Camplife with you ~Osa 3~

Hetken kuluttua istuimme kaikki penkeillämme suuressa salissa. Jokainen varmasti vilkuili ympärilleen erottaakseen vanhat tutut ja uudet tuttavuudet. Ulkonäön ja muille välittyvän olemuksen perusteella tehtiin myös pikaisia oletuksia siitä, mitä musiikki genreä kukin saattoi edustaa. Veikkaampa kuitenkin että varmasti monikin tulee yllättymään.

Näin heti poikien joukossa bussissa laulaneen Zaynin, joka ihme kyllä näytti hieman hermostuneelta. Niinhän me kyllä kaikki taidettiin olla tällaisessa tilanteessa. Suurimmanosan ajasta hän tuijotti käsiään, selvästi miettien mitä aikoo laulaa tänään.

"Kuuliks sä kuinka hyvin se laulo linkkarissa?" kysyi Johanna kuiskaten kun näki ketä katsoin.

"Joo. Siks mä sen huomasinki." vastasin.

Jos totta puhutaan niin ehkei mun huomionkohteena ollut pelkästään Zaynin lauluääni, vaan myös hänen häikäisevä ulkokuorensa. Hän oli aika lihaksikas, tatuoitu: ei sellainen poika, josta kiinnostuisin normaalioloissa, mutta silti vastustamaton.

"Ehkä me päästään kuulemaan lisää tänään." lisäsi Johanna.

"Toivotaan niin." vastasin, kuulostamatta kuitenkaan liian innokkaalta.

Pian huoneeseen asteli Veronican lisäksi kaksi miesohjaajaa, jotka onnistuivat samalla näyttämään vakavilta, mutta myös vastaanottavilta.

"Tervetuloa leirille minunkin puolestani. Olen Henry Williams ja tässä ovat kaksi avustavaa ohjaajaa, joista olettekin tavanneet jo Veronican." toinen heistä sanoi.

Tällä kertaa esittely oli paljon vakavampi, kuin aiemmin kuultu Veronican lämmin tervetulotoivotus. Siitä tiesi jo, ettei tänne oltu tultu pelleilemään, vaan myös tekemään töitä oman lahjakkuuden kehittämisen eteen.

"Huomenta leiriläiset! Olen siis Benjamin Stryder ja yksi ohjaajistanne." toinen miehistä esitteli itsensä.

Benjamin oli huomattavasti Henryä nuorempi ja jos saan sanoa niin myös komeampi. Hän myös vaikutti paljon vähemmän "kalkkikselta". Ehkä hänen opissaan voisi olla ihan kivaakin.

"Heti näin leirin alkuun haluame tietää vähän millaista materiaalia olemme työstämässä tänä kesänä. Joten kuten osa teistä saattoikin jo arvata, tänään saatte esittää koko ryhmälle otteen omista taidoistanne." Henry sanoi miltein juhlalliseen sävyyn.

Kaikki menivät jotenkin vakaviksi. Kukaan ei missäännimessä halunnut olla ensimmäinen.

"Muistakaa olla jännittämättä. Tärkeintä esiintyjydessä on itsevarmuus ja luottamus omiin kykyihinsä. Täällä kukaan ei tuomitse, eikä tarkoituksena ole nolata ketään." Veronica sanoi lievittäen hieman iskua.

Se helpotti hieman, mutta käteni hikosivat silti. Kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset biisit, joihin minulla oli koreografia, tai jotka osasin soittaa kitaralla. Katsoin taas pikaisesti Zayniä ja näin hänen otsalleen kihoavan jo pieniä hikikarpaloita. Se oli oikeastaan aika söpöä nähdä, että ehkä meistä eniten jännittikin juuri se poika, joka oli jo laulanut kaikkienkuullen.

"Teemme niin, että käydään kierros ympäri luokkaa ja jokainen tulee vuorollaan tänne eteen." Benjamin sanoi yrittäen saada meidät innostumaan.

Luokan eteen oli raivattu tilaa ja tuotu mikki sekä joitain soittimia.

"Annetaan tasa- arvon nimissä naisten aloittaa." Veronica sanoi pirtsakkaan tapaansa.

Voi ei. Onneksi mun edessä istui ainakin muutama tyttö, joista ensimmäinen uskaltautui jo nousemaan penkltään.

"Melkein sääliksi käy, mutta silti tosi rohkeaa. Meillä on sentään vielä hetki aikaa valmistautua." Johanna kuiskasi minulle.

'Pitikin muistuttaa' ajattelin ja nielaisin raskaasti. Päätin unohtaa hetkeksi itsestäni huolehtimisen ja keskityin kuuntelemaan muiden esiintymisiä. Joukosta erottui välittömästi muutamia helmiä, jotka olivat selvästi jo kokeneita esiintyjiä. Heille kuului myös sen mukaiset ablodit.

"Kuulin, että tuo on ollut jonkun musavideon taustalla." toisella puolellani istuva Piper kuiskasi.

En ihmetellyt sitä kyllä yhtään. Olin päässyt kovaan seuraan, eikä sitä voinut kiistää. En kylläkään ollut yhtään varma, kuuluinko todella edes samaan luokkaan heidän kanssaan sillä minulla oli heihin verraten vielä paljon opittavaa. Ehkä tämä päivä toisi mahdollisuuden minulle päästä näyttämään kynteni ja todistamaan oman kelpaavuuteni. Toivoin vain, että se oli tarpeeksi vakuuttamaan edes jonkun ja erityisesti etten nolaa itseäni esimerkiksi pyörtymällä keskenkaiken.

Pian kierros oli jo tullut minun ja uusien ystävieni kohdalle. Oli Johannan vuoro.

"Toivottakaa onnea." hän sanoi hymyillen itsevarmasti ja tepasteli korkokengissään luokan eteen.

Johanna avasi ääntään rykäisemällä hieman ja alkoi laulaa. Hän lauloi klassisen 'I'll always love you'n. Se oli kaunista, erityisesti kun hänen jokseenkin hento äänensä onnistui pääsemään korkeisin nuotteihin. En osannut arvatakkaan hänen olevan niin hyvä, mutta nyt kun kuulin sen laulun olin varma, että Johannasta voi jonain päivänä tulla jotain suurta. Lopuksi hän niiasi muiden taputtaessa ja palasi tyynesti viereeni.

"Nimmarit jaetaan myöhemmin." Johanna sanoi vitsaillen.

Ei olisi ihmekkään, vaikka sillä nimmarilla olisikin vielä arvoa. Hetkeksi häkellyin jopa niin, että unohdin kokonaan ajan ja paikan tajun. Sitten paniikki iski taas: seuraavaksi tuli Piperin vuoro, sitten Charloten ja sitten minun. Kuuntelin nämä kaksi esitystä yrittäen rauhoittaa mieleni, mutta silti takaraivossani kelasin kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen omassa esityksessäni. Kaikki oli otettava huomioon.

Muistan siis aika vähän, mutta sen verran, että Piper ja Charlotte olivat myös yllättäen kuin valmiita tähtiä. Heidän jälkeensä oli vaikea yrittää pistää paremmaksi. Lopulta kuitenkin nousin, röyhistin rintaani hieman luoden ryhdikkäämmän vaikutelman itsestäni kun kävelin kaikkien niiden silmäparien eteen, jotka tuijottivat minua kuin korppikotkat. En uskaltanut laulaa heti: en missään nimessä. Olin parempi tanssimisessa ja soittamisessa, joten oli paras aloittaa sillä.

Siksi päätin ottaa aluksi pelkästään kitaran ja soittaa muutaman nuotin introsta samalla liikkuen biitin mukana. Yleisö oli pääsemässä fiilikseen ja näytti paljon vastaanottavammalta. Silloin tiesin, etten voinut odottaa turhan kauaa, joten avasin suuni.

"I wanna be a billionare so fucking bad..." aloitin.

Sitten biisi lähti kulkemaan kuin omalla painollaan. Se oli oikeastaan yllättävän vaivatonta. Tämä oli yksi niistä biiseistä, jotka osasin ulkoa ja joita olin laulanut salaa kotona. Ilmeisesti se vielä sopi tilanteeseen sillä halusin laulaa jotain iloisempaa Johannan balladin vastapainoksi. Ennen kuin huomasinkaan olin jo päässyt viimeisen nuottiin ja kaikki taputtivat. Ne olivat pisimmät ablodit, jotka olin koskaan saanut.

Näin Zayninkin hymyilevän muiden joukossa ja vastasin siihen hymyilemällä huomaamattomasti takaisin. Kävelin paikalleni yrittäen olla olematta turhan maireana.

"Se meni hyvin. Sä rokkasit." Piper kuiskasi.

Saatoin kyllä olla tyytyväinen itseeni, vaikka jännitys varmasti näkyi ja kuului laulusta. Nyt pystyin vetämään kunnolla henkeä ensimmäisen kerran vähään aikaan. Yksi elämäni jännittävimmistä tilanteista oli ohi. Enää odotin vain näkeväni Zaynin esiintyvän. Aika kuluikin yllättävän nopeasti ja monien räppiä laulaneen, tai hip hoppia tanssineen pojan jälkeen tuli Zaynin vuoro. Hän käveli rennosti luokan eteen ja aloittikin puhumalla.

"Tän ideanahan oli esitellä taitoja, joten samalla kun mä laulan niin haluan myös näyttää teille yhden jutun." hän sanoi.

Zayn veti esille piirtoheittimen ja otti purkin spraymaalia ja paperia. Rauhallisesti hän heilautti purkkia pitäen kaikkia jännityksessä. Hän alkoi laulaa 'Stand by you'ta hitaalla sävellajilla ja sprayasi paperille kuvan äärettömän tarkoin ja pehmein liikkein. Se oli asetelma, jossa oli kyyhkysiä, sydämiä ja muita symboleja. Koko tilanne oli niin koskettava, että silmiini nousi kyyneleitä. Zayn taisi olla sisimmältään oikeasti herkkä ja uskalsi näyttää sen. Se jos mikä oli rohkeaa.