Hetken kuluttua istuimme kaikki penkeillämme suuressa salissa. Jokainen varmasti vilkuili ympärilleen erottaakseen vanhat tutut ja uudet tuttavuudet. Ulkonäön ja muille välittyvän olemuksen perusteella tehtiin myös pikaisia oletuksia siitä, mitä musiikki genreä kukin saattoi edustaa. Veikkaampa kuitenkin että varmasti monikin tulee yllättymään.
Näin heti poikien joukossa bussissa laulaneen Zaynin, joka ihme kyllä näytti hieman hermostuneelta. Niinhän me kyllä kaikki taidettiin olla tällaisessa tilanteessa. Suurimmanosan ajasta hän tuijotti käsiään, selvästi miettien mitä aikoo laulaa tänään.
"Kuuliks sä kuinka hyvin se laulo linkkarissa?" kysyi Johanna kuiskaten kun näki ketä katsoin.
"Joo. Siks mä sen huomasinki." vastasin.
Jos totta puhutaan niin ehkei mun huomionkohteena ollut pelkästään Zaynin lauluääni, vaan myös hänen häikäisevä ulkokuorensa. Hän oli aika lihaksikas, tatuoitu: ei sellainen poika, josta kiinnostuisin normaalioloissa, mutta silti vastustamaton.
"Ehkä me päästään kuulemaan lisää tänään." lisäsi Johanna.
"Toivotaan niin." vastasin, kuulostamatta kuitenkaan liian innokkaalta.
Pian huoneeseen asteli Veronican lisäksi kaksi miesohjaajaa, jotka onnistuivat samalla näyttämään vakavilta, mutta myös vastaanottavilta.
"Tervetuloa leirille minunkin puolestani. Olen Henry Williams ja tässä ovat kaksi avustavaa ohjaajaa, joista olettekin tavanneet jo Veronican." toinen heistä sanoi.
Tällä kertaa esittely oli paljon vakavampi, kuin aiemmin kuultu Veronican lämmin tervetulotoivotus. Siitä tiesi jo, ettei tänne oltu tultu pelleilemään, vaan myös tekemään töitä oman lahjakkuuden kehittämisen eteen.
"Huomenta leiriläiset! Olen siis Benjamin Stryder ja yksi ohjaajistanne." toinen miehistä esitteli itsensä.
Benjamin oli huomattavasti Henryä nuorempi ja jos saan sanoa niin myös komeampi. Hän myös vaikutti paljon vähemmän "kalkkikselta". Ehkä hänen opissaan voisi olla ihan kivaakin.
"Heti näin leirin alkuun haluame tietää vähän millaista materiaalia olemme työstämässä tänä kesänä. Joten kuten osa teistä saattoikin jo arvata, tänään saatte esittää koko ryhmälle otteen omista taidoistanne." Henry sanoi miltein juhlalliseen sävyyn.
Kaikki menivät jotenkin vakaviksi. Kukaan ei missäännimessä halunnut olla ensimmäinen.
"Muistakaa olla jännittämättä. Tärkeintä esiintyjydessä on itsevarmuus ja luottamus omiin kykyihinsä. Täällä kukaan ei tuomitse, eikä tarkoituksena ole nolata ketään." Veronica sanoi lievittäen hieman iskua.
Se helpotti hieman, mutta käteni hikosivat silti. Kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset biisit, joihin minulla oli koreografia, tai jotka osasin soittaa kitaralla. Katsoin taas pikaisesti Zayniä ja näin hänen otsalleen kihoavan jo pieniä hikikarpaloita. Se oli oikeastaan aika söpöä nähdä, että ehkä meistä eniten jännittikin juuri se poika, joka oli jo laulanut kaikkienkuullen.
"Teemme niin, että käydään kierros ympäri luokkaa ja jokainen tulee vuorollaan tänne eteen." Benjamin sanoi yrittäen saada meidät innostumaan.
Luokan eteen oli raivattu tilaa ja tuotu mikki sekä joitain soittimia.
"Annetaan tasa- arvon nimissä naisten aloittaa." Veronica sanoi pirtsakkaan tapaansa.
Voi ei. Onneksi mun edessä istui ainakin muutama tyttö, joista ensimmäinen uskaltautui jo nousemaan penkltään.
"Melkein sääliksi käy, mutta silti tosi rohkeaa. Meillä on sentään vielä hetki aikaa valmistautua." Johanna kuiskasi minulle.
'Pitikin muistuttaa' ajattelin ja nielaisin raskaasti. Päätin unohtaa hetkeksi itsestäni huolehtimisen ja keskityin kuuntelemaan muiden esiintymisiä. Joukosta erottui välittömästi muutamia helmiä, jotka olivat selvästi jo kokeneita esiintyjiä. Heille kuului myös sen mukaiset ablodit.
"Kuulin, että tuo on ollut jonkun musavideon taustalla." toisella puolellani istuva Piper kuiskasi.
En ihmetellyt sitä kyllä yhtään. Olin päässyt kovaan seuraan, eikä sitä voinut kiistää. En kylläkään ollut yhtään varma, kuuluinko todella edes samaan luokkaan heidän kanssaan sillä minulla oli heihin verraten vielä paljon opittavaa. Ehkä tämä päivä toisi mahdollisuuden minulle päästä näyttämään kynteni ja todistamaan oman kelpaavuuteni. Toivoin vain, että se oli tarpeeksi vakuuttamaan edes jonkun ja erityisesti etten nolaa itseäni esimerkiksi pyörtymällä keskenkaiken.
Pian kierros oli jo tullut minun ja uusien ystävieni kohdalle. Oli Johannan vuoro.
"Toivottakaa onnea." hän sanoi hymyillen itsevarmasti ja tepasteli korkokengissään luokan eteen.
Johanna avasi ääntään rykäisemällä hieman ja alkoi laulaa. Hän lauloi klassisen 'I'll always love you'n. Se oli kaunista, erityisesti kun hänen jokseenkin hento äänensä onnistui pääsemään korkeisin nuotteihin. En osannut arvatakkaan hänen olevan niin hyvä, mutta nyt kun kuulin sen laulun olin varma, että Johannasta voi jonain päivänä tulla jotain suurta. Lopuksi hän niiasi muiden taputtaessa ja palasi tyynesti viereeni.
"Nimmarit jaetaan myöhemmin." Johanna sanoi vitsaillen.
Ei olisi ihmekkään, vaikka sillä nimmarilla olisikin vielä arvoa. Hetkeksi häkellyin jopa niin, että unohdin kokonaan ajan ja paikan tajun. Sitten paniikki iski taas: seuraavaksi tuli Piperin vuoro, sitten Charloten ja sitten minun. Kuuntelin nämä kaksi esitystä yrittäen rauhoittaa mieleni, mutta silti takaraivossani kelasin kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen omassa esityksessäni. Kaikki oli otettava huomioon.
Muistan siis aika vähän, mutta sen verran, että Piper ja Charlotte olivat myös yllättäen kuin valmiita tähtiä. Heidän jälkeensä oli vaikea yrittää pistää paremmaksi. Lopulta kuitenkin nousin, röyhistin rintaani hieman luoden ryhdikkäämmän vaikutelman itsestäni kun kävelin kaikkien niiden silmäparien eteen, jotka tuijottivat minua kuin korppikotkat. En uskaltanut laulaa heti: en missään nimessä. Olin parempi tanssimisessa ja soittamisessa, joten oli paras aloittaa sillä.
Siksi päätin ottaa aluksi pelkästään kitaran ja soittaa muutaman nuotin introsta samalla liikkuen biitin mukana. Yleisö oli pääsemässä fiilikseen ja näytti paljon vastaanottavammalta. Silloin tiesin, etten voinut odottaa turhan kauaa, joten avasin suuni.
"I wanna be a billionare so fucking bad..." aloitin.
Sitten biisi lähti kulkemaan kuin omalla painollaan. Se oli oikeastaan yllättävän vaivatonta. Tämä oli yksi niistä biiseistä, jotka osasin ulkoa ja joita olin laulanut salaa kotona. Ilmeisesti se vielä sopi tilanteeseen sillä halusin laulaa jotain iloisempaa Johannan balladin vastapainoksi. Ennen kuin huomasinkaan olin jo päässyt viimeisen nuottiin ja kaikki taputtivat. Ne olivat pisimmät ablodit, jotka olin koskaan saanut.
Näin Zayninkin hymyilevän muiden joukossa ja vastasin siihen hymyilemällä huomaamattomasti takaisin. Kävelin paikalleni yrittäen olla olematta turhan maireana.
"Se meni hyvin. Sä rokkasit." Piper kuiskasi.
Saatoin kyllä olla tyytyväinen itseeni, vaikka jännitys varmasti näkyi ja kuului laulusta. Nyt pystyin vetämään kunnolla henkeä ensimmäisen kerran vähään aikaan. Yksi elämäni jännittävimmistä tilanteista oli ohi. Enää odotin vain näkeväni Zaynin esiintyvän. Aika kuluikin yllättävän nopeasti ja monien räppiä laulaneen, tai hip hoppia tanssineen pojan jälkeen tuli Zaynin vuoro. Hän käveli rennosti luokan eteen ja aloittikin puhumalla.
"Tän ideanahan oli esitellä taitoja, joten samalla kun mä laulan niin haluan myös näyttää teille yhden jutun." hän sanoi.
Zayn veti esille piirtoheittimen ja otti purkin spraymaalia ja paperia. Rauhallisesti hän heilautti purkkia pitäen kaikkia jännityksessä. Hän alkoi laulaa 'Stand by you'ta hitaalla sävellajilla ja sprayasi paperille kuvan äärettömän tarkoin ja pehmein liikkein. Se oli asetelma, jossa oli kyyhkysiä, sydämiä ja muita symboleja. Koko tilanne oli niin koskettava, että silmiini nousi kyyneleitä. Zayn taisi olla sisimmältään oikeasti herkkä ja uskalsi näyttää sen. Se jos mikä oli rohkeaa.
lauantai 28. joulukuuta 2013
torstai 26. joulukuuta 2013
Camplife with you ~Osa 2~
Saavuimme leirikeskukseen ja ilmasta saattoi jo aistia jännityksen, joka oli jokaisessa leiriläisessä. Bussin pysähdyttyä kaikki ryntäsivät hakemaan laukkujaan tavaratilasta, Jotkut tiesivät jo mitä odottaa, mutta mulle kaikki oli uutta. Ainoastaan tiesin, että meidän oli käsketty jäädä pihan keskelle odottamaan ohjeita.
Tila kävi jopa ahtaaksi kun kaikki olivat päässeet ulos bussista. Tuntui melkein kuin olisin litistynyt sen ihmispaljouden keskelle. Silloin viimeistään minulle iski paniikki siitä, kuinka paljon selvästi mua lahjakkaampia nuoria tähän joukkoon varmasti mahtuikaan. Oliko mulla mitään mahdollisuuksia päästä lähellekkään samalle tasolle?
Pian yhden rakennuksista terassille asteli kaunis, pitkä, vaaleahiuksinen nainen, joka oli selvästi yksi leirin ohjaajista. Hän hymyili ja alkoi puhua.
"Huomenta kaikille ja tervetuloa raise your voice- leirille!" hän tervehti innoittavasti.
Kaikki taputtivat ja jotkut alkoivat jopa viheltää.
"Olen Veronica Colton ja toimin yhtenä ohjaajistanne tänä kesänä." hän ilmoitti.
Veronica oli uusi ohjaaja sillä en muista kuulleeni hänestä aiemmin.
"Kuten näette teitä on aikamoinen joukko, mikä on hienoa sillä nuoria lahjakkuuksia kaivataan tälle alalle aina ja mikä olisikaan parempi paikka löytää sellaisia kuin täältä." hän jatkoi.
Tiesin kyllä, että osa kansainvälisestikkin tunnetuista tähdistä oli vanhoja RYN- leiriläisiä. Siksi tuntuukin uskomattomalta, että mä oon täällä nyt.
"Mutta pitemmittä puheitta meillä on paljon tehtävää näiden viikkojen aikana, jotta teistä saadaan leivottua uniikkeja, tuoreita artisteja." Veronica sanoi.
'Täältä pesee!' ajattelin.
"Ennen leirin varsinaista aloitusta teidät hajoutetaan majoitushuoneisiin: tytöt menevät sisään oikealta ja pojat vasemmalta. Säilyttäkää järjestys ja varmistakaa, että kaikille riittää paikkoja." hän ilmoitti.
Nyt sitten alkaa toisenlainen stressi: ketkä mä saan huonekavereiksi?
"Ei muuta kuin hyvää leirin ekaa päivää ja muistakaa pitää hauskaa!" Veronica kiekaisi loppuun.
Viimeisten suosionosoitusten jälkeen kaikki alkoivat siirtyä ohjeiden mukaisesti sisälle majoitusrakennukseen. Ryntäyksen keskellä pysyttelin joukon keskivaiheilla ja yritin olla toistaiseksi herättämättä mitään erityistä huomiota itseeni. Otin jo valmiiksi sen asenteen, että menen siihen huoneeseen, jossa sattuu olemaan tilaa.
Kun pääsin sisälle suurin osa oli, kuten arvata saattoikin, jo valinnut huoneensa kaveriporukoiden mukaan. Minä puolestani yritin etsiä itselleni vapaata paikkaa ja tehdä se niin, etten tallo vahingossakaam kenenkään varpaille. Uutena tulokkaana oli parempi antaa kokeneempien näyttää tietä ja himmata mukana, kunnes kaikki alkaa olla tuttua.
Kierrettyäni tarpeeksi päädyin viimein perimmäiseen huoneeseen, jossa näytti oli olevan tyhjä sänky. Olin aika varma, että tänne mä kai majoittuisin. Seisoin siinä hetken aivan hiljaa ennen kuin uskalsin tehdä mitään. Tunsin, että minua tuijotettiin kuin säälittävää kadotonta koiraa, tai kuin kerjäläistä, josta oli pakko kunnaillaisuudennimissä huolehtia.
"Kä- käykö että mä nukun teidän kanssa?" kysyin arasti.
En saanut välitöntä vastausta, mutta jo aika pian yksi tytöistä avasi suunsa.
"Tottakai. Miksikäs ei?" hän sanoi ystävällisesti.
Muidenkin ilmeet alkoivat näyttää paljon ystävällisimmiltä. Pidin sitä merkkinä siitä, että sain alkaa asettumaan taloksi. Heitin laukkuni tyhjälle sängylle ja aloin etsiä pussilakanoita.
"Sä taidat olla uusi täällä. Mikä sun nimi on?" kysyi se sama tyttö, joka vaikutti joukon johtajalta.
"Mä oon Sandrine." vastasin.
"No tervetuloa porukkaan Sandrine! Mä oon Johanna." tyttö esittäytyi ja ojensi kätensä.
Kättelin häntä ja sain puristettua pienen hymyn. Ainakin minulle oltiin ystävällisiä heti ekana päivänä: pidetään sitäkin voittona.
"Sun alapuolella nukkuu Piper ja Charlotte mun kanssa toisessa kerrossängyssä." Johanna selitti.
Huomasin paremmin Johannan kauniit, tummansuklaanväriset silmät. Harvoin näki niin tummanruskeita silmiä. Hänellä oli myös soikeat kasvot, joita imartelivat pitkät, tummat hiukset. Niiden kasvattamiseen oli varmasti mennyt ikuisuus.
"Tee olos kotoisaksi." Johanna sanoi lämpimästi ja lähti omalle paikalleen.
Jäin laittamaan lakanoita sänkyyni ja asettamaan tavaroita paikoilleen.
"Moikka!" kuului hetken kuluttua yläpuoleltani.
Säikähdin kieltämättä kun näin pisamaisten kasvojen kurkistavan yläsängystä.
"Olishan se epäkohteliasta jos mä en esittäytyisi itse." tyttö sanoi ja tuli portaita alas vauhdikkaasti.
Joukoon mahtui selvästi aina yksi vilkas ilopilleri.
"Mä oon Piper, mutta kyllä mua voi kutsua Taskuraketiksikin. Se on ollu mun lempinimi käytännössä eskarista asti." hän esittäytyi.
Se lempinimi sopi kyllä mainiosti. Piper oli nimittäin aika lyhyt ja muutenkin pienikokoinen, mutta energiaa ilmeisesti riitti vaikka muille jakaa.
"Okei, mukava tavata Taskuraketti." sanoin pirteästi.
"Taskuraketti" oli kyllä virkistävä ilmestys kiharoine, porkknanvärisine hiuksineen. Ihmettelin vain, kuinkakohan hän oli ystävystynyt huomattavasti hillitymmän Johannan kanssa.
"Lottie! Tule säkin näyttämään naamaas välillä!" Patricia huusi.
Hetken kuluttua paikalle saapui mun kolmas huonekaveri Charlotte.
"Anteeks mun tahdittomuus. Mä oon siis Charlotte." tyttö sanoi.
Hän taas näytti olevan ainakin ulkonäöltään eri maata Piperin ja Johannan kanssa. Charlotella oli nimittäin silmälasit ja hän oli pikkuriikkistä Piperiä huomattavasti leveämpi.
"Hei ja hauska tavata sutkin." sanoin hymyillen ja kättelimme.
Yhtäkkiä alkoi kuulua suhteellisen kovaäänistä kellon kilkatusta.
"Se on leirin kello. Aina kun se soi niin kaikkien pitää kokoontua keskelläolevaan isoon saliin." Piper selitti.
Pian mä pääsen siis viimein tarkastelemaan mun kilpakumppaneita vähän paremmin. Olin innoissani, mutta samalla myös pelko alkoi jo aavistuksen hiipiä mieleeni.
"Huhutaan, että tänä vuonna kaikkien on laulettava, tai soitettava jotain muille jo ekana päivänä." Johanna sanoi.
Siinä vaiheessa paniikki todellakin iski. Enhän mä ollut harjoitellut mitään valmiiksi. En mä ollut valmis mihinkään sellaseen. Yritin purra huultani stressin lievittämiseksi ja kävelin muiden mukana saliin.
Tila kävi jopa ahtaaksi kun kaikki olivat päässeet ulos bussista. Tuntui melkein kuin olisin litistynyt sen ihmispaljouden keskelle. Silloin viimeistään minulle iski paniikki siitä, kuinka paljon selvästi mua lahjakkaampia nuoria tähän joukkoon varmasti mahtuikaan. Oliko mulla mitään mahdollisuuksia päästä lähellekkään samalle tasolle?
Pian yhden rakennuksista terassille asteli kaunis, pitkä, vaaleahiuksinen nainen, joka oli selvästi yksi leirin ohjaajista. Hän hymyili ja alkoi puhua.
"Huomenta kaikille ja tervetuloa raise your voice- leirille!" hän tervehti innoittavasti.
Kaikki taputtivat ja jotkut alkoivat jopa viheltää.
"Olen Veronica Colton ja toimin yhtenä ohjaajistanne tänä kesänä." hän ilmoitti.
Veronica oli uusi ohjaaja sillä en muista kuulleeni hänestä aiemmin.
"Kuten näette teitä on aikamoinen joukko, mikä on hienoa sillä nuoria lahjakkuuksia kaivataan tälle alalle aina ja mikä olisikaan parempi paikka löytää sellaisia kuin täältä." hän jatkoi.
Tiesin kyllä, että osa kansainvälisestikkin tunnetuista tähdistä oli vanhoja RYN- leiriläisiä. Siksi tuntuukin uskomattomalta, että mä oon täällä nyt.
"Mutta pitemmittä puheitta meillä on paljon tehtävää näiden viikkojen aikana, jotta teistä saadaan leivottua uniikkeja, tuoreita artisteja." Veronica sanoi.
'Täältä pesee!' ajattelin.
"Ennen leirin varsinaista aloitusta teidät hajoutetaan majoitushuoneisiin: tytöt menevät sisään oikealta ja pojat vasemmalta. Säilyttäkää järjestys ja varmistakaa, että kaikille riittää paikkoja." hän ilmoitti.
Nyt sitten alkaa toisenlainen stressi: ketkä mä saan huonekavereiksi?
"Ei muuta kuin hyvää leirin ekaa päivää ja muistakaa pitää hauskaa!" Veronica kiekaisi loppuun.
Viimeisten suosionosoitusten jälkeen kaikki alkoivat siirtyä ohjeiden mukaisesti sisälle majoitusrakennukseen. Ryntäyksen keskellä pysyttelin joukon keskivaiheilla ja yritin olla toistaiseksi herättämättä mitään erityistä huomiota itseeni. Otin jo valmiiksi sen asenteen, että menen siihen huoneeseen, jossa sattuu olemaan tilaa.
Kun pääsin sisälle suurin osa oli, kuten arvata saattoikin, jo valinnut huoneensa kaveriporukoiden mukaan. Minä puolestani yritin etsiä itselleni vapaata paikkaa ja tehdä se niin, etten tallo vahingossakaam kenenkään varpaille. Uutena tulokkaana oli parempi antaa kokeneempien näyttää tietä ja himmata mukana, kunnes kaikki alkaa olla tuttua.
Kierrettyäni tarpeeksi päädyin viimein perimmäiseen huoneeseen, jossa näytti oli olevan tyhjä sänky. Olin aika varma, että tänne mä kai majoittuisin. Seisoin siinä hetken aivan hiljaa ennen kuin uskalsin tehdä mitään. Tunsin, että minua tuijotettiin kuin säälittävää kadotonta koiraa, tai kuin kerjäläistä, josta oli pakko kunnaillaisuudennimissä huolehtia.
"Kä- käykö että mä nukun teidän kanssa?" kysyin arasti.
En saanut välitöntä vastausta, mutta jo aika pian yksi tytöistä avasi suunsa.
"Tottakai. Miksikäs ei?" hän sanoi ystävällisesti.
Muidenkin ilmeet alkoivat näyttää paljon ystävällisimmiltä. Pidin sitä merkkinä siitä, että sain alkaa asettumaan taloksi. Heitin laukkuni tyhjälle sängylle ja aloin etsiä pussilakanoita.
"Sä taidat olla uusi täällä. Mikä sun nimi on?" kysyi se sama tyttö, joka vaikutti joukon johtajalta.
"Mä oon Sandrine." vastasin.
"No tervetuloa porukkaan Sandrine! Mä oon Johanna." tyttö esittäytyi ja ojensi kätensä.
Kättelin häntä ja sain puristettua pienen hymyn. Ainakin minulle oltiin ystävällisiä heti ekana päivänä: pidetään sitäkin voittona.
"Sun alapuolella nukkuu Piper ja Charlotte mun kanssa toisessa kerrossängyssä." Johanna selitti.
Huomasin paremmin Johannan kauniit, tummansuklaanväriset silmät. Harvoin näki niin tummanruskeita silmiä. Hänellä oli myös soikeat kasvot, joita imartelivat pitkät, tummat hiukset. Niiden kasvattamiseen oli varmasti mennyt ikuisuus.
"Tee olos kotoisaksi." Johanna sanoi lämpimästi ja lähti omalle paikalleen.
Jäin laittamaan lakanoita sänkyyni ja asettamaan tavaroita paikoilleen.
"Moikka!" kuului hetken kuluttua yläpuoleltani.
Säikähdin kieltämättä kun näin pisamaisten kasvojen kurkistavan yläsängystä.
"Olishan se epäkohteliasta jos mä en esittäytyisi itse." tyttö sanoi ja tuli portaita alas vauhdikkaasti.
Joukoon mahtui selvästi aina yksi vilkas ilopilleri.
"Mä oon Piper, mutta kyllä mua voi kutsua Taskuraketiksikin. Se on ollu mun lempinimi käytännössä eskarista asti." hän esittäytyi.
Se lempinimi sopi kyllä mainiosti. Piper oli nimittäin aika lyhyt ja muutenkin pienikokoinen, mutta energiaa ilmeisesti riitti vaikka muille jakaa.
"Okei, mukava tavata Taskuraketti." sanoin pirteästi.
"Taskuraketti" oli kyllä virkistävä ilmestys kiharoine, porkknanvärisine hiuksineen. Ihmettelin vain, kuinkakohan hän oli ystävystynyt huomattavasti hillitymmän Johannan kanssa.
"Lottie! Tule säkin näyttämään naamaas välillä!" Patricia huusi.
Hetken kuluttua paikalle saapui mun kolmas huonekaveri Charlotte.
"Anteeks mun tahdittomuus. Mä oon siis Charlotte." tyttö sanoi.
Hän taas näytti olevan ainakin ulkonäöltään eri maata Piperin ja Johannan kanssa. Charlotella oli nimittäin silmälasit ja hän oli pikkuriikkistä Piperiä huomattavasti leveämpi.
"Hei ja hauska tavata sutkin." sanoin hymyillen ja kättelimme.
Yhtäkkiä alkoi kuulua suhteellisen kovaäänistä kellon kilkatusta.
"Se on leirin kello. Aina kun se soi niin kaikkien pitää kokoontua keskelläolevaan isoon saliin." Piper selitti.
Pian mä pääsen siis viimein tarkastelemaan mun kilpakumppaneita vähän paremmin. Olin innoissani, mutta samalla myös pelko alkoi jo aavistuksen hiipiä mieleeni.
"Huhutaan, että tänä vuonna kaikkien on laulettava, tai soitettava jotain muille jo ekana päivänä." Johanna sanoi.
Siinä vaiheessa paniikki todellakin iski. Enhän mä ollut harjoitellut mitään valmiiksi. En mä ollut valmis mihinkään sellaseen. Yritin purra huultani stressin lievittämiseksi ja kävelin muiden mukana saliin.
maanantai 23. joulukuuta 2013
Camplife with you ~Osa 1~
"Onhan sulla varmasti kaikki tarvittava mukana?" äiti kysyi ties kuinka monetta kertaa.
"On, on. En mä sotaan ole lähdössä!" vastasin jo närkästyneenä.
"Mutta kolme viikkoa on pitkä aika, eikä sitä koskaan tiedä mitä tulee tarvimaan sinä ikana." äiti sanoi.
Kyllä mä tiesin, että se oli pitkä aika, mutta silti olin pakannut kyllä tarkasti.
"Se on kesäleiri: jos mä unohdankin jotain niin eiköhän joku ystävällinen voi tarvittaessa lainata." sanoin.
Eikä se ollut oikeastaan pelkkä tavallinen kesäleiri, vaan musaleiri jolle viimeinkin pääsin osallistumaan. Olin koko kuluneen vuoden odottanut, että pääsisin viimein treenaamaan kunnolla kitaransoittoani kuin myös sen ohella tanssimista.
"Tuntuu vaan niin haikealta viettää näin iso osa kesästä ilman sua." äiti sanoi ja veti karanneen hiussuortuvan korvani taakse.
"Mullakin tulee ikävä koko perhettä, mutta tää on tilaisuus, jota mä en aio jättää väliin." sanoin.
Kolme viikkoa oli varmaan putkeen pisin aika, jonka olin ollut poissa kotoa. Olin oikeastaan aina ollut tavallaan "kotikissa", joka viihtyi parhaiten tutussa ympäristössä. Kokemus leirillä tulisi kuitenkin varmasti olemaan sen arvoinen, että uskalsin lähteä ja toivottavasti tulen elokuussa takaisin itsenäisempänä.
Äiti kyllä tiesi, kuinka kovasti mä tätä tarvitsin. Olinhan ihan pikkutytöstä asti kinunnut päästä tälle rase your voice- leirille, joka lyhennettiin RYV. Meidän yhteinen unelma oli aina ollut, että mä pääsen jonainpäivänä tekemään musiikkia. Se oli mun tavoite.
"Mä myöhästyn kohta bussista." sanoin.
Äiti antoi minulle vielä suudelman poskelle ja nousin kyytiin. Linja- auto oli jo lähestulkoon täynnä, mutta onnistuin olemaan joutumatta tilanteeseen, jossa olisin istunut jonkun tuntemattoman viereen. En ollut vielä valmis aloittamaan mitätodennäköisimmin vaivaannuttavaa smalltalkkia kenenkään kanssa.
Nostin laukkuni ylös ja laitoin kuulokkeet valmiiksi korvilleni. Kaikki, tai ainakin suurin osa porukasta näytti jo tuntevan toisensa: olin aikalailla ulkopuolinen. Toivoin kuitenkin, että sopeutuisin vielä kunhan pääsen parempaan kontaktiin muiden kanssa.
Pian lähdimme liikkeelle ja jokapuolelta kuului riemunkiljahduksia. Vilkutin vielä äidille, joka näytti olevan juuri purskahtamassa itkuun. Mun vaakuuttamisyrityksistä huolimatta hän ei vieläkään uskonut, että mä kyllä pärjäisin. Ei mulla ollut mitään hätää, kunhan vain muistan luottaa omiin kykyihini, olivat toiset sitten kuinka taitavia hyvänsä. Mä olin vasta löytämässä omaa kiinnostustani tälle alalle, kun taas toisilla oli jo selvästi hiettuna oma tyylinsä.
Varmasti täällä oli monia, jotka olivat olleet leirillä jo useampana vuotena ja sen takia luulivat olevansa muita parempia. Ei se mua haittais sillä ihan koulussakin törmää aina itseääntäynnäoleviin mahtailijoihin, mutta olin lopettanut niistä välittämisen jo ajat sitten. Tuskin mä sitäpaitsi olin ainoa kokematon keltanokkakaan, vaikka niin pelkäänkin. Tää voi todella olla se paikka, jossa mun on mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä.
Koulussa olin aina ollut suhteellisen tavallinen, enkä harrastuksestani huolimatta erottunut joukosta mitenkään taiteellisena. Harva taisi edes tietää, että rakastin tanssimista ja soittamista, sillä vaikka se kuulostaakin kliseiseltä niin minua pelotti esiintyä ihmisille, joita en tuntenut. Yksi syy miksi halusin tälle leirille oli toive päästä eroon siitä.
Täällä suorituksia ja osaamista saatettiin arvioida raa'astikkin, mutta olin valmis siihen. Rakentavaa kritiikkiähän se kaikki oli, joten oli parasta asennoitua siihen oppimismielessä. Jokaisen vahvuuksia myös pyrittiin tuomaan esiin siinä missä heikkouksiakin. Olihan se odotettavissakin kun on kyse leiristä, jolle hakeutuu lähes jokainen tämän alan nuorilupaus.
Havahduin ajatuksistani kun kuulin kauempaa bussinperältä yhden pojista laulavan. Se oli 'Let me love you' ja se, kuka ikinä olikaan lauloi sen tunteella, eikä tippaakaan epäpuhtaasti. Uskalsin kääntyä katsomaan, kuka tämän äänen takana oli ja näky kiinnitti huomioni heti: poika oli tummahko sekä hänellä oli ruskeat silmät ja virheettömästi geelillä pystyynasetellut hiukset. Veikkaan, että hänellä oli varmaan jotain sukujuuria aasiaan ulkonäkönsä perusteella.
Lumouduin täysin hetkeksi, mutta sitten mietin, että oliko tämä ihana ilmestys sittenkin yksi niistä "mahtailijoista", joiden kanssa en välittänyt olla tekemisissä. En osannut sanoa vielä sanoa, mutta toivoin kuitenkin, että pääsisin virittelemään keskustelua sitten leirillä.
Oli kai vähän pöhköä kiinnostua jostakusta vain yhden biisin perusteella, mutta se jäi mieleeni kaikkien muiden onnettoman läpäheiton keskeltä. Ainakin hän otti ilmeisesti tämän vakavasti. Biisin loputtua ainakin koko bussintakaosa osoitti äänekkäästi suosiotaan taputtamalla ja viheltämällä.
"Sä oot ässä Zayn!" sanoi hänen vieressään istuva poika läiskäisten kätensä hänen olkapäälleen.
Pojan nimi oli siis Zayn. Ei mikään tavanomainen brittinimi, joten mun veikkaus ei mennyt pahasti metsään. Hymyilin viattomasti hänen suuntaansa, vaikkei sitä tietenkään kukaan huomannut, eikä tarvinnutkaan huomata. Jostain syystä kuitenkin odotin tulevaa leiriä entistä innokkaammin.
"On, on. En mä sotaan ole lähdössä!" vastasin jo närkästyneenä.
"Mutta kolme viikkoa on pitkä aika, eikä sitä koskaan tiedä mitä tulee tarvimaan sinä ikana." äiti sanoi.
Kyllä mä tiesin, että se oli pitkä aika, mutta silti olin pakannut kyllä tarkasti.
"Se on kesäleiri: jos mä unohdankin jotain niin eiköhän joku ystävällinen voi tarvittaessa lainata." sanoin.
Eikä se ollut oikeastaan pelkkä tavallinen kesäleiri, vaan musaleiri jolle viimeinkin pääsin osallistumaan. Olin koko kuluneen vuoden odottanut, että pääsisin viimein treenaamaan kunnolla kitaransoittoani kuin myös sen ohella tanssimista.
"Tuntuu vaan niin haikealta viettää näin iso osa kesästä ilman sua." äiti sanoi ja veti karanneen hiussuortuvan korvani taakse.
"Mullakin tulee ikävä koko perhettä, mutta tää on tilaisuus, jota mä en aio jättää väliin." sanoin.
Kolme viikkoa oli varmaan putkeen pisin aika, jonka olin ollut poissa kotoa. Olin oikeastaan aina ollut tavallaan "kotikissa", joka viihtyi parhaiten tutussa ympäristössä. Kokemus leirillä tulisi kuitenkin varmasti olemaan sen arvoinen, että uskalsin lähteä ja toivottavasti tulen elokuussa takaisin itsenäisempänä.
Äiti kyllä tiesi, kuinka kovasti mä tätä tarvitsin. Olinhan ihan pikkutytöstä asti kinunnut päästä tälle rase your voice- leirille, joka lyhennettiin RYV. Meidän yhteinen unelma oli aina ollut, että mä pääsen jonainpäivänä tekemään musiikkia. Se oli mun tavoite.
"Mä myöhästyn kohta bussista." sanoin.
Äiti antoi minulle vielä suudelman poskelle ja nousin kyytiin. Linja- auto oli jo lähestulkoon täynnä, mutta onnistuin olemaan joutumatta tilanteeseen, jossa olisin istunut jonkun tuntemattoman viereen. En ollut vielä valmis aloittamaan mitätodennäköisimmin vaivaannuttavaa smalltalkkia kenenkään kanssa.
Nostin laukkuni ylös ja laitoin kuulokkeet valmiiksi korvilleni. Kaikki, tai ainakin suurin osa porukasta näytti jo tuntevan toisensa: olin aikalailla ulkopuolinen. Toivoin kuitenkin, että sopeutuisin vielä kunhan pääsen parempaan kontaktiin muiden kanssa.
Pian lähdimme liikkeelle ja jokapuolelta kuului riemunkiljahduksia. Vilkutin vielä äidille, joka näytti olevan juuri purskahtamassa itkuun. Mun vaakuuttamisyrityksistä huolimatta hän ei vieläkään uskonut, että mä kyllä pärjäisin. Ei mulla ollut mitään hätää, kunhan vain muistan luottaa omiin kykyihini, olivat toiset sitten kuinka taitavia hyvänsä. Mä olin vasta löytämässä omaa kiinnostustani tälle alalle, kun taas toisilla oli jo selvästi hiettuna oma tyylinsä.
Varmasti täällä oli monia, jotka olivat olleet leirillä jo useampana vuotena ja sen takia luulivat olevansa muita parempia. Ei se mua haittais sillä ihan koulussakin törmää aina itseääntäynnäoleviin mahtailijoihin, mutta olin lopettanut niistä välittämisen jo ajat sitten. Tuskin mä sitäpaitsi olin ainoa kokematon keltanokkakaan, vaikka niin pelkäänkin. Tää voi todella olla se paikka, jossa mun on mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä.
Koulussa olin aina ollut suhteellisen tavallinen, enkä harrastuksestani huolimatta erottunut joukosta mitenkään taiteellisena. Harva taisi edes tietää, että rakastin tanssimista ja soittamista, sillä vaikka se kuulostaakin kliseiseltä niin minua pelotti esiintyä ihmisille, joita en tuntenut. Yksi syy miksi halusin tälle leirille oli toive päästä eroon siitä.
Täällä suorituksia ja osaamista saatettiin arvioida raa'astikkin, mutta olin valmis siihen. Rakentavaa kritiikkiähän se kaikki oli, joten oli parasta asennoitua siihen oppimismielessä. Jokaisen vahvuuksia myös pyrittiin tuomaan esiin siinä missä heikkouksiakin. Olihan se odotettavissakin kun on kyse leiristä, jolle hakeutuu lähes jokainen tämän alan nuorilupaus.
Havahduin ajatuksistani kun kuulin kauempaa bussinperältä yhden pojista laulavan. Se oli 'Let me love you' ja se, kuka ikinä olikaan lauloi sen tunteella, eikä tippaakaan epäpuhtaasti. Uskalsin kääntyä katsomaan, kuka tämän äänen takana oli ja näky kiinnitti huomioni heti: poika oli tummahko sekä hänellä oli ruskeat silmät ja virheettömästi geelillä pystyynasetellut hiukset. Veikkaan, että hänellä oli varmaan jotain sukujuuria aasiaan ulkonäkönsä perusteella.
Lumouduin täysin hetkeksi, mutta sitten mietin, että oliko tämä ihana ilmestys sittenkin yksi niistä "mahtailijoista", joiden kanssa en välittänyt olla tekemisissä. En osannut sanoa vielä sanoa, mutta toivoin kuitenkin, että pääsisin virittelemään keskustelua sitten leirillä.
Oli kai vähän pöhköä kiinnostua jostakusta vain yhden biisin perusteella, mutta se jäi mieleeni kaikkien muiden onnettoman läpäheiton keskeltä. Ainakin hän otti ilmeisesti tämän vakavasti. Biisin loputtua ainakin koko bussintakaosa osoitti äänekkäästi suosiotaan taputtamalla ja viheltämällä.
"Sä oot ässä Zayn!" sanoi hänen vieressään istuva poika läiskäisten kätensä hänen olkapäälleen.
Pojan nimi oli siis Zayn. Ei mikään tavanomainen brittinimi, joten mun veikkaus ei mennyt pahasti metsään. Hymyilin viattomasti hänen suuntaansa, vaikkei sitä tietenkään kukaan huomannut, eikä tarvinnutkaan huomata. Jostain syystä kuitenkin odotin tulevaa leiriä entistä innokkaammin.
lauantai 21. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 10~
Viimein kaikki olivat saaneet haettua alkuun jotain syötävää ja istuimme yhden suuren ruokapöydän ääressä. Tasaisesti asetellut kynttilät paloivat luoden tunnelmavalaistuksen ja koristaen pöytää. Kaiken keskellä oli vedenkielellesaava, jälkiruuaksi tarkoitettu suklaakakku, johon ei tietenkään saanut koskea ennen kuin kaikki olivat syöneet. Se oli kai siinä motivoimassa lapsia syömään lautasensa tyhjiksi.
Puheen sorinaa kuului monelta eri suunnalta: suurimmaksi osaksi sateli kehuja Jessican taitavuudesta kokkina. Hän oli ansainnut sen kaiken. Minunkin oli kieltämättä pakko myöntää, että ainakin mitä ruokaan tuli, olin onnistunut löytämän itselleni kätevän emännän. Tämä oli tosin vain yksi Jessican monista hyvistä ominaisuuksista. Hän oli aina niin yritteliäs, vaikka tehtävä ei olisikaan helppo.
"Jos jälkkäri on yhtä hyvää kuin pääruoka niin mua ei kannata pästää leikkamaan ensimmäisenä. Sitten voi olla, ettei muille jää yhtään." Niall sanoi vitsaillen.
Jessica meni lähes hämilleen kehuista. Koko päivän keittiössä raatamisen jälkeen se oli pienin palkkio. Me kaikki olimme hänelle kiitoksen velkaa tämän järjestämisestä ja koko illan emännöinnistä.
"Katso, jopa Darcy suostui maistamaan, vaikka sä tiedät, kuinka nirso se voi olla." sanoin hiljaa Jessicalle.
"Huomenna pikku neiti taas kuitenkin kiukuttelee ruuasta. Harmi vaan, ettei aina voi olla joulu." Jessica sanoin vitsaillen.
Katsoin ympärilleni pöydässä ja näin kaikkien hymyilevän. Kaikki olivat onnellisia. Aina ei tarvinnut olla joulu, mutta tällaisia hetkiä oli toivottavasti luvassa vielä monia.
"Mä ehdotan, että me nostetaan nyt malja Jessicalle ja Harrylle, tämän illan isännälle ja emännälle." Liam sanoi nousten ylös tuoliltaan.
Kaikki toivat lasinsa yhteen pöydän keskelle.
"Harrylle ja Jessicalle!" kaikki huusivat kilistellen.
Koin nyt itsekkin hieman ylpeyttä tästä kaikesta sillä minun ideanihan se oli tuoda vanha porukka yhteen. En vain osannut kuvitellakkaan, kuinka täydellistä siitä tulisi. Ihan kuin me ei oltaisi koskaan oltukkaan erossa. Isännöin onnistunut joulu: tehty.
***************************************************
Jouluaattoaamuna kaiken sen edellisen päivän intensiivisen siivoamisen jälkeen koko talo kiilteli puhtauttaan ja viimein esilletuodut pikkuleivät tuoksuivat taivaalliselta. Minua houkutti syödä jo muutama, mutta maltoin mieleni. Joulukuusi tönötti olohuoneen nurkassa valmiina koristeltavaksi ja odottamassa lahjoja alleen. Kynttilöitä oli jokapuolella tuomassa kaunista valaistusta pimeyteen loisteillaan. Kaikki oli valmista joulunviettoon.
Heräsin aikaisin, kuten joka edeltävä vuosikin ja säntäsin heti herättämään myös Jessican.
"Jessica! Herää! Nyt on joulu!" huusin hymysuin.
Aluksi Jessican suunnalta kuului vain epämääräistä muminaa, kunnes hän sai nostettua päänsä ylös.
"Niin todentotta on. Hyvää joulua!" Jessica sanoi hymyillen.
Hänen hiuksensa olivat vielä sekaisin, mutta pidin siitä. Olin kai herättänyt Jessican kesken hyvien unien, mutten voinut sille mitään että taisin olla edelleen kuin pahainen kakara, joka ei vain malttanut odