottaen Louisin syleilyyni.

Tuntui kuin halaisin täysin hukassaolevaa emonsa menettänyttä huskyn pentua. Niin sydäntäsärkevän haavottuivainen Louis oli sillä hetkellä. Painoin pääni Louisin pehmeää takin kaulusta vasten.

"Kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Mä pidän huolta siitä." kuiskasin Louisin korvaan.