Camplife with you ~Osa 1~

"Onhan sulla varmasti kaikki tarvittava mukana?" äiti kysyi ties kuinka monetta kertaa.

"On, on. En mä sotaan ole lähdössä!" vastasin jo närkästyneenä.

"Mutta kolme viikkoa on pitkä aika, eikä sitä koskaan tiedä mitä tulee tarvimaan sinä ikana." äiti sanoi.

Kyllä mä tiesin, että se oli pitkä aika, mutta silti olin pakannut kyllä tarkasti.

"Se on kesäleiri: jos mä unohdankin jotain niin eiköhän joku ystävällinen voi tarvittaessa lainata." sanoin.

Eikä se ollut oikeastaan pelkkä tavallinen kesäleiri, vaan musaleiri jolle viimeinkin pääsin osallistumaan. Olin koko kuluneen vuoden odottanut, että pääsisin viimein treenaamaan kunnolla kitaransoittoani kuin myös sen ohella tanssimista.

"Tuntuu vaan niin haikealta viettää näin iso osa kesästä ilman sua." äiti sanoi ja veti karanneen hiussuortuvan korvani taakse.

"Mullakin tulee ikävä koko perhettä, mutta tää on tilaisuus, jota mä en aio jättää väliin." sanoin.

Kolme viikkoa oli varmaan putkeen pisin aika, jonka olin ollut poissa kotoa. Olin oikeastaan aina ollut tavallaan "kotikissa", joka viihtyi parhaiten tutussa ympäristössä. Kokemus leirillä tulisi kuitenkin varmasti olemaan sen arvoinen, että uskalsin lähteä ja toivottavasti tulen elokuussa takaisin itsenäisempänä.

Äiti kyllä tiesi, kuinka kovasti mä tätä tarvitsin. Olinhan ihan pikkutytöstä asti kinunnut päästä tälle rase your voice- leirille, joka lyhennettiin RYV. Meidän yhteinen unelma oli aina ollut, että mä pääsen jonainpäivänä tekemään musiikkia. Se oli mun tavoite.

"Mä myöhästyn kohta bussista." sanoin.

Äiti antoi minulle vielä suudelman poskelle ja nousin kyytiin. Linja- auto oli jo lähestulkoon täynnä, mutta onnistuin olemaan joutumatta tilanteeseen, jossa olisin istunut jonkun tuntemattoman viereen. En ollut vielä valmis aloittamaan mitätodennäköisimmin vaivaannuttavaa smalltalkkia kenenkään kanssa.

Nostin laukkuni ylös ja laitoin kuulokkeet valmiiksi korvilleni. Kaikki, tai ainakin suurin osa porukasta näytti jo tuntevan toisensa: olin aikalailla ulkopuolinen. Toivoin kuitenkin, että sopeutuisin vielä kunhan pääsen parempaan kontaktiin muiden kanssa.

Pian lähdimme liikkeelle ja jokapuolelta kuului riemunkiljahduksia. Vilkutin vielä äidille, joka näytti olevan juuri purskahtamassa itkuun. Mun vaakuuttamisyrityksistä huolimatta hän ei vieläkään uskonut, että mä kyllä pärjäisin. Ei mulla ollut mitään hätää, kunhan vain muistan luottaa omiin kykyihini, olivat toiset sitten kuinka taitavia hyvänsä. Mä olin vasta löytämässä omaa kiinnostustani tälle alalle, kun taas toisilla oli jo selvästi hiettuna oma tyylinsä.

Varmasti täällä oli monia, jotka olivat olleet leirillä jo useampana vuotena ja sen takia luulivat olevansa muita parempia. Ei se mua haittais sillä ihan koulussakin törmää aina itseääntäynnäoleviin mahtailijoihin, mutta olin lopettanut niistä välittämisen jo ajat sitten. Tuskin mä sitäpaitsi olin ainoa kokematon keltanokkakaan, vaikka niin pelkäänkin. Tää voi todella olla se paikka, jossa mun on mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä.

Koulussa olin aina ollut suhteellisen tavallinen, enkä harrastuksestani huolimatta erottunut joukosta mitenkään taiteellisena. Harva taisi edes tietää, että rakastin tanssimista ja soittamista, sillä vaikka se kuulostaakin kliseiseltä niin minua pelotti esiintyä ihmisille, joita en tuntenut. Yksi syy miksi halusin tälle leirille oli toive päästä eroon siitä.

Täällä suorituksia ja osaamista saatettiin arvioida raa'astikkin, mutta olin valmis siihen. Rakentavaa kritiikkiähän se kaikki oli, joten oli parasta asennoitua siihen oppimismielessä. Jokaisen vahvuuksia myös pyrittiin tuomaan esiin siinä missä heikkouksiakin. Olihan se odotettavissakin kun on kyse leiristä, jolle hakeutuu lähes jokainen tämän alan nuorilupaus.

Havahduin ajatuksistani kun kuulin kauempaa bussinperältä yhden pojista laulavan. Se oli 'Let me love you' ja se, kuka ikinä olikaan lauloi sen tunteella, eikä tippaakaan epäpuhtaasti. Uskalsin kääntyä katsomaan, kuka tämän äänen takana oli ja näky kiinnitti huomioni heti: poika oli tummahko sekä hänellä oli ruskeat silmät ja virheettömästi geelillä pystyynasetellut hiukset. Veikkaan, että hänellä oli varmaan jotain sukujuuria aasiaan ulkonäkönsä perusteella.

Lumouduin täysin hetkeksi, mutta sitten mietin, että oliko tämä ihana ilmestys sittenkin yksi niistä "mahtailijoista", joiden kanssa en välittänyt olla tekemisissä. En osannut sanoa vielä sanoa, mutta toivoin kuitenkin, että pääsisin virittelemään keskustelua sitten leirillä.

Oli kai vähän pöhköä kiinnostua jostakusta vain yhden biisin perusteella, mutta se jäi mieleeni kaikkien muiden onnettoman läpäheiton keskeltä. Ainakin hän otti ilmeisesti tämän vakavasti. Biisin loputtua ainakin koko bussintakaosa osoitti äänekkäästi suosiotaan taputtamalla ja viheltämällä.

"Sä oot ässä Zayn!" sanoi hänen vieressään istuva poika läiskäisten kätensä hänen olkapäälleen.

Pojan nimi oli siis Zayn. Ei mikään tavanomainen brittinimi, joten mun veikkaus ei mennyt pahasti metsään. Hymyilin viattomasti hänen suuntaansa, vaikkei sitä tietenkään kukaan huomannut, eikä tarvinnutkaan huomata. Jostain syystä kuitenkin odotin tulevaa leiriä entistä innokkaammin.