Me ratsastettiin täysin keskellä puhdasta luontoa, pitkin vaihtelevaa maastoa. Välillä eteen tuli peltoja, välillä kivikkoa ja jopa pieniä kalliota ja välillä maa oli hiekkaista. Liam ratsasti mun vierellä koko ajan uskollisena, että mä tiesin johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Se tuntui jotenkin suloiselta.
Alun jälkeen kumpikaan ei ollut uskaltanut juurikaan aloittaa keskustelua. Ajoittain oli jopa niin hiljaista, ettei kumpikaan varmasti halunnut rikkoa sitä töksäyttämällä jotain, tai muutenkaan pilata tätä uskomattoman seesteistä ja tyyntä tunnelmaa.
"Saanko mä kysyä jotaki aika henkilökohtasta?" Liam kysyi.
"Kysy pois vaan." mä vastasin pienen hiljaisuuden jälkeen.
Pelkäsin kyllä, että mitä Liam oikeasti tarkotti 'henkilökohtasella kysymyksellä', mutta mun oli oltava valmis avautumaan Liamille yksityisistäkin asioista ilman pelkoa.
"Mä en tiedä miks, mutta musta tuntuu, että suhun on sattunu pahasti elämäs aikana." Liam alotti.
Oliko se niin selvää? Mistä sen näki?
"Mun ei oo tarkotus mitenkään udella, eikä sun oo pakko vastata, jos se tuntuu susta epämukavalta, mutta mikä se on." Liam kysy varovasti.
Nyt olis kyllä sopiva tilaisuus kertoa kaikki. Oltiinhan me kahden ja kaukana kuulevilta korvilta. Silti mä saatoin säikäyttää Liamin pois mun karmealla tarinalla siitä, millaisia nää viime vuodet mulle olivat olleet.
"Haluaks sä lyhyen vai pitkän version?" kysyin.
"Pitkän kiitos." Liam sano.
En edes tiennyt mistä aloittaa. Kunnes pääsin jonkinnäköiseen ratkaisuun kiusallisen hiljaisuuden täytti tasainen hevosten kavioiden kopina.
"Ensinnäkin mua on kiusattiin ties kuinka monen eri syyn takia. Enimmäkseen ulkonäöstä, mutta joka päivä löyty kyllä joku uus aihe. Jonain päivänä se vaan lähti käyntiin ihan tyhjästä eikä sitä saatu lopullisesti lopumaan ku vasta vuosien päästä." aloitin kertomaan tarinaani ja tunsin jo palan nousevan kurkkuuni.
Vaikka olin käsitellyt kaiken tapahtuun mielessäni jo ties kuinka monta kertaa muistot silti ahdistivat. Ne seurasivat vielä varmasti pitkään ja niiden kanssa oli vaan opittava elämään. Ikuinen jälki jäi, vaikka mä olekkaan sisältä enää se sama tyttö.
"Sen tuloksena mun entiset niin sanotut ystävät pikku hiljaa kaikki hylkäs mut ja mä jäin yksin. Mä olin kauan aikaa ilman yhtään ystävää, ilman ketään, kunnes mä tapasin onnekseni kaks tyttöä, joihin mä voin luottaa. Siinä mun surkeiden sattumusten sarja." kerroin itkien ja ääniväristen.
Liamin kasvot alkoivat vakavoitua ja niistä paistoi myötätunto. Mä en voinut katsoa pitempään sinne päinkään sillä en halunnut näyttää Liamille itkeväni, tai tästä voisi tulla hyvinkin kiusallista. Varmasti hänen oli hankala löytää sanoja varsinkin kun mä mitä todennäköimmin alkaisin itkeä entistä enemmän.
Mua hävetti mun oma käytös. Mä olin pilannu kaiken tällä. Ei kukaan normaali ihminen ala itkemään tällä tavalla ihastuksensa edessä ja vielä treffeillä. Miks mun piti alkaa itkemään just nyt? Miks mä olin niin heikko? Mikä mua vaivas?
Liam nosti kätensä hitaasti mun ollalle ja sanoi: "Dawn kuuntele mua. Toi mitä sä kerroit ja se mitä susta saatetaan sanoa ei määrittele sua mitenkään."
Mä nostin pääni ja Liamin täydellisiin kasvoihin katsominen havahdutti mut. Se sai mut heti rauhoittumaan.
"Ne jotka ikinä on sanonu sulle mitään pahaa etenkään sun ulkonäöstä on väärässä: sä oot kaunis. Älä välitä siitä mitä muut sanoo sillä ne on vaan epävarmoja itestään ja koittaa saada olonsa tuntumaan paremmalta tallomalla toisia." Liam sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Tottahan se oli, mutta se ei tarkoittanut, että se olisi yhtä helposti tehty kuin sanottu. Todellisuudessa oli hankala luottaa itseensä kun aina sai kuulla vain siitä, ettei oo yhtä hyvä kuin muut ja ettei kelpaa kellekkään. Siltä musta oli tuntunu ihan liian kauan.
"Lisäks ne ystävät jotka hylkäs sut ei selvästikkään ollu sun välittämisen arvosia. Oikeat ystävät puolustaa ja pysyy toisen rinnalla tollasina hetkinä, eikä liukene heti ku tilanne käy vaikeaksi. Sä ansaiset tulla välitetyksi. Sä ansaiset hyviä asiota." Liam sanoi painokkaasti.
Hetken päästä Liamin kasvoille levisi rohkaisevaan hymy, joka paljasti osan hampaista. Sitä katsoessa mä en voinut muuta kuin piristyä ja lopetin itkemisen. Mä ymmärsin viimein, että mikä oli tärkeää. Ei se mikä oli mennyt vaan se mikä on jo ja mitä on tulossa.
"Sä oot oikeassa. Ehkä mä vielä löydän tavan luottaa itteeni." sanoin jo paljon toiveikkaampana, mutta kuitenkin epäillen.
"Mä tiedän että sä löydät." Liam sanoi.
Tunnelma oli samalla tunteellinen, mutta myös täynnä toivoa. Mun olo oli jotenkin paljon vapaampi sillä mä uskalsin kertoa vaan harvoille tästä. Se oli asia, joka oli lähes aina liian herkkä ja räjähdysaltis puhuttavaksi.
"Jatketaan matkaa. Ei oo enää pitkä matka." sanoin Liamille hymyillen viimesten kyynelien läpi.
Liam hymyili. Matka oli kokonaisuudessaan suhteellisen pitkä, mutta vain niin me päästäisiin tarpeeksi kauas metelistä siihen rauhaan, jonka mä halusin kokea taas pitkästä aikaa. Mä halusin näyttää Liamille erityisen paikan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti