"Hyiiiii!!! Ällöääää!!!" Darcy kiljui kun sain sen osan tarinastani loppuun.
Minä ja Jessica nauroimme. Oli selvästi vielä paljon, mitä tyttö ei vielä ymmärtänyt.
"Ehkä sitten kun tapaat jonkun yhtä ihanan kuin isäsi ymmärrät paremmin." Jessica sanoi Darcylle, edelleen nauraen.
Jessica käveli ovelta lähemmäksi. Hän tuli antamaan minulle pitkän ja intohimoisen suudelman, joka pysyi kuitenkin Darcyn silmille sopivana.
"Tupla hyiiiii!!" möläytti Darcy.
Aloimme taas nauraa Jessican kanssa hermottomasti. Darcy ei pitänyt siitä, mutta leppyi kun otimme hänet väliimme sohvalle. Istuin siinä heidän kanssaan ja tajusin, että tässä olivat kaksi elämäni naista, joista en halunnut koskaan luopua. Hetki oli täydellinen. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi mieheksi, kun minulle oli suotu tällainen perhe.
Oveen koputettiin, eikä hetkeäkään liian aikaisin.
"Kukakohan siellä voisi olla?" Jessica kysyi muka hämmästyneenä.
"Joulukki!" Darcy hihkui malttamattomana saada lahjansa.
Jessica avasi oven ja me kaksi kyllä tiesimme, kuka joulupukin asuun oli sonnustautunut: kukas muukaan kuin Louis.
****************************************************
Kaikki oli alkanut sujua hyvin Jessican kanssa. Meillä oli paljon yhteistä, joten juttua riitti aina. Ne tuokiot piristivät päivääni jatkuvien lehdistötapaamisien ja harjoitusten lomassa. Vaihdoimme puhelinnumerot ja olimme soitelleet jonkin verran keikan jälkeen. Saatoin joskus soittaa jopa ihan ilman syytä ainoastaan kuullakseni hänen äänensä.
Ikävöin Jessicaa, sillä sovimme tapaavamme kiireiden takia seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Olisin halunnut viettää joka hetken hänen kanssaan ennen kuin hän palaa suomeen. Meillä kummallikin oli kuitenkin niin paljon tehtävää: minulla oli tulevan kiertueen harjoituksia ja Jessicalla jouluvalmisteluja tätinsä kanssa.
Pian se kaikki olisi kuitenkin ohi ja pääsisin pitkästä aikaa käymään kotona Holmes Chapelissä. Kaiken hullunmyllyn keskellä se sai minut jaksamaan taas seuraavaan, varmasti yhtä hektiseen vuoteen. Edes sukulaisten ainainen tenttaus ei haitannut, kunhan kaikki olivat paikalla. Tuntuu kuin viime kerrasta kun kävin kotona olisi kulunut ikuisuus.
Joulu oli yksi lempi juhlistani ja olin innoissani ajatuksesta, että kaikki minulle tärkeät ihmiset olisivat kanssani viettämässä sitä. Muuta lahjaa en tarvinnut. Heille olin edelleen se sama Harry kuin ennen X factoria, enkä se poika, jonka saattoi nähdä joka lehden kannessa. He tunsivat minut oikeasti, eivätkä välittäneet kaikista niistä huhuista.
Olin kai jo niin tottunut kaikkeen hypetykseen, että kaipasin ihmisiä, joille saatoin olla ihan vain oma itseni. Kaipasin ihmisiä, jotka olivat kanssani minun itseni takia, jotka eivät vain teeskennelleet pitävänsä minusta, koska olin kuuluisa. Lähelläni oli aina iso piiri ihmisiä, mutta vain muutamiin pystyin todella luottamaan.
Juuri sitä ajateltuani kuulin puhelimeni soivan. Se oli äiti.
"Hei äiti! Miten sä voit?" kysyin pirteästi.
"Harry! Hyvinhän minä voin. Tyypillisiä joulukiireitä vaan pukkaa, mutta kyllä siitä on ennenkin selvitty." äiti sanoi.
Tiesin kyllä, että äiti selviäisi: jo minun ja Gemman lapsuudesta asti lahjatostoksista, pikkuleipien leipomisesta ja muista jouluperinteistä ei ollut koskaan tingitty.
"Rutiinilla se taitaa jo sulta hoitua äiti. Mä pystyn haistamaan pikkuleivät jo puhelimenkin läpi." sanoin vitsaillen.
"Sullahan on sitten pettämätön hajuaisti, tai tunnet vain äitisi erittäin hyvin sillä eka pellillinen on just nostettu uunista." äiti sanoi naureskellen.
Ei tarvittu suuriakaan selvänäkijän taitoja tietääkseen, että äidillä oli aina tapana leipoa lähes kaikki tarjottavat muutamana päivänä ennen joulua. Lisäksi jo kuuluisaksi tulleet vadelmapikkuleivät olivat aina yksi tämän urakan ensimmäisistä leivonnaisista. Niiden tuoksu toi aina mieleen kaikki lapsuuden joulut, jotka olin saanut viettää perheen kanssa.
Puhuimme vielä pitkään kaikesta ja uskalsin jo kertoa Jessicasta. En tietenkään vielä maininnut tyttöystävä- sanaa, vaikka meidän tilanne olikin lupaava. Oli parempi pitää äitiäkin jännityksessä samalla kun tilanne kehittyy.
"Mun on pakko nyt mennä ettei pikkuleivät pala. Rakastan sua ja en malta odotta, että tulet viimein kotiin jouluksi." äiti sanoi nopeaa.
"Hei äiti! Nähdään!" sanoin ja katkaisin puhelun.
Silloin olin niin iloinen, että sentään jokin oli pysynyt entisellään elämässäni. Sentään joulu oli samanlainen ja meillä oli samat perinteet kuin ennenkin. Se toi jotenkin turvaa ja sitä ikävöin. Ikävöin kodin lämpöä, josta olin ollut poissa jo liian kauan. Näin myöhemmin ajateltuna olin jättänyt sen taakseni aivan liian nuorena, koska halusin lähteä toteuttamaan unelmaani.
Myöhemmin sinä päivänä minulle soitettiin ja bändin manageri määräsi meille tiukkaa harjoittelua jo heti jouluaaton jälkeen. Minulla ei siis olisi mahdollisuuttakaan ehtiä käymään kotona, mutta sitä ei voitu ottaa huomioon. Taisin sittenkin viettää ihan uudenlaisen joulun Lontoossa, yksin poikamies boxissani hyvällä tuurilla vain äidin lähettämät pikkuleivät seuranani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti