Harryn kirje:
Rakas Louis,
Tiedän, että meidän on ajateltava myös Eleanoria. Kenenkään niin kiltin ja hyväsydämisen ei pitäisi joutua kärsimään, etenkään meidän takiamme. Siksi meidän täytyykin hoitaa kaikki niin, ettei kenellekkään aiheuteta ylimääräistä tuskaa. Meidän täytyy toimia niin, että oikeus tapahtuu ja mielestäni on oikeudenmukaista, että annamme tälle suhteelle edes mahdollisuuden nähdäksemme, onko meillä todella tulevaisuutta todellisena pariskuntana.
Tiedän, että tämä koko tilanne on toivoton, mutta emme saa kadottaa toivoa, vaikka tunnelin päässä valoa ei näkyisikään. Uskon kaikestahuolimatta rakkauteen ja siihen, että sinä ja minä Louis voisimme elää vielä jonain päivänä yhdessä onnellisina: Istuisimme terassilla juomassa shamppanijaa kesäiltana ja meillä riittäisi naurua yhtä paljon, kuin silloin kerran pieneltä ikuisuudelta tuntuva aika sitten jolloin tapasimme.
Sinä olet ollut aina meistä se järkevämpi niissä tilanteissa kun itse olen antamassa tunteiden päättää kaikesta. Se on yksi asia mitä kaipaan kun olemme erossa. Olet kuin parempi puoliskoni ja siksi minun on kuunneltava mitä sinulla on sanottavana ja niin aionkin tehdä. Tää kaikki koskee sua yhtä paljon kuin muakin ja meidän on mietittävä yhdessä, mitä me halutaan loppujenlopuksi toisillemme olla. Rakastavaisia vai ystäviä.
Jos ollaan rehellisiä niin itsekkään en tiedä, että olemmeko oikeasti vain parhaita ystäviä, jotka yrittävät tunteidensa mukana olla jotain muuta mutta se ei johda mihinkään. Olemme kumpikin kokeneet rakkautta elämämme aikana ja tiedämme miltä se tuntuu. Kysymys onkin siitä miksi me tämän määrittelemme. Kerro minulle Louis, onko tämä hyvää ystävyyttä, toveruutta, vai rakkautta jolla on kielletyt värit?
Olet järkevyyden lisäksi ollut meistä myös se ylpeämpi. Välität enemmän muiden mielipiteistä kuin minä ja se on okei. Tiedän hyvin itsekkin mitä julkisuus voi saada aikaan: tulee vaikeammaksi olla oma itsensä, hyväksyä se ja rukoilla että koko maailmakin hyväksyvän se. Toivon silti ettet anna ylpeytesi tulla meidän väliin, tulla onnellisuutta tärkeämmäksi sillä en tiedä mitään pahempaa kuin nähdä sinut onnettomana.
Tunteista puhuminen suoraa ei koskaan ole helppoa, mutta niin on tehtävä, jotta voimme ymmärtää toisiamme. Haluan ymmärtää sinua ja tehdä tästä mahdollisimman helppoa meille molemmille. Kaikki mitä tarvitsemme on vain hieman rehellisyyttä, jotta pääsemme eroon niistä epäilyksistä ja häpeästä, jotka ovat varjostaneet meitä. Meidän tulee seurata sydäntämme, sillä meillä ei ole mitään syytä hävetä sitä keitä olemme, tai mitä tunnemme toisiamme kohtaan jos se on aitoa.
Jos ylpeytesi antaa periksi ja haluat edelleen
tekemisissä kanssani niin pyydän sinua tulemaan sille hylätylle bussipysäkille jossa olemme tavanneet salaa ennenkin. Olen siellä huomenna kuudelta ja jos en näe sinua niin tämä oli kai tässä.
Suukkoja, Harry
Harryn ajatuksia:
Katsoin sitä: kirjettä jonka olin kirjoittanut sydän verta vuotaen, itkien. Kirjettä johon olin tiivistänyt kaikki tunteeni Louisia kohtaan viimeisten vuosien ajalta ja toivoin hänen ymmärtävän, kuinka häntä kaipasin. En vain läheisyyttä, vaan sitä tapaa jolla me ennen oltiin. Mä tarvitsin mun sielun veljeä, kumppania, jota rakastin ehkä enemmän kuin ketään muuta.
Meidän välillä oli jännitettä, sen näkivät kaikki. Kulkiessamme bändin kanssa siihen kiinnitettiin selvästi huomiota ja ihmiset alkoivat epäillä jotain olevan tekeillään: jotkut fanit alkoivat nähdä meidät parina, kun taas toiset kieltäytyivät uskomasta siihen, tai edes ajattelemasta sitä. Meidät haluttiin mielummin nähdä naistenmiehinä kuin parina.
Sitten oli otettava matalampiprofiili käyttöön, jotta skandaali vältettäisiin. Silloin uskoin itsekkin niin olevan parhaaksi kunnes viimein vaadin saada olla vapaa. Tämän takia emme enää voineet liikkua Louisin kanssa yhdessä julkisesti samalla tavalla ja aloimme surullisesti etääntyä myös yksityiselämässä. Ennen pitkää Louisista tuli vain joku jonka mä ennen tunsin.
Ajan myötä Louis tuntui yhtäkkiä kuin vieraalta. Ei enää siltä veljeltä, johon olin jo lähestulkoon kasvanut kiinni kaiken sen yhdessä vietetyn ajan jälkeen. Näimme toisiamme yhä vähemman ja vähemmän, jossain vaiheessa Louis soitti ja ehdotti ettemme tapaisi vähään aikaan ollenkaan.
"Harry, olen pahoillani, mutta se on ainoa keino." Louis sanoi raskaalla äänellä.
Vakuutin ymmärtäväni, vaikka se oli kova isku, josta en ole vieläkään oikein toipunut. Suostuin siihen kuitenkin sillä tiesin, että niin oli tehtävä, jotta huhut saisivat aikaa laskeutua. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Se oli vasta alkusoittoa sille kuinka vaikeaksi kaikki tuli vielä muuttumaan.
Meillä on tunteita toisiamme kohtaan, mutta siitä ei ollut helppoa puhua edes kahden. Sitä ei ollut helppoa edes myöntää itselleen. Mikään tässä ei ollut helppoa, eikä julkisuus, tai se fakta että me ollaan kaksi miestä tehnyt siitä yhtään helpompaa. Jo aivan liian kauan tämä kaikki on ollut yhtä loputonta vuoristoa, jota olen kyllästynyt kiipeämään.
En syyttänyt Louisia mistään, hän on samalla tavalla olosuhteiden uhri kuin minäkin. Olisi väärin väittää, että Louis olisi syyllinen näihin vaikeuksiin. Ainoastaan voin lähinnä syyttää vallitsevaa yhteiskuntaa, jossa tätä ei voida vieläkään oikeasti hyväksyä. Se oli asia, johon en kyennyt vaikuttamaan, vaikka halusinkin.
Ihan kuin rakkaudesta tulisi jotenkin väärää, likaista, sairasta, suorastaan ällöttävää sen takia kehen se kohdistuu. Minä ajattelin eri tavalla. Minun mielestäni rakkaus on aina yhtä virheetön, puhdasta, kaunis kuin ensilumi.
lauantai 30. marraskuuta 2013
Forbidden colours ~Osa 1~
Harryn kirje:
Rakas Louis,
Kirjoitan tämän kirjeen, sillä meillä täytyy puhua. Tää kaikki on mennyt aivan liian pitkälle ja säkin tiedät sen. Koko viime yönä en saanut unta kun mietin meitä ja kaikkea mitä on tapahtunut. Erityisesti sitä kuinka vaikeaa meidän olisi olla oikeasti yhdessä, kunnolla ja julkisesti, kaikkien niiden ihmisten edessä. Se kuulostaa mahdottomalta, mutta haluan uskoa maailmaan, jossa tällainen suhde kuin meidän voitaisiin oikeasti hyväksyä.
Mietittyäni koko yön tulin lopulta siihen päätökseen että mä oon kyllästyny tähän salailemiseen ja esittämiseen, yksityisesti sekä kameroiden edessä. Se pelko että joku näkee seuraa meitä kaikille. Tuntuu kuin me oltaisin kuin vieraat toisillemme, vaikka sä tiedät meidän olevan jotain aivan muuta. Mä haluan olla sun myös ihmisten edessä ja haluan huutaa jokaiselle, että sä oot mun.
Onko olemassa mitä tapaa millä me voitaisiin viimein kaiken tämän ajan jälkeen kertoa kaikille? Tai no ei nyt aluksi sentään kaikille, mutta edes muille bändin pojille, jotka luulee meidän olevan vaan hyviä ystäviä. Ne on meidän veljiä, joiden kuuluisi saada tietää, ettei kaikki ole miltä näyttää. Kyllähän mä valehtelisin jos väittäisin, ettei se pelottais mua, tulla ulos kaapista ja vielä julkisesti, mutta jos sitä ei koskaan tunnusta niin ei voi olla aidosti onnellinen rakastamansa henkilön kanssa.
Sun kanssa mä voisin olla valmis siihen. Ottamaan sen riskin, että koko mun ura voi romahtaa tän paljastuksen myötä. Mitä mä kuitenkaan teen kaikilla sillä, jos mulla ei oo sua? Mä olisin valmis siihen jotta me voidaan viimein olla oikeasti yhdessä. Mä en halua elää enää tässä näytelmässä, jonka tarkoituksena on ainoastaan kiillottaa imagoa ja pitää tuottajat tyytyväisenä. Mulle meidän onni on mainetta tärkeämpää.
Sanot aina, että jos emme halua menettää faneja niin tästä ei voi koskaan tulla julkista. Se ei ole totta. Mä taas uskon, että he suvaitsevat. Ne jotka todella tukevat meitä hyväksyvät meidät tällaisina kuin olemme. Fanit haluavat vain nähdä meidät onnellisena kenen kanssa olimmekaan. Etkö näe? Ei kukaan todellinen fani hylkää meitä vain tämän takia ja ne jotka hylkäävät eivät meitä koskaan hyväksyneetkään.
Mun mielestä on jo korkea aika tehdä jotain. En voi tietenkään vaatia sulta samaa rohkeutta, mutta rukoilen silti, että sä olisit valmis siihen mun, meidän vuoksi.
Rakkain terveisin Harry
Louisin kirje:
Rakas Harry,
Tiedän kyllä mistä puhut ja tuo kaikki on vaivannut mua myös. En saa unta ja tunnen oloni sairaaksi. Mun sydäntää raastaa tehdä joka päivä sulle se, että valitsen Eleanorin, mutta se ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista. Mä rakastan Eleanoria. Todella rakastan ja minun on ajateltava myös häntä. Sä oot mulle kaikki kaikessa Harry, mutta se ei tarkoita, että me voitaisiin olla yhdessä sillä tavalla kuin sä toivot.
Sun täytyy ymmärtää, että jos meidän tilanne koskaan paljastuu niin automaattisesti ajatellaan, että mun ja Eleanorin suhde on koko ajan ollut vain valhetta, pelkkää homouden peittelyä. Sä tiedät, ettei asia ole niin. Eleanor on mun elämän rakkaus, mutta sinä olet joku, jota kohtaan minulla on syviä tunteita, joita en voi hallita. Tiedäthän Harry, rakkaus on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja meidän kahden jos keiden tulisi se tietää.
Mitä tulee faneihin en ole yhtä optimistinen. Uskon, että tässä maailmassa, jossa elämme kahden miehen suhde on edelleen tabu. Siitä ei puhuta ja sitä hävetään. Varsinkin kahden miehen, jotka sattuvat kuulumaan maailman suosituimpaan poikabändiin olisi katastrofi. Siitä kirjoitettaisiin jokaisessa iltapäivä lehdessä. Kaikki tuijottaisivat. Kaikki päivittelisivät. Faneja menetettäisiin. Kaikki muuttuisi. Haluatko sä sitä todella?
Älä käsitä väärin: mäkin haluaisin kertoa. Todella haluaisin Harry. Haluaisin kävellä kanssasi käsikädessä kadulla, suudella ja antaa koko mailman kuulla rakkaudestamme. Kuitenkin jotta emme menettäisi kaikkea meille rakasta niin se ei ole mahdollista. Toivoisin, että vielä jonain päivänä löydämme keinon. Että jonain päivänä ihmiset voivat olla aidosti onnellisia meidän puolestamme sukupuolesta, tai asemasta huolimatta.
Nyt minä puolestani rukoilen, että voimme jatkaa niin kuin ennenkin, vaikka se olisikin toisinaan kuinka vaikeaa, tai kivuliasta hyvänsä. Salailu on hirveää, mutta en halua menettää sinua vain sen takia, ettemme voi olla yhdessä julkisesti. Ei meidän täydy todistella mitään maailmalle. Me olemme yhdessä ja vain sillä on väliä. Tärkeintä on se, mitä tunnemme toisiamme kohtaan vaikemme voisikaan puhua siitä. Muut eivät ymmärtäisi. Mitä väliä muilla on jos me ollaan yhdessä?
Lupaa minulle pysyä hiljaa tästä toistaiseksi ennen kuin olemme puhuneet kasvotusten. Meidän on tavattava jossain rauhaissassa paikassa ja sitten keskusteltava päätöksestä. Älä huoli, kävi miten kävi me voimme selvitä tästä yhdessä niin kuin muistakin esteistä jos vain tahdomme niin.
Ikuisesti sinun, Louis
Rakas Louis,
Kirjoitan tämän kirjeen, sillä meillä täytyy puhua. Tää kaikki on mennyt aivan liian pitkälle ja säkin tiedät sen. Koko viime yönä en saanut unta kun mietin meitä ja kaikkea mitä on tapahtunut. Erityisesti sitä kuinka vaikeaa meidän olisi olla oikeasti yhdessä, kunnolla ja julkisesti, kaikkien niiden ihmisten edessä. Se kuulostaa mahdottomalta, mutta haluan uskoa maailmaan, jossa tällainen suhde kuin meidän voitaisiin oikeasti hyväksyä.
Mietittyäni koko yön tulin lopulta siihen päätökseen että mä oon kyllästyny tähän salailemiseen ja esittämiseen, yksityisesti sekä kameroiden edessä. Se pelko että joku näkee seuraa meitä kaikille. Tuntuu kuin me oltaisin kuin vieraat toisillemme, vaikka sä tiedät meidän olevan jotain aivan muuta. Mä haluan olla sun myös ihmisten edessä ja haluan huutaa jokaiselle, että sä oot mun.
Onko olemassa mitä tapaa millä me voitaisiin viimein kaiken tämän ajan jälkeen kertoa kaikille? Tai no ei nyt aluksi sentään kaikille, mutta edes muille bändin pojille, jotka luulee meidän olevan vaan hyviä ystäviä. Ne on meidän veljiä, joiden kuuluisi saada tietää, ettei kaikki ole miltä näyttää. Kyllähän mä valehtelisin jos väittäisin, ettei se pelottais mua, tulla ulos kaapista ja vielä julkisesti, mutta jos sitä ei koskaan tunnusta niin ei voi olla aidosti onnellinen rakastamansa henkilön kanssa.
Sun kanssa mä voisin olla valmis siihen. Ottamaan sen riskin, että koko mun ura voi romahtaa tän paljastuksen myötä. Mitä mä kuitenkaan teen kaikilla sillä, jos mulla ei oo sua? Mä olisin valmis siihen jotta me voidaan viimein olla oikeasti yhdessä. Mä en halua elää enää tässä näytelmässä, jonka tarkoituksena on ainoastaan kiillottaa imagoa ja pitää tuottajat tyytyväisenä. Mulle meidän onni on mainetta tärkeämpää.
Sanot aina, että jos emme halua menettää faneja niin tästä ei voi koskaan tulla julkista. Se ei ole totta. Mä taas uskon, että he suvaitsevat. Ne jotka todella tukevat meitä hyväksyvät meidät tällaisina kuin olemme. Fanit haluavat vain nähdä meidät onnellisena kenen kanssa olimmekaan. Etkö näe? Ei kukaan todellinen fani hylkää meitä vain tämän takia ja ne jotka hylkäävät eivät meitä koskaan hyväksyneetkään.
Mun mielestä on jo korkea aika tehdä jotain. En voi tietenkään vaatia sulta samaa rohkeutta, mutta rukoilen silti, että sä olisit valmis siihen mun, meidän vuoksi.
Rakkain terveisin Harry
Louisin kirje:
Rakas Harry,
Tiedän kyllä mistä puhut ja tuo kaikki on vaivannut mua myös. En saa unta ja tunnen oloni sairaaksi. Mun sydäntää raastaa tehdä joka päivä sulle se, että valitsen Eleanorin, mutta se ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista. Mä rakastan Eleanoria. Todella rakastan ja minun on ajateltava myös häntä. Sä oot mulle kaikki kaikessa Harry, mutta se ei tarkoita, että me voitaisiin olla yhdessä sillä tavalla kuin sä toivot.
Sun täytyy ymmärtää, että jos meidän tilanne koskaan paljastuu niin automaattisesti ajatellaan, että mun ja Eleanorin suhde on koko ajan ollut vain valhetta, pelkkää homouden peittelyä. Sä tiedät, ettei asia ole niin. Eleanor on mun elämän rakkaus, mutta sinä olet joku, jota kohtaan minulla on syviä tunteita, joita en voi hallita. Tiedäthän Harry, rakkaus on kaikkea muuta kuin yksinkertaista ja meidän kahden jos keiden tulisi se tietää.
Mitä tulee faneihin en ole yhtä optimistinen. Uskon, että tässä maailmassa, jossa elämme kahden miehen suhde on edelleen tabu. Siitä ei puhuta ja sitä hävetään. Varsinkin kahden miehen, jotka sattuvat kuulumaan maailman suosituimpaan poikabändiin olisi katastrofi. Siitä kirjoitettaisiin jokaisessa iltapäivä lehdessä. Kaikki tuijottaisivat. Kaikki päivittelisivät. Faneja menetettäisiin. Kaikki muuttuisi. Haluatko sä sitä todella?
Älä käsitä väärin: mäkin haluaisin kertoa. Todella haluaisin Harry. Haluaisin kävellä kanssasi käsikädessä kadulla, suudella ja antaa koko mailman kuulla rakkaudestamme. Kuitenkin jotta emme menettäisi kaikkea meille rakasta niin se ei ole mahdollista. Toivoisin, että vielä jonain päivänä löydämme keinon. Että jonain päivänä ihmiset voivat olla aidosti onnellisia meidän puolestamme sukupuolesta, tai asemasta huolimatta.
Nyt minä puolestani rukoilen, että voimme jatkaa niin kuin ennenkin, vaikka se olisikin toisinaan kuinka vaikeaa, tai kivuliasta hyvänsä. Salailu on hirveää, mutta en halua menettää sinua vain sen takia, ettemme voi olla yhdessä julkisesti. Ei meidän täydy todistella mitään maailmalle. Me olemme yhdessä ja vain sillä on väliä. Tärkeintä on se, mitä tunnemme toisiamme kohtaan vaikemme voisikaan puhua siitä. Muut eivät ymmärtäisi. Mitä väliä muilla on jos me ollaan yhdessä?
Lupaa minulle pysyä hiljaa tästä toistaiseksi ennen kuin olemme puhuneet kasvotusten. Meidän on tavattava jossain rauhaissassa paikassa ja sitten keskusteltava päätöksestä. Älä huoli, kävi miten kävi me voimme selvitä tästä yhdessä niin kuin muistakin esteistä jos vain tahdomme niin.
Ikuisesti sinun, Louis
perjantai 29. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 10~
"Meitä ootetaan jo! Pidä kiirettä!" huusin äidille.
"Tulen tulen! Ei kai meillä ole mikään hengenhätä?" äiti vastasi.
Oli jouluaatto ja Niall oli kutsunut meidät jouluillalliselle kotiinsa. Kun Niall soitti ja ehdotti yhteistä ateriaa kotonaan niin olin periaatteen takia jo kieltäytymässä sillä tuntui kuin ottaisimme vastaan almuja. Ei ollut oikein tuppautua toisten kotiin etenkään jouluna. Niall kuitenkin sai mut puhuttua ympäri.
Se oli kuitekin hyvin huomaavaista sillä kaikilta kiireiltä emme olleet ehtineet ostaa tarvikkeita jouluateriaan, joten olisimme joutuneet tyytymään pizzaan, tai johonkin muuhun nopeaan ja arkiseen ruokaan.
"Kerro vielä kerran kuka se Niall on. Onko se sun poikaystävä?" äiti kysyi vähän kiusoittelevasti kun pääsimme autoon.
"Ei äiti. Niall ei oo mun poikaystävä." sanoin nauraen äidin uteliaisuudelle.
"Mutta sä haluaisit sen olevan?" äiti lisäsi pistäen mut vielä syvemmälle piinapenkkiin.
"Mä sanon vielä kerran: Niall on vaan mun työkaveri, jolla sattuu olemaan niin suuri sydän että me saadaan sittenkin jouluateria tänä vuonna." selitin naureskellen.
Äiti hymyili. Oli kai ihan ymmärrettävää, että äitiä kiinnosti mun rakkauselämä, kun sellaisesta oli pientkään merkkiä. Ensimmäistä kertaa huomasin pienet rypyt, jotka olivat ilmestyneet äidin silmänympäryksille. Mulle ne eivät olleet merkki vanhuudesta, vaan pikemminkin eletystä, ainakin osittain onnellisesti elämästä.
Niin mä ajattelin äidin eläneen: suhteellisen onnellisesti kaikesta huolimatta.
"Kunhan vain kiusasin. Kyllä minunkin nuoruudessani oli tuollaisia suoraselkäisiä herrasmiehiä, jotka haluaa auttaa nälkäänäkeviä hyvää hyvyyttään." äiti sanoi vitsaillen.
Tuo itseasiassa kuvasi hyvin Niallia. Harvaa poikaa pystyi nykypäivänä sanomaan "suoraselkäiseksi nuoreksimieheksi" niin että se kuulosti oikealta.
"Sitä kyllä on alkanut jo kaivata niitä jouluperinteitä, joille ei tunnu olevan sijaa enää." äiti sanoi mietiskellen.
Tiesin äidin ajattelevan isää. Meillä kummallakin oli varmasti yhtä suuri kaipuu omalla tavallamme. Kaiken sen jälkeen jouluperinteet olivat vaan alkaneet tuntua jotenkin merkityksettömiltä, eikä me oltu enää kahdestaan jatkettu oikeastaan mitään niistä. Ainakaa niitä millä oli jotain väliä: loimuava takkatuli ja se lämpö, lapsenomainen ilo meillä kaikiööa, jokavuotinen perhekuva joka otettiin kuusen vieressä...
"Käänny tästä ja se on toinen talo vasemmalla." annoin ohjeita.
Pihalla koko Niallin perhe odottikin jo meitä hymyillen. Olo tuntui heti tervetulleelta.
"Sä oot varmaankin Livin äiti. Hyvää joulua." sanoi Niall kohteliaasti tervehtien ensin äitiä.
"Kiitos samoin. Sinä taidat sitten olla se kuuluisa Niall, josta Liv on puhunut." äiti sanoi hymyillen.
Niall siirsi katseensa minuun. Hän oli sonnustautunut valkoiseen villapaitaan, jossa oli punaisia lumihiutaleita. Hän näytti niin halattavalta jo valmiiksi.
"Liv!" Niall kiljui iloisena ja syöksyi halaamaan nostaen minut jopa ilmaan.
Kaikki tervehtivät toisiaan ja siiryimme sisälle. Tuoksu oli heti etisessä taivaallinen: pystyin haistamaan kaikki perinne ruuat ja lisäksi vastaleivotut piparit.
"Teillä on varmasti jo nälkä joten mennään keittiöön niin saadaan kaikki vähän murua rinnanalle." Niallin äiti sanoi.
Se sopi hyvin sillä en malttanut olla menemättä välittömästi hajuaistini osoittamaan suuntaan. Jäimme vielä hetkeksi kahden Niallin kanssa, kun vanhemmat olivat menneet edeltä.
"Hyvää joulua Liv." Niall sanoi ojentaen minulle pienen lahjapaketin.
"Ei sun olisi kyllä tarvinut, mutta kiitos." sanoin hymyillen.
Niall tiesi, ettei sen olisi tarvinut. Herrasmiehenä sen piti kuitenkin ostaa jotain.
"Avaa se vaan." Niall sanoi hymyillen, suu jopa pienessä viekkaassa virneessä.
Avasin paketin ja siellä olivat smaragdin vihreät korvakorut. Varmasti aivan liian kalliit annettavaksi kellekkään joululahjaksi ja vielä ilman vastalahjaa. Aloin melkein itkeä liikutuksesta. Niallin hyväsydämisyydellä ei ollut rajoja.
"En mä voin ottaa mitään tällasta vastaan. Ei se olis reilua. Sä oot tehnyt jo mun vuoksi niin paljon ja se on ollut paras joululahja, jota mä olisin koskaan voinu pyytää." sanoin.
Niall oli ollut mun tukena ja apuna sekä välittänyt musta enemmän kuin kukaan koskaan ennen. Oli töykeää pyytää enää mitään muuta.
"Vie nää ja pyydä rahat takasin." sanoin liikuttuneena ja ojensin rasia takaisin Niallille.
"Ota ne vaan. Ei se tullut edes niin kalliiksi ku varmaan luulet sillä oon hyvä tinkimään." Niall sanoi vitsaillen.
"Okei, ehkä mä sitten otan nää, koska sä oot muuten nähny turhaa vaivaa, mutta mä ostan sulle vielä jotain yhtä hienoa kun saan rahaa." sanoin naureskellen.
"Kuulostaa sopimukselta." Niall sanoi nauraen.
Tiesin, että mun piti ostaa Niallille vähintään Rolex korvatakseni tän ja hyvän omatunnon, mutta ei ollut aika murehtia siitä vielä.
"Mulla on itseasiassa sulle toinenkin lahja. Se ei kuitenkaan oo vaatinut penniäkään." Niall sanoi entistä salaperäisempänä.
"No mitä?" kysyin hymyillen.
Niall veti taskustaan mistelinoksan.
"Sä taidat tietää jo mitä on tulossa." Niall sanoi hymyillen.
"Anna palaa." sanoin hymyillen.
Me suutelimme kiihkeästi, mutta kuitenkin suhteellisen nopeasti. Se riitti, että sain tuntuman Niallin jumalaisen pehmeistä ja hellistä huulista. Se oli siihen astisen elämäni maagisin hetki.
"Mennään jo ettei vanhukset ala kuvitella mitään kun me jäätiin näin pitkäksi aikaa kahdestaan." Niall sanoi vitsaillen.
Kävelimme käsikädessä keittiöön ja meille oli yllätys- yllätys jätetty vierekkäiset paikat. Tästä tulisi varmasti kysymyksiä jälkikäteen, mutta ei se mua haitannut.
"Nyt kun kaikki on täällä niin käydään kimppuun." Niallin isäpuoli julisti.
Kaikki söivät ja samalla kävi kiivas keskustelu lähes kaikesta mahdollisesta. Niallia ja minua se huvitti välillä hieman, mutta minkäs vanhemmille teki, erityisesti silloin kun on kyse vuoden sosiaalisesta tapahtumasta nimeltä jouluillallinen. Katsoimme toisiamme välillä merkitsevästi heidän huomaamattaan. Vatsassani kihelmöi, eikä kyse ollut vatsanpuruista, vaan Niallin vangitsevasta katseesta ja niistä huulista, joita olin juuri suudellut.
Tunnelma oli juuri sellainen kuin meillä kotona ennenvanhaan ja joulu tuntui pitkästä aikaa oikeasti siltä kuin kuuluukin: perhejuhlalta huolimatta siitä, miten sen perheen määrittikään. Kellään ei ollut kiire mihinkään, joten ateria ja sen jälkimainingit kestivät myöhään iltaan asti. Istuimme olohuoneessa katsoen kirkkaan taivaan tähtiä ikkunasta ja totesimme illan olevan mitä kaunein. Kaikki oli täydellistä. Niin lämminhenkistä ja vaan täydellistä.
Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä, kiittäen toki Niallin perhettä ruuasta ja mukavasta illasta. Mulle kyseessä oli paljon muutakin. Mun tuli olla kiitollinen ehkä elämäni parhaasta, tai vähintään ikimuistoisimmasta joulusta.
"Tulen tulen! Ei kai meillä ole mikään hengenhätä?" äiti vastasi.
Oli jouluaatto ja Niall oli kutsunut meidät jouluillalliselle kotiinsa. Kun Niall soitti ja ehdotti yhteistä ateriaa kotonaan niin olin periaatteen takia jo kieltäytymässä sillä tuntui kuin ottaisimme vastaan almuja. Ei ollut oikein tuppautua toisten kotiin etenkään jouluna. Niall kuitenkin sai mut puhuttua ympäri.
Se oli kuitekin hyvin huomaavaista sillä kaikilta kiireiltä emme olleet ehtineet ostaa tarvikkeita jouluateriaan, joten olisimme joutuneet tyytymään pizzaan, tai johonkin muuhun nopeaan ja arkiseen ruokaan.
"Kerro vielä kerran kuka se Niall on. Onko se sun poikaystävä?" äiti kysyi vähän kiusoittelevasti kun pääsimme autoon.
"Ei äiti. Niall ei oo mun poikaystävä." sanoin nauraen äidin uteliaisuudelle.
"Mutta sä haluaisit sen olevan?" äiti lisäsi pistäen mut vielä syvemmälle piinapenkkiin.
"Mä sanon vielä kerran: Niall on vaan mun työkaveri, jolla sattuu olemaan niin suuri sydän että me saadaan sittenkin jouluateria tänä vuonna." selitin naureskellen.
Äiti hymyili. Oli kai ihan ymmärrettävää, että äitiä kiinnosti mun rakkauselämä, kun sellaisesta oli pientkään merkkiä. Ensimmäistä kertaa huomasin pienet rypyt, jotka olivat ilmestyneet äidin silmänympäryksille. Mulle ne eivät olleet merkki vanhuudesta, vaan pikemminkin eletystä, ainakin osittain onnellisesti elämästä.
Niin mä ajattelin äidin eläneen: suhteellisen onnellisesti kaikesta huolimatta.
"Kunhan vain kiusasin. Kyllä minunkin nuoruudessani oli tuollaisia suoraselkäisiä herrasmiehiä, jotka haluaa auttaa nälkäänäkeviä hyvää hyvyyttään." äiti sanoi vitsaillen.
Tuo itseasiassa kuvasi hyvin Niallia. Harvaa poikaa pystyi nykypäivänä sanomaan "suoraselkäiseksi nuoreksimieheksi" niin että se kuulosti oikealta.
"Sitä kyllä on alkanut jo kaivata niitä jouluperinteitä, joille ei tunnu olevan sijaa enää." äiti sanoi mietiskellen.
Tiesin äidin ajattelevan isää. Meillä kummallakin oli varmasti yhtä suuri kaipuu omalla tavallamme. Kaiken sen jälkeen jouluperinteet olivat vaan alkaneet tuntua jotenkin merkityksettömiltä, eikä me oltu enää kahdestaan jatkettu oikeastaan mitään niistä. Ainakaa niitä millä oli jotain väliä: loimuava takkatuli ja se lämpö, lapsenomainen ilo meillä kaikiööa, jokavuotinen perhekuva joka otettiin kuusen vieressä...
"Käänny tästä ja se on toinen talo vasemmalla." annoin ohjeita.
Pihalla koko Niallin perhe odottikin jo meitä hymyillen. Olo tuntui heti tervetulleelta.
"Sä oot varmaankin Livin äiti. Hyvää joulua." sanoi Niall kohteliaasti tervehtien ensin äitiä.
"Kiitos samoin. Sinä taidat sitten olla se kuuluisa Niall, josta Liv on puhunut." äiti sanoi hymyillen.
Niall siirsi katseensa minuun. Hän oli sonnustautunut valkoiseen villapaitaan, jossa oli punaisia lumihiutaleita. Hän näytti niin halattavalta jo valmiiksi.
"Liv!" Niall kiljui iloisena ja syöksyi halaamaan nostaen minut jopa ilmaan.
Kaikki tervehtivät toisiaan ja siiryimme sisälle. Tuoksu oli heti etisessä taivaallinen: pystyin haistamaan kaikki perinne ruuat ja lisäksi vastaleivotut piparit.
"Teillä on varmasti jo nälkä joten mennään keittiöön niin saadaan kaikki vähän murua rinnanalle." Niallin äiti sanoi.
Se sopi hyvin sillä en malttanut olla menemättä välittömästi hajuaistini osoittamaan suuntaan. Jäimme vielä hetkeksi kahden Niallin kanssa, kun vanhemmat olivat menneet edeltä.
"Hyvää joulua Liv." Niall sanoi ojentaen minulle pienen lahjapaketin.
"Ei sun olisi kyllä tarvinut, mutta kiitos." sanoin hymyillen.
Niall tiesi, ettei sen olisi tarvinut. Herrasmiehenä sen piti kuitenkin ostaa jotain.
"Avaa se vaan." Niall sanoi hymyillen, suu jopa pienessä viekkaassa virneessä.
Avasin paketin ja siellä olivat smaragdin vihreät korvakorut. Varmasti aivan liian kalliit annettavaksi kellekkään joululahjaksi ja vielä ilman vastalahjaa. Aloin melkein itkeä liikutuksesta. Niallin hyväsydämisyydellä ei ollut rajoja.
"En mä voin ottaa mitään tällasta vastaan. Ei se olis reilua. Sä oot tehnyt jo mun vuoksi niin paljon ja se on ollut paras joululahja, jota mä olisin koskaan voinu pyytää." sanoin.
Niall oli ollut mun tukena ja apuna sekä välittänyt musta enemmän kuin kukaan koskaan ennen. Oli töykeää pyytää enää mitään muuta.
"Vie nää ja pyydä rahat takasin." sanoin liikuttuneena ja ojensin rasia takaisin Niallille.
"Ota ne vaan. Ei se tullut edes niin kalliiksi ku varmaan luulet sillä oon hyvä tinkimään." Niall sanoi vitsaillen.
"Okei, ehkä mä sitten otan nää, koska sä oot muuten nähny turhaa vaivaa, mutta mä ostan sulle vielä jotain yhtä hienoa kun saan rahaa." sanoin naureskellen.
"Kuulostaa sopimukselta." Niall sanoi nauraen.
Tiesin, että mun piti ostaa Niallille vähintään Rolex korvatakseni tän ja hyvän omatunnon, mutta ei ollut aika murehtia siitä vielä.
"Mulla on itseasiassa sulle toinenkin lahja. Se ei kuitenkaan oo vaatinut penniäkään." Niall sanoi entistä salaperäisempänä.
"No mitä?" kysyin hymyillen.
Niall veti taskustaan mistelinoksan.
"Sä taidat tietää jo mitä on tulossa." Niall sanoi hymyillen.
"Anna palaa." sanoin hymyillen.
Me suutelimme kiihkeästi, mutta kuitenkin suhteellisen nopeasti. Se riitti, että sain tuntuman Niallin jumalaisen pehmeistä ja hellistä huulista. Se oli siihen astisen elämäni maagisin hetki.
"Mennään jo ettei vanhukset ala kuvitella mitään kun me jäätiin näin pitkäksi aikaa kahdestaan." Niall sanoi vitsaillen.
Kävelimme käsikädessä keittiöön ja meille oli yllätys- yllätys jätetty vierekkäiset paikat. Tästä tulisi varmasti kysymyksiä jälkikäteen, mutta ei se mua haitannut.
"Nyt kun kaikki on täällä niin käydään kimppuun." Niallin isäpuoli julisti.
Kaikki söivät ja samalla kävi kiivas keskustelu lähes kaikesta mahdollisesta. Niallia ja minua se huvitti välillä hieman, mutta minkäs vanhemmille teki, erityisesti silloin kun on kyse vuoden sosiaalisesta tapahtumasta nimeltä jouluillallinen. Katsoimme toisiamme välillä merkitsevästi heidän huomaamattaan. Vatsassani kihelmöi, eikä kyse ollut vatsanpuruista, vaan Niallin vangitsevasta katseesta ja niistä huulista, joita olin juuri suudellut.
Tunnelma oli juuri sellainen kuin meillä kotona ennenvanhaan ja joulu tuntui pitkästä aikaa oikeasti siltä kuin kuuluukin: perhejuhlalta huolimatta siitä, miten sen perheen määrittikään. Kellään ei ollut kiire mihinkään, joten ateria ja sen jälkimainingit kestivät myöhään iltaan asti. Istuimme olohuoneessa katsoen kirkkaan taivaan tähtiä ikkunasta ja totesimme illan olevan mitä kaunein. Kaikki oli täydellistä. Niin lämminhenkistä ja vaan täydellistä.
Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä, kiittäen toki Niallin perhettä ruuasta ja mukavasta illasta. Mulle kyseessä oli paljon muutakin. Mun tuli olla kiitollinen ehkä elämäni parhaasta, tai vähintään ikimuistoisimmasta joulusta.
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 9~
"Luupathan sä tehdä niin kuin me sovittiin?" Niall kysyi eteisessä lähtiessäni.
"Tietysti. Ei mulla oo mitään syytä olla peloissaan enää." vastasin.
Olin luvannut Niallille hakeutua oikean ammattilaisen hoitoon. Se oli oikea teko tässä tilsnteessa, mutta mä tiedän, ettei kukaan psykiatri kuitenkaan tulis saamaan mussa aikaan samaa vaikutusta kuin Niall tänä iltana.
"Mä tiedän, että sua voi alkaa pelottaa tai ahdistaa siellä mutta muista, että se on sun parhaaksi ja sun on jäätävä, okei?" Niall sanoi ottaen mua olkapäiltä kiinni.
"Okei. Se vaatii voimia, mutta mä teen sen. Älä huoli." vakuutin.
Nyt mä olin se, joka käski olla huolimatta.
"Voimia." Niall sanoi halattuaan mua hyvästiksi.
"Kiitos. Nittä tarvitaan." sanoin.
Kiitettyäni Niallia vielä kerran kaikesta lähdin kävelemään kotiin. Oli jo myöhä, joten kadulla ei ollut juuri ketään. Tässä joulukuun alun illassa olin pimeässä ja yksin, mutta oli hassua, kuinka eriltä se nyt tuntui verrattuna entiseen. Havahduin siihen, kuinka ennen ahdistanut asia ei enää sattunutkaan. Tämä oli askel. Pieni sellainen, mutta silti askel.
Enää en pelännyt pimeää, tai yksinoloa läheskään niin paljon. Ne olivat typeriä pelkoja, jotka olivat nyt sulamassa pois kuin lumihiutale nenänpäässä. Niin ainakin sopi toivoa. Kotona kunhan alkaisin taas kelata asioita mielessäni tavalliseen tapaan tilanne olisi ihan toinen. Siksi tarvitsin Niallin elämääni, olemaan vierelläni ne hetket.
Tärkeintä kuitenkin oli se, mitä olin saanut tänään aikaan. Olin kyennyt puhumaan tunteja käyden erittäin pitkällisen keskustelun kaikesta, minkä ajattelin olevan menneen pieleen elämässäni. Päästin ulos kaiken, mitä olin pyörittänyt päässäni kaikkien näiden viime vuosien aikana. Ei mitään turhaa, eikä mitään jäänyt puuttumaan.
Sen jälkeen oloni oli vapaantuneempi kuin koskaan ennen. Se oli outoa, mutta tunsin saaneeni uuden otteen elämästä. En ollut varma, kuinka kauan sitä kestäisi, mutta se ei ollut olennaista. Olennaista oli opetus jonka mä sain tänään. Opetus siitä kuinka elämä voi toisinaan kaiken pahan lisäksi myös antaa juuri sen, mitä eniten tarvitsen.
Kyse oli siitä herätyksestä, joka sai mut arvostamaan elämää, eikä vain elämää ylipäätänsä, vaan myös omaa elämääni, josta olin valmis luopumaan vielä aiemmin tänään. Niin vähän arvostin itseäni, vaikka Niall yrittikin koko ajan kertoa mulle, että mäkin olen arvokas. Mun oli vaan hankala nähdä sitä kaiken itsesäälin keskellä.
Mun mieli on järkkynnyt enemmän tai vähemmän niin kauan kuin jaksoin muistaa, mutta nyt mä olin löytämässä viimein pakokeinon. Se oli puhuminen. Eikä vaan puhuminen kenelle tahansa vaan nimenomaan oikealle ihmiselle. Toivon, että jokainen tässä samassa tilanteessa oleva löytää sen ihmisen itselleen.
Niallin sanat: "mä en anna sun särkyä." olivat jääneet soimaan mun päähän. Välillä tunsinkin olevani tehty posliinista, joka oli särkymässä hetkenä minä hyvänsä, mutta jos selviän tästä kaikesta vielä joskus voittajana niin posliinin sijasta musta voi tulla titaania, joka kestää mitä vaan. Mitään vaikeampaa ei vois enää tulla mun tielle.
Ehkä jonain päivänä vielä mä pääsisin seisomaan omilla jaloillani ilman että kenenkään ei tarvitsisi katsoa mun perään. Jonain päivänä mä voisin parantua ja viimein elää elämääni täysillä. Tällä hetkellä olin kuitenkin kipeästi turvan ja avun tarpeessa, mutta jonain päivänä musta voi vielä tulla se itsenäinen, vahva nainen, joka mä halusin olla.
Nyt uskoin, että vahvaksi ei voi tulla, ellei ole ensin ollut heikko. Myönsin olevani heikko, mutta palo oli herännyt mun sisällä, palo tulla vahvaksi. Mitä mulle ikinä tästä eteenpäin tapahtuikaan niin en halua ikinä menettää sitä, enkä sitä toivon pilkettä katseessani kun olen Niallin kanssa. Ne saivat olla mun uusia tavaramerkkejä.
Saavoin lopulta kotiovelleni ja yllätykseksi näin pihassa aikaisemmin tapaamani koiranpennun. Mitä se teki täällä?
"Onko pikkuinen taas karannut mamilta?" kysyin ystävällisesti ottaen sen syliin.
Huomasin koiran kaulassa olevan rusetti, johon oli kiinnitetty viesti.
"Kun tapasimme aiemmin sait minut tajuamaan, etten ole viime aikoina ollut enää hyvä hoitaja Puffetille ajan puutteen vuoksi. Tunnistin sinut ja tiesin missä asut, joten sain idean. Tämä pikku kaunotar ansaitsee paremman kodin, eli olisi ilo antaa sinulle tämän tapainen, karvainen joululahja. Terveisin Celine."
Lopussa oli vielä puhelinnumero jos tämä ei ollutkaan toivottu lahja. Se kuitenkin oli. Mä halusin alkaa pitämään huolta tästä pienestä olennosta.
"Meillä tulee olemaan vielä tosi hauskaa, usko pois." sanoin hymyillen Puffetille.
Avasin oven ja päästin Puffetin ensimmäiseksi tutkimaan uutta kotiaan. Se muuttui kuin eri koiraksi: sen häntä heilui ilosta ja korvat nousivat pystyyn. Se taisi jo viihtyä täällä.
"Onko nälkä?" kysyin erittäin emännällisen huolehtivaan sävyyn.
Puffet haukkui ja läähätti vastaukseksi. Sillä oli varmasti sudennälkä. Hain jääkaapista eilisen ruuan tähteä ja terhakka pieni karvapallo syöksyi heti lautasen kimppuun.
"Syö vaan kaikki. Se on ihan sua varten." sanoin.
Puffet katsoi minuab suurin kiiluvin silmin ihan kuin osoittaakseen olevansa kiitollinen. Ruuan päälle annoin kupillisen vettä, jonka Puffet latki nopeasti, mutta suloisella koiranpentu tyylillään. Sitä riemua niinkin pienestä oli sydäntälämmittävää katsoa. Keskenkaiken puhelimeni: se oli äiti.
"Odota hetki niin saat vielä keksin jälkkäriksi." sanoin ja lähdin toiseen huoneeseen puhumaan puhelua.
Puffet oli entistä innoissaan. Olikohan raukka saanut koskaan maistaa herkkuja?
"Hei äiti!" vastasin.
"Hei Liv! Sinähän kuulostat harvinaisen pirteältä verrattuna tavalliseen." äiti sanoi tyytyväisellä äänensävyllä.
"Ai kuulostanko? No ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että taisin saada juuri parhaan joululahjan. Se on pitkä tarina, mutta meidän ovelle tuotiin koira." selitin.
Jätin tottakai väliin sen itsemurhayrityksen. Ei äitiä saanut vielä huolestuttaa sellaisella.
"Koira? Voidaanko me todella pitää se?" äiti kysyi ihmetellen.
"No jos se sopii vaan sulle niin voidaanhan se ihan hyvinkin pitää se. Ei kai siitä mitään vaivaakaan olisi." sanoin.
Äiti oli hetken aikaa hiljaa, kunnes oli taas valmis kommentoimaan tätä yllätystä.
"Olkoon sitten. Olihan se jo aikakin saada vähän elämämää meidänkin taloon." äiti sanoi naureskellen.
Mä kyllä tiesin, ettei äidillä olisi mitään Puffettia vastaan, ei ainakaan sitten kun pääsee näkemään sen. Puhuimme vielä äidin voinnista, joka oli luojankiitos parantunut. Se tuntui jo voitolta.
"Oli mulla itseasiassa asiaakin tähän liittyen kun soitin. Se ei ole vielä ihan varmaa, mutta lääkärien mukaan mulla on mahdollisuus päästä kotiin jouluksi." äiti sanoi.
Äiti tulisi sittenkin kotiin jouluksi? Hymy levisi kasvoilleni ja tiesin, että äiti hymyili puhelun toisessa päässä myös. Nuin mun joulu oli sittenkin pelastettu.
"Tietysti. Ei mulla oo mitään syytä olla peloissaan enää." vastasin.
Olin luvannut Niallille hakeutua oikean ammattilaisen hoitoon. Se oli oikea teko tässä tilsnteessa, mutta mä tiedän, ettei kukaan psykiatri kuitenkaan tulis saamaan mussa aikaan samaa vaikutusta kuin Niall tänä iltana.
"Mä tiedän, että sua voi alkaa pelottaa tai ahdistaa siellä mutta muista, että se on sun parhaaksi ja sun on jäätävä, okei?" Niall sanoi ottaen mua olkapäiltä kiinni.
"Okei. Se vaatii voimia, mutta mä teen sen. Älä huoli." vakuutin.
Nyt mä olin se, joka käski olla huolimatta.
"Voimia." Niall sanoi halattuaan mua hyvästiksi.
"Kiitos. Nittä tarvitaan." sanoin.
Kiitettyäni Niallia vielä kerran kaikesta lähdin kävelemään kotiin. Oli jo myöhä, joten kadulla ei ollut juuri ketään. Tässä joulukuun alun illassa olin pimeässä ja yksin, mutta oli hassua, kuinka eriltä se nyt tuntui verrattuna entiseen. Havahduin siihen, kuinka ennen ahdistanut asia ei enää sattunutkaan. Tämä oli askel. Pieni sellainen, mutta silti askel.
Enää en pelännyt pimeää, tai yksinoloa läheskään niin paljon. Ne olivat typeriä pelkoja, jotka olivat nyt sulamassa pois kuin lumihiutale nenänpäässä. Niin ainakin sopi toivoa. Kotona kunhan alkaisin taas kelata asioita mielessäni tavalliseen tapaan tilanne olisi ihan toinen. Siksi tarvitsin Niallin elämääni, olemaan vierelläni ne hetket.
Tärkeintä kuitenkin oli se, mitä olin saanut tänään aikaan. Olin kyennyt puhumaan tunteja käyden erittäin pitkällisen keskustelun kaikesta, minkä ajattelin olevan menneen pieleen elämässäni. Päästin ulos kaiken, mitä olin pyörittänyt päässäni kaikkien näiden viime vuosien aikana. Ei mitään turhaa, eikä mitään jäänyt puuttumaan.
Sen jälkeen oloni oli vapaantuneempi kuin koskaan ennen. Se oli outoa, mutta tunsin saaneeni uuden otteen elämästä. En ollut varma, kuinka kauan sitä kestäisi, mutta se ei ollut olennaista. Olennaista oli opetus jonka mä sain tänään. Opetus siitä kuinka elämä voi toisinaan kaiken pahan lisäksi myös antaa juuri sen, mitä eniten tarvitsen.
Kyse oli siitä herätyksestä, joka sai mut arvostamaan elämää, eikä vain elämää ylipäätänsä, vaan myös omaa elämääni, josta olin valmis luopumaan vielä aiemmin tänään. Niin vähän arvostin itseäni, vaikka Niall yrittikin koko ajan kertoa mulle, että mäkin olen arvokas. Mun oli vaan hankala nähdä sitä kaiken itsesäälin keskellä.
Mun mieli on järkkynnyt enemmän tai vähemmän niin kauan kuin jaksoin muistaa, mutta nyt mä olin löytämässä viimein pakokeinon. Se oli puhuminen. Eikä vaan puhuminen kenelle tahansa vaan nimenomaan oikealle ihmiselle. Toivon, että jokainen tässä samassa tilanteessa oleva löytää sen ihmisen itselleen.
Niallin sanat: "mä en anna sun särkyä." olivat jääneet soimaan mun päähän. Välillä tunsinkin olevani tehty posliinista, joka oli särkymässä hetkenä minä hyvänsä, mutta jos selviän tästä kaikesta vielä joskus voittajana niin posliinin sijasta musta voi tulla titaania, joka kestää mitä vaan. Mitään vaikeampaa ei vois enää tulla mun tielle.
Ehkä jonain päivänä vielä mä pääsisin seisomaan omilla jaloillani ilman että kenenkään ei tarvitsisi katsoa mun perään. Jonain päivänä mä voisin parantua ja viimein elää elämääni täysillä. Tällä hetkellä olin kuitenkin kipeästi turvan ja avun tarpeessa, mutta jonain päivänä musta voi vielä tulla se itsenäinen, vahva nainen, joka mä halusin olla.
Nyt uskoin, että vahvaksi ei voi tulla, ellei ole ensin ollut heikko. Myönsin olevani heikko, mutta palo oli herännyt mun sisällä, palo tulla vahvaksi. Mitä mulle ikinä tästä eteenpäin tapahtuikaan niin en halua ikinä menettää sitä, enkä sitä toivon pilkettä katseessani kun olen Niallin kanssa. Ne saivat olla mun uusia tavaramerkkejä.
Saavoin lopulta kotiovelleni ja yllätykseksi näin pihassa aikaisemmin tapaamani koiranpennun. Mitä se teki täällä?
"Onko pikkuinen taas karannut mamilta?" kysyin ystävällisesti ottaen sen syliin.
Huomasin koiran kaulassa olevan rusetti, johon oli kiinnitetty viesti.
"Kun tapasimme aiemmin sait minut tajuamaan, etten ole viime aikoina ollut enää hyvä hoitaja Puffetille ajan puutteen vuoksi. Tunnistin sinut ja tiesin missä asut, joten sain idean. Tämä pikku kaunotar ansaitsee paremman kodin, eli olisi ilo antaa sinulle tämän tapainen, karvainen joululahja. Terveisin Celine."
Lopussa oli vielä puhelinnumero jos tämä ei ollutkaan toivottu lahja. Se kuitenkin oli. Mä halusin alkaa pitämään huolta tästä pienestä olennosta.
"Meillä tulee olemaan vielä tosi hauskaa, usko pois." sanoin hymyillen Puffetille.
Avasin oven ja päästin Puffetin ensimmäiseksi tutkimaan uutta kotiaan. Se muuttui kuin eri koiraksi: sen häntä heilui ilosta ja korvat nousivat pystyyn. Se taisi jo viihtyä täällä.
"Onko nälkä?" kysyin erittäin emännällisen huolehtivaan sävyyn.
Puffet haukkui ja läähätti vastaukseksi. Sillä oli varmasti sudennälkä. Hain jääkaapista eilisen ruuan tähteä ja terhakka pieni karvapallo syöksyi heti lautasen kimppuun.
"Syö vaan kaikki. Se on ihan sua varten." sanoin.
Puffet katsoi minuab suurin kiiluvin silmin ihan kuin osoittaakseen olevansa kiitollinen. Ruuan päälle annoin kupillisen vettä, jonka Puffet latki nopeasti, mutta suloisella koiranpentu tyylillään. Sitä riemua niinkin pienestä oli sydäntälämmittävää katsoa. Keskenkaiken puhelimeni: se oli äiti.
"Odota hetki niin saat vielä keksin jälkkäriksi." sanoin ja lähdin toiseen huoneeseen puhumaan puhelua.
Puffet oli entistä innoissaan. Olikohan raukka saanut koskaan maistaa herkkuja?
"Hei äiti!" vastasin.
"Hei Liv! Sinähän kuulostat harvinaisen pirteältä verrattuna tavalliseen." äiti sanoi tyytyväisellä äänensävyllä.
"Ai kuulostanko? No ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että taisin saada juuri parhaan joululahjan. Se on pitkä tarina, mutta meidän ovelle tuotiin koira." selitin.
Jätin tottakai väliin sen itsemurhayrityksen. Ei äitiä saanut vielä huolestuttaa sellaisella.
"Koira? Voidaanko me todella pitää se?" äiti kysyi ihmetellen.
"No jos se sopii vaan sulle niin voidaanhan se ihan hyvinkin pitää se. Ei kai siitä mitään vaivaakaan olisi." sanoin.
Äiti oli hetken aikaa hiljaa, kunnes oli taas valmis kommentoimaan tätä yllätystä.
"Olkoon sitten. Olihan se jo aikakin saada vähän elämämää meidänkin taloon." äiti sanoi naureskellen.
Mä kyllä tiesin, ettei äidillä olisi mitään Puffettia vastaan, ei ainakaan sitten kun pääsee näkemään sen. Puhuimme vielä äidin voinnista, joka oli luojankiitos parantunut. Se tuntui jo voitolta.
"Oli mulla itseasiassa asiaakin tähän liittyen kun soitin. Se ei ole vielä ihan varmaa, mutta lääkärien mukaan mulla on mahdollisuus päästä kotiin jouluksi." äiti sanoi.
Äiti tulisi sittenkin kotiin jouluksi? Hymy levisi kasvoilleni ja tiesin, että äiti hymyili puhelun toisessa päässä myös. Nuin mun joulu oli sittenkin pelastettu.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 8~
"Mitä ihmettä sä oikein teet?!" kuulin takaani.
Käännyin ja näin Niallin kauhistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat täynnä surua, pelkoa. Se herätti minut: joku välitti. Niall välitti. En osannut vasta mitään. Astuin vain alas kaiteelta ja syöksyin halaamaan Niallia, joka oli estänyt mua tekemästä jotain peruttamatonta. Aloin itkeä hänen olkapäätään vasten.
"Sulla on kyllä paljon selitettävää, mutta meillä on kyllä aikaa." Niall sanoi.
Tällä kertaa mä kyllä aioinkin selittää ihan kaiken. Se oli pelottavaa, mutta niin mun oli tehtävä, sillä muuten mä en ikinä paranisi. Se vaati yhden itsemurha yrityksen verran tajuta, mutta niin asiat olivat. Mun oli opittava käsittelemään ongelmia oikealla tavalla tai muuten mä en selviä elämästä.
"Onneksi mä tulin etsimään sua, sillä mä en edes halua ajatella sitä miten muuten olis tapahtunu." Niall sanoi.
Jos Niall ei olis tullu paikalle niin mäkään en kyllä olis varma seurauksista. Tai olin mä varma siitä mitä olisi tapahtunut: mä olisin kuollut, mutta sitä mä en tiedä, olisinko mä onnellinen. Olisinko mä taivaassa vai helvetissä?
"Kiitos Niall. Kiitos kaikesta." sanoin hiljaa.
Kiitos oli vähin mitä mä olin Niallille velkaa. Mä olisin kiitolisuudenvelassa mun koko elämän ajan, jonka mä olin jo varma loppuvan tänä iltana.
"Kaikkea mä oon elämäni aikana ollut mutten koskaan sentään hengenpelasta." Niall sanoi yrittäen keventää tunnelmaa meidän kävellessä sylikkäin.
Enkeli Niall kyllä oli mun silmissä. Ihan kuin jumalan lähettämä viesti mulle. Viesti siitä, että mullakin on vielä tehtävää täällä. Juuri kun oli menettänyt toivon, että tuollaisia ihmisiä olisi enää olemassa. Välillä tuntui siinä suhteessa, että me oltiin toistemme vastakohdat: Pimeys ja valo, jotka kuitenkin tasapainottivat toisiaan.
"Täällä me ollaan. Ole vaan ihan kuin kotonasi." Niall sanoi.
Niallin asunto oli kyllä kieltämättä aika viihtyisä ja jopa kodikas. Ainakin se näytti enemmän kodilta kuin omani koskaan.
"Ota tämä niin olo on mukavampi." Niall sanoi ja ojensi minulle lämpimän huovan.
Otin sen vastaan, mutta katsoin maahan. Pelkäsin näkeväni sen saman lohduttomuuden Niallin kasvoilla kuin aiemmin.
"Homman nimi on se, että mä keitän meille kaakaot ja sä et pelkää kertoa mulle ihan kaikkea." Niall sanoi.
Nyökkäsin ujosti. Tiesin kyllä, ettei Niall päästäisi mua lähtemään ennen kuin kaikki olisi selvitetty juurtajaksaen. Käperryin sohvan nurkkaan Niallin antaman viltin alle. Oloni oli mukavampi, mutta yhä edelleen ontto kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikken kuollutkaan niin tuntuu kuin kaikki sisälläni olisi kuollut.
Näin sivusilmällä Niallin tulevan olohuoneeseen kantaen kahta mukia ja lautasellista pikkuleipiä. Hän istui viereeni ja katsoi minua kuin olisin eksynyt koiranpentu, jonka hän oli tuonut kotiinsa. Ihmisversio siitä mä toki kyllä olinkin.
"Maista. Ne on tehty leipomon reseptillä." Niall sanoi varovasti.
Katsoin pitkään lautasta kunnes päätin ottaa yhden. Se oli ehdottomasti onnistuneempi kuin Niallin leipomossa tekemät, suorastaan suussasulava.
"Nää on hyviä." sanoin jopa hymyillen kohteliaisuuttani hieman.
"Kiva että tykkäät." Niall sanoi naurahtaen.
Söin toisenkin ja hörppäsin välillä kaakaota. Tunnelma oli yhä vaivaantunut. Pikkuleivät eivät olleet ehkä paras tapa päästä keslusteluun kaikesta siitä, mitä mä olin aiemmin tänäänkin kokenut.
"Sano jotain." Niall sanoi kun olin saanut syötyä.
"Mitä muka? Mitä mun pitäis sanoa?" kysyin jopa hieman tuohtuneesti.
"Jotain mikä auttaa meitä pääsemään alkuun. Jotain mitä oot pelänny sanoa ennen tätä." Niall sanoi katsoen mua silmiin.
Päätin antaa sanojen tulla ajatusten mukana.
"Mä todella olin tappaa itteni tänään ja se pelottaa mua. Se saa mut pelkäämään itteäni." sanoin.
Niall ei keuhistunut, vaikka se olisi ollut ehkä kaikista luonnollisin reaktio.
"Niiden aiempien viiltojen perusteella mä arvasin jo sen, mutta miksi? Miksi sä halusit tappaa ittes?" Niall kysyi.
"Koska kaikki mikä oli hyvää mun elämässä on nyt kadonnut, eikä mulla oo mitään jäljellä." sanoin hiljaisuuden jälkeen.
Kyyneleet nousivat silmiini pelkästään kaiken sen ajattelemisesta. Hävetti itkeä muiden nähden. Se sai mut tuntemaan itseni heikoksi, vaikka tiesin tän olevan lopulta parhaaksi. Miten mä pystyn kertomaan kaiken?
