Forbidden colours ~Osa 4~

Hetken aikaa olimme vain siinä, ihan kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Ihan kuin maailmassa olisi todella vain me kaksi, eikä muuta tarvittaisi. Istuimme vain, lähekkäin, ilman tarvetta sanoa juuri silloin yhtään mitään. Vain sanatonta ymmärtämistä. Tällaisia hetkiä meillä ei ollut suoraansanottuna ollut viime aikoina liikaakaan.

Pitelin Louisia käsivarsillani kuin rikkinäistä nukkea. Se oli jollain tavalla surullisen kaunista. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että joskus Louisillakin oli oikeus olla heikko ja näyttää haavansa, jolloin mun taas oli puolestaan oltava vahtava. Se meidän suhteen avain oli: me tehtiin toisistamme vahvoja silloin kun tilanne oli huonoimmillaan.

"Harry." Louis sanoi yhtäkkiä.

"Niin?" kysyin.

"Mä haluisin olla näin aina. Sun lohdutettavana ilman pelkoa ulkopuolisten mielipiteistä. Ilman huolta huomisesta" Louis sanoi.

Se oli ensimmäinen kerta kun Louis tunnusti haluavansa olla mun kanssa.

"Niin mäkin toivoisin ja jos me vaan halutaan niin tällä voi olla kivulias, mutta lopulta onnellinen ratkaisu." sanoin hieman vihjailevaan sävyyn, viitateen tukevaan lehdistötilaisuuteen.

Louis nosti päänsä, ollen jo ilmeestä päätellen jälleen oma kipakka itsensä.

"Mitä hittoa sä oikein suunnittelet?" Louis kysyi äkäisesti, mutta uteliaana kuuleman mun suunnitelmasta.

"Äää, unoha mitä mä sanoin. Se olis ihan liian dramaattinen tapa ja tuskin sä edes suostut siihen." sanoin.

"Kerro silti." Louis sanoi tivaten.

"No, meillähän on se lehdistötilaisuus muutaman päivän päästä..." aloitin, mutta tiesin Louisin arvaavan lopun.

"Ja sä haluaisit meidän tulevan julki siellä?" Louis kysyi painokkaasti.

"Niin." sanoin.

Heti sanottuani sen ääneen aloin itsekkin katua edes harkinneeni koko asiaa. Tuntui itsekkäältä edes ehdottaa moista tietäen, miten Louis siihen suhtautuisi.

"Ei, ei, ei, ei, vaan ei." Louis sanoi.

"Miksi ei?" kysyin kuitenkin.

"Ensinnäkin: Sitä luultaisiin julkisuustempuksi, eikä kukaan uskoisi sen olevan oikeasti totta ja toiseksi: ootko sä unohtanut tytöt nimeltä Eleanor? Ootko sä lupisesti menettäny sun järjen?" Louis sanoi miltein vihaisena.

Menin nöyräksi. Nielaisin raskaasti ja tajusin, mitä olin oikeasti Louisilta vaatimassa: en vain julkista kaapista ulos tulemista vaan myös Eleanorin hylkäämistä. Ei Louis tekisi sitä ikinä. Eleanor merkitsi hänelle aivan liian paljon. lisäksi joutuisin elämään tuntien syyllisyyttä siitä, että olin erottanut heidät.

"Mä tiedän, ettei olis pitäny sanoa mitään. Voidaanko me unohtaa koko juttu?" sanoin itsekkin tuohtuen.

"Ei tietenkään voida, ennen kun sun ajatukset saadaan kuntoon!" Louis melkein huusi.

"Mitä vikaa mun ajatuksissa on?! Mitä vikaa siinä on, että mä haluan olla sun kanssa?!" huusin.

Kumpikin jähmettyi paikalleen. Huutaminen ei ratkaissut mitään, mutta tunteideni palo sai minut jatkamaan ja tiesin, että tulisin sanomaan jotain, mitä en tarkoittanut ja todennäköisesti katuisin, mutta sanoisin sen silti.

"Tiedäks mitä? Mä oon kyllästyny tähän! Mä oon kyllästyny tapaamaan sua vaan sillon kun herralle sattuu sopimaan!" aloitin.

Louis katsoi minua melkein säikähtäneenä. Ehkä viesti menisi kerrankin perille.

"Mä menen nyt ja se on ihan susta kiinni, että onkon tää viimeinen kerta ku me tavataan. Nimittäin jos sä et oo valmis olemaan mun kanssa tosissaan niin tää oli tässä!" huusin vihaisesti ja lähdin kävelemään poispäin.

Olin puhunut. Annoin Louisille hitonmoisesti mietittävää, mutta toivoin, että hän tekee itselleen oikein päätöksen. Jos Louis valitsee Eleanorin ja maineensa niin tätä ei ollut mitään järkeä enää jatkaa. Sitten vain huijaisimme itseämme ja meidän oli parempi olla erillää. Sitten jäisi kaksi särkunyttä sydäntä, jotka vain aika kyllä tulisi parantamaan.

Se olisi kuitenkin senarvoista, että saamme olla vapaita tästä, mitä tämä nyt ikinä olikaan. Se onnistui joko tunnustamalla sen suoraa, tai vain unohtamalla, että mitään koskaan tapahtuikaan. Se oli kaikki tai ei mitään. Louisin tehtäväksi jäi päättää kumpi. Mä olin siihen kykenemätön, enkä tiennyt loppujenlopuksi mite olisi parhaaksi

Kuulin lumen narskuvan takanani. Käännyin katsomaan taakseni pysähtynyttä hahmoa: Louis oli sittenkin lähtenyt perääni.

"Mä rakastan sua Harry." Louis sanoi.

Louis sanoi sen suoraa ja selvästi tarkoitti sitä. Ihan kuin se olisi vapauttanut kaiken tuskan. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan kuullut kenekään sanovan.

"Mitä ikinä tapahtuukaan niin sun on tiedettävä se: mä rakastan sua ja tuun ikuisesti olemaan sun. Ei ollut helppoa tunnustaa sitä itselleni saatikka sulle, mutta se on totuus." Louis sanoi vilpittömästi.

Aloin miltein itkeä liikutuksesta. En ollut koskaan uskonut tällaisen hetken vielä tulevan. En koskaan uskonut Louisin sanovan rakastaansa mua.

"Mäkin rakastan sua. Enemmän kuin sä tuut koskaan rakastamaan mua." sanoin.

Katsoin Louisia vielä kerran suoraa silmiin, käännyin ja lähdin jatkamaan matkaani. Olin samalla surullinen ja huolissani kaikesta, mutta iloinen Louisin tunnustuksesta. "Mä rakastan sua." se jäi soimaan korviini kuin kaunis laulu. Se saattoi jäädä meidän joutsenlauluksi: viimeisiksi kauniiksi sanoiksi, jotka kuulin Louisin sanovan minulle.

Kuulin takaani juoksua. Eikö Louis vieläkään saanut tarpeekseen mun sydämellä leikkimisestä?

"Mitä sä oikein vielä haluat musta?" kysyin vihaisena, melkein itkien.

Louis tuli lähemmäksi ollen lopulta enää muutaman sentin päässä. Vartalomme painautuivat yhteen ja hänen kauniit kasvonsa olivat jo miltein kiinni omissani. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja suutelimme. Se oli huumaava, lämmin ja sisälsi tunteita, joista ei voinut puhua ääneen.

"Mä en aio päästää sua menemään noin helpolla. Mä välitän susta" Louis kuiskasi korvaani.