"Mä tiedän että sulla on tuohon liittyen joku erityinen asia mielessä joten kerro." Niall sanoi.
"Mun isä, joka yhtenä juhannuspäivänä vaan lähti eikä koskaan tullut takaisin." sanoin.
Muistan sen kuin eilisen. Lähdin niitylle hakemaan kukkakimpua, jonka aioin laittaa tyynynalle seuraavaksi yöksi ja kun tulin takaisin äiti itki keittiössä ja kertoi isän lähteneen. Murruin täysin, enkä voinut mitenkään käsitellä asiaa: mähän olin silloin vasta lapsi.
"Oliko sun isä sulle tärkeä?" Niall kysyi myötätuntoisesti.
"Oli. Se kaikista tärkein. Mun sankari." sanoin nyökäten.
Pikku tytölle isä oli aina tärkeä.
"Onko sun äiti koskaan kertonut sulle syytä siihen?" Niall kysyi hiljaisuuden jälkeen.
"Ei. Koko tän ajan mä oon yrittäny löytää selitystä sille, mutten vieläkään tiedä totuutta." sanoin.
Kerroin Niallille koko tarinan siitä päivästä, jonka jälkeen mun elämä ei oo ollu entisellään.
"Ja mitä muuta? Mikä muu sun mieltä painaa?" Niall kysyi.
Nyt oli aika kertoa taas tarina siitä, kuinka mä tulen jäämään orvoksi ennen kuin lukio loppuu.
"Äidillä todettiin syöpä ja on tällä hetkellä sairaalassa." sanoin ja pala nousi uudestaan kurkkuuni.
"Onko tilanne paha?" Niall kysyi.
Näin Niallin silmistä kuinka hän tunsi tuskani. Ensimmäistä kertaa mä näin jonkun tippalinsissä mun vuoksi.
"On. Selviämisennuste on tosi huono ja siksi mä pelkäänkin joutuvani nuorisokotiin jos ja kun äiti kuolee." sanoin.
"Ei! Mä en salli niin käyvän. Meidän on löydettävä keino estää se, jos pahin tapahtuu." Niall sanoi.
Itkin taas kerran juuri kun olin saanut itseni edes jollaintavalla koottua.
"Älä huoli. Sun äiti tulee vielä kuntoon ja jos ei niin et sä orvoksi jää: sulla on aina mut, huolimatta siitä kuinka julma maailma oliskaan. Mä en annan sun särkyä." Niall sanoi pitäen mua kädestä kiinni.
Ne olivat mitä kauneimpia sanoja, jotka mun tarvitsi kuulla nyt. Varjot oli viemässä mua mukanaan, mutta Niall oli aina siinä: nostamassa mut ylös kun olin putoamassa.
Käännyin ja näin Niallin kauhistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat täynnä surua, pelkoa. Se herätti minut: joku välitti. Niall välitti. En osannut vasta mitään. Astuin vain alas kaiteelta ja syöksyin halaamaan Niallia, joka oli estänyt mua tekemästä jotain peruttamatonta. Aloin itkeä hänen olkapäätään vasten.
"Sulla on kyllä paljon selitettävää, mutta meillä on kyllä aikaa." Niall sanoi.
Tällä kertaa mä kyllä aioinkin selittää ihan kaiken. Se oli pelottavaa, mutta niin mun oli tehtävä, sillä muuten mä en ikinä paranisi. Se vaati yhden itsemurha yrityksen verran tajuta, mutta niin asiat olivat. Mun oli opittava käsittelemään ongelmia oikealla tavalla tai muuten mä en selviä elämästä.
"Onneksi mä tulin etsimään sua, sillä mä en edes halua ajatella sitä miten muuten olis tapahtunu." Niall sanoi.
Jos Niall ei olis tullu paikalle niin mäkään en kyllä olis varma seurauksista. Tai olin mä varma siitä mitä olisi tapahtunut: mä olisin kuollut, mutta sitä mä en tiedä, olisinko mä onnellinen. Olisinko mä taivaassa vai helvetissä?
"Kiitos Niall. Kiitos kaikesta." sanoin hiljaa.
Kiitos oli vähin mitä mä olin Niallille velkaa. Mä olisin kiitolisuudenvelassa mun koko elämän ajan, jonka mä olin jo varma loppuvan tänä iltana.
"Kaikkea mä oon elämäni aikana ollut mutten koskaan sentään hengenpelasta." Niall sanoi yrittäen keventää tunnelmaa meidän kävellessä sylikkäin.
Enkeli Niall kyllä oli mun silmissä. Ihan kuin jumalan lähettämä viesti mulle. Viesti siitä, että mullakin on vielä tehtävää täällä. Juuri kun oli menettänyt toivon, että tuollaisia ihmisiä olisi enää olemassa. Välillä tuntui siinä suhteessa, että me oltiin toistemme vastakohdat: Pimeys ja valo, jotka kuitenkin tasapainottivat toisiaan.
"Täällä me ollaan. Ole vaan ihan kuin kotonasi." Niall sanoi.
Niallin asunto oli kyllä kieltämättä aika viihtyisä ja jopa kodikas. Ainakin se näytti enemmän kodilta kuin omani koskaan.
"Ota tämä niin olo on mukavampi." Niall sanoi ja ojensi minulle lämpimän huovan.
Otin sen vastaan, mutta katsoin maahan. Pelkäsin näkeväni sen saman lohduttomuuden Niallin kasvoilla kuin aiemmin.
"Homman nimi on se, että mä keitän meille kaakaot ja sä et pelkää kertoa mulle ihan kaikkea." Niall sanoi.
Nyökkäsin ujosti. Tiesin kyllä, ettei Niall päästäisi mua lähtemään ennen kuin kaikki olisi selvitetty juurtajaksaen. Käperryin sohvan nurkkaan Niallin antaman viltin alle. Oloni oli mukavampi, mutta yhä edelleen ontto kaiken tapahtuneen jälkeen. Vaikken kuollutkaan niin tuntuu kuin kaikki sisälläni olisi kuollut.
Näin sivusilmällä Niallin tulevan olohuoneeseen kantaen kahta mukia ja lautasellista pikkuleipiä. Hän istui viereeni ja katsoi minua kuin olisin eksynyt koiranpentu, jonka hän oli tuonut kotiinsa. Ihmisversio siitä mä toki kyllä olinkin.
"Maista. Ne on tehty leipomon reseptillä." Niall sanoi varovasti.
Katsoin pitkään lautasta kunnes päätin ottaa yhden. Se oli ehdottomasti onnistuneempi kuin Niallin leipomossa tekemät, suorastaan suussasulava.
"Nää on hyviä." sanoin jopa hymyillen kohteliaisuuttani hieman.
"Kiva että tykkäät." Niall sanoi naurahtaen.
Söin toisenkin ja hörppäsin välillä kaakaota. Tunnelma oli yhä vaivaantunut. Pikkuleivät eivät olleet ehkä paras tapa päästä keslusteluun kaikesta siitä, mitä mä olin aiemmin tänäänkin kokenut.
"Sano jotain." Niall sanoi kun olin saanut syötyä.
"Mitä muka? Mitä mun pitäis sanoa?" kysyin jopa hieman tuohtuneesti.
"Jotain mikä auttaa meitä pääsemään alkuun. Jotain mitä oot pelänny sanoa ennen tätä." Niall sanoi katsoen mua silmiin.
Päätin antaa sanojen tulla ajatusten mukana.
"Mä todella olin tappaa itteni tänään ja se pelottaa mua. Se saa mut pelkäämään itteäni." sanoin.
Niall ei keuhistunut, vaikka se olisi ollut ehkä kaikista luonnollisin reaktio.
"Niiden aiempien viiltojen perusteella mä arvasin jo sen, mutta miksi? Miksi sä halusit tappaa ittes?" Niall kysyi.
"Koska kaikki mikä oli hyvää mun elämässä on nyt kadonnut, eikä mulla oo mitään jäljellä." sanoin hiljaisuuden jälkeen.
Kyyneleet nousivat silmiini pelkästään kaiken sen ajattelemisesta. Hävetti itkeä muiden nähden. Se sai mut tuntemaan itseni heikoksi, vaikka tiesin tän olevan lopulta parhaaksi. Miten mä pystyn kertomaan kaiken?
"Mä tiedän että sulla on tuohon liittyen joku erityinen asia mielessä joten kerro." Niall sanoi.
"Mun isä, joka yhtenä juhannuspäivänä vaan lähti eikä koskaan tullut takaisin." sanoin.
Muistan sen kuin eilisen. Lähdin niitylle hakemaan kukkakimpua, jonka aioin laittaa tyynynalle seuraavaksi yöksi ja kun tulin takaisin äiti itki keittiössä ja kertoi isän lähteneen. Murruin täysin, enkä voinut mitenkään käsitellä asiaa: mähän olin silloin vasta lapsi.
"Oliko sun isä sulle tärkeä?" Niall kysyi myötätuntoisesti.
"Oli. Se kaikista tärkein. Mun sankari." sanoin nyökäten.
Pikku tytölle isä oli aina tärkeä.
"Onko sun äiti koskaan kertonut sulle syytä siihen?" Niall kysyi hiljaisuuden jälkeen.
"Ei. Koko tän ajan mä oon yrittäny löytää selitystä sille, mutten vieläkään tiedä totuutta." sanoin.
Kerroin Niallille koko tarinan siitä päivästä, jonka jälkeen mun elämä ei oo ollu entisellään.
"Ja mitä muuta? Mikä muu sun mieltä painaa?" Niall kysyi.
Nyt oli aika kertoa taas tarina siitä, kuinka mä tulen jäämään orvoksi ennen kuin lukio loppuu.
"Äidillä todettiin syöpä ja on tällä hetkellä sairaalassa." sanoin ja pala nousi uudestaan kurkkuuni.
"Onko tilanne paha?" Niall kysyi.
Näin Niallin silmistä kuinka hän tunsi tuskani. Ensimmäistä kertaa mä näin jonkun tippalinsissä mun vuoksi.
"On. Selviämisennuste on tosi huono ja siksi mä pelkäänkin joutuvani nuorisokotiin jos ja kun äiti kuolee." sanoin.
"Ei! Mä en salli niin käyvän. Meidän on löydettävä keino estää se, jos pahin tapahtuu." Niall sanoi.
Itkin taas kerran juuri kun olin saanut itseni edes jollaintavalla koottua.
"Älä huoli. Sun äiti tulee vielä kuntoon ja jos ei niin et sä orvoksi jää: sulla on aina mut, huolimatta siitä kuinka julma maailma oliskaan. Mä en annan sun särkyä." Niall sanoi pitäen mua kädestä kiinni.
Ne olivat mitä kauneimpia sanoja, jotka mun tarvitsi kuulla nyt. Varjot oli viemässä mua mukanaan, mutta Niall oli aina siinä: nostamassa mut ylös kun olin putoamassa.
maanantai 25. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 7~
Suurta henkistätaistelua mielessäni käyden puin eteisessä takkia päälleni. Ulkona oli kylmä, joten kiedoin lisäksi värikkään kaulahuivin kaulaani ja laitoin lämpimät lapaset käsiini. Viimeiseen hetkeen asti suunnittelin lukitsevani oven ja jääväni sisälle koko päiväksi, mutta se ei ollut ratkaisu mihinkään ja mäkin tiesin sen.
Tunsin vatsassani epämiellyttävän vellovan tunteen ja huokaisin ahdistuksesta. Pysähdyin hetkeksi eteisen peilin eteen saadakseni tilaa ajatella. Vastassa näin kärsineen, kalpean, jäätyneen ja rikkinäisen ihmisen. En ollut tunnistaa itseäni enää. Mitä oli tapahtunut? Katsoessani peilikuvaani herkistyin alkaen melkein itkeä.
Rukoilin mielessäni kaiken onnistuvan ennusteestahuolimatta ilman mulle tyypillistä pelkoa: muuta mä en tarvinnut. Jos mä selviäisin tästä päivästä ja meidän keskustelu tuottaa hedelmää niin ehkä kaikki vois olla taas edes hetken verran aavistuksen paremmin. Mä tarvitsin vain jonkun, joka todella ymmärtää mua, eikä tuomitse.
Olin kai hullu, kun oli luottamassa Nialliin, jota en edes tuntenut kunnolla, mutta ei mulla ollut ketään muutakaan, kenen puoleen kääntyä. Tää oli mun ainoa vaihtoehto ja viimein oljenkorsi, jos en halua päätyä itsemurhaan. Pelotin itseäni ajattelemalla niin, mutta siinä tulee käymään, jos en saa apua.
Avun tarpeen myöntämisen sanottiin olevan ensimmäinen askel, joten kai mä olin matkalla paranemiseen. Mutta mikä mua siltikään estää vaikkapa hyppäämästä sillalta tai olemaan tyytymättä pelkkiin viiltoihin? Oikea vastaus: ei kukaan. Ei edes Niall, vaikka se kuinka haluskin pelastaa mut mun väistämättömältä kohtalolta.
Se ei muuttuisi miksikään: mun halu päästä parempaan paikkaan. Jonnekkin kauas täältä. Jonnekkin jossa tämän maailman lainalaisuudet eivät päde. Taivaaseen mä en ollut koskaan oikein uskonut, mutta siitä mä olin varma, että kuoleman jälkeen kipu katoaa. En jälkeen ei ole enää pelkoa, tai pimeyttä.
Näine synkkine ajatukseni lähdin ulos. Ovi paiskautui kiinni perässäni ja kävelin pitkin lumisia katuja upottaen kasvot kaulahuiviini. Pian huomasin pienen suloisen koiranpennun tulleen jalkojeni juureen. Se läähätti ja katsoi minua suurilla silmillään. Raukalla oli selvästi kylmä täällä pakkasessa.
"Mistäs sinä siihen tulit?" kysyin ystävällisesti ottaen koiran syliini.
En tietenkään saanut vastausta, mutta ei se haitannut. Jatkoin tämän suloisen otuksen tuijottamista ja huomasin sen aivan tärisevän, kun yritin saada sitä lämpimäksi. Huomasin sen olevan peloissaan, hukassa. Siinä suhteessa sehän oltiin tismalleen samanlaisia: kaksi kärsinyttä sielua toivova katse silmissään.
En ollut koskaan oikeastaan perustanut eläimistä, mutta tämä erityinen yksilö jotenkin lämmitti sydämeni. Tunsuin outoa myötätuntoa sitä kohtaan. Kuka oli jättänyt sen yksin?
"Oi anteeksi. Puffetilla on tapana päästä karkaamaan." pienikokoinen nainen, selvästi koiran omistaja sanoi ja otti tämän minulta.
"Ei se mitään." vastasin.
Loin vielä viimeisen katseen pentuun, joka jäi tuijottamaan minua ja me kumpikin jatkoimme matkaa omiin suuntiimme. Tuntui jotenkin kivalta kuvitella hetken ajan olevansa ihan tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oli ulkona lemmikkinsä kanssa. Olla tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oikeasti tunsi jotain.
Näin matkall lisäksi paljon rakastuneita pariskuntia ja onnellisia perheitä. Se herätti mussa syviä tunteita. Oliko mulla toivoakaan saavuttaa ikinä jotain tollasta? Pystyikö kukaan rakastamaan ketään tällaista? Salaa mä toivoin, että jonain päivänä mä pääsisin vielä jaloilleni ja mulla olis mahdollisuus elää niin kuin muut.
Tää oli yks niistä syistä miksi en käynyt paljon ulkona. Pohtisin vaan kaikkea aivan liikaa, masentuisin vain lisää saadessani muistutuksen omasta kurjuudestani ja viiltelisin. Siksi halusin olla omissa oloissani: suojellakseni itseäni ulkomaailmalta, joka oli monelle muulle kaunis, mutta mulle julma.
Tulin yhä lähemmäksi Niallin taloa ja yhtäkkinen pakokauhu iski. Niall odotti mua, eikä ollut mitään takuuta, että tulisko se saamaan musta edes mitään irti, sillä enhän mä mitenkään voinut olla valmis tähän. En mä puhuis yhtään mitään ellei musta tunnu täysin siltä, että niin oli tarvis. Miks mä alunperinkään edes suostuin?
Mä kertoisin kaiken vain ja ainoastaan kaiken pähkinän kuoressa ja ilman mitään selventäviä yksityiskohtia. piste. Ymmärsihän Niall sen? En mä aikonut ruveta pillittämään siitä kaiksta, mikä mun elämässä ja tässä maailmassa oli vikana, vaikka se niin haluaiski. Se sai olla tyytyväinen, jos mä ylipäätänsä edes puhuisin niissä olosuhteissa.
Niall tulee saamaan vaan pienen raapaisun siitä kaikesta tuskasta ja surusta, mitä mun pienessä itsetuhoisessa mielessä liikkui. Jos se riittää niin okei, mutta jos ei niin tää kaikki on ihan turhaa. Ei Niall voi auttaa mua. Ei kukaan voi. Mitä mä oikein kuvittelin?
Raivostuin ja turhauduin omista ajatuksistani. Paniikissa käännyin ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Ahdistus valtasi taas koko vartaloni niin kuin salama, joka vaan etsii uutta puuta, johon iskeä täydellä voimalla. Koetin paeta sitä, mutten voinut. Se sai minut aina kiinni missä olinkin ja vaikka kuinka juoksisin.
Tarpeeksi kauan juostuani näin sillan, jonka olin ohittanut jonkin aikaa sitten. Pysähdyin ja hengitin puuskuttaen. Katsoin tyhjin silmin alas sillalta nojaten kaiteeseen. Näin autojen kulkevan moottoritiellä kovaa vauhtia. Vaikka pudotus ei ollut pitkä niin hyppy alas oikeaan aikaan tietäisi varmaa kuolemaa.
Miltä tuntuisi hypätä? Kaikki olisi ohi hetkessä, ilman tuskaa. Mun näkökulmasta ei siis hassumpi tapa mennä. Olisiko se ratkaisu kaikkeen? Se että mua ei enää olisikaan? Niin olisiki kaikkien kannalta parempi, tai ainakin niin musta tuntuu. Välittikö oikeastaan kukaan? Vaikuttaisiko se kehenkään? Itkisikö kukaan?
Nostin jo jalkaani kaiteelle ja hetkessä huomasin seisovani kokonaan sen päällä. Katsoin taivasta viimeisen kerran ja hyvästelin tämän maailman, jossa olin kokenut olevani vankina jo niin kauan. Maailman, jolla ei ollut enää mitään tarjottavaa minulle. Tänään se kaikki kuitenkin päättyi: tässä ja nyt. Mä olin valmis. Ei pelkoa.
Hassua kuinka ennen pelkäsin kuolemaa. Se oli pahinta mitä millekkään voi koskaan tapahtua. Nyt ymmärsin, että sitäkin pahempi oli ikuinen kärsimys. Tämä oli kuin antaisin itselleni armokuoleman. Vaikka olin nuori niin mun tehtävä täällä oli tehty. Mä olin nähnyt ja kokenut jo tarpeeksi. Oli mun aika mennä.
Seisoin siinä kuin kallionkielekkeellä. Oli ilmeisesti totta, että elämä vilisi filminauhana silmien edessä viimeisinä hetkinä. Loppu oli siis todella käsillä. Sekin oli totta että ihminen näkee silloin kaikki hänelle rakkaat asiat. Näin isän, kaikki ne hetket, jolloin olin koskaan ollut onnellinen. Lopuksi näin Niallin.
Tunsin vatsassani epämiellyttävän vellovan tunteen ja huokaisin ahdistuksesta. Pysähdyin hetkeksi eteisen peilin eteen saadakseni tilaa ajatella. Vastassa näin kärsineen, kalpean, jäätyneen ja rikkinäisen ihmisen. En ollut tunnistaa itseäni enää. Mitä oli tapahtunut? Katsoessani peilikuvaani herkistyin alkaen melkein itkeä.
Rukoilin mielessäni kaiken onnistuvan ennusteestahuolimatta ilman mulle tyypillistä pelkoa: muuta mä en tarvinnut. Jos mä selviäisin tästä päivästä ja meidän keskustelu tuottaa hedelmää niin ehkä kaikki vois olla taas edes hetken verran aavistuksen paremmin. Mä tarvitsin vain jonkun, joka todella ymmärtää mua, eikä tuomitse.
Olin kai hullu, kun oli luottamassa Nialliin, jota en edes tuntenut kunnolla, mutta ei mulla ollut ketään muutakaan, kenen puoleen kääntyä. Tää oli mun ainoa vaihtoehto ja viimein oljenkorsi, jos en halua päätyä itsemurhaan. Pelotin itseäni ajattelemalla niin, mutta siinä tulee käymään, jos en saa apua.
Avun tarpeen myöntämisen sanottiin olevan ensimmäinen askel, joten kai mä olin matkalla paranemiseen. Mutta mikä mua siltikään estää vaikkapa hyppäämästä sillalta tai olemaan tyytymättä pelkkiin viiltoihin? Oikea vastaus: ei kukaan. Ei edes Niall, vaikka se kuinka haluskin pelastaa mut mun väistämättömältä kohtalolta.
Se ei muuttuisi miksikään: mun halu päästä parempaan paikkaan. Jonnekkin kauas täältä. Jonnekkin jossa tämän maailman lainalaisuudet eivät päde. Taivaaseen mä en ollut koskaan oikein uskonut, mutta siitä mä olin varma, että kuoleman jälkeen kipu katoaa. En jälkeen ei ole enää pelkoa, tai pimeyttä.
Näine synkkine ajatukseni lähdin ulos. Ovi paiskautui kiinni perässäni ja kävelin pitkin lumisia katuja upottaen kasvot kaulahuiviini. Pian huomasin pienen suloisen koiranpennun tulleen jalkojeni juureen. Se läähätti ja katsoi minua suurilla silmillään. Raukalla oli selvästi kylmä täällä pakkasessa.
"Mistäs sinä siihen tulit?" kysyin ystävällisesti ottaen koiran syliini.
En tietenkään saanut vastausta, mutta ei se haitannut. Jatkoin tämän suloisen otuksen tuijottamista ja huomasin sen aivan tärisevän, kun yritin saada sitä lämpimäksi. Huomasin sen olevan peloissaan, hukassa. Siinä suhteessa sehän oltiin tismalleen samanlaisia: kaksi kärsinyttä sielua toivova katse silmissään.
En ollut koskaan oikeastaan perustanut eläimistä, mutta tämä erityinen yksilö jotenkin lämmitti sydämeni. Tunsuin outoa myötätuntoa sitä kohtaan. Kuka oli jättänyt sen yksin?
"Oi anteeksi. Puffetilla on tapana päästä karkaamaan." pienikokoinen nainen, selvästi koiran omistaja sanoi ja otti tämän minulta.
"Ei se mitään." vastasin.
Loin vielä viimeisen katseen pentuun, joka jäi tuijottamaan minua ja me kumpikin jatkoimme matkaa omiin suuntiimme. Tuntui jotenkin kivalta kuvitella hetken ajan olevansa ihan tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oli ulkona lemmikkinsä kanssa. Olla tavallinen englantilainen koiranomistaja, joka oikeasti tunsi jotain.
Näin matkall lisäksi paljon rakastuneita pariskuntia ja onnellisia perheitä. Se herätti mussa syviä tunteita. Oliko mulla toivoakaan saavuttaa ikinä jotain tollasta? Pystyikö kukaan rakastamaan ketään tällaista? Salaa mä toivoin, että jonain päivänä mä pääsisin vielä jaloilleni ja mulla olis mahdollisuus elää niin kuin muut.
Tää oli yks niistä syistä miksi en käynyt paljon ulkona. Pohtisin vaan kaikkea aivan liikaa, masentuisin vain lisää saadessani muistutuksen omasta kurjuudestani ja viiltelisin. Siksi halusin olla omissa oloissani: suojellakseni itseäni ulkomaailmalta, joka oli monelle muulle kaunis, mutta mulle julma.
Tulin yhä lähemmäksi Niallin taloa ja yhtäkkinen pakokauhu iski. Niall odotti mua, eikä ollut mitään takuuta, että tulisko se saamaan musta edes mitään irti, sillä enhän mä mitenkään voinut olla valmis tähän. En mä puhuis yhtään mitään ellei musta tunnu täysin siltä, että niin oli tarvis. Miks mä alunperinkään edes suostuin?
Mä kertoisin kaiken vain ja ainoastaan kaiken pähkinän kuoressa ja ilman mitään selventäviä yksityiskohtia. piste. Ymmärsihän Niall sen? En mä aikonut ruveta pillittämään siitä kaiksta, mikä mun elämässä ja tässä maailmassa oli vikana, vaikka se niin haluaiski. Se sai olla tyytyväinen, jos mä ylipäätänsä edes puhuisin niissä olosuhteissa.
Niall tulee saamaan vaan pienen raapaisun siitä kaikesta tuskasta ja surusta, mitä mun pienessä itsetuhoisessa mielessä liikkui. Jos se riittää niin okei, mutta jos ei niin tää kaikki on ihan turhaa. Ei Niall voi auttaa mua. Ei kukaan voi. Mitä mä oikein kuvittelin?
Raivostuin ja turhauduin omista ajatuksistani. Paniikissa käännyin ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Ahdistus valtasi taas koko vartaloni niin kuin salama, joka vaan etsii uutta puuta, johon iskeä täydellä voimalla. Koetin paeta sitä, mutten voinut. Se sai minut aina kiinni missä olinkin ja vaikka kuinka juoksisin.
Tarpeeksi kauan juostuani näin sillan, jonka olin ohittanut jonkin aikaa sitten. Pysähdyin ja hengitin puuskuttaen. Katsoin tyhjin silmin alas sillalta nojaten kaiteeseen. Näin autojen kulkevan moottoritiellä kovaa vauhtia. Vaikka pudotus ei ollut pitkä niin hyppy alas oikeaan aikaan tietäisi varmaa kuolemaa.
Miltä tuntuisi hypätä? Kaikki olisi ohi hetkessä, ilman tuskaa. Mun näkökulmasta ei siis hassumpi tapa mennä. Olisiko se ratkaisu kaikkeen? Se että mua ei enää olisikaan? Niin olisiki kaikkien kannalta parempi, tai ainakin niin musta tuntuu. Välittikö oikeastaan kukaan? Vaikuttaisiko se kehenkään? Itkisikö kukaan?
Nostin jo jalkaani kaiteelle ja hetkessä huomasin seisovani kokonaan sen päällä. Katsoin taivasta viimeisen kerran ja hyvästelin tämän maailman, jossa olin kokenut olevani vankina jo niin kauan. Maailman, jolla ei ollut enää mitään tarjottavaa minulle. Tänään se kaikki kuitenkin päättyi: tässä ja nyt. Mä olin valmis. Ei pelkoa.
Hassua kuinka ennen pelkäsin kuolemaa. Se oli pahinta mitä millekkään voi koskaan tapahtua. Nyt ymmärsin, että sitäkin pahempi oli ikuinen kärsimys. Tämä oli kuin antaisin itselleni armokuoleman. Vaikka olin nuori niin mun tehtävä täällä oli tehty. Mä olin nähnyt ja kokenut jo tarpeeksi. Oli mun aika mennä.
Seisoin siinä kuin kallionkielekkeellä. Oli ilmeisesti totta, että elämä vilisi filminauhana silmien edessä viimeisinä hetkinä. Loppu oli siis todella käsillä. Sekin oli totta että ihminen näkee silloin kaikki hänelle rakkaat asiat. Näin isän, kaikki ne hetket, jolloin olin koskaan ollut onnellinen. Lopuksi näin Niallin.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 6~
Yllättäen myöhemmin töissä Niall oli no, Niall ei mitenkään poikkeava tavallisesta käyttäytymisestään. Ei mitään "ylisuojeleva isoveli" tyyppistä holhoamista, tai kiusallista hiljaisuutta, kun kumpikaan ei tietäisi mitä pitäisi sanoa. Olin kieltämättä yllättynyt, mutta kuitenkin positiivisella tavalla.
Niall tiesi mulla olevan vaikeaa, muttei tehnyt siitä numeroa: sitä mä toivoinki. Ehkä Niall todella oli huomaavainen, eikä halunnut pahoittaa mun mieltä ottamalla esille niitä kipeitä asioita, joista mä en vielä voinut, enkä halunnut puhua. Tämän suhteen asia oli siis ihan hyvin mun näkökulmasta.
Kokonaistilanne mun elämässä oli kuitenkin ottanut taas sukelluksen alaspäin: äidillä oli todettu keuhkosyöpä, eikä ennuste ollut hyvä. Diagnoosi tuli aivan puun takaa ja koko mun maailma hajosi. Meillä ollut paljoa aikaa sopeutua tilanteeseen kun äidin hoidot oli aloitettava, ettei syöpä pääse leviämään entistä pidemmälle.
Tälläkin hetkellä äiti oli sairaalassa kauhusta kankeana ja pelkäsi tulevaa: sitä miten me voidaan selvitä tästä niin kuin kaikesta muustakin. Olin entistä yksinäisempi kuin nennen. Tuntui, kuin olisin jäänyt orvoksi suureen taloon, jossa olin nyt aivan yksin. Lisäksi olisin halunnut auttaa äitiä, mutta se ei ollut mahdollista.
Ainoa asia, jonka pystyin tekemään äidin hyväksi oli huolehtia itsestäni, enkä tehnyt siinäkään kovin hyvää työtä. En ikinä ollut tehnyt, sillä keskityin huolehtimaan muista. Elin koko ajan siinä pelossa, että menetän isän lisäksi myös äidin. Sitten minulle ei jäisi enää ketään ja joutuisin nuorisokotiin, enkä halunnut sitä.
Töihin oli oikeastaan mukava mennä, kun tiesin, ettei mun tarvinnut pelätä siellä. Sain keskittyä ihan rauhassa pelkään työntekoon, eikä tarvinnut olla yksin. Mua ei painostettu mihinkään.
"Hei Liv!" Niall tervehti kun saavuin töihin yhtenä lauantaiaamuna.
"Hei." sanoin.
En tiedä mistä se johtui, mutta toi jätkä sai mut paremmalle tuulelle vaan olemalla siinä: ilman häiritsevää ja ahdistavaa tuijottamista, jota mä sain osakseni kaikilta muilta. Niallin lähellä mun ei pitänyt teeskennellä, vaan saatoin olla oma masentunut Livini ja se oli ok. Enempää multa ei vaadittu.
Meillä tulisi olemaan kädet täynnä tänään. Joulu oli tulossa jo suhteellisen pian ja meidän piti siis leipoa paljon pipareita ja torttuja.
"Tee taikina loppuun niin mä kuvion valmiit." Niall sanoi.
"Käskystä kapteeni." vastasin vitsikkäästi niin kuin Niall aina mulle.
"Tänään mä voin ollakkin kapteeni, joten älä käy ryppyilemään nuori neiti." Niall sanoi nauraen.
Vastasin hymyilemällä vähän väkinäisesti. Iloinen tonttumainen työnteko ei kuitenkaan sopinut mulle, vaikka sitten Niallin pirteys olisinkin tarttuvaa.
"Mitä sä ajattelit muuten tehdä jouluna?" Nialk kysyi viritelläkseen keskustelua.
Oikeastaan meillä joulunvietto oli ollut viime vuosina aika nihkeää. Äiti saattoi ehkä hakea kuusen, sille päälle sattuessaan leipoa pellin pipareita, tai järjestää muutaman lahjan, mutta siinä se kutakuinkin oli. Sekin perinne oli muuttunut paljon isän lähdettyä, eikä koskaan palannut entiselleen.
"En tiedä. Varmaan istun kotona äidin kanssa ja otan rennosti." vastasin.
Kun me alettiin töihin mulle tuli yhtäkkiä outo tunne. Musta tuntuiki kuin tekisin väärin Niallia kohtaan, kun en kertonut mitään mun menneisyydestä. Ajattelin aina, ettei ulkpuolisilla ollut oikeutta tietää. Huolimatta siitä kuinka raivoisasti mä ennen olin aikonut pitää kaiken sisälläni mä tunsin olevani itsekäs.
Olihan siitä illasta, jolloin Niall huomasi mun haavat kulunut jo aikaa. Ehkä Niall haluis tietää mun tarinan, mutta oli liian pelokas kysymään. Ei tuntunut enää millääntapaa reilulta Niallia kohtaan murjottaa ja olla kertomatta.
"Liv?" Niall sanoi kysyvästi.
"Mitä?" kysyin.
"Mä oon koettanu olla hienotunteinen ja sä tiedät sen, mutta sun viime aikaisen käytöksen takia meidän on puhuttava." Niall sanoi.
Se kuulosti kohtuulliselta, mutta mua pelotti päästää ketään sisälle tähän sotkuun, jota mun elämäksi kutsutaan.
"Mutta missä?" kysyin hieman ärtyneenä.
"Mitä jos sä tulisit käymään mun luona." Niall ehdotti.
En yleensä välittänyt käydä kylässä. Liikaa muodollista vieraskoroutta isännältä ja liikaa mielisteluä vieraalta.
"Hyvä on sitten, mutta tää tapahtuu mun ehdoilla. Muuten mä en suostu, okei?" sanoin jopa tiuskien.
"Tottakai. En mä pakota sua mihinkään. Niinhän mä lupasin silloin." Niall sanoi.
Niin Niall oli tosiaan luvannut ja sai pitää siitä kiinni, jos halusi mun avaavan sielunmaisemaani edes hitusen.
"Se on siis sovittu? Huomenna kello 14.00.Mä tekstaan osoitteen ja tuun sua vastaan, ettet eksy." Niall sanoi.
Nyökkäsin empivästi. En ollut yhtään varma kannattiko mun suostua. Vaikka mä halusinkin avautua Niallille niin mun oli silti suojeltava itseäni ja yksityisyyttäni.
"Älä huoli. Mä vaan haluan puhua sun kanssa, jotta voisin olla jollaintapaa avuksi. Ei sen ihmeellisempää. Susta tuntuu sen jälkeen paremmalta. Luota muhun." Niall sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Mä tiesin, että Niall halusi vaan auttaa, mutta mulla oli vaikeuksia uskaltaa ottaa apua vastaan pärjättyä omillani niin kauan. Periaatteesta kukaan ei ollut saanut auttaa, vaan piti pysyä vahvana, valittaminen oli merkki heikkoudesta. En halunnut päästää ketään sisään mun maailmaan, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis.
Mutta mitä kävisi jos mä tekisin niin?
Niall tiesi mulla olevan vaikeaa, muttei tehnyt siitä numeroa: sitä mä toivoinki. Ehkä Niall todella oli huomaavainen, eikä halunnut pahoittaa mun mieltä ottamalla esille niitä kipeitä asioita, joista mä en vielä voinut, enkä halunnut puhua. Tämän suhteen asia oli siis ihan hyvin mun näkökulmasta.
Kokonaistilanne mun elämässä oli kuitenkin ottanut taas sukelluksen alaspäin: äidillä oli todettu keuhkosyöpä, eikä ennuste ollut hyvä. Diagnoosi tuli aivan puun takaa ja koko mun maailma hajosi. Meillä ollut paljoa aikaa sopeutua tilanteeseen kun äidin hoidot oli aloitettava, ettei syöpä pääse leviämään entistä pidemmälle.
Tälläkin hetkellä äiti oli sairaalassa kauhusta kankeana ja pelkäsi tulevaa: sitä miten me voidaan selvitä tästä niin kuin kaikesta muustakin. Olin entistä yksinäisempi kuin nennen. Tuntui, kuin olisin jäänyt orvoksi suureen taloon, jossa olin nyt aivan yksin. Lisäksi olisin halunnut auttaa äitiä, mutta se ei ollut mahdollista.
Ainoa asia, jonka pystyin tekemään äidin hyväksi oli huolehtia itsestäni, enkä tehnyt siinäkään kovin hyvää työtä. En ikinä ollut tehnyt, sillä keskityin huolehtimaan muista. Elin koko ajan siinä pelossa, että menetän isän lisäksi myös äidin. Sitten minulle ei jäisi enää ketään ja joutuisin nuorisokotiin, enkä halunnut sitä.
Töihin oli oikeastaan mukava mennä, kun tiesin, ettei mun tarvinnut pelätä siellä. Sain keskittyä ihan rauhassa pelkään työntekoon, eikä tarvinnut olla yksin. Mua ei painostettu mihinkään.
"Hei Liv!" Niall tervehti kun saavuin töihin yhtenä lauantaiaamuna.
"Hei." sanoin.
En tiedä mistä se johtui, mutta toi jätkä sai mut paremmalle tuulelle vaan olemalla siinä: ilman häiritsevää ja ahdistavaa tuijottamista, jota mä sain osakseni kaikilta muilta. Niallin lähellä mun ei pitänyt teeskennellä, vaan saatoin olla oma masentunut Livini ja se oli ok. Enempää multa ei vaadittu.
Meillä tulisi olemaan kädet täynnä tänään. Joulu oli tulossa jo suhteellisen pian ja meidän piti siis leipoa paljon pipareita ja torttuja.
"Tee taikina loppuun niin mä kuvion valmiit." Niall sanoi.
"Käskystä kapteeni." vastasin vitsikkäästi niin kuin Niall aina mulle.
"Tänään mä voin ollakkin kapteeni, joten älä käy ryppyilemään nuori neiti." Niall sanoi nauraen.
Vastasin hymyilemällä vähän väkinäisesti. Iloinen tonttumainen työnteko ei kuitenkaan sopinut mulle, vaikka sitten Niallin pirteys olisinkin tarttuvaa.
"Mitä sä ajattelit muuten tehdä jouluna?" Nialk kysyi viritelläkseen keskustelua.
Oikeastaan meillä joulunvietto oli ollut viime vuosina aika nihkeää. Äiti saattoi ehkä hakea kuusen, sille päälle sattuessaan leipoa pellin pipareita, tai järjestää muutaman lahjan, mutta siinä se kutakuinkin oli. Sekin perinne oli muuttunut paljon isän lähdettyä, eikä koskaan palannut entiselleen.
"En tiedä. Varmaan istun kotona äidin kanssa ja otan rennosti." vastasin.
Kun me alettiin töihin mulle tuli yhtäkkiä outo tunne. Musta tuntuiki kuin tekisin väärin Niallia kohtaan, kun en kertonut mitään mun menneisyydestä. Ajattelin aina, ettei ulkpuolisilla ollut oikeutta tietää. Huolimatta siitä kuinka raivoisasti mä ennen olin aikonut pitää kaiken sisälläni mä tunsin olevani itsekäs.
Olihan siitä illasta, jolloin Niall huomasi mun haavat kulunut jo aikaa. Ehkä Niall haluis tietää mun tarinan, mutta oli liian pelokas kysymään. Ei tuntunut enää millääntapaa reilulta Niallia kohtaan murjottaa ja olla kertomatta.
"Liv?" Niall sanoi kysyvästi.
"Mitä?" kysyin.
"Mä oon koettanu olla hienotunteinen ja sä tiedät sen, mutta sun viime aikaisen käytöksen takia meidän on puhuttava." Niall sanoi.
Se kuulosti kohtuulliselta, mutta mua pelotti päästää ketään sisälle tähän sotkuun, jota mun elämäksi kutsutaan.
"Mutta missä?" kysyin hieman ärtyneenä.
"Mitä jos sä tulisit käymään mun luona." Niall ehdotti.
En yleensä välittänyt käydä kylässä. Liikaa muodollista vieraskoroutta isännältä ja liikaa mielisteluä vieraalta.
"Hyvä on sitten, mutta tää tapahtuu mun ehdoilla. Muuten mä en suostu, okei?" sanoin jopa tiuskien.
"Tottakai. En mä pakota sua mihinkään. Niinhän mä lupasin silloin." Niall sanoi.
Niin Niall oli tosiaan luvannut ja sai pitää siitä kiinni, jos halusi mun avaavan sielunmaisemaani edes hitusen.
"Se on siis sovittu? Huomenna kello 14.00.Mä tekstaan osoitteen ja tuun sua vastaan, ettet eksy." Niall sanoi.
Nyökkäsin empivästi. En ollut yhtään varma kannattiko mun suostua. Vaikka mä halusinkin avautua Niallille niin mun oli silti suojeltava itseäni ja yksityisyyttäni.
"Älä huoli. Mä vaan haluan puhua sun kanssa, jotta voisin olla jollaintapaa avuksi. Ei sen ihmeellisempää. Susta tuntuu sen jälkeen paremmalta. Luota muhun." Niall sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Mä tiesin, että Niall halusi vaan auttaa, mutta mulla oli vaikeuksia uskaltaa ottaa apua vastaan pärjättyä omillani niin kauan. Periaatteesta kukaan ei ollut saanut auttaa, vaan piti pysyä vahvana, valittaminen oli merkki heikkoudesta. En halunnut päästää ketään sisään mun maailmaan, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis.
Mutta mitä kävisi jos mä tekisin niin?
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 5~
Hiljaisessa illassa ei kuulunut mitään muuta kuin minun hiljainen itkuni, kunnes leipomon ovi avautui.
"Mä arvasin ettet pääsis kovin pitkälle tossa mielentilassa." Niall sanoi ja istui viereeni.
Mahtavaa: nyt mun oli selitettettävä kaikki tyypille, johon mä tutustuin vasta aiemmin tänään. Tulisin saamaan vain sääliä, jota en kaivannut. Lisäksi vielä ihan tarpeetonta, teennäistä huolenpitoa. Itkin yhä vuolaammin.
"Kuule." Niall sanoi ja otti mua kädestä kiinni.
Se hellitti hetkeksi, kun katsoin Niallin kirkkaan sinisiin silmiin.
"Sun ei tarvii kertoa mitään vielä jos et halua. Kunhan vaan tiedät, että mä oon valmis kuuntelemaan sitten jos sä jonain päivänä oot valmis." Niall sanoi, puhuen vilpittömästi.
Ehkä Niallilla oli joku ymmärrys mun tunteista.
"Okei." oli ainoa mitä sain sanottua.
Pyyhin kyyneleitäni kädessäni olevaan essuun.
"Mitä se ikinä onkin niin sä kyllä selviät siitä." Niall sanoi halaten minua yllättäen.
Niallin syli oli lämmin ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti lohdutetuksi, jotenkin turvalliseksi. Tietäisipä Niall ainoastaan, ettei mun tapauksessa järjissäänselviämisennuste ollut kovin hyvä, tai ettei ollut mitenkään itsestään selvää, että mä koskaan oikeasti selviäisin tästä.
"Onko kaikki nyt paremmin?" Niall kysyi aidosti huolestuneella äänensävyllä.
"Joo, kyllä mä pärjään." vastasin.
Niall auttoi minut ylös maasta ja lähdin kävelemään kotia kohti. Olin niin ymmälläni kaikesta ja mielessäni kävi suunnaton prosessityö. Enimmäkseen olin kuitenkin ainoastaan vihainen itselleni, enkä syyttänyt Niallia mistään, päinvastoin. Olin niin huolimaton, että annoin jonkun nähdä arpeni.
Onneksi paikalla ei ollut muita sillä siitä vasta katastrofi olisikin syntynyt. Olin myös kiitollinen, etten joutunut selittämään mitään. En olisi pystynyt siihen, saatika halunnut tehdä niin, mutta jos kertoisin joskus jollekkin tästä niin se ihminen jostain kumman syystä voisi hyvinkin olla Niall. Ainakin mielummin Niall, kuin vaikkapa äiti, joka passittais mut välittömästi hullujen huoneelle.
Kävelin läpi lumisateen ja päädyin lopulta kotiovelle.
"Hei Liv! Miten meni?" äiti kysyi, ihan kuin sitä muka oikeasti kiinnostaisi.
Päätin kuitenkin antaa äidillä mahdollisuuden siihen, että oli saanut mussa jotain positiivista muutosta aikaan. Eihän se kovin kauaksi totuudesta heittänyt.
"Ihan ok." vastasin neutraalisti.
Se sai kelvata. Se oli ainoa, mitä äidin piti tietää oli, että mä kyllä pärjäsin ihan hyvin.
"Aiothan sä mennä huomennakin?" äiti kysyi.
"Joo, menen kyllä." vastasin kävellen huoneeseeni.
Ristiriitaisuus valtasi taas mieleni. Vihasin itseäni kuten useimpina muinakin hetkinä. Vihasin sitä kuinka mä en vaan onnistunut pitämään mun tekosia salassa kaikilta tän pitempään. Se oli mun oma asia, mitä tein, enkä mä kaivannut kenenkään hyysäystä, tai ketään sanomaan teennäistä "kyllä kaikki vielä järjestyy".
Pidin harvoista ihmisistä, mutta Niall oli yksi niistä. En halunnut työntää häntä missäännimessä pois, vaikka eihän tää tilanne toki ollut mitenkään miellyttävä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun mä jäin kiinni. Tuntui kuin Niall tietäisi nyt jo paljon enemmän musta, vaikka mä en varsinaisesti kertonutkaan mitään. Kai haavat puhuivat puolestaan.
Miten mä voisin mennä huomenna töihin? Voin vaan kuvitella miten Niall tilee katsomaan mua: säälivästi, lasittunut katse niissä sinisissä silmissään. Mä en kestänyt sitä, ei mulla ollut oikeutta millääntapaa lastata mun ongelmilla muita, varsinkaan ketään niin hellyyttävää kuin Niall.
Se näki mut varmaan nyt jo tän takia aivan eri valossa. Vielä aiemmin mä olin ollut pelkästään erittäin rauhallinen ja vähäpuheinen tyttö, mutta nuin vaan muuttunut itsetuhoiseksi psykoksi Niallin silmissä. Puhdas pöytä meidän välillä ei siis ollutkaan mahdollisuus, vaikka kuinka paljon sitä halusinkin.
Tuntui kuin tämä muiden vähänkään iloisten asioiden joukossa olisi tuhoutunu niin kuin kaikki muutkin. Kai mun oli parempi olla yksin, kuin myrkyttää toisia mun mielentilalla. Ei mun kuulunut olla iloisten ihmisten kanssa ja vaan saada niitten olo huonommaksi. Yksin olo oli parempi, ettei kukaan erehtyisi myötäelämään.
En voinut olla miettimättä käskikö mun vaisto jokatapauksessa pysyä kaukana Niallista? Varoittoko se, että pian Niall tulisi tietämään liikaa, jos tää jatkuu näin? No ei mun vaistot kyllä ollu mulle ikinä enenkään mitään kertonut, mutta silti tunne, jonka mä sain Niallista oli outo.
Päätin mennä kylpyyn, jos se selkeyttäisi ajatuksia. En usko, että naistenlehtien väite sen stressinlievennysvaikutuksista koskisi mua, mutta pakko se oli kokeilla kaikkea mahdollista. Riisuin, menin kylpyhuoneeseen ja laskin veden. Lorina oli ainakin jokseenkin rauhoittavaa laikessa tasaisuudessaan.
Pestyä itseni istuin ammeessa tuijottaen apaattisesti eteeni. Mieleeni tuli kuva lapsuudesta, ajasta kun isä vielä asui meidän kanssa. Mä pidin lapsena kylpemisestä paljon: nauroin, läiskytin vettä, polskin... Isä oli aina ollut se, kenet mä halusin ehdottomasti kylvettämään mut: joka sunnuntai.
Ne hetket mä muistin kyllä hyvin. Meillä oli omat leikkimme kumiankkojen ja muiden lelujen kanssa: meidän oma pikku maailma, jota muut eivät ymmärtäneet. Ammeesta tuli merirosvolaiva, tai jotain muuta yhtä jännittävää. Isä hymyili ja se sai mutkin aina hymyilemään ja nauramaan keheää, huoletonta pikku-tytön naurua.
Mitä sille tytölle tapahtui? Kai se vaan kasvoi aikuuseksi ja joutui rakkaan isänsä hylkäämäksi.
"Mä arvasin ettet pääsis kovin pitkälle tossa mielentilassa." Niall sanoi ja istui viereeni.
Mahtavaa: nyt mun oli selitettettävä kaikki tyypille, johon mä tutustuin vasta aiemmin tänään. Tulisin saamaan vain sääliä, jota en kaivannut. Lisäksi vielä ihan tarpeetonta, teennäistä huolenpitoa. Itkin yhä vuolaammin.
"Kuule." Niall sanoi ja otti mua kädestä kiinni.
Se hellitti hetkeksi, kun katsoin Niallin kirkkaan sinisiin silmiin.
"Sun ei tarvii kertoa mitään vielä jos et halua. Kunhan vaan tiedät, että mä oon valmis kuuntelemaan sitten jos sä jonain päivänä oot valmis." Niall sanoi, puhuen vilpittömästi.
Ehkä Niallilla oli joku ymmärrys mun tunteista.
"Okei." oli ainoa mitä sain sanottua.
Pyyhin kyyneleitäni kädessäni olevaan essuun.
"Mitä se ikinä onkin niin sä kyllä selviät siitä." Niall sanoi halaten minua yllättäen.
Niallin syli oli lämmin ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koskaan oikeasti lohdutetuksi, jotenkin turvalliseksi. Tietäisipä Niall ainoastaan, ettei mun tapauksessa järjissäänselviämisennuste ollut kovin hyvä, tai ettei ollut mitenkään itsestään selvää, että mä koskaan oikeasti selviäisin tästä.
"Onko kaikki nyt paremmin?" Niall kysyi aidosti huolestuneella äänensävyllä.
"Joo, kyllä mä pärjään." vastasin.
Niall auttoi minut ylös maasta ja lähdin kävelemään kotia kohti. Olin niin ymmälläni kaikesta ja mielessäni kävi suunnaton prosessityö. Enimmäkseen olin kuitenkin ainoastaan vihainen itselleni, enkä syyttänyt Niallia mistään, päinvastoin. Olin niin huolimaton, että annoin jonkun nähdä arpeni.
Onneksi paikalla ei ollut muita sillä siitä vasta katastrofi olisikin syntynyt. Olin myös kiitollinen, etten joutunut selittämään mitään. En olisi pystynyt siihen, saatika halunnut tehdä niin, mutta jos kertoisin joskus jollekkin tästä niin se ihminen jostain kumman syystä voisi hyvinkin olla Niall. Ainakin mielummin Niall, kuin vaikkapa äiti, joka passittais mut välittömästi hullujen huoneelle.
Kävelin läpi lumisateen ja päädyin lopulta kotiovelle.
"Hei Liv! Miten meni?" äiti kysyi, ihan kuin sitä muka oikeasti kiinnostaisi.
Päätin kuitenkin antaa äidillä mahdollisuuden siihen, että oli saanut mussa jotain positiivista muutosta aikaan. Eihän se kovin kauaksi totuudesta heittänyt.
"Ihan ok." vastasin neutraalisti.
Se sai kelvata. Se oli ainoa, mitä äidin piti tietää oli, että mä kyllä pärjäsin ihan hyvin.
"Aiothan sä mennä huomennakin?" äiti kysyi.
"Joo, menen kyllä." vastasin kävellen huoneeseeni.
Ristiriitaisuus valtasi taas mieleni. Vihasin itseäni kuten useimpina muinakin hetkinä. Vihasin sitä kuinka mä en vaan onnistunut pitämään mun tekosia salassa kaikilta tän pitempään. Se oli mun oma asia, mitä tein, enkä mä kaivannut kenenkään hyysäystä, tai ketään sanomaan teennäistä "kyllä kaikki vielä järjestyy".
Pidin harvoista ihmisistä, mutta Niall oli yksi niistä. En halunnut työntää häntä missäännimessä pois, vaikka eihän tää tilanne toki ollut mitenkään miellyttävä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun mä jäin kiinni. Tuntui kuin Niall tietäisi nyt jo paljon enemmän musta, vaikka mä en varsinaisesti kertonutkaan mitään. Kai haavat puhuivat puolestaan.
Miten mä voisin mennä huomenna töihin? Voin vaan kuvitella miten Niall tilee katsomaan mua: säälivästi, lasittunut katse niissä sinisissä silmissään. Mä en kestänyt sitä, ei mulla ollut oikeutta millääntapaa lastata mun ongelmilla muita, varsinkaan ketään niin hellyyttävää kuin Niall.
Se näki mut varmaan nyt jo tän takia aivan eri valossa. Vielä aiemmin mä olin ollut pelkästään erittäin rauhallinen ja vähäpuheinen tyttö, mutta nuin vaan muuttunut itsetuhoiseksi psykoksi Niallin silmissä. Puhdas pöytä meidän välillä ei siis ollutkaan mahdollisuus, vaikka kuinka paljon sitä halusinkin.
Tuntui kuin tämä muiden vähänkään iloisten asioiden joukossa olisi tuhoutunu niin kuin kaikki muutkin. Kai mun oli parempi olla yksin, kuin myrkyttää toisia mun mielentilalla. Ei mun kuulunut olla iloisten ihmisten kanssa ja vaan saada niitten olo huonommaksi. Yksin olo oli parempi, ettei kukaan erehtyisi myötäelämään.
En voinut olla miettimättä käskikö mun vaisto jokatapauksessa pysyä kaukana Niallista? Varoittoko se, että pian Niall tulisi tietämään liikaa, jos tää jatkuu näin? No ei mun vaistot kyllä ollu mulle ikinä enenkään mitään kertonut, mutta silti tunne, jonka mä sain Niallista oli outo.
Päätin mennä kylpyyn, jos se selkeyttäisi ajatuksia. En usko, että naistenlehtien väite sen stressinlievennysvaikutuksista koskisi mua, mutta pakko se oli kokeilla kaikkea mahdollista. Riisuin, menin kylpyhuoneeseen ja laskin veden. Lorina oli ainakin jokseenkin rauhoittavaa laikessa tasaisuudessaan.
Pestyä itseni istuin ammeessa tuijottaen apaattisesti eteeni. Mieleeni tuli kuva lapsuudesta, ajasta kun isä vielä asui meidän kanssa. Mä pidin lapsena kylpemisestä paljon: nauroin, läiskytin vettä, polskin... Isä oli aina ollut se, kenet mä halusin ehdottomasti kylvettämään mut: joka sunnuntai.
Ne hetket mä muistin kyllä hyvin. Meillä oli omat leikkimme kumiankkojen ja muiden lelujen kanssa: meidän oma pikku maailma, jota muut eivät ymmärtäneet. Ammeesta tuli merirosvolaiva, tai jotain muuta yhtä jännittävää. Isä hymyili ja se sai mutkin aina hymyilemään ja nauramaan keheää, huoletonta pikku-tytön naurua.
Mitä sille tytölle tapahtui? Kai se vaan kasvoi aikuuseksi ja joutui rakkaan isänsä hylkäämäksi.
maanantai 18. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 4~
Muutama oli kääntynyt katsomaan meitä. Jotenkin mun kroppa alkoi varautua pakenemaan tilanteesta. Joku mun sisällä sano, että mun on päästävä pois ja äkkiä. Sellainen tunne mulle tuli aina julkisilla paikoilla, mutta tää oli vielä erikoistapaus.
"Mikä hätänä?" Niall kysyi nähtyään kalpeat kasvoni.
"Ei mikään." sanoin, tietysti valehdellen.
Niall ei selvästikkään uskonut mun sanoja, mutta ei sen tarvinnutkaan. Kunhan ei vaan utelisi enempää. Niin oli parasta.
"Sä näytät muuten hyvältä tossa tarjoilijan asussa." sanoin kääntääkseni keskustelun.
Se ei ollut vale. Niall näytti aivan erilaiselta siistissä puvussa, johon kuului tyylikäs solmio.
"Kiitos. Naiset varmasti tykkää." Niall sanoi vitsaillen.
Katastrofi vältetty. Ei Niallin ollut tarvetta kuulla mun paniikista väkijoukossa, tai muustakaan mun elämään liittyvästä. Ei ollu mun tehtävä rasittaa toisia millään sellaisella, tai avautua niin kuin mikäkin itkupilli. Mä olin tottunut jo siihen, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, kuten ei varmasti Nialliakaan.
Kassalla tilanne sentään vähän helpotti: vain muutama ihminen hoidettavana kerrallaan, eikä turhaa tuijottamista. En siltikkään pystynyt hymylemään, tai puhumaan pirteällä palveluäänellä, mikä olisi kyllä ollut enemmänkin kuin suotavaa. Mä tein parhaani ja sain työn kuitenkin tehtyä. Olin tyytyväinen.
Välillä katsoin salin puolella Niallin työskentelyä ja kuten arvatasaattoi niin tämähän oli kuin kala vedessä. Niall hymyili, puhui hurmaavalla irlantilaisaksentillaan, vitsaili, ilmeili, piti asiakkaat tyytyväisenä ja jäi luonnollisella charmillaan varmasti kaikille mieleen.
Niall oli syntynyt viihdyttämään ihmisiä: sen näkivät kaikki. Hän tulisi vielä esiintymään monille ja taas monille ihmisille: niin oli tarkoitettu. Tavallaan rääväsuinen vitsiniekka, mutta kuitenkin herkkä ja huomavainen. Katsoin Niallia pyyhkiessäni tiskiä ja pieni hymy levisi kasvoilleni väkisinkin.
"Liv." havahduin Mollyn ääneen.
Oli se nähnyt mun äskeisen norkoilun? Toivottavasti ei.
"Niin?" kysyin.
"Halusin vaan sanoa, että te olette kumpikin Niallin kanssa tehneet erinomaista työtä tänään. On aika lopettaa tältä päivältä, kunhan saatte pyyhittyä pöydät ensin." Molly sanoi hymyillen lempeästi.
Mä olin selvinnyt ekasta päivästä: mahtavaa. Mun piti kuitenkin selvitä vielä monesta muustakin päivästä, että äiti olisi tyytyväinen ja lopettaisi holhoamisen, jossa se ei onnistunut kuitenkaan. Sen takiahan mä täällä taisin olla: että äiti saisi tuntea tehneensä jotain mun hyväksi, auttaneensa mua jollain tavalla.
Asiakkaat alkoivat lähteä ja jäimme Niallin kanssa hetkeksi kahden laittamaan paikaa kuntoon huomista varten. Vielä oli muutamia pöytiä jäljellä, mutta se hoituisi meiltä sukkelasti.
"Aika hyvä saldo tälle päivälle vai mitä?" Niall kysyi hymyillen.
"Kyllä, pakko myöntää." vastasin.
Pakkohan mun oli myöntää, ettei tää ollu niin paha, kuin mitä mä luulin. Paljon vähemmän kiusallisia ja teennäisiä tilanteita, joissa mun olisi pitänyt esittää pirteää.
"Saadaan olla ylpeitä saavutukseemme. Ei kovin monet onnistu leikkimään ruualla töissä ja saa silti kehuja." Niall sanoi vitsikkäästi.
"Se on kyllä totta." sanoin ja päästin huomaamatta pienen naurunpurskauksen.
Tän päiväinen episodi oli kyllä piristävintä, mitä mulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Siitä mä sain kiittää Niallia, joka kyllä sai mut aluksi kyllä myös hermoromahduksen partaalle tempullaan.
"No, miten sun ilta jatkuu?" Niall kysyi rennosti.
Mietin hetken vastausta, joka ei säikäyttäisi Niallia, eli olisi suhteellisen kaukaana totuudesta.
"Katson telkkaria, otan ehkä kylvyn, teen loput läksyistä: ihan tavallista." kerroin vakuuttavasti.
Tuollaisethan mun suunnitelmat olisivat, ellen mä sattuisi olemaan täysin hajalla oleva ihmisraato ja muutenkin saäälittävä tapaus. Riitti vain, että Niall uskoi.
"Entäs sun?" kysyin kohteliaisuuttani.
"Aika samanlaiset. Ehkä lisäks vielä soitan uutta kitaraa." Niall sanoi.
Vai että soitti kitaraa. Tää oli ihan selvä tapaus: Niall oli just se hurmuri, jonka kaikki tytöt halus. Me oltiin siis niin eri planeetalta kuin olla ja voi.
"Ollaanko me jo valmiita?" Niall kysyi.
"Siltä näyttää, kunhan mä pyyhin vielä tän loppuun." vastasin kun katsoin vielä salin ympäri.
Yhtäkkiä näin Niallin jäävän tuijottamaan mua ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
"Mikä nyt?" kysyin ihmetellen.
Niall otti mua ranteesta kiinni ja nosti koko käsivarren ylös.
"Mitä ihmettä tää on?" Niall kysi näyttäen mun viiltelyhaavoja.
Olin vahingossa käärinyt hiat äsken liian ylös ja Niall oli huomannut.
"Äläkä sano, että leikatessa kävi vaan pieni vahinko sillä nää on selvästi aivan liian syviä." Niall lisäsi.
Hätäännyin liikaa ja olin juuri purskahtamassa itkuun.
"Ei yhtään mitään!" huusin ja juoksin ulos ovesta, jättäen Niallin.
Repäisin essun päältäni ja istuin talon kulmalle lumen sataessa päälleni. Aloin itkeä.
"Mikä hätänä?" Niall kysyi nähtyään kalpeat kasvoni.
"Ei mikään." sanoin, tietysti valehdellen.
Niall ei selvästikkään uskonut mun sanoja, mutta ei sen tarvinnutkaan. Kunhan ei vaan utelisi enempää. Niin oli parasta.
"Sä näytät muuten hyvältä tossa tarjoilijan asussa." sanoin kääntääkseni keskustelun.
Se ei ollut vale. Niall näytti aivan erilaiselta siistissä puvussa, johon kuului tyylikäs solmio.
"Kiitos. Naiset varmasti tykkää." Niall sanoi vitsaillen.
Katastrofi vältetty. Ei Niallin ollut tarvetta kuulla mun paniikista väkijoukossa, tai muustakaan mun elämään liittyvästä. Ei ollu mun tehtävä rasittaa toisia millään sellaisella, tai avautua niin kuin mikäkin itkupilli. Mä olin tottunut jo siihen, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, kuten ei varmasti Nialliakaan.
Kassalla tilanne sentään vähän helpotti: vain muutama ihminen hoidettavana kerrallaan, eikä turhaa tuijottamista. En siltikkään pystynyt hymylemään, tai puhumaan pirteällä palveluäänellä, mikä olisi kyllä ollut enemmänkin kuin suotavaa. Mä tein parhaani ja sain työn kuitenkin tehtyä. Olin tyytyväinen.
Välillä katsoin salin puolella Niallin työskentelyä ja kuten arvatasaattoi niin tämähän oli kuin kala vedessä. Niall hymyili, puhui hurmaavalla irlantilaisaksentillaan, vitsaili, ilmeili, piti asiakkaat tyytyväisenä ja jäi luonnollisella charmillaan varmasti kaikille mieleen.
Niall oli syntynyt viihdyttämään ihmisiä: sen näkivät kaikki. Hän tulisi vielä esiintymään monille ja taas monille ihmisille: niin oli tarkoitettu. Tavallaan rääväsuinen vitsiniekka, mutta kuitenkin herkkä ja huomavainen. Katsoin Niallia pyyhkiessäni tiskiä ja pieni hymy levisi kasvoilleni väkisinkin.
"Liv." havahduin Mollyn ääneen.
Oli se nähnyt mun äskeisen norkoilun? Toivottavasti ei.
"Niin?" kysyin.
"Halusin vaan sanoa, että te olette kumpikin Niallin kanssa tehneet erinomaista työtä tänään. On aika lopettaa tältä päivältä, kunhan saatte pyyhittyä pöydät ensin." Molly sanoi hymyillen lempeästi.
Mä olin selvinnyt ekasta päivästä: mahtavaa. Mun piti kuitenkin selvitä vielä monesta muustakin päivästä, että äiti olisi tyytyväinen ja lopettaisi holhoamisen, jossa se ei onnistunut kuitenkaan. Sen takiahan mä täällä taisin olla: että äiti saisi tuntea tehneensä jotain mun hyväksi, auttaneensa mua jollain tavalla.
Asiakkaat alkoivat lähteä ja jäimme Niallin kanssa hetkeksi kahden laittamaan paikaa kuntoon huomista varten. Vielä oli muutamia pöytiä jäljellä, mutta se hoituisi meiltä sukkelasti.
"Aika hyvä saldo tälle päivälle vai mitä?" Niall kysyi hymyillen.
"Kyllä, pakko myöntää." vastasin.
Pakkohan mun oli myöntää, ettei tää ollu niin paha, kuin mitä mä luulin. Paljon vähemmän kiusallisia ja teennäisiä tilanteita, joissa mun olisi pitänyt esittää pirteää.
"Saadaan olla ylpeitä saavutukseemme. Ei kovin monet onnistu leikkimään ruualla töissä ja saa silti kehuja." Niall sanoi vitsikkäästi.
"Se on kyllä totta." sanoin ja päästin huomaamatta pienen naurunpurskauksen.
Tän päiväinen episodi oli kyllä piristävintä, mitä mulle oli tapahtunut pitkään aikaan. Siitä mä sain kiittää Niallia, joka kyllä sai mut aluksi kyllä myös hermoromahduksen partaalle tempullaan.
"No, miten sun ilta jatkuu?" Niall kysyi rennosti.
Mietin hetken vastausta, joka ei säikäyttäisi Niallia, eli olisi suhteellisen kaukaana totuudesta.
"Katson telkkaria, otan ehkä kylvyn, teen loput läksyistä: ihan tavallista." kerroin vakuuttavasti.
Tuollaisethan mun suunnitelmat olisivat, ellen mä sattuisi olemaan täysin hajalla oleva ihmisraato ja muutenkin saäälittävä tapaus. Riitti vain, että Niall uskoi.
"Entäs sun?" kysyin kohteliaisuuttani.
"Aika samanlaiset. Ehkä lisäks vielä soitan uutta kitaraa." Niall sanoi.
Vai että soitti kitaraa. Tää oli ihan selvä tapaus: Niall oli just se hurmuri, jonka kaikki tytöt halus. Me oltiin siis niin eri planeetalta kuin olla ja voi.
"Ollaanko me jo valmiita?" Niall kysyi.
"Siltä näyttää, kunhan mä pyyhin vielä tän loppuun." vastasin kun katsoin vielä salin ympäri.
Yhtäkkiä näin Niallin jäävän tuijottamaan mua ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
"Mikä nyt?" kysyin ihmetellen.
Niall otti mua ranteesta kiinni ja nosti koko käsivarren ylös.
"Mitä ihmettä tää on?" Niall kysi näyttäen mun viiltelyhaavoja.
Olin vahingossa käärinyt hiat äsken liian ylös ja Niall oli huomannut.
"Äläkä sano, että leikatessa kävi vaan pieni vahinko sillä nää on selvästi aivan liian syviä." Niall lisäsi.
Hätäännyin liikaa ja olin juuri purskahtamassa itkuun.
"Ei yhtään mitään!" huusin ja juoksin ulos ovesta, jättäen Niallin.
Repäisin essun päältäni ja istuin talon kulmalle lumen sataessa päälleni. Aloin itkeä.
lauantai 16. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 3~
Opetin Niallille kuppikakkujen tekemisen alusta loppuun kädestäpitäen, mikä oli turhauttavaa, mutta kyllähän me saatiin lopulta aikaiseksi yhdessä oikein näyttävät leivonnaiset. Aika hyvin ekana päivänä, vaikka itse sanonkin.
"Ne on valmiita!" Niall hihkui kun oli aika ottaa tuotoksemme pois uunista.
Laitoin patalaput käteeni ja nostin kuppikakut jäähtymään.
"Mene tekemään kuorrutus niin mä hoidan tän loppuun." sanoin Niallille.
"Kyllä kapteeni!" Niall huikkasi vitsikkäästi.
Ja taas se ärsyttävä häseltäminen alko. Mitenköhän sen kuorruteen käy? Mun on kai paras mennä auttamaan kunhan olin saanut hoidettua oman osuuteni. Pian meidän pinet, täydelliset kuppikakut olivat vain odottamassa kuorrutetta. Menin katsomaan, mitä Niall oli saanut aikaan.
"Mitä sä oot tehny?!" huusin, kuitenkin sen verran itseäni hilliten, ettei Molly kuulisi.
Kuten arvata saattoikin koko Niallin piste oli täynnä eri pastelliväreissä olevaa sokeritöhnää, joka oli selvästi hieman kwskeneräistä kuorrutusta.
"Anteeks, oon pahoillani, mutta vaitkain vaan lipesi multa kädestä." Niall selitti vilpittömänä.
Katsoin Niallia tuimasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti. Eihän kukaan voinut olla seppä syntyessään.
"Ei se mitään. Siivotaan tää sotku niin me kumpikin saadaan pitää työpaikkamme, okei?" sanoin.
Aloin pyyhkiä yhtä pöydistä, kunnes tunsin jonkin lentävän kylkeeni. Kun käännyin katsomaan näin sen olevan värikästä sokerimössöä. Yksi Niallin typeristä vitseistä: taas.
"Se on menossa roskiin jokatapauksessa, joten sama meidän on pitää vähän hauskaa." Niall sanoi hymyillen.
Olisin voinut pitää pitkän saarnan epäammattimaisuudesta, mutta päätin säästää sen. Niall oli Niall, eikä sillä olis ollu kuitenkaan mitään vaikutusta.
"C'mon! Älä oo niin tosikko koko ajan!" Niall sanoi melkein vihaisena.
Silloin tajusin: mähän olin tosikko. Olin menttänyt kyvin nauttia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin pelleilemisestä jonkin hauskan mönjän kanssa jo kauan sitten. Se tuntui jotenkin nauretavalta, eikä sopinut mulle. Mä kuitenkin päätin: mä en halunnu olla tosikko ainakaan nyt. Mitä mulla oli muka menetettävää?
Otin käteeni pastellinsinistä kuorrutetta ja heitin sen kohti Niallia.
"Ai että tosikko vai?" kysyin.
"Perun sanani." Niall sanoi hymyillen ja yllättyneenä mun reaktiosta.
Niall otti lisää mönjää käteensä ja virnisti.
"Varaudu vastahyökkäykseen." Niall sanoi ja heitti.
Yrtin juosta pakoon ja väistää, mutta Niallin heitto oli tarkka. Tästä arvatenkin syntyi vuosisadan kuorrutesota. Käytimme kattiloita ja muita välineitä kilpinä, väistimme iskuja kyykistymällä tiskin alle ja pidmme hauskaa. Kyllä, ensimmäistä kettaa ihan liian pitkään aikaa mullakin oli oikeasti hauskaa.
Lopulta koko keittiö oli täynnä sokerista sotkua kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta se oli sen arvoista.
"Se oli hauskaa: myönnä se." Niall sanoi kiusoitellen.
Niallin katse sai jo mut voimaan huomattavasti paremmin, kuin pitkään aikaan.
"No hyvä on: se oli hauskaa." sanoin naurahtaen.
Oli outoa: musta tuntui hyvältä, vaikkakin vain hetken.
"Okei, nyt meidän pitää siivota, ettei jäädä kiinni." Niall sanoi hymyillen.
"Joo, ehkä kannattaa myös tehdä uus käyttökelpoinen kuorrute, ja pian että kuppikakut saadaan valmiiksi." sanoin.
"Yes sir." Niall sanoi vitsikkäästi.
Mä olin siis epävirallinen johtaja meistä kahdesta: sopi hyvin. Kyllähän jommankumman piti olla vastuussa siitä, että hommat saadaan hoidettua ja mä olin selvästi se jämäkämpi osapuoli. Sitäpaitsi Niall varmasti halusi jonkun neuvomaan: poika-parka. Olihan se toki vähän söpöä, että Niall tarvitsi apua tytöltä.
Siivouksen jälkeen kuorrutimme kuppikakut ja laitoimme ne koriin.
"No niin. Kaikki on taas niin kuin pitääkin." sanoin tyytyväisenä, kun joka astia ja tiski kiilteli puhtauttaan.
"Jep." Niall sanoi ja oli myöskin tyytyväinen meidän kokonaissaavutukseen.
Ehkä me oltiinkin Niallin kanssa ihan tehokas tiimi.
"Tiedäks mitä?" Niall kysyi.
"No?" kysyin.
"Ton kuorrutussodan tarkotus oliki saada sut rentoutumaan, joten tehtävä hyvin suoritettu." Niall sanoi vitsaillen.
"Niinkin kai vois sanoa." sanoin hiljaa.
Niallilla oli siis hyvä sydän. Oli suloista, että se halus vaan saada mut paremmalle tuulelle. Kuinkakohan kauan sitäkään kuitenkaan kestäis.
"Ai täällä onkin valmista ja just sopivaan aikaan." Molly tuli yhtäkkiä keittiöön.
"Joo, me ollaan oltu ahkeria." Niall sanoi virnuillen.
Tönäisin Niallia leikkisästi. Ei pomon kaikkea pitänyt tietää.
"Sepä hyvä." Molly sanoi ja nuuhkaisi yhtä kuppikakuista.
Hän otti sen käteensä ja maistoi palan. Toivottavasti me oltiin tehty hyvää työtä myös Mollyn mielestä.
"Aivan ihanaa. Kyllä näitä asiakkaille kehtaa tarjota. Saatte olla ylpeitä itsestänne" Molly sanoi.
Niall hymyili, mulle se ei ollut vieläkään oikein luontevaa ja me kiitettiin yhteenääneen saamastamme palautteesta.
"Seuraavaksi sitten Liv voisi mennä kassalle ja Niall pääsee tarjoilemaan." Molly sanoi.
Kävelimme ruokasaliin, joka vaikutti mun silmiin paljon miellyttävämmältä aanmulla. Koko paikka oli täynnä. Se väen paljous alkoi jo ahdistaa.
"Ne on valmiita!" Niall hihkui kun oli aika ottaa tuotoksemme pois uunista.
Laitoin patalaput käteeni ja nostin kuppikakut jäähtymään.
"Mene tekemään kuorrutus niin mä hoidan tän loppuun." sanoin Niallille.
"Kyllä kapteeni!" Niall huikkasi vitsikkäästi.
Ja taas se ärsyttävä häseltäminen alko. Mitenköhän sen kuorruteen käy? Mun on kai paras mennä auttamaan kunhan olin saanut hoidettua oman osuuteni. Pian meidän pinet, täydelliset kuppikakut olivat vain odottamassa kuorrutetta. Menin katsomaan, mitä Niall oli saanut aikaan.
"Mitä sä oot tehny?!" huusin, kuitenkin sen verran itseäni hilliten, ettei Molly kuulisi.
Kuten arvata saattoikin koko Niallin piste oli täynnä eri pastelliväreissä olevaa sokeritöhnää, joka oli selvästi hieman kwskeneräistä kuorrutusta.
"Anteeks, oon pahoillani, mutta vaitkain vaan lipesi multa kädestä." Niall selitti vilpittömänä.
Katsoin Niallia tuimasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti. Eihän kukaan voinut olla seppä syntyessään.
"Ei se mitään. Siivotaan tää sotku niin me kumpikin saadaan pitää työpaikkamme, okei?" sanoin.
Aloin pyyhkiä yhtä pöydistä, kunnes tunsin jonkin lentävän kylkeeni. Kun käännyin katsomaan näin sen olevan värikästä sokerimössöä. Yksi Niallin typeristä vitseistä: taas.
"Se on menossa roskiin jokatapauksessa, joten sama meidän on pitää vähän hauskaa." Niall sanoi hymyillen.
Olisin voinut pitää pitkän saarnan epäammattimaisuudesta, mutta päätin säästää sen. Niall oli Niall, eikä sillä olis ollu kuitenkaan mitään vaikutusta.
"C'mon! Älä oo niin tosikko koko ajan!" Niall sanoi melkein vihaisena.
Silloin tajusin: mähän olin tosikko. Olin menttänyt kyvin nauttia niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin pelleilemisestä jonkin hauskan mönjän kanssa jo kauan sitten. Se tuntui jotenkin nauretavalta, eikä sopinut mulle. Mä kuitenkin päätin: mä en halunnu olla tosikko ainakaan nyt. Mitä mulla oli muka menetettävää?
Otin käteeni pastellinsinistä kuorrutetta ja heitin sen kohti Niallia.
"Ai että tosikko vai?" kysyin.
"Perun sanani." Niall sanoi hymyillen ja yllättyneenä mun reaktiosta.
Niall otti lisää mönjää käteensä ja virnisti.
"Varaudu vastahyökkäykseen." Niall sanoi ja heitti.
Yrtin juosta pakoon ja väistää, mutta Niallin heitto oli tarkka. Tästä arvatenkin syntyi vuosisadan kuorrutesota. Käytimme kattiloita ja muita välineitä kilpinä, väistimme iskuja kyykistymällä tiskin alle ja pidmme hauskaa. Kyllä, ensimmäistä kettaa ihan liian pitkään aikaa mullakin oli oikeasti hauskaa.
Lopulta koko keittiö oli täynnä sokerista sotkua kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta se oli sen arvoista.
"Se oli hauskaa: myönnä se." Niall sanoi kiusoitellen.
Niallin katse sai jo mut voimaan huomattavasti paremmin, kuin pitkään aikaan.
"No hyvä on: se oli hauskaa." sanoin naurahtaen.
Oli outoa: musta tuntui hyvältä, vaikkakin vain hetken.
"Okei, nyt meidän pitää siivota, ettei jäädä kiinni." Niall sanoi hymyillen.
"Joo, ehkä kannattaa myös tehdä uus käyttökelpoinen kuorrute, ja pian että kuppikakut saadaan valmiiksi." sanoin.
"Yes sir." Niall sanoi vitsikkäästi.
Mä olin siis epävirallinen johtaja meistä kahdesta: sopi hyvin. Kyllähän jommankumman piti olla vastuussa siitä, että hommat saadaan hoidettua ja mä olin selvästi se jämäkämpi osapuoli. Sitäpaitsi Niall varmasti halusi jonkun neuvomaan: poika-parka. Olihan se toki vähän söpöä, että Niall tarvitsi apua tytöltä.
Siivouksen jälkeen kuorrutimme kuppikakut ja laitoimme ne koriin.
"No niin. Kaikki on taas niin kuin pitääkin." sanoin tyytyväisenä, kun joka astia ja tiski kiilteli puhtauttaan.
"Jep." Niall sanoi ja oli myöskin tyytyväinen meidän kokonaissaavutukseen.
Ehkä me oltiinkin Niallin kanssa ihan tehokas tiimi.
"Tiedäks mitä?" Niall kysyi.
"No?" kysyin.
"Ton kuorrutussodan tarkotus oliki saada sut rentoutumaan, joten tehtävä hyvin suoritettu." Niall sanoi vitsaillen.
"Niinkin kai vois sanoa." sanoin hiljaa.
Niallilla oli siis hyvä sydän. Oli suloista, että se halus vaan saada mut paremmalle tuulelle. Kuinkakohan kauan sitäkään kuitenkaan kestäis.
"Ai täällä onkin valmista ja just sopivaan aikaan." Molly tuli yhtäkkiä keittiöön.
"Joo, me ollaan oltu ahkeria." Niall sanoi virnuillen.
Tönäisin Niallia leikkisästi. Ei pomon kaikkea pitänyt tietää.
"Sepä hyvä." Molly sanoi ja nuuhkaisi yhtä kuppikakuista.
Hän otti sen käteensä ja maistoi palan. Toivottavasti me oltiin tehty hyvää työtä myös Mollyn mielestä.
"Aivan ihanaa. Kyllä näitä asiakkaille kehtaa tarjota. Saatte olla ylpeitä itsestänne" Molly sanoi.
Niall hymyili, mulle se ei ollut vieläkään oikein luontevaa ja me kiitettiin yhteenääneen saamastamme palautteesta.
"Seuraavaksi sitten Liv voisi mennä kassalle ja Niall pääsee tarjoilemaan." Molly sanoi.
Kävelimme ruokasaliin, joka vaikutti mun silmiin paljon miellyttävämmältä aanmulla. Koko paikka oli täynnä. Se väen paljous alkoi jo ahdistaa.
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 2~
Selvisin kuin selvisinkin eilisillasta säilyttäen järkeni. Olihan niitä ollut pahempiakin, eikä tässä koko kuviossa mitään uutta oikeastaan enää ollut: ahdisti, vatvoin mielessäni aivan liian kipeitä asiota, viilsin, järkyttävän pelkotilan jälkeen rauhoitun. Sillä kaavalla se aina meni, eikä kukaan saanut tietää.
Salailukin meni läpi ja oli jo melko tuttua: esitin vaan että kaikki oli hyvin, eikä kukaan koskaan tullu kyseenalaistamaan sitä. Koulun käytävällä mä kuitenkin keräsin katseita: mulkoilevia, arvostelevia, halveksivia silmäyksiä, joita vaikutti tulevan joka suunnalta. Kuiskiminen kuului yleensä samaan paketiin. Mua pidettiin outona.
Mä tiesin, mitä musta varmasti ajateltiin, sillä mä olin aina ollu se elämässä kovia kokenut tyyppi, jolle kaikki tuli aina sopivin väliajoin osoittamaan myötätuntonsa. "Jos sä kaipaat olkapäätä niin sä tiedät mistä mut löytää." oli melko yleinen lausahdus suosituilta tytöiltä, jotka piti mua yhtenä "hyväntekeväisyys töistä."
Näiden vastapainoksi olivat mulkoilijat: ne joilla ei ollut todellisuudessa aavistustakaan siitä kuka mä olin, tai mitä mä olin kokenu, mutta silti pitivät mua jotenkin friikkinä ja paheksuivat mua. Harvat ylipäätänsä näkivät sen vaivan, että olisivat tulleet jutelemaan mulle, mutta kai se oli ihan okei.
Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt viidakossa, jossa sun kippuunhyökkäämistä suunniteltiin jatkuvasti. Useimpina päivinä mä vaan toivoin, että lukio olis ohi ja mä pääsisin toteuttamaan mun pitkäaikaisen suunnitelman: mä aioin etsiä isän ja selvitää vatauksen kaikkiin kysymyksiin, jotka olivat vaivanneet mun mieltä jo pitkään.
Se oli aika utopistista, mutta niin mä unelmoin tekeväni vielä jonain päivänä. Se ei olis varmastikkaan helppoa, mutta mun oli yritettävä. Mä toivoin, että jos mä koskaan menen naimisiin, että isä olis saattamassa mut alttarille. Mä toivoin ylipäätänsä, että sitä kiinnosti mun olemassa olo, tai se miten mä voin.
Koulupäivä kului tavaliseen tapaan eli hitaasti. Yritin parhaani mukaan pysyä kärryillä. Mä tiesin kyllä, että mun pitäis keskittyä paremmin koulussa. Muuten mulla olis mahdollisuuksia minkäänlaiseen tulevaisuuteen, mutta mun voimat ei vaan millän rittäneet opiskeluun tällähetkellä. Toisinaan mun oli jopa lintsattava pahan olon taka.
Mä en mssään nimessä ollu ylpeä siitä, enkä sais edes hyväksyä selasta käytöstä itseltäni. Jonain päivinä oli vaan entistä hankalampaa pelkästään nousta ylös sängystä, enkä mä vaan saanu lähdettyä kouluun. Varmasti se aiheutti juoruja, mutta niihin mulla oli vielä vähemmän energiaa ja aikaa käytettävänä. Muut saivat tehdä johtopäätöksiä ihan miten halusivat.
Koulu loppui viimein, mutta mua odotti toinen velvollisuus: työt leipomossa. Äiti oli ajatellu sen olevan hyväksi mulle ja oli menny lupaamaan paikan omistajalle, että mä aloittasin työt tänään. Mulla ei siis ollu muuta vaihtoehtoa, ku mennä. Saihan siitä toki tienattua rahaa sentään, mutta muuten se kuulosti turhalta.
Kävelin leipomolle ripeästi, jotten myöhästyisi heti ensimmäisestä vuorosta. Huomasin vähänmatkan päästä tuntemattoman, vaaleahiuksisen pojan seisovan sen pihassa. Kävelin varautuneesti lähemmäs.
"Hei!" poika tervehti pirteästi.
"Hei." vastasin huomattavasti varautuneemmin.
Eihän tuntematomilla oo tapana tervehtiä. Tuntui kiusalliselta ja jotenkin ahdistavalta. Tunnettiinko me muka jostain?
"Ootko säkin tulossa harjoitteluun?" poika kysyi irlantilaisella aksentilla, siniset silmät tuijottaen mua.
Oli kai kohteliasta vasta jotakin, vaikka eihän se kuulunut tuolle suloposkelle miksikään, että mitä mä täällä tein.
"Joo." vastasin hiljaa.
Miks se tuollasta kysy? Mikä ihme hiippari mua oli tullut ahdistelemaan?
"Sitten me ollaan täällä samalla asialla. Mä oon Niall." poika esittäytyi.
Se tästä vielä puuttuikin, että mun piti työskennellä sen kanssa seuraavat kuukaudet.
"Liv." vastasin viimeaikoina omaksumallani muminalla.
Mulle ei ollu kyllä mainittu mitään toisesta harjottelijasta. Se oli vielä kaikenlisäks tollainen hymy poika, jonka kanssa mulla ei varmasti oo mitään yhteistä. Taas yks ihminen lisää, joka mun oli pidettävä visusti ulkopuollella.
"En yhtään arvannut, että saisin seuraa, mutta parempi kaksin kuin yksin." Nialliksi itsensä esitellyt poika sanoi hymyillen.
Ehkä se oli sille parempi, mutta mä halusin pitää etäisyyteeni.
"Täällähän te jo olettekin. Tulkaa vaan sisällä sieltä värjöttelemästä." sanoi ystävällisen kuuloinen nainen, joka oli selvästi leipomon omistaja.
Kävlimme sisällä ja ilmassa leijui mitä puoleensavetävin tuoksu. Heti ensimmäiseksi esillä oli vastaleivottuja kuppikappuja, pullia, viinereitä...
"Riisukaa takit niin päästään alkuun." nainen sanoi.
Niin me tehtiin, samalla ihaillen koko tätä sokeritaivasta, jonka sisustuskin oli miellyttävä pastelliväreineen, pyöreine pöytineen ja siististi taiteltuine servetteineen.
"Olen siis Molly, tämän leipomon omistaja. Te olette jo ytavanneet, mutta ketokaapa minulle vielä nimenne." nainen esittäytyi.
Esittäydyimme kumpikin. Siinä tilanteessa vaikutin äärimmäisem nololta ja pökkelöltä rempseän Niallin rinnalla. Muminasta oli tullut ilmeisesti mun uus tavaramerkki.
"Okei. Mennäämpä sitten keittiön puolelle niin pääsete ihan oikeiseen hommiin." sanoi Molly innostavati.
Kävelimme Mollyn perässä keittiöön, joka oli valtava verrattuna tavalliseen. Jokainen uuni näytti olevan täynnä mitä ihanimpia leivonnaisia.
"Tässä on teille kumallekkin essut, päähineet, kaikki tarvittvat reseptit ja välineet löydätte omilta pisteiltänne." Molly opasti.
Se ei siis ollut mikään vitsi, että me päästäisiin heti töihin. Oli vaan otettava reseptikirja käteen ja aloitettava. Ensimmäisenä mun oma suosikki ja epävirallinen pravuuri: kuppikakut. Niissä mä voisin onnistua. Osasin valita oikean määrän aineksia ja aloin vatkata taikinaa jo sujuvasti.
"Voiks sä auttaa mua? Oon ihan hukassa." Niall sanoi.
Ei kai auttanut muuta kuin auttaa poika parkaa, joka varmaan ei etes osannut pidellä vispilää.
"Katsos ensin vatkataan sokeri ja kananmunat vaahdoksi..." aloin selittää.
"Onko täällä hiiriä jossaki? Jos ei puhu niin että mä kuulen sut." Niall sanoi mielestään vitsikkäästi.
Punastuin, mutta sisälläni mietin, että miten mä tuun selviämään täällä herra vitsiniekan kanssa.
Salailukin meni läpi ja oli jo melko tuttua: esitin vaan että kaikki oli hyvin, eikä kukaan koskaan tullu kyseenalaistamaan sitä. Koulun käytävällä mä kuitenkin keräsin katseita: mulkoilevia, arvostelevia, halveksivia silmäyksiä, joita vaikutti tulevan joka suunnalta. Kuiskiminen kuului yleensä samaan paketiin. Mua pidettiin outona.
Mä tiesin, mitä musta varmasti ajateltiin, sillä mä olin aina ollu se elämässä kovia kokenut tyyppi, jolle kaikki tuli aina sopivin väliajoin osoittamaan myötätuntonsa. "Jos sä kaipaat olkapäätä niin sä tiedät mistä mut löytää." oli melko yleinen lausahdus suosituilta tytöiltä, jotka piti mua yhtenä "hyväntekeväisyys töistä."
Näiden vastapainoksi olivat mulkoilijat: ne joilla ei ollut todellisuudessa aavistustakaan siitä kuka mä olin, tai mitä mä olin kokenu, mutta silti pitivät mua jotenkin friikkinä ja paheksuivat mua. Harvat ylipäätänsä näkivät sen vaivan, että olisivat tulleet jutelemaan mulle, mutta kai se oli ihan okei.
Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt viidakossa, jossa sun kippuunhyökkäämistä suunniteltiin jatkuvasti. Useimpina päivinä mä vaan toivoin, että lukio olis ohi ja mä pääsisin toteuttamaan mun pitkäaikaisen suunnitelman: mä aioin etsiä isän ja selvitää vatauksen kaikkiin kysymyksiin, jotka olivat vaivanneet mun mieltä jo pitkään.
Se oli aika utopistista, mutta niin mä unelmoin tekeväni vielä jonain päivänä. Se ei olis varmastikkaan helppoa, mutta mun oli yritettävä. Mä toivoin, että jos mä koskaan menen naimisiin, että isä olis saattamassa mut alttarille. Mä toivoin ylipäätänsä, että sitä kiinnosti mun olemassa olo, tai se miten mä voin.
Koulupäivä kului tavaliseen tapaan eli hitaasti. Yritin parhaani mukaan pysyä kärryillä. Mä tiesin kyllä, että mun pitäis keskittyä paremmin koulussa. Muuten mulla olis mahdollisuuksia minkäänlaiseen tulevaisuuteen, mutta mun voimat ei vaan millän rittäneet opiskeluun tällähetkellä. Toisinaan mun oli jopa lintsattava pahan olon taka.
Mä en mssään nimessä ollu ylpeä siitä, enkä sais edes hyväksyä selasta käytöstä itseltäni. Jonain päivinä oli vaan entistä hankalampaa pelkästään nousta ylös sängystä, enkä mä vaan saanu lähdettyä kouluun. Varmasti se aiheutti juoruja, mutta niihin mulla oli vielä vähemmän energiaa ja aikaa käytettävänä. Muut saivat tehdä johtopäätöksiä ihan miten halusivat.
Koulu loppui viimein, mutta mua odotti toinen velvollisuus: työt leipomossa. Äiti oli ajatellu sen olevan hyväksi mulle ja oli menny lupaamaan paikan omistajalle, että mä aloittasin työt tänään. Mulla ei siis ollu muuta vaihtoehtoa, ku mennä. Saihan siitä toki tienattua rahaa sentään, mutta muuten se kuulosti turhalta.
Kävelin leipomolle ripeästi, jotten myöhästyisi heti ensimmäisestä vuorosta. Huomasin vähänmatkan päästä tuntemattoman, vaaleahiuksisen pojan seisovan sen pihassa. Kävelin varautuneesti lähemmäs.
"Hei!" poika tervehti pirteästi.
"Hei." vastasin huomattavasti varautuneemmin.
Eihän tuntematomilla oo tapana tervehtiä. Tuntui kiusalliselta ja jotenkin ahdistavalta. Tunnettiinko me muka jostain?
"Ootko säkin tulossa harjoitteluun?" poika kysyi irlantilaisella aksentilla, siniset silmät tuijottaen mua.
Oli kai kohteliasta vasta jotakin, vaikka eihän se kuulunut tuolle suloposkelle miksikään, että mitä mä täällä tein.
"Joo." vastasin hiljaa.
Miks se tuollasta kysy? Mikä ihme hiippari mua oli tullut ahdistelemaan?
"Sitten me ollaan täällä samalla asialla. Mä oon Niall." poika esittäytyi.
Se tästä vielä puuttuikin, että mun piti työskennellä sen kanssa seuraavat kuukaudet.
"Liv." vastasin viimeaikoina omaksumallani muminalla.
Mulle ei ollu kyllä mainittu mitään toisesta harjottelijasta. Se oli vielä kaikenlisäks tollainen hymy poika, jonka kanssa mulla ei varmasti oo mitään yhteistä. Taas yks ihminen lisää, joka mun oli pidettävä visusti ulkopuollella.
"En yhtään arvannut, että saisin seuraa, mutta parempi kaksin kuin yksin." Nialliksi itsensä esitellyt poika sanoi hymyillen.
Ehkä se oli sille parempi, mutta mä halusin pitää etäisyyteeni.
"Täällähän te jo olettekin. Tulkaa vaan sisällä sieltä värjöttelemästä." sanoi ystävällisen kuuloinen nainen, joka oli selvästi leipomon omistaja.
Kävlimme sisällä ja ilmassa leijui mitä puoleensavetävin tuoksu. Heti ensimmäiseksi esillä oli vastaleivottuja kuppikappuja, pullia, viinereitä...
"Riisukaa takit niin päästään alkuun." nainen sanoi.
Niin me tehtiin, samalla ihaillen koko tätä sokeritaivasta, jonka sisustuskin oli miellyttävä pastelliväreineen, pyöreine pöytineen ja siististi taiteltuine servetteineen.
"Olen siis Molly, tämän leipomon omistaja. Te olette jo ytavanneet, mutta ketokaapa minulle vielä nimenne." nainen esittäytyi.
Esittäydyimme kumpikin. Siinä tilanteessa vaikutin äärimmäisem nololta ja pökkelöltä rempseän Niallin rinnalla. Muminasta oli tullut ilmeisesti mun uus tavaramerkki.
"Okei. Mennäämpä sitten keittiön puolelle niin pääsete ihan oikeiseen hommiin." sanoi Molly innostavati.
Kävelimme Mollyn perässä keittiöön, joka oli valtava verrattuna tavalliseen. Jokainen uuni näytti olevan täynnä mitä ihanimpia leivonnaisia.
"Tässä on teille kumallekkin essut, päähineet, kaikki tarvittvat reseptit ja välineet löydätte omilta pisteiltänne." Molly opasti.
Se ei siis ollut mikään vitsi, että me päästäisiin heti töihin. Oli vaan otettava reseptikirja käteen ja aloitettava. Ensimmäisenä mun oma suosikki ja epävirallinen pravuuri: kuppikakut. Niissä mä voisin onnistua. Osasin valita oikean määrän aineksia ja aloin vatkata taikinaa jo sujuvasti.
"Voiks sä auttaa mua? Oon ihan hukassa." Niall sanoi.
Ei kai auttanut muuta kuin auttaa poika parkaa, joka varmaan ei etes osannut pidellä vispilää.
"Katsos ensin vatkataan sokeri ja kananmunat vaahdoksi..." aloin selittää.
"Onko täällä hiiriä jossaki? Jos ei puhu niin että mä kuulen sut." Niall sanoi mielestään vitsikkäästi.
Punastuin, mutta sisälläni mietin, että miten mä tuun selviämään täällä herra vitsiniekan kanssa.
tiistai 12. marraskuuta 2013
Nobodys home ~Osa 1~
Istuin sängylläni ja tuijotin tyhjyyteen. Oli taas se aika päivästä, se aika jona se poikkeuksetta iski: ahdistus, josta en löytänyt pakotietä. Sama ahdistus, joka vaani kulman takana tilaisuutta tulla ja muuttaa hyvätkin asiat pahoiksi. Sama ahdistus, joka oli syönyt mua sisäisesti elävältä jo ties kuinka kauan.
Mikään ei tuntunut oikeastaan miltään enää. Olo oli niin turta, että enää mikään pahakaan asia ei jaksanut enää tuntua pahalta. Hyvältä mikään ei ollut tuntunut enää pitkään aikaan. Milloinkohan olisin viimeksi edes hymyillyt, saatika nauranut? Ja elämän valehdeltiin olevan hyvän ja pahan tasapainoa.
Vaihtoehtona oli toki ottaa vieressäni oleva veitsi ja viillellä: olinhan tehnyt niin aiemminkin. Arvet oli helppo peittää, nehän haalistuivatkin ajan myötä ja oikeastaan nautin siitä, kuinka se sattui. Sen jälkeen olo oli kuitenkin vaan hetken oudolla tavalla jopa siedettävä, mutta ei sillä mitään vaikutusta sinänsä ollut.
Päivä päivältä huomasin yhä useammin olevani tässä samaisessa tilanteessa. Yhä uudelleen huomasin olleeni kaivanut itselleni yhä syvemmän kuopan, jonne vajosin. En ymmärtänyt miten niin oli päässyt käymään, etten voinut enää edes elää elämääni normaalisti. Olin niin pettynyt itseeni tällä hetkellä. Miksen voinut olla vahvempi?
Tiesin viiltelemiselläni pakenevan kipua kivulla, mutta fyysinen puoli ei ollut mitään verrattuna henkiseen. Olin ihmisraunoa, joka vain odotti, että joku tulisi viemään turvaan: parempaan paikkaan. Oli se sitten taivas, tai mikä hyvänsä, kunhan ei tämä kylmä maailma: todellisuus, jossa elämme päivästä toiseen.
Tämä maailma oli paha, tai ainakin niin mä olin aina sen asian nähnyt. Ihminenkin oli oikeastaan paha, tai ainakin äärimmäisen kykenevä pahaan. Sen verran mäkin olin filosofiasta tietoinen. Nyt ei ollu kuitenkaan kysymys mistään filosofiasta, vaan musta, mun elämästä. Niin kuin kaikki on aina yrittäny mulle sanoa.
Olin jo monta kerttaa miettinyt hakevani ihan oikeaa ammanttiapua, mutta mitä sekään hyödyttäisi? Miten mä pääsisin muka ikinä siihen vaiheeseen, että voisin kertoa ummet ja lammet mun elämästä jollekki vento vieraalle tantalle ja sitten se muka maagisesti vois jotenki korjata kaiken. Ei se niin menny, ei missään nimessä.
Aattelin aina, että elämässä oli selvittävä lopulta yksin, niin se vaan oli. Sitä paitsi mitä se kellekkkään muulle kuulu mitä mä teen? Ketä muka etes kiinnosti? Isä katos yhtenä juhannuksena jälkiä jättämättä, tai mitään sanomatta ja äiti ei koskaan ollu mikään ihanne vanhempi yrityksistään huolimatta.
Mä tiesin, että isän lähdöllä oli osa syy tähän mun tilaan tällä hetkellä. Se oli mulle tärkeä, tärkein ihminen koko maailmassa, mun sankari, se joka jakso kuunnella mun huolia päivästä toiseen. Meillä kemiat oli kohdannu ain hyvin mitä nyt muistan vuielä. Niin kauan sitä kesti, kunnes se jätti meidät, enkä mä koskaan oo saanu tietää miksi.
Tietyllä tavalla syytän joskus itseäni siitä mitä tapahtui. Pienempänä mietin aina, että jos vaan olisin ollut hyvä tytär niin isä olis vielä meidän kanssa. Äiti vakuutti aina, ettei kysymys ollut musta, mutta silti mä mietin aina, että rakastiko isä mua todella samalla tavalla ku ku mä sitä. Oliko se ylpeä musta? Oliko se ylpeä sanoessaan, että mä olin sen tytär?
Mun käsitys on aina ollu, että niillä meni äidin kanssa sukset ristiin, mutta se on vaan olettamus. Siinä oli varmasti paljon muutakin, mitä mulle ei vaan haluttu kertoa. Sen näki äidistä aina, kun mä erehdyin viittamaan jotenki isään. Äidin ilme kertoi jo, että meillä ei ollu mitään mahdollisuuksia saada isää enää takaisin.
Pala nausi kurkkuun kun vaan ajattelinkin isää ja sitä tapaa, kuinka mä vaan huomasin sen olevan poissa: silmänräpäyksessä. Mä olin jo siinä vaiheessa tarpeeks vanha tajuamaan, että kaikki ei ollu kunnossa, mutta vielä liian nuori ja naivi ymmärtämään, ettei isä tuli enää takaisin: koskaan. Se oli vahva sana, mutta tottahan se oli.
Aloin itkeä. Se jo jonkinlainen tunteenilmaus, joka tuli aika harvoin. Useimmiten se jäi vaan mun sisälle kytemään ja laajenemaan apaattisuuteen asti. Se ei kestänyt kuitenkaan kauan, mutta oli virkistävää huomata saavansa aikaan edes negatiivinen tunneilmaus. Tuntui kuin en ehkä sittenkään olisi robotti.
Katsoin veistä ja otin sen tärisevään käteeni. Näin peilikuvani sen kiiltävästä pinnasta ja minua pelotti hieman. Aioin satuttaa itseäni ja niin teinkin: kolme kertaa, kolme suhteellisen syvää viiltoa, jotka oli sijoitettu taktisesti niin, että ne jäisivät juuri ja juuri hihan alle. Katsoin lopputulosta ja sivelin makeankipeitä haavoja.
Oloni oli lopulta entistä tyhjempi, mutta ainakin olin saanut tunteeni ulos, vaikka se vaatikin itseni satuttamista. Olin masokisti: siihen oli tultu. Vein veitsen tarkoinharkittuun paikkaan, asetuin makuulle ja yritin ihan oman hyvinvointini takia nukkua edes vähän, tai ainakin levätä. Muistikuvat kuitenkaan eivät jättäneet mua rauhaan: ahdisti.
Jokatapauksessa mä heräisin huomenna ihan kuin äskeistä ei olisi tapahtunut: niin mä tein aina ennenkin. Jotkut varmasti ajatteli sen olevan vahvuuden merkki, mutta mä olin silti heikko: niin heikko, lähes särkyvä. Mä heräisin taas siinä toivossa, että on joku, joka oikeasti välittää siitä, mitä mulle kuuluu.
Mikään ei tuntunut oikeastaan miltään enää. Olo oli niin turta, että enää mikään pahakaan asia ei jaksanut enää tuntua pahalta. Hyvältä mikään ei ollut tuntunut enää pitkään aikaan. Milloinkohan olisin viimeksi edes hymyillyt, saatika nauranut? Ja elämän valehdeltiin olevan hyvän ja pahan tasapainoa.
Vaihtoehtona oli toki ottaa vieressäni oleva veitsi ja viillellä: olinhan tehnyt niin aiemminkin. Arvet oli helppo peittää, nehän haalistuivatkin ajan myötä ja oikeastaan nautin siitä, kuinka se sattui. Sen jälkeen olo oli kuitenkin vaan hetken oudolla tavalla jopa siedettävä, mutta ei sillä mitään vaikutusta sinänsä ollut.
Päivä päivältä huomasin yhä useammin olevani tässä samaisessa tilanteessa. Yhä uudelleen huomasin olleeni kaivanut itselleni yhä syvemmän kuopan, jonne vajosin. En ymmärtänyt miten niin oli päässyt käymään, etten voinut enää edes elää elämääni normaalisti. Olin niin pettynyt itseeni tällä hetkellä. Miksen voinut olla vahvempi?
Tiesin viiltelemiselläni pakenevan kipua kivulla, mutta fyysinen puoli ei ollut mitään verrattuna henkiseen. Olin ihmisraunoa, joka vain odotti, että joku tulisi viemään turvaan: parempaan paikkaan. Oli se sitten taivas, tai mikä hyvänsä, kunhan ei tämä kylmä maailma: todellisuus, jossa elämme päivästä toiseen.
Tämä maailma oli paha, tai ainakin niin mä olin aina sen asian nähnyt. Ihminenkin oli oikeastaan paha, tai ainakin äärimmäisen kykenevä pahaan. Sen verran mäkin olin filosofiasta tietoinen. Nyt ei ollu kuitenkaan kysymys mistään filosofiasta, vaan musta, mun elämästä. Niin kuin kaikki on aina yrittäny mulle sanoa.
Olin jo monta kerttaa miettinyt hakevani ihan oikeaa ammanttiapua, mutta mitä sekään hyödyttäisi? Miten mä pääsisin muka ikinä siihen vaiheeseen, että voisin kertoa ummet ja lammet mun elämästä jollekki vento vieraalle tantalle ja sitten se muka maagisesti vois jotenki korjata kaiken. Ei se niin menny, ei missään nimessä.
Aattelin aina, että elämässä oli selvittävä lopulta yksin, niin se vaan oli. Sitä paitsi mitä se kellekkkään muulle kuulu mitä mä teen? Ketä muka etes kiinnosti? Isä katos yhtenä juhannuksena jälkiä jättämättä, tai mitään sanomatta ja äiti ei koskaan ollu mikään ihanne vanhempi yrityksistään huolimatta.
Mä tiesin, että isän lähdöllä oli osa syy tähän mun tilaan tällä hetkellä. Se oli mulle tärkeä, tärkein ihminen koko maailmassa, mun sankari, se joka jakso kuunnella mun huolia päivästä toiseen. Meillä kemiat oli kohdannu ain hyvin mitä nyt muistan vuielä. Niin kauan sitä kesti, kunnes se jätti meidät, enkä mä koskaan oo saanu tietää miksi.
Tietyllä tavalla syytän joskus itseäni siitä mitä tapahtui. Pienempänä mietin aina, että jos vaan olisin ollut hyvä tytär niin isä olis vielä meidän kanssa. Äiti vakuutti aina, ettei kysymys ollut musta, mutta silti mä mietin aina, että rakastiko isä mua todella samalla tavalla ku ku mä sitä. Oliko se ylpeä musta? Oliko se ylpeä sanoessaan, että mä olin sen tytär?
Mun käsitys on aina ollu, että niillä meni äidin kanssa sukset ristiin, mutta se on vaan olettamus. Siinä oli varmasti paljon muutakin, mitä mulle ei vaan haluttu kertoa. Sen näki äidistä aina, kun mä erehdyin viittamaan jotenki isään. Äidin ilme kertoi jo, että meillä ei ollu mitään mahdollisuuksia saada isää enää takaisin.
Pala nausi kurkkuun kun vaan ajattelinkin isää ja sitä tapaa, kuinka mä vaan huomasin sen olevan poissa: silmänräpäyksessä. Mä olin jo siinä vaiheessa tarpeeks vanha tajuamaan, että kaikki ei ollu kunnossa, mutta vielä liian nuori ja naivi ymmärtämään, ettei isä tuli enää takaisin: koskaan. Se oli vahva sana, mutta tottahan se oli.
Aloin itkeä. Se jo jonkinlainen tunteenilmaus, joka tuli aika harvoin. Useimmiten se jäi vaan mun sisälle kytemään ja laajenemaan apaattisuuteen asti. Se ei kestänyt kuitenkaan kauan, mutta oli virkistävää huomata saavansa aikaan edes negatiivinen tunneilmaus. Tuntui kuin en ehkä sittenkään olisi robotti.
Katsoin veistä ja otin sen tärisevään käteeni. Näin peilikuvani sen kiiltävästä pinnasta ja minua pelotti hieman. Aioin satuttaa itseäni ja niin teinkin: kolme kertaa, kolme suhteellisen syvää viiltoa, jotka oli sijoitettu taktisesti niin, että ne jäisivät juuri ja juuri hihan alle. Katsoin lopputulosta ja sivelin makeankipeitä haavoja.
Oloni oli lopulta entistä tyhjempi, mutta ainakin olin saanut tunteeni ulos, vaikka se vaatikin itseni satuttamista. Olin masokisti: siihen oli tultu. Vein veitsen tarkoinharkittuun paikkaan, asetuin makuulle ja yritin ihan oman hyvinvointini takia nukkua edes vähän, tai ainakin levätä. Muistikuvat kuitenkaan eivät jättäneet mua rauhaan: ahdisti.
Jokatapauksessa mä heräisin huomenna ihan kuin äskeistä ei olisi tapahtunut: niin mä tein aina ennenkin. Jotkut varmasti ajatteli sen olevan vahvuuden merkki, mutta mä olin silti heikko: niin heikko, lähes särkyvä. Mä heräisin taas siinä toivossa, että on joku, joka oikeasti välittää siitä, mitä mulle kuuluu.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Here I am ~Osa 10~
Koitti päivä, joka mun puolesta ei koskaan olis tarvinnu tulla: muuttopäivä. Katsoin tyhjää huonetta, jossa kaikki tavarani olivat vielä eilen olleet ja tunsin haikeuden valtaavan mieleni. Kuinka paljon hetkiä mä olinkaan täällä kokenut: sekä hyviä että huonoja ja pian se kaikki olis vaan muisto.
Muistoja tuli toki aina uusia, mutta meni vielä kauan ennen kuin mä voisin henkisesti päästää irti. Kävelin koko talon läpi vielä viimeisen kerran ja tuntui niin kuin jokaiseen näistä huoneista olis kirjotettu tarinoita, joita mä en voinu selittää. Tarinoita mun lapsuudesta tähän päivään asti.
Oli hankalaa sanoa hyvästit tälle paikalle.
"Eiköhän mennä Dawn. On aika." äiti sanoi käveltyään vähän matkan päähän taakseni.
Oli aika. Mä tiesin sen kyllä varsin hyvin.
"Mee sä edeltä niin mä tuun ihan kohta." sanoin.
Äidin lähdettyä kosketin seinään piirrettyä mittapuuta itsestäni. Siitä näki selvästi kaikki kasvupyrähdykset. Mielessäni palasin mennesisyyteen. Muistan kuinka maireana olin, kun olin kasvanut kerran yhtenä vuotena jopa kymmennen senttiä. Silloin iloon riitti pelkästään se, kun äiti sanoi, että olin jo iso tyttö.
Pian senkin päälle maalattaisiin ja muistot meidän elämästä kadotetaan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Oli hassua kuinka niin elävässä talossa vallitsi yhtäkkiä tyhjyys.
"Sun äiti odottaa jo." kuului Liamin ääni takaani.
"Liam?! Mitä sä täällä teet?!" syöksyin halaamaan Liamia.
"Enhän mä nyt voinu olla jättämättä hyvästejä sulle." Liam sanoi hieman vakavana.
Hyvästit kuulosti aivan liian lopulliselta. Ihan kuin me ei tavattais enää koskaan.
"Ei hyvästejä. Pikemminki vaan hei hei, nähdään taas pian." korjasin hymyillen.
"Just niin." Liam sanoi hymyillen ja suuteli mua otsalle.
Jäimme syleilemään toisiamme ja kumpikin tunsin muutoksen olevan ilmassa enemmän kuin koskaan.
"Mulla tulee ikivä tätä paikkaa." sanoin kelaten mielessäni kaikkea mennyttä.
Olin asunut tässä samassa talossa koko ikäni: tää oli paikka jossa mä olin viettäny niin monet joulut, synttärit, yökyläilyt...
"Mä tiedän, mutta onneks sä tuut mun luokse takasin." Liam sanoi hymyillen.
Se oli kyllä totta. Silloin kun mä tulisin tänne takaisin niin moni asia olisi muuttunut, mutta tää paikka oli mulle aina se sama lapsuuden koti, mun turvapaikka.
"Eiköhän meidän oo jo aika mennä. Muuttoauto ei odota ikuisesti." sanoin lopulta.
"Eipäs niin nopeasti. Sä muistat kyllä, että mitä me sovittiin." Liam sanoi vitsikkäästi.
"Mä jo luulin, että mä pääsisin jotenkin livistämään koko hommasta." sanoin nauraen.
"Mä kyllä muistan, jos mulle ollaan luvattu jotain." Liam sanoi hymyillen.
"Tule sitten mun perässä." sanoin ottaen Liamia kädestä.
Vein hänet vanhaan huoneeseeni, johon olin kätkenyt runovihkoni. Se oli yhä edelleen ovelasti piilotettuna liikkumattoman hyllyn alle.
"Täältä kukaan ei oo osannu etsiä." sanoin hymyillen ja punastuen hieman.
Liamin katseesta näki, että siitä oli varmasti hellyyttävää, että mä halusin piilottaa sen kuin pikkulapsi karkkikätkönsä.
"Antaa palaa. Mä oon pelkkänä korvana." Liam sanoi hymyillen.
Avasin vihkoni sen runon kohdalta, jonka olin ajatellut sopivan hyvin tähän hetkeen.
"Tänään elämä alkaa aivan uudestaan/ on otettava loikka uuteen, tuntemattomaan/ tarinoita kirjoitamme haaveista, unelmista, toiveista, tunteista sisällä pään/ Missä olemme? Minne päädymme? Mitä vielä kantaa voimme?/ varmasti oman tiemme vielä löydämme"
"Se oli tosi hyvä." Liam sanoi kannustavasti hymyillen.
"Kiitos." sanoin punastellen.
Oli kiva kuulla, että Liam piti siitä. Toki mulla oli vielä paljon parennettavaa, mutta mä en aikoinu luovuttaa.
"Dawn! Sä jäät tänne jos et oo ulkona minuutin sisällä!" kuului äidin huuto ulkoa.
"Sä kuulit mitä kapteeni sano." Liam sanoi vitsaillen.
Me käveltiin Liamin kanssa ulos. Koin sydämessäni suuren piston ja pala nousi kurkkuuni, kun näin valtavan muuttoauton odottavan mua.
"Ota nää muistoksi musta." sanoin ja annoin muutaman tarkkaanvalikoidun sivun runovihkostani Liamille.
Liam hymyili ja arvosti selvästi elettäni.
"Vielä viimeinen suudelma?" Liam kysyi hymyillen.
"Kysytki vielä." vastasin.
Suutelimme intohimoisesti niin kuin se todella olisi ollut meidän viimeinen suudelma, vaikka se oli sitä vain toistaiseksi. Hyppäsin auton kyytiin ja näin maiseman lipuvan ohi Liamin kera. En tiennyt mitä ajatella tai tuntea, tiesin ainoastaan, että sydämeni oli täynnä kaipuuta ja tietynlaista tyhjyyttä.
Yhtäkkiä kuulin viestiääneni.
"Vielä jotain mietittävää matkalle: Jätin tarkotuksella aiemmin vielä kertomatta sulle, että vuoden päästä meillä on mahdollisuus hommata kämppä yhdessä, sillä *rumpujen pärinää* mulle tarjotiin musastipendiä Brightoniin! Eikö ookkin upeeta? rakkaudella L"
Katsoin näyttöä hymyillen. Se oli enemmän ku vaan upeaa.
Muistoja tuli toki aina uusia, mutta meni vielä kauan ennen kuin mä voisin henkisesti päästää irti. Kävelin koko talon läpi vielä viimeisen kerran ja tuntui niin kuin jokaiseen näistä huoneista olis kirjotettu tarinoita, joita mä en voinu selittää. Tarinoita mun lapsuudesta tähän päivään asti.
Oli hankalaa sanoa hyvästit tälle paikalle.
"Eiköhän mennä Dawn. On aika." äiti sanoi käveltyään vähän matkan päähän taakseni.
Oli aika. Mä tiesin sen kyllä varsin hyvin.
"Mee sä edeltä niin mä tuun ihan kohta." sanoin.
Äidin lähdettyä kosketin seinään piirrettyä mittapuuta itsestäni. Siitä näki selvästi kaikki kasvupyrähdykset. Mielessäni palasin mennesisyyteen. Muistan kuinka maireana olin, kun olin kasvanut kerran yhtenä vuotena jopa kymmennen senttiä. Silloin iloon riitti pelkästään se, kun äiti sanoi, että olin jo iso tyttö.
Pian senkin päälle maalattaisiin ja muistot meidän elämästä kadotetaan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Oli hassua kuinka niin elävässä talossa vallitsi yhtäkkiä tyhjyys.
"Sun äiti odottaa jo." kuului Liamin ääni takaani.
"Liam?! Mitä sä täällä teet?!" syöksyin halaamaan Liamia.
"Enhän mä nyt voinu olla jättämättä hyvästejä sulle." Liam sanoi hieman vakavana.
Hyvästit kuulosti aivan liian lopulliselta. Ihan kuin me ei tavattais enää koskaan.
"Ei hyvästejä. Pikemminki vaan hei hei, nähdään taas pian." korjasin hymyillen.
"Just niin." Liam sanoi hymyillen ja suuteli mua otsalle.
Jäimme syleilemään toisiamme ja kumpikin tunsin muutoksen olevan ilmassa enemmän kuin koskaan.
"Mulla tulee ikivä tätä paikkaa." sanoin kelaten mielessäni kaikkea mennyttä.
Olin asunut tässä samassa talossa koko ikäni: tää oli paikka jossa mä olin viettäny niin monet joulut, synttärit, yökyläilyt...
"Mä tiedän, mutta onneks sä tuut mun luokse takasin." Liam sanoi hymyillen.
Se oli kyllä totta. Silloin kun mä tulisin tänne takaisin niin moni asia olisi muuttunut, mutta tää paikka oli mulle aina se sama lapsuuden koti, mun turvapaikka.
"Eiköhän meidän oo jo aika mennä. Muuttoauto ei odota ikuisesti." sanoin lopulta.
"Eipäs niin nopeasti. Sä muistat kyllä, että mitä me sovittiin." Liam sanoi vitsikkäästi.
"Mä jo luulin, että mä pääsisin jotenkin livistämään koko hommasta." sanoin nauraen.
"Mä kyllä muistan, jos mulle ollaan luvattu jotain." Liam sanoi hymyillen.
"Tule sitten mun perässä." sanoin ottaen Liamia kädestä.
Vein hänet vanhaan huoneeseeni, johon olin kätkenyt runovihkoni. Se oli yhä edelleen ovelasti piilotettuna liikkumattoman hyllyn alle.
"Täältä kukaan ei oo osannu etsiä." sanoin hymyillen ja punastuen hieman.
Liamin katseesta näki, että siitä oli varmasti hellyyttävää, että mä halusin piilottaa sen kuin pikkulapsi karkkikätkönsä.
"Antaa palaa. Mä oon pelkkänä korvana." Liam sanoi hymyillen.
Avasin vihkoni sen runon kohdalta, jonka olin ajatellut sopivan hyvin tähän hetkeen.
"Tänään elämä alkaa aivan uudestaan/ on otettava loikka uuteen, tuntemattomaan/ tarinoita kirjoitamme haaveista, unelmista, toiveista, tunteista sisällä pään/ Missä olemme? Minne päädymme? Mitä vielä kantaa voimme?/ varmasti oman tiemme vielä löydämme"
"Se oli tosi hyvä." Liam sanoi kannustavasti hymyillen.
"Kiitos." sanoin punastellen.
Oli kiva kuulla, että Liam piti siitä. Toki mulla oli vielä paljon parennettavaa, mutta mä en aikoinu luovuttaa.
"Dawn! Sä jäät tänne jos et oo ulkona minuutin sisällä!" kuului äidin huuto ulkoa.
"Sä kuulit mitä kapteeni sano." Liam sanoi vitsaillen.
Me käveltiin Liamin kanssa ulos. Koin sydämessäni suuren piston ja pala nousi kurkkuuni, kun näin valtavan muuttoauton odottavan mua.
"Ota nää muistoksi musta." sanoin ja annoin muutaman tarkkaanvalikoidun sivun runovihkostani Liamille.
Liam hymyili ja arvosti selvästi elettäni.
"Vielä viimeinen suudelma?" Liam kysyi hymyillen.
"Kysytki vielä." vastasin.
Suutelimme intohimoisesti niin kuin se todella olisi ollut meidän viimeinen suudelma, vaikka se oli sitä vain toistaiseksi. Hyppäsin auton kyytiin ja näin maiseman lipuvan ohi Liamin kera. En tiennyt mitä ajatella tai tuntea, tiesin ainoastaan, että sydämeni oli täynnä kaipuuta ja tietynlaista tyhjyyttä.
Yhtäkkiä kuulin viestiääneni.
"Vielä jotain mietittävää matkalle: Jätin tarkotuksella aiemmin vielä kertomatta sulle, että vuoden päästä meillä on mahdollisuus hommata kämppä yhdessä, sillä *rumpujen pärinää* mulle tarjotiin musastipendiä Brightoniin! Eikö ookkin upeeta? rakkaudella L"
Katsoin näyttöä hymyillen. Se oli enemmän ku vaan upeaa.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Here I am ~Osa 9~
Itkeminen vaan jatkui. Miksi? Miksi just näin? Miksi Liam ei olis voinu tulla mun elämään jo vuosia sitten? Sitten kaikki oli varmasti ollu helpompaa. Liam olis voinu auttaa mua ja mä olisin päässy vaikeuksista yli paljon helpommin. Tai sitten Liam ei olis edes huomannu mua, tai olis pitäny mua täytenä luuserina.
Miksi elämä oli aina niin epäreilua? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnu saada vastauksen. Välillä mä uskoin vahvasti, ettei mua vaan ollu yksinkertssesti tarkotettu onnelliseksi, vaikka mä sitä tavoittelinki. Niin mä ainaki luulin ennen ku tapasin Liamin, joka oli mulle niin kiltti ja ymmärsi mua.
Liam näytti mulle tietyllä tavalla kauniin maailman, jossa mäkin halusin elää: maailman jossa mä määrättiin itse kohtalostamme. Hän oli selvästi yksi niistä ihmisistä, jotka näki maailman paikkana täynnä mahdollisuuksia, kuten mäkin kerran kauan sitten.
Ennen kaikkea Liam välitti musta: sen näki siitä ilmeestä, jolla se katso mua: ruskeat nappisilmät täynnä myötätuntoa, lenmpeä hymy, jota seurasisivat sanat, jotka saivat mut paremmalle tuulelle. Se kuinka mä koin olevani just siinä paikasssa, jossa mun kuuluikin olla. Kuinka mä en kaivannut mitään muuta.
Kelatessa filminauhaa mielessäni jäin kylpemään siihen tunteeseen, jonka Liam sai mussa aikaan: lämpimän, turvallisen, arvokkaan...
Muutaman päivä kuluttua...
Olin salissa odottamassa konsertin alkua ja koko kroppani hikoili ja melkein tärisin. Mua hermostutti nähdä Liam sen jälkeen, miten me oltiin erottu viime kerralla. Mitä mä muka aikoisin sanoa sille? "Sori mutta tää taitaa nyt olla tässä, koska mua pelottaa" vai pikemminkin jotain tyyliin "mä en voi elää ilman sua"?
Onnistuisinko mä ylipäätänsä sanomaan mitään järkevää? Oliko Liamkin miettinyt yhtä kuumeisesti kaikkea kuin mäkin, vai mitä jos sille olikin yhdentekevää, että miten meidän käy? Mun ajatukset kävi jo niin ylikierroksilla, että vakavasti harkitsin häipymistä paikalta, mutta en tietenkään olisi voinut tehdä sitä Liamille.
En oo edes varma, että mikä mun reaktio on siihen, kun Liam astuu lavalle rohkeana näiden kaikkien ihmisten eteen. Huomaisko se mut niiden joukosta? Tiesikö se mun edes tulevan?
"Hyvää iltaa naiset ja herrat ja tervetuloa koulumme vuotuiseen konserttiin, taidonnäytökseen, jossa esiintyvät musiikillisesti äärettömän lahjakkaat oppilaamme." aloitti lavalle astellut mies, joka oli selvästi koulun rehtori.
Tunnelma tiivistyi entisestään. Kaikki odottivat näkevänsä tämän vuosikurssin lupaukset.
"Ja erityisen lämpimät tervetulo toivotukset meidän viereaileville opettajillemme!" rehtori kajauti.
Nyt huomasin, että katsomossa oli todella ympäri maata tulleta kaikkien tunnistamia parhaiden musiikkilinjojen opettajia. Liam oli tietetysti jättänyt sen osan mainitsamatta, ettei luo liikaa paineita itselleen. Voin vaan kuvitella kuinka hermorauniona Liam oli varmasti tällä hetkellä.
Mieleni teki juosta back stagelle tsemppaamaan Liamia, mutta oli jo liian myöhäistä.
"Annetaan siis sulosointujen vallata korvamme, joista vuotaa varmasti hunajaa tämän jälkeen. Opiskelijat, olkaa hyvät!" rehtori huusi ja lähti lavalta.
Lavalle käveli pitkä, tummahiuksinen tyttö, jonka taakse kuoro asuttui. Hän lauloi voimakkaan balladin, joka sai koko yleisössä mut mukaanlukien aikaan kylmiä väreitä. Esityksen lopuksi kaikki jopa nousivat ylös taputtamaan osoittaaksen kiitosta. Yhdestä asiasta olin varma: Liamilla oli kovia kilpailijoita.
Useamman esityksen aikana hämmästyin yhä ennemmän siitä, kuinka suuria lahjakkuuksia Liamin koulussa todella oli. Täältä löytyi selviä tulevaisuuden artisteja lähes joka musiikki lajista. Kuitenkin suurimman osan ajas mietin Liamia: Onko se yhtä hyvä kun nää muut? Minkä biisin se esittää?
"Ilta on edennyt viimeiseen esiintyjään. Otetaan lavalle ablodien saattelemana lahjakas nuori herra Liam Payne!" rehtori huusi saaden koko yleisön raikumaan.
Liam käveli lavalle portaita pitkin hitaasti, pitäen selkeän itsevarmuuden. Hän katsoi kerran yleisöä ja otti mikin käteensä. Kaikki odottivat jo intron alkavan.
"Iltaa kaikille." Liam aloitti.
Katsomossa huudettiin innostuksesta.
"Ennen ku mä alotan niin mä haluan omistaa tän yhelle mulle tärkeälle tytölle." Liam sanoi katsoen mua.
Viimeistään Liamin merkitsevä silmäys hymyineen sai mun sydän hyppäämään kurkkuun. Oliko tää oikeesti totta? Kukaan ei ollu koskaan ennen omistanu mulle biisiä, tai tehny ylipäätänsä mitään lähellekkään niin ihanaa. Ne oli salaisia unelmia, joista mä pääsin osalliseksi vaan unissa. Mä liikutuin lähes kyyneleihin asti.
Bändi alkoi lyödä tahtia. Kappale oli 'Let me love you' ja Liam lauloi todellakin kuin enkeli. Se ääni oli erityistä, jonka vetaista ei ollut. Joka hetki oli taikaa ja erityisesti mun sydän suli kun Liamin ääni nousi korkeisin loppunuotteihin. Parasta siitä teki se, että mä tiesin Liamin ajattelevan mua laulaessaan.
"Kiitos." Liam sanoi vaatimattomasti.
Liam poistui lavalta kaikien taputtaessa. Syöksyin ulos pyrkivien ihmisten läpi ja juoksin mahdollisimman nopeasti ovelle,jonka tiesin vievän back stagelle. Sen edessä seisoi aiemmin lavalla juontanut rehtori.
"Anteeksi, mulla ei oo passia, tai muitakaan oikeuksia tuonne, mutta mun on päästävä sisään. Kiltti?" Kysyin puuskuttaen edelleen.
"Toki kultaseni. Sä oot se tyttö, jolle Liam omisti elämänsä parhaan esityksen jos multa kysytään. Kyllä mä sut tunnistan." rehtori sanoi hymyillen ja avasi oven.
"Kiitos paljon herra." kiitin nopeasti.
"Mitä tahansa nuoren lemmen takia." sanoin mies hykerrellen.
Näin Liamin nousevan penkiltä minut nähdessään. Syöksyin muittamutkitta halaamaan häntä.
"Dawn, sä tulit!" Liam sanoi iloisena ja hämmästyneenä.
"En mä olis jättäny tätä väliin mistään hinnasta." sanoin hymyillen ja me halattiin uudestaan entistä tiukemmin.
"Mä oon vähän kelannu..." Liam aloitti.
"Niin mäki oon kelannu ja enköhän mä usko, että tän illan perusteella me ollaan tultu samaan päätökseen." sanoin hymyillen.
"Eli siis tän meidän jutun ei tarvii loppua?" Liam kysy vahvistukseksi.
"Ei ainakaan mun puolesta." sanoin veikeästi.
"Liam hymyili katsoen mua syvälle silmiin. Tota katsetta mä kaipasin aina meidän ollessa erossa.
"Tässä muuten pieni lahja onnistuneen esityksen kunniaksi." sanon ojentaen Liamille valkoisen ruusun.
"Kiitos." Liam sanoi ja asetti sen takseenolevalle penkille.
Hetkeen kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa. Sanat rivät vaan sopineet kuvaamaan tätä tunnetta.
"Mä itseaiassa pidän valkoisesta. Siitä tulee mieleen puhtaus ja valo." Liam kertoi.
"Niin mullakin." sanoi.
"Sama tunne mulla tulee susta. Sellanen että sä oot mulle tavallaan uusi yritys elämässä. Sun kanssa mä en oo tehny vielä virheitä, enkä halua tehdä tulevaisuudessakaan" Liam sanoi hiljaa.
Se kuulosti niin kauniilta. Spontaanisti, ihan kuin niin olisi juuri sillä hetkellä tarkoitettu käyvän: me suudeltiin. Se yhdistetty mun sen hetkiseen tunne tilaan oli taivas. Ihan kuin meidän olis tarkotetu olevan näin aina. Mikään ei tuntunut millään tapaa väkinäiseltä, tai sopimattomlta.
"Mun osa sopimuksesta on hoidettu. Seuraavakson sun vuoro." Liam sano hymyillen.
"Odotas vaan." sanoin vitsaillen.
Mä kyllä aioin pitää siitä kiinni. Oli vaan aika hankala saada Liam yhtä häkeltyneeksi, kuin mä sinä iltana.
Miksi elämä oli aina niin epäreilua? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnu saada vastauksen. Välillä mä uskoin vahvasti, ettei mua vaan ollu yksinkertssesti tarkotettu onnelliseksi, vaikka mä sitä tavoittelinki. Niin mä ainaki luulin ennen ku tapasin Liamin, joka oli mulle niin kiltti ja ymmärsi mua.
Liam näytti mulle tietyllä tavalla kauniin maailman, jossa mäkin halusin elää: maailman jossa mä määrättiin itse kohtalostamme. Hän oli selvästi yksi niistä ihmisistä, jotka näki maailman paikkana täynnä mahdollisuuksia, kuten mäkin kerran kauan sitten.
Ennen kaikkea Liam välitti musta: sen näki siitä ilmeestä, jolla se katso mua: ruskeat nappisilmät täynnä myötätuntoa, lenmpeä hymy, jota seurasisivat sanat, jotka saivat mut paremmalle tuulelle. Se kuinka mä koin olevani just siinä paikasssa, jossa mun kuuluikin olla. Kuinka mä en kaivannut mitään muuta.
Kelatessa filminauhaa mielessäni jäin kylpemään siihen tunteeseen, jonka Liam sai mussa aikaan: lämpimän, turvallisen, arvokkaan...
Muutaman päivä kuluttua...
Olin salissa odottamassa konsertin alkua ja koko kroppani hikoili ja melkein tärisin. Mua hermostutti nähdä Liam sen jälkeen, miten me oltiin erottu viime kerralla. Mitä mä muka aikoisin sanoa sille? "Sori mutta tää taitaa nyt olla tässä, koska mua pelottaa" vai pikemminkin jotain tyyliin "mä en voi elää ilman sua"?
Onnistuisinko mä ylipäätänsä sanomaan mitään järkevää? Oliko Liamkin miettinyt yhtä kuumeisesti kaikkea kuin mäkin, vai mitä jos sille olikin yhdentekevää, että miten meidän käy? Mun ajatukset kävi jo niin ylikierroksilla, että vakavasti harkitsin häipymistä paikalta, mutta en tietenkään olisi voinut tehdä sitä Liamille.
En oo edes varma, että mikä mun reaktio on siihen, kun Liam astuu lavalle rohkeana näiden kaikkien ihmisten eteen. Huomaisko se mut niiden joukosta? Tiesikö se mun edes tulevan?
"Hyvää iltaa naiset ja herrat ja tervetuloa koulumme vuotuiseen konserttiin, taidonnäytökseen, jossa esiintyvät musiikillisesti äärettömän lahjakkaat oppilaamme." aloitti lavalle astellut mies, joka oli selvästi koulun rehtori.
Tunnelma tiivistyi entisestään. Kaikki odottivat näkevänsä tämän vuosikurssin lupaukset.
"Ja erityisen lämpimät tervetulo toivotukset meidän viereaileville opettajillemme!" rehtori kajauti.
Nyt huomasin, että katsomossa oli todella ympäri maata tulleta kaikkien tunnistamia parhaiden musiikkilinjojen opettajia. Liam oli tietetysti jättänyt sen osan mainitsamatta, ettei luo liikaa paineita itselleen. Voin vaan kuvitella kuinka hermorauniona Liam oli varmasti tällä hetkellä.
Mieleni teki juosta back stagelle tsemppaamaan Liamia, mutta oli jo liian myöhäistä.
"Annetaan siis sulosointujen vallata korvamme, joista vuotaa varmasti hunajaa tämän jälkeen. Opiskelijat, olkaa hyvät!" rehtori huusi ja lähti lavalta.
Lavalle käveli pitkä, tummahiuksinen tyttö, jonka taakse kuoro asuttui. Hän lauloi voimakkaan balladin, joka sai koko yleisössä mut mukaanlukien aikaan kylmiä väreitä. Esityksen lopuksi kaikki jopa nousivat ylös taputtamaan osoittaaksen kiitosta. Yhdestä asiasta olin varma: Liamilla oli kovia kilpailijoita.
Useamman esityksen aikana hämmästyin yhä ennemmän siitä, kuinka suuria lahjakkuuksia Liamin koulussa todella oli. Täältä löytyi selviä tulevaisuuden artisteja lähes joka musiikki lajista. Kuitenkin suurimman osan ajas mietin Liamia: Onko se yhtä hyvä kun nää muut? Minkä biisin se esittää?
"Ilta on edennyt viimeiseen esiintyjään. Otetaan lavalle ablodien saattelemana lahjakas nuori herra Liam Payne!" rehtori huusi saaden koko yleisön raikumaan.
Liam käveli lavalle portaita pitkin hitaasti, pitäen selkeän itsevarmuuden. Hän katsoi kerran yleisöä ja otti mikin käteensä. Kaikki odottivat jo intron alkavan.
"Iltaa kaikille." Liam aloitti.
Katsomossa huudettiin innostuksesta.
"Ennen ku mä alotan niin mä haluan omistaa tän yhelle mulle tärkeälle tytölle." Liam sanoi katsoen mua.
Viimeistään Liamin merkitsevä silmäys hymyineen sai mun sydän hyppäämään kurkkuun. Oliko tää oikeesti totta? Kukaan ei ollu koskaan ennen omistanu mulle biisiä, tai tehny ylipäätänsä mitään lähellekkään niin ihanaa. Ne oli salaisia unelmia, joista mä pääsin osalliseksi vaan unissa. Mä liikutuin lähes kyyneleihin asti.
Bändi alkoi lyödä tahtia. Kappale oli 'Let me love you' ja Liam lauloi todellakin kuin enkeli. Se ääni oli erityistä, jonka vetaista ei ollut. Joka hetki oli taikaa ja erityisesti mun sydän suli kun Liamin ääni nousi korkeisin loppunuotteihin. Parasta siitä teki se, että mä tiesin Liamin ajattelevan mua laulaessaan.
"Kiitos." Liam sanoi vaatimattomasti.
Liam poistui lavalta kaikien taputtaessa. Syöksyin ulos pyrkivien ihmisten läpi ja juoksin mahdollisimman nopeasti ovelle,jonka tiesin vievän back stagelle. Sen edessä seisoi aiemmin lavalla juontanut rehtori.
"Anteeksi, mulla ei oo passia, tai muitakaan oikeuksia tuonne, mutta mun on päästävä sisään. Kiltti?" Kysyin puuskuttaen edelleen.
"Toki kultaseni. Sä oot se tyttö, jolle Liam omisti elämänsä parhaan esityksen jos multa kysytään. Kyllä mä sut tunnistan." rehtori sanoi hymyillen ja avasi oven.
"Kiitos paljon herra." kiitin nopeasti.
"Mitä tahansa nuoren lemmen takia." sanoin mies hykerrellen.
Näin Liamin nousevan penkiltä minut nähdessään. Syöksyin muittamutkitta halaamaan häntä.
"Dawn, sä tulit!" Liam sanoi iloisena ja hämmästyneenä.
"En mä olis jättäny tätä väliin mistään hinnasta." sanoin hymyillen ja me halattiin uudestaan entistä tiukemmin.
"Mä oon vähän kelannu..." Liam aloitti.
"Niin mäki oon kelannu ja enköhän mä usko, että tän illan perusteella me ollaan tultu samaan päätökseen." sanoin hymyillen.
"Eli siis tän meidän jutun ei tarvii loppua?" Liam kysy vahvistukseksi.
"Ei ainakaan mun puolesta." sanoin veikeästi.
"Liam hymyili katsoen mua syvälle silmiin. Tota katsetta mä kaipasin aina meidän ollessa erossa.
"Tässä muuten pieni lahja onnistuneen esityksen kunniaksi." sanon ojentaen Liamille valkoisen ruusun.
"Kiitos." Liam sanoi ja asetti sen takseenolevalle penkille.
Hetkeen kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa. Sanat rivät vaan sopineet kuvaamaan tätä tunnetta.
"Mä itseaiassa pidän valkoisesta. Siitä tulee mieleen puhtaus ja valo." Liam kertoi.
"Niin mullakin." sanoi.
"Sama tunne mulla tulee susta. Sellanen että sä oot mulle tavallaan uusi yritys elämässä. Sun kanssa mä en oo tehny vielä virheitä, enkä halua tehdä tulevaisuudessakaan" Liam sanoi hiljaa.
Se kuulosti niin kauniilta. Spontaanisti, ihan kuin niin olisi juuri sillä hetkellä tarkoitettu käyvän: me suudeltiin. Se yhdistetty mun sen hetkiseen tunne tilaan oli taivas. Ihan kuin meidän olis tarkotetu olevan näin aina. Mikään ei tuntunut millään tapaa väkinäiseltä, tai sopimattomlta.
"Mun osa sopimuksesta on hoidettu. Seuraavakson sun vuoro." Liam sano hymyillen.
"Odotas vaan." sanoin vitsaillen.
Mä kyllä aioin pitää siitä kiinni. Oli vaan aika hankala saada Liam yhtä häkeltyneeksi, kuin mä sinä iltana.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Here I am ~Osa 8~
"Mä oon täysin sanaton." Liam sanoi katsoen paikkaa, johon me oltiin lopulta päästy.
Yhä edelleen tää paikka onnistu hämmästyttämään mua. En ollu käynyt koskaan paikassa, jossa ruoho olisi ollut vihreämpää, vesi olisi ollut kirkkaamaa, tai paikkaa, jossa sielu olisi levännyt samalla tavalla. Kallion kovuus, mutta myös luokseen kutsuva turva oli aina jotenkin viehättänyt mua.
"Tota reaktiota mä vähän odotinki." sanoin kikattaen.
"Mistä sä oot onnistunu löytämään tän?" Liam ihmetteli hymyillen.
"No sanotaanko niin, että kun aikansa ratsastaa niin voi löytää paratiisin." sanoin hymyillen.
Mä tiesin Liaminkin pitävän tästä. Tänne mä olin salaa aina kuvitellu vieväni mun poikaystävän, jossa mulla ikinä olis sellasta.
"Täällä mulla on vielä piilo. Se on tuolla kolossa." sanoin osoittaen pientä, mutta näkyvää kohtaa kalliossa.
"Tuonneko? Eikö se oo vaarallista?" Liam kysyi.
"Ei. Se on ihan turavallista kunhan jätetään hevoset alas." sanoin.
Niin me tehtiin ja lähdettiin kiipeämään pitkin suhteellisen loivaa, mutta liukasta kallion pintaa. Mulle se oli jo lastenleikkiä, joten menin tietysti edellä ja varmistin vähän väliä, että Liam pysyi perässä, eikä loukkaantunut. Pian mä sai jo vedettyä itseni koloon. Näin maiseman, jota olin kaivannut aivan liian monta kertaa.
"Sulla on ilmeisesti joku super kiipely ninja puoli, josta mä en tienny mitään." Liam sanoi vitsaillen, havahduttaen minut ajatuksistani.
"Kaikkien se adrenaalini on jostain saatava." sanoin nauraen.
Kumarruin, otin kiinni Liamin kädestä ja autoin hänet viimeisten askelien läpi ylös. Lopuksi tilanne muistutti nopeaa halausta, kun Liam nojasi minua päin.
"Tää paikka on vielä kauniimpi täältä katsottuna." Liam sanoi.
"Siinä sä oot oikeassa. Tää oli ennen se paikka jonne mä ennen tulin miettimään ihan omassa rauhassa kaikkea, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus." mä sanoin katsoen kaukaisuuteen, ihan kuin pystyuisin näkemään ne hetket.
"Parempaa paikkaa sille et oliskaan voinu löytää." Liam sanoi.
Edelleenkään mä en saanut sanaa suustani sillä halusin vain kylpeä tässä maisemassa ja kaikessa sen kauneudessa, ääniä ja hajuja myöten.
"Mä ajattelin myös että me voitas puhua vielä." mä sanoin varovasti.
"Ehdottomasti. On mullakin vielä kerrottavaa itsestäni, jos sua vaan kiinnostaa kuunnella." Liam sano hymyillen.
"Kysytki vielä. Istutaan reunalle. Se on ihan turvallista." sanoin.
Liamin epävarmuudesta huolimatta me istuttiin kolon reunalle tukevasti, ilman pelkoa putoumisesta. Oli suloista kuinka Liam jäi istumaan sopivan välimatkan päähän, uskaltamatta tulla sen lähemmäksi.
"Mistä sä haluat meidän puhuvan?" Liam kysyi hetken kuluttua hiljaa.
"Vaikka sitä ei vielä pitäs murehtiakkaan niin mä vähän veikkaan, että säkin oot miettiny, että miten meidän käy kun mä muutan pois täältä ja sä muutat tänne. Sitä onko meillä tulevaisuutta." sanoin.
Liam meni vakavaksi ja tajusi kyllä, mitä mä tarkotin.
"Kyllä mäkin oon ajatellu sitä, paljonki vaikka oon yrittäny olla miettimättä koko juttua. Pelkästään ajatuksessa muuttamisesta on ollu niin paljon käsiteltävää." Liam sanoi raskaasti.
Mä tiesin kyllä hyvin miltä Liamista tuntu. Silläkin oli varmasti omat kuvionsa, jotka tulis muuttumaan siinä missä munki.
"Meillä ei oo ehkä niin paljon mahdollisuuksia tavata enää." mä sanoin huokaisten.
"Niin. Mutta asutaanhan me nytkin eri paikkakunnilla. Ei se kovin erilaista voi olla tulevaisuudessakaan." Liam sanoi.
"Mutta Brighton on kauempana täältä kuin Wolvershampton." sanoin.
Liam kyllä tiesi sen, mutta halusi nähdä mahdollisuuksia kaikessa.
"Tässä mua pelottaa eniten se, että unohdat mut kaiken keskellä ja tää meidän ystävyys päättyy siihen." mä sanoin tippalinsissä.
Yritin olla purskahtamatta itkuun toista kertaa. Ajatus siitä, että Liam ei tuntiskaan samaa vetoa mua kohtaan tuntu vaan niin raastavalta. Oli yksi maailman hirveimmistä tunteista, kun joku oli sulle paljon tärkeämpi, kun sä olit sille.
"Älä turhaa pelkää niin. Meillä on ollu niin hauskaa yhdessä ja sä oot niin erityinen tyttö, että varmasti mä haluan jatkaa yhteydenpitoa vielä pitkään. En mä aio jättää sua yksin." Liam sanoi.
Mä merkkasin Liamille jotain: mä olin saanu vastaukseni. Se ei kuitenkaan muuttanut suurempaa kuvaa miksikään.
"Pistetään se toimimaan. Siitä ei tuu helppoa, mutta me voidaan aina yrittää." Liam sanoi
Mä en osannut sanoa oikein mitään.
"Mutta mitä jos pelkkä yritys ei riitä? Mitä jos just kun me ollaan tutustuttu niin kaikki katoaa haluttiin me tai ei." sanoin ääni väristen.
Kummankin oli saatava miettiä hetki. Kummankin oli punnittava, että mitä meidän suhde merkitsi. Missä pisteessä me oltiin? Oliko tää jotain kestävää? Merkitsikö tää niin paljon, että me voitaisiin jatkaa kaikesta huolimatta?
"Mitä jos me kumpikin vielä kerran punnitaan omat tunteemme ja sitten vasta kun ollaan varmoja niin puhutaan uudestaan." Liam sanoi.
Se kuulosti järkevältä. Meidän oli miettittävä, että mitä me todella haluttiin: kokonaan uuden alun, vai tulevaisuuden, jossa me oltiin edelleen osana toistemme elämää.
"Bändikerholla on konsertti lauantaina meidän koulun juhlasalissa ja mä oon solistina. Jos sä oot halukas puhumaan niin tuu sinne." Liam sanoi.
Mä näin Liamin lähtevän, mutta mä jäin vielä. Mä halusin uskoa Liamin sanat siitä, että kaiken ei täydy loppua tähän, mutta mä pelkäsin liikaa. Mä pelkäsin ihan liikaa, että vielä joskus Liam tajuaa, kuinka kamala mä oikeasti oon, eikä halua enää olla mun kanssa. Se musertais mut.
Enhän mä edes tienny, että pitikö se mua vaan hyvänä ystävänä, vaikka mä halusinki enemmän. Oli siis täysin tyhmää pitää yllä tätä, jos meillä ei kuitenkaa oo tulevaisuutta. Kuitenkin mä vielä möläytän Liamille mun tunteista ja sen jälkeen meidän on kiusallista olla edes ystäviä, koska se ei tunne samoin.
Täällä ollessa kaikki oli muutnut aina ennen selkemmäksi, mutta nyt kaikki oli vaan sekavaa. Painoin pään polviini ja aloin itkeä. Kukaan ei ollut kuulemassa.
Yhä edelleen tää paikka onnistu hämmästyttämään mua. En ollu käynyt koskaan paikassa, jossa ruoho olisi ollut vihreämpää, vesi olisi ollut kirkkaamaa, tai paikkaa, jossa sielu olisi levännyt samalla tavalla. Kallion kovuus, mutta myös luokseen kutsuva turva oli aina jotenkin viehättänyt mua.
"Tota reaktiota mä vähän odotinki." sanoin kikattaen.
"Mistä sä oot onnistunu löytämään tän?" Liam ihmetteli hymyillen.
"No sanotaanko niin, että kun aikansa ratsastaa niin voi löytää paratiisin." sanoin hymyillen.
Mä tiesin Liaminkin pitävän tästä. Tänne mä olin salaa aina kuvitellu vieväni mun poikaystävän, jossa mulla ikinä olis sellasta.
"Täällä mulla on vielä piilo. Se on tuolla kolossa." sanoin osoittaen pientä, mutta näkyvää kohtaa kalliossa.
"Tuonneko? Eikö se oo vaarallista?" Liam kysyi.
"Ei. Se on ihan turavallista kunhan jätetään hevoset alas." sanoin.
Niin me tehtiin ja lähdettiin kiipeämään pitkin suhteellisen loivaa, mutta liukasta kallion pintaa. Mulle se oli jo lastenleikkiä, joten menin tietysti edellä ja varmistin vähän väliä, että Liam pysyi perässä, eikä loukkaantunut. Pian mä sai jo vedettyä itseni koloon. Näin maiseman, jota olin kaivannut aivan liian monta kertaa.
"Sulla on ilmeisesti joku super kiipely ninja puoli, josta mä en tienny mitään." Liam sanoi vitsaillen, havahduttaen minut ajatuksistani.
"Kaikkien se adrenaalini on jostain saatava." sanoin nauraen.
Kumarruin, otin kiinni Liamin kädestä ja autoin hänet viimeisten askelien läpi ylös. Lopuksi tilanne muistutti nopeaa halausta, kun Liam nojasi minua päin.
"Tää paikka on vielä kauniimpi täältä katsottuna." Liam sanoi.
"Siinä sä oot oikeassa. Tää oli ennen se paikka jonne mä ennen tulin miettimään ihan omassa rauhassa kaikkea, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus." mä sanoin katsoen kaukaisuuteen, ihan kuin pystyuisin näkemään ne hetket.
"Parempaa paikkaa sille et oliskaan voinu löytää." Liam sanoi.
Edelleenkään mä en saanut sanaa suustani sillä halusin vain kylpeä tässä maisemassa ja kaikessa sen kauneudessa, ääniä ja hajuja myöten.
"Mä ajattelin myös että me voitas puhua vielä." mä sanoin varovasti.
"Ehdottomasti. On mullakin vielä kerrottavaa itsestäni, jos sua vaan kiinnostaa kuunnella." Liam sano hymyillen.
"Kysytki vielä. Istutaan reunalle. Se on ihan turvallista." sanoin.
Liamin epävarmuudesta huolimatta me istuttiin kolon reunalle tukevasti, ilman pelkoa putoumisesta. Oli suloista kuinka Liam jäi istumaan sopivan välimatkan päähän, uskaltamatta tulla sen lähemmäksi.
"Mistä sä haluat meidän puhuvan?" Liam kysyi hetken kuluttua hiljaa.
"Vaikka sitä ei vielä pitäs murehtiakkaan niin mä vähän veikkaan, että säkin oot miettiny, että miten meidän käy kun mä muutan pois täältä ja sä muutat tänne. Sitä onko meillä tulevaisuutta." sanoin.
Liam meni vakavaksi ja tajusi kyllä, mitä mä tarkotin.
"Kyllä mäkin oon ajatellu sitä, paljonki vaikka oon yrittäny olla miettimättä koko juttua. Pelkästään ajatuksessa muuttamisesta on ollu niin paljon käsiteltävää." Liam sanoi raskaasti.
Mä tiesin kyllä hyvin miltä Liamista tuntu. Silläkin oli varmasti omat kuvionsa, jotka tulis muuttumaan siinä missä munki.
"Meillä ei oo ehkä niin paljon mahdollisuuksia tavata enää." mä sanoin huokaisten.
"Niin. Mutta asutaanhan me nytkin eri paikkakunnilla. Ei se kovin erilaista voi olla tulevaisuudessakaan." Liam sanoi.
"Mutta Brighton on kauempana täältä kuin Wolvershampton." sanoin.
Liam kyllä tiesi sen, mutta halusi nähdä mahdollisuuksia kaikessa.
"Tässä mua pelottaa eniten se, että unohdat mut kaiken keskellä ja tää meidän ystävyys päättyy siihen." mä sanoin tippalinsissä.
Yritin olla purskahtamatta itkuun toista kertaa. Ajatus siitä, että Liam ei tuntiskaan samaa vetoa mua kohtaan tuntu vaan niin raastavalta. Oli yksi maailman hirveimmistä tunteista, kun joku oli sulle paljon tärkeämpi, kun sä olit sille.
"Älä turhaa pelkää niin. Meillä on ollu niin hauskaa yhdessä ja sä oot niin erityinen tyttö, että varmasti mä haluan jatkaa yhteydenpitoa vielä pitkään. En mä aio jättää sua yksin." Liam sanoi.
Mä merkkasin Liamille jotain: mä olin saanu vastaukseni. Se ei kuitenkaan muuttanut suurempaa kuvaa miksikään.
"Pistetään se toimimaan. Siitä ei tuu helppoa, mutta me voidaan aina yrittää." Liam sanoi
Mä en osannut sanoa oikein mitään.
"Mutta mitä jos pelkkä yritys ei riitä? Mitä jos just kun me ollaan tutustuttu niin kaikki katoaa haluttiin me tai ei." sanoin ääni väristen.
Kummankin oli saatava miettiä hetki. Kummankin oli punnittava, että mitä meidän suhde merkitsi. Missä pisteessä me oltiin? Oliko tää jotain kestävää? Merkitsikö tää niin paljon, että me voitaisiin jatkaa kaikesta huolimatta?
"Mitä jos me kumpikin vielä kerran punnitaan omat tunteemme ja sitten vasta kun ollaan varmoja niin puhutaan uudestaan." Liam sanoi.
Se kuulosti järkevältä. Meidän oli miettittävä, että mitä me todella haluttiin: kokonaan uuden alun, vai tulevaisuuden, jossa me oltiin edelleen osana toistemme elämää.
"Bändikerholla on konsertti lauantaina meidän koulun juhlasalissa ja mä oon solistina. Jos sä oot halukas puhumaan niin tuu sinne." Liam sanoi.
Mä näin Liamin lähtevän, mutta mä jäin vielä. Mä halusin uskoa Liamin sanat siitä, että kaiken ei täydy loppua tähän, mutta mä pelkäsin liikaa. Mä pelkäsin ihan liikaa, että vielä joskus Liam tajuaa, kuinka kamala mä oikeasti oon, eikä halua enää olla mun kanssa. Se musertais mut.
Enhän mä edes tienny, että pitikö se mua vaan hyvänä ystävänä, vaikka mä halusinki enemmän. Oli siis täysin tyhmää pitää yllä tätä, jos meillä ei kuitenkaa oo tulevaisuutta. Kuitenkin mä vielä möläytän Liamille mun tunteista ja sen jälkeen meidän on kiusallista olla edes ystäviä, koska se ei tunne samoin.
Täällä ollessa kaikki oli muutnut aina ennen selkemmäksi, mutta nyt kaikki oli vaan sekavaa. Painoin pään polviini ja aloin itkeä. Kukaan ei ollut kuulemassa.
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Here I am ~Osa 7~
Me ratsastettiin täysin keskellä puhdasta luontoa, pitkin vaihtelevaa maastoa. Välillä eteen tuli peltoja, välillä kivikkoa ja jopa pieniä kalliota ja välillä maa oli hiekkaista. Liam ratsasti mun vierellä koko ajan uskollisena, että mä tiesin johdattaa meidät oikeaan paikkaan. Se tuntui jotenkin suloiselta.
Alun jälkeen kumpikaan ei ollut uskaltanut juurikaan aloittaa keskustelua. Ajoittain oli jopa niin hiljaista, ettei kumpikaan varmasti halunnut rikkoa sitä töksäyttämällä jotain, tai muutenkaan pilata tätä uskomattoman seesteistä ja tyyntä tunnelmaa.
"Saanko mä kysyä jotaki aika henkilökohtasta?" Liam kysyi.
"Kysy pois vaan." mä vastasin pienen hiljaisuuden jälkeen.
Pelkäsin kyllä, että mitä Liam oikeasti tarkotti 'henkilökohtasella kysymyksellä', mutta mun oli oltava valmis avautumaan Liamille yksityisistäkin asioista ilman pelkoa.
"Mä en tiedä miks, mutta musta tuntuu, että suhun on sattunu pahasti elämäs aikana." Liam alotti.
Oliko se niin selvää? Mistä sen näki?
"Mun ei oo tarkotus mitenkään udella, eikä sun oo pakko vastata, jos se tuntuu susta epämukavalta, mutta mikä se on." Liam kysy varovasti.
Nyt olis kyllä sopiva tilaisuus kertoa kaikki. Oltiinhan me kahden ja kaukana kuulevilta korvilta. Silti mä saatoin säikäyttää Liamin pois mun karmealla tarinalla siitä, millaisia nää viime vuodet mulle olivat olleet.
"Haluaks sä lyhyen vai pitkän version?" kysyin.
"Pitkän kiitos." Liam sano.
En edes tiennyt mistä aloittaa. Kunnes pääsin jonkinnäköiseen ratkaisuun kiusallisen hiljaisuuden täytti tasainen hevosten kavioiden kopina.
"Ensinnäkin mua on kiusattiin ties kuinka monen eri syyn takia. Enimmäkseen ulkonäöstä, mutta joka päivä löyty kyllä joku uus aihe. Jonain päivänä se vaan lähti käyntiin ihan tyhjästä eikä sitä saatu lopullisesti lopumaan ku vasta vuosien päästä." aloitin kertomaan tarinaani ja tunsin jo palan nousevan kurkkuuni.
Vaikka olin käsitellyt kaiken tapahtuun mielessäni jo ties kuinka monta kertaa muistot silti ahdistivat. Ne seurasivat vielä varmasti pitkään ja niiden kanssa oli vaan opittava elämään. Ikuinen jälki jäi, vaikka mä olekkaan sisältä enää se sama tyttö.
"Sen tuloksena mun entiset niin sanotut ystävät pikku hiljaa kaikki hylkäs mut ja mä jäin yksin. Mä olin kauan aikaa ilman yhtään ystävää, ilman ketään, kunnes mä tapasin onnekseni kaks tyttöä, joihin mä voin luottaa. Siinä mun surkeiden sattumusten sarja." kerroin itkien ja ääniväristen.
Liamin kasvot alkoivat vakavoitua ja niistä paistoi myötätunto. Mä en voinut katsoa pitempään sinne päinkään sillä en halunnut näyttää Liamille itkeväni, tai tästä voisi tulla hyvinkin kiusallista. Varmasti hänen oli hankala löytää sanoja varsinkin kun mä mitä todennäköimmin alkaisin itkeä entistä enemmän.
Mua hävetti mun oma käytös. Mä olin pilannu kaiken tällä. Ei kukaan normaali ihminen ala itkemään tällä tavalla ihastuksensa edessä ja vielä treffeillä. Miks mun piti alkaa itkemään just nyt? Miks mä olin niin heikko? Mikä mua vaivas?
Liam nosti kätensä hitaasti mun ollalle ja sanoi: "Dawn kuuntele mua. Toi mitä sä kerroit ja se mitä susta saatetaan sanoa ei määrittele sua mitenkään."
Mä nostin pääni ja Liamin täydellisiin kasvoihin katsominen havahdutti mut. Se sai mut heti rauhoittumaan.
"Ne jotka ikinä on sanonu sulle mitään pahaa etenkään sun ulkonäöstä on väärässä: sä oot kaunis. Älä välitä siitä mitä muut sanoo sillä ne on vaan epävarmoja itestään ja koittaa saada olonsa tuntumaan paremmalta tallomalla toisia." Liam sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Tottahan se oli, mutta se ei tarkoittanut, että se olisi yhtä helposti tehty kuin sanottu. Todellisuudessa oli hankala luottaa itseensä kun aina sai kuulla vain siitä, ettei oo yhtä hyvä kuin muut ja ettei kelpaa kellekkään. Siltä musta oli tuntunu ihan liian kauan.
"Lisäks ne ystävät jotka hylkäs sut ei selvästikkään ollu sun välittämisen arvosia. Oikeat ystävät puolustaa ja pysyy toisen rinnalla tollasina hetkinä, eikä liukene heti ku tilanne käy vaikeaksi. Sä ansaiset tulla välitetyksi. Sä ansaiset hyviä asiota." Liam sanoi painokkaasti.
Hetken päästä Liamin kasvoille levisi rohkaisevaan hymy, joka paljasti osan hampaista. Sitä katsoessa mä en voinut muuta kuin piristyä ja lopetin itkemisen. Mä ymmärsin viimein, että mikä oli tärkeää. Ei se mikä oli mennyt vaan se mikä on jo ja mitä on tulossa.
"Sä oot oikeassa. Ehkä mä vielä löydän tavan luottaa itteeni." sanoin jo paljon toiveikkaampana, mutta kuitenkin epäillen.
"Mä tiedän että sä löydät." Liam sanoi.
Tunnelma oli samalla tunteellinen, mutta myös täynnä toivoa. Mun olo oli jotenkin paljon vapaampi sillä mä uskalsin kertoa vaan harvoille tästä. Se oli asia, joka oli lähes aina liian herkkä ja räjähdysaltis puhuttavaksi.
"Jatketaan matkaa. Ei oo enää pitkä matka." sanoin Liamille hymyillen viimesten kyynelien läpi.
Liam hymyili. Matka oli kokonaisuudessaan suhteellisen pitkä, mutta vain niin me päästäisiin tarpeeksi kauas metelistä siihen rauhaan, jonka mä halusin kokea taas pitkästä aikaa. Mä halusin näyttää Liamille erityisen paikan.
Alun jälkeen kumpikaan ei ollut uskaltanut juurikaan aloittaa keskustelua. Ajoittain oli jopa niin hiljaista, ettei kumpikaan varmasti halunnut rikkoa sitä töksäyttämällä jotain, tai muutenkaan pilata tätä uskomattoman seesteistä ja tyyntä tunnelmaa.
"Saanko mä kysyä jotaki aika henkilökohtasta?" Liam kysyi.
"Kysy pois vaan." mä vastasin pienen hiljaisuuden jälkeen.
Pelkäsin kyllä, että mitä Liam oikeasti tarkotti 'henkilökohtasella kysymyksellä', mutta mun oli oltava valmis avautumaan Liamille yksityisistäkin asioista ilman pelkoa.
"Mä en tiedä miks, mutta musta tuntuu, että suhun on sattunu pahasti elämäs aikana." Liam alotti.
Oliko se niin selvää? Mistä sen näki?
"Mun ei oo tarkotus mitenkään udella, eikä sun oo pakko vastata, jos se tuntuu susta epämukavalta, mutta mikä se on." Liam kysy varovasti.
Nyt olis kyllä sopiva tilaisuus kertoa kaikki. Oltiinhan me kahden ja kaukana kuulevilta korvilta. Silti mä saatoin säikäyttää Liamin pois mun karmealla tarinalla siitä, millaisia nää viime vuodet mulle olivat olleet.
"Haluaks sä lyhyen vai pitkän version?" kysyin.
"Pitkän kiitos." Liam sano.
En edes tiennyt mistä aloittaa. Kunnes pääsin jonkinnäköiseen ratkaisuun kiusallisen hiljaisuuden täytti tasainen hevosten kavioiden kopina.
"Ensinnäkin mua on kiusattiin ties kuinka monen eri syyn takia. Enimmäkseen ulkonäöstä, mutta joka päivä löyty kyllä joku uus aihe. Jonain päivänä se vaan lähti käyntiin ihan tyhjästä eikä sitä saatu lopullisesti lopumaan ku vasta vuosien päästä." aloitin kertomaan tarinaani ja tunsin jo palan nousevan kurkkuuni.
Vaikka olin käsitellyt kaiken tapahtuun mielessäni jo ties kuinka monta kertaa muistot silti ahdistivat. Ne seurasivat vielä varmasti pitkään ja niiden kanssa oli vaan opittava elämään. Ikuinen jälki jäi, vaikka mä olekkaan sisältä enää se sama tyttö.
"Sen tuloksena mun entiset niin sanotut ystävät pikku hiljaa kaikki hylkäs mut ja mä jäin yksin. Mä olin kauan aikaa ilman yhtään ystävää, ilman ketään, kunnes mä tapasin onnekseni kaks tyttöä, joihin mä voin luottaa. Siinä mun surkeiden sattumusten sarja." kerroin itkien ja ääniväristen.
Liamin kasvot alkoivat vakavoitua ja niistä paistoi myötätunto. Mä en voinut katsoa pitempään sinne päinkään sillä en halunnut näyttää Liamille itkeväni, tai tästä voisi tulla hyvinkin kiusallista. Varmasti hänen oli hankala löytää sanoja varsinkin kun mä mitä todennäköimmin alkaisin itkeä entistä enemmän.
Mua hävetti mun oma käytös. Mä olin pilannu kaiken tällä. Ei kukaan normaali ihminen ala itkemään tällä tavalla ihastuksensa edessä ja vielä treffeillä. Miks mun piti alkaa itkemään just nyt? Miks mä olin niin heikko? Mikä mua vaivas?
Liam nosti kätensä hitaasti mun ollalle ja sanoi: "Dawn kuuntele mua. Toi mitä sä kerroit ja se mitä susta saatetaan sanoa ei määrittele sua mitenkään."
Mä nostin pääni ja Liamin täydellisiin kasvoihin katsominen havahdutti mut. Se sai mut heti rauhoittumaan.
"Ne jotka ikinä on sanonu sulle mitään pahaa etenkään sun ulkonäöstä on väärässä: sä oot kaunis. Älä välitä siitä mitä muut sanoo sillä ne on vaan epävarmoja itestään ja koittaa saada olonsa tuntumaan paremmalta tallomalla toisia." Liam sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Tottahan se oli, mutta se ei tarkoittanut, että se olisi yhtä helposti tehty kuin sanottu. Todellisuudessa oli hankala luottaa itseensä kun aina sai kuulla vain siitä, ettei oo yhtä hyvä kuin muut ja ettei kelpaa kellekkään. Siltä musta oli tuntunu ihan liian kauan.
"Lisäks ne ystävät jotka hylkäs sut ei selvästikkään ollu sun välittämisen arvosia. Oikeat ystävät puolustaa ja pysyy toisen rinnalla tollasina hetkinä, eikä liukene heti ku tilanne käy vaikeaksi. Sä ansaiset tulla välitetyksi. Sä ansaiset hyviä asiota." Liam sanoi painokkaasti.
Hetken päästä Liamin kasvoille levisi rohkaisevaan hymy, joka paljasti osan hampaista. Sitä katsoessa mä en voinut muuta kuin piristyä ja lopetin itkemisen. Mä ymmärsin viimein, että mikä oli tärkeää. Ei se mikä oli mennyt vaan se mikä on jo ja mitä on tulossa.
"Sä oot oikeassa. Ehkä mä vielä löydän tavan luottaa itteeni." sanoin jo paljon toiveikkaampana, mutta kuitenkin epäillen.
"Mä tiedän että sä löydät." Liam sanoi.
Tunnelma oli samalla tunteellinen, mutta myös täynnä toivoa. Mun olo oli jotenkin paljon vapaampi sillä mä uskalsin kertoa vaan harvoille tästä. Se oli asia, joka oli lähes aina liian herkkä ja räjähdysaltis puhuttavaksi.
"Jatketaan matkaa. Ei oo enää pitkä matka." sanoin Liamille hymyillen viimesten kyynelien läpi.
Liam hymyili. Matka oli kokonaisuudessaan suhteellisen pitkä, mutta vain niin me päästäisiin tarpeeksi kauas metelistä siihen rauhaan, jonka mä halusin kokea taas pitkästä aikaa. Mä halusin näyttää Liamille erityisen paikan.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Here I am ~Osa 6~
Olin jo hyvissä ajoin tallilla. Kävelin pitemmälle karsinaan ja näin sen päässä Melindan, oman hevoseni jo odottavan.
"Hei tyttö! Oliko jo ikävä?" kysyin hymyillen ja aloin silittää innokasta Melindaa.
Hirnumisesta päätellen se ei malttanut odottaa maastoon pääsemistä. Olihan siitä aikaa, kun mulla oli viimeksi ollut aikaa lähteä sinne.
"No niin. Vielä muutama juttu ensin ja sitten me voidaan lähteä ulos. Odotahan vaan rauhassa." mä sanoin.
Pukeuduin asiaan kuuluvasti. Päälläni oli ratsastus housut, tavallinen löysähkö ruutupaita ja lyhytvartiset kumpparit. Tein tavalliset valmistelut: ruokin Melindan lisäksi muutaman muun hevosen, puhdistin karsinat ja hain satulat ja muut tarvikkeet valmiiksi.
"Sä tiedät mitä tää meinaa." sanoin Melindalle kantaessani valtavaa kasaa eri varusteita.
Melinda kyllä tiesi, että luvassa oli kunnon maastolenkki ja mikä muu oliskaan tehny sen virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Sillä oli varmasti myös ikävä meidän yhteistä aikaa.
"Hei Dawn!" kuului yhtäkkiä takaani.
Kiljahdin ja säikähdyksissä olin pudottanut kaiken käsissäni olleen lattialle.
"H-hei Liam!" sanoin lehahtaen lähes tulipunaiseksi.
Mahtavaa... Ei kuulostanut varmaan mitenkään lupaavaa näyttää Liamille mun kömpelö puoli heti näin alkuun.
"Ei ollu tarkotus säikyttää. En vaan oo koskaan tienny, että oon niin pelottava, että tavaratkin alkaa lennellä mun ilmaantuessa paikalle." Liam sano kiusoitellen.
Mua hävetti edelleen, mutta sain puristettua esiin pienen hymyn. Liam ei kaikestahuolimatta ainakaan vielä siis pitäny mua ihan toivottomana tunarina.
"Se oli kyllä suurimmaks osaks mun kömpelyyttä, mutta kyllä säki mut säikäytit." sanoin nauraen.
Itelleni nauramisen tällasissa tilanteissa mä kyllä taisin, joten eiköhän tätä voinu pitää vaan hassuna ja jopa söpönä kommelluksena.
"Tääkö on sun hevonen?" Liam kysyi hymyillen.
"Joo, sen nimi on Melinda." mä kerroin silittäen sen turpaa.
"Te näytätte toimivan hyvin yhteen. Se pitää selvästi susta." Liam sano katsoen meitä.
"No ollaan me kyllä oltu jo kauan kimpassa. Siitä asti kun mun vanhemmat osti Melindan mulle joululahjaksi, kun olin vasta seittemän vuotias pikku- tyttö." selitin.
Mä muistan sen päivän ku eilisen. Olin jo kinunnut kauan, että saisin oman hevosen, enkä uskonut koskaan saavani sellaista rahatilanteen takia. Se lapsen autenttinen riemu oli rajaton, kun näin Melindan ensi kerran joulupäivän aamuna odottavan mua rusetti kaulassa tässä samassa karsinassa.
"Sä et siis ainoastaan ratsasta vaan sulla on ihan oma hevonenki. Siistiä." Liam sano.
Hymyilin ja naurahdin ujosti. Kai hevosen omista saattoi kutsua "siistiksi".
"Ja mikäs näistä on mun ratsu tänään?" Liam kysyi innokkaana.
"Tämä. Sen nimi on Theo." sanoin esitellen Liamin suurehkolle mustalle orille.
"Meistä tulee varmasti vielä bestikset." Liam sanoi selvästi tyytyväisenä.
"Hyvä. Mä meen valmistelemaan molemmat maastoa varten." mä sanoin hymyillen.
Liam jäi odottamaan siihen asti kunnes mä palasin kahden hevosen kanssa, joitten kiinnitettyjä riimuja pidin käsissäni. Olin sitonut myös hiukseni kiinni leteille ja laittanut päähän cowboy hatun.
"Vau! Anna mennä cowgirl!" sanoin Liam vitsaillen.
"Ei niin nopeasti. Mä en oo ainoa, jonka täytyy näyttää asiaankuuluvalta." sanoin hymyillen viekkaasti.
Ojensin Liamille toisen cowboy hatun, jonka hän asetti hymyillen päähänsä.
"Eihän sitä todellisen cowboyn tärkeintä asustetta sovi unohtaa." Liam sanoi hymyillen.
"Eiköhän mennä kuumakalle." sanoin naurahtaen.
Kävelimme ulos tallista kumpikin pitäen kiinni hevosistamme kuin partioon lähtevät villin lännen ratsupoliisit.
"Mikä on eka askel?" Liam kysyi.
"Mitä jos hypättäisiin ensin ihan vaan hevosen selkään? Sekään ei nimittäin aina oo niin helppoa ja Theo voi olla aika jääräpäinen toisinaan." sanoin.
"Mä oon valmis ottaamaan haasteen vastaan." Liam sanoi nousten jakkaralle hymyillen.
Liamin uhmakkuudesta huolimatta Theo ei suostunut ollenkaan yhteistyöhön ja heitti lopulta Liamin pois selästään. Vaikka en olis saanut nauraa niin oli se kieltämättä niin huvittavaa, että oli pakko.
"Kävikö pahasti?" kysyin edelleen nauraen.
"Ei tässä mitään. Mä pärjään. Mä oon ihan kunnossa." Liam sanoi maaten maassa.
Onneks Theo ei ollut käyttänyt kuitenkaan ihan koko voimavarastoaan. Autoin selkäänsä pitelevän Liamin ylös.
"Mähän varotin sua. Sitten kun sä tokenet niin yritetään uudestaan vähän toisilla metodeilla." sanoin hymyillen.
"Just niin, mutta nyt mä tarviin jäitä." Liam sanoi ottaen tapahtuneen jo huumorilla.
"Kai me kumpikin ollaan vähän kömpelöitä tänään." sanoin naurahtaen, painaen samalla jääpussia Liamin selkään.
"Ehkä me kuitenkin koitetaan selvitä loppupäivä ilman haavereita." Liam sano hymyillen.
Mä olin samaa mieltä siitä, että tällaset sai riittää tältä erää. Meidän treffien eteen tuli pari muuttujaa, mikä oli kieltämättä huvittavaa.
"Kiitos. Tuntuu jo paljon paremmalta." Liam sanoi hiljaa katsoen mua kauniilla, ruskeilla silmillään.
"Hei tyttö! Oliko jo ikävä?" kysyin hymyillen ja aloin silittää innokasta Melindaa.
Hirnumisesta päätellen se ei malttanut odottaa maastoon pääsemistä. Olihan siitä aikaa, kun mulla oli viimeksi ollut aikaa lähteä sinne.
"No niin. Vielä muutama juttu ensin ja sitten me voidaan lähteä ulos. Odotahan vaan rauhassa." mä sanoin.
Pukeuduin asiaan kuuluvasti. Päälläni oli ratsastus housut, tavallinen löysähkö ruutupaita ja lyhytvartiset kumpparit. Tein tavalliset valmistelut: ruokin Melindan lisäksi muutaman muun hevosen, puhdistin karsinat ja hain satulat ja muut tarvikkeet valmiiksi.
"Sä tiedät mitä tää meinaa." sanoin Melindalle kantaessani valtavaa kasaa eri varusteita.
Melinda kyllä tiesi, että luvassa oli kunnon maastolenkki ja mikä muu oliskaan tehny sen virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Sillä oli varmasti myös ikävä meidän yhteistä aikaa.
"Hei Dawn!" kuului yhtäkkiä takaani.
Kiljahdin ja säikähdyksissä olin pudottanut kaiken käsissäni olleen lattialle.
"H-hei Liam!" sanoin lehahtaen lähes tulipunaiseksi.
Mahtavaa... Ei kuulostanut varmaan mitenkään lupaavaa näyttää Liamille mun kömpelö puoli heti näin alkuun.
"Ei ollu tarkotus säikyttää. En vaan oo koskaan tienny, että oon niin pelottava, että tavaratkin alkaa lennellä mun ilmaantuessa paikalle." Liam sano kiusoitellen.
Mua hävetti edelleen, mutta sain puristettua esiin pienen hymyn. Liam ei kaikestahuolimatta ainakaan vielä siis pitäny mua ihan toivottomana tunarina.
"Se oli kyllä suurimmaks osaks mun kömpelyyttä, mutta kyllä säki mut säikäytit." sanoin nauraen.
Itelleni nauramisen tällasissa tilanteissa mä kyllä taisin, joten eiköhän tätä voinu pitää vaan hassuna ja jopa söpönä kommelluksena.
"Tääkö on sun hevonen?" Liam kysyi hymyillen.
"Joo, sen nimi on Melinda." mä kerroin silittäen sen turpaa.
"Te näytätte toimivan hyvin yhteen. Se pitää selvästi susta." Liam sano katsoen meitä.
"No ollaan me kyllä oltu jo kauan kimpassa. Siitä asti kun mun vanhemmat osti Melindan mulle joululahjaksi, kun olin vasta seittemän vuotias pikku- tyttö." selitin.
Mä muistan sen päivän ku eilisen. Olin jo kinunnut kauan, että saisin oman hevosen, enkä uskonut koskaan saavani sellaista rahatilanteen takia. Se lapsen autenttinen riemu oli rajaton, kun näin Melindan ensi kerran joulupäivän aamuna odottavan mua rusetti kaulassa tässä samassa karsinassa.
"Sä et siis ainoastaan ratsasta vaan sulla on ihan oma hevonenki. Siistiä." Liam sano.
Hymyilin ja naurahdin ujosti. Kai hevosen omista saattoi kutsua "siistiksi".
"Ja mikäs näistä on mun ratsu tänään?" Liam kysyi innokkaana.
"Tämä. Sen nimi on Theo." sanoin esitellen Liamin suurehkolle mustalle orille.
"Meistä tulee varmasti vielä bestikset." Liam sanoi selvästi tyytyväisenä.
"Hyvä. Mä meen valmistelemaan molemmat maastoa varten." mä sanoin hymyillen.
Liam jäi odottamaan siihen asti kunnes mä palasin kahden hevosen kanssa, joitten kiinnitettyjä riimuja pidin käsissäni. Olin sitonut myös hiukseni kiinni leteille ja laittanut päähän cowboy hatun.
"Vau! Anna mennä cowgirl!" sanoin Liam vitsaillen.
"Ei niin nopeasti. Mä en oo ainoa, jonka täytyy näyttää asiaankuuluvalta." sanoin hymyillen viekkaasti.
Ojensin Liamille toisen cowboy hatun, jonka hän asetti hymyillen päähänsä.
"Eihän sitä todellisen cowboyn tärkeintä asustetta sovi unohtaa." Liam sanoi hymyillen.
"Eiköhän mennä kuumakalle." sanoin naurahtaen.
Kävelimme ulos tallista kumpikin pitäen kiinni hevosistamme kuin partioon lähtevät villin lännen ratsupoliisit.
"Mikä on eka askel?" Liam kysyi.
"Mitä jos hypättäisiin ensin ihan vaan hevosen selkään? Sekään ei nimittäin aina oo niin helppoa ja Theo voi olla aika jääräpäinen toisinaan." sanoin.
"Mä oon valmis ottaamaan haasteen vastaan." Liam sanoi nousten jakkaralle hymyillen.
Liamin uhmakkuudesta huolimatta Theo ei suostunut ollenkaan yhteistyöhön ja heitti lopulta Liamin pois selästään. Vaikka en olis saanut nauraa niin oli se kieltämättä niin huvittavaa, että oli pakko.
"Kävikö pahasti?" kysyin edelleen nauraen.
"Ei tässä mitään. Mä pärjään. Mä oon ihan kunnossa." Liam sanoi maaten maassa.
Onneks Theo ei ollut käyttänyt kuitenkaan ihan koko voimavarastoaan. Autoin selkäänsä pitelevän Liamin ylös.
"Mähän varotin sua. Sitten kun sä tokenet niin yritetään uudestaan vähän toisilla metodeilla." sanoin hymyillen.
"Just niin, mutta nyt mä tarviin jäitä." Liam sanoi ottaen tapahtuneen jo huumorilla.
"Kai me kumpikin ollaan vähän kömpelöitä tänään." sanoin naurahtaen, painaen samalla jääpussia Liamin selkään.
"Ehkä me kuitenkin koitetaan selvitä loppupäivä ilman haavereita." Liam sano hymyillen.
Mä olin samaa mieltä siitä, että tällaset sai riittää tältä erää. Meidän treffien eteen tuli pari muuttujaa, mikä oli kieltämättä huvittavaa.
"Kiitos. Tuntuu jo paljon paremmalta." Liam sanoi hiljaa katsoen mua kauniilla, ruskeilla silmillään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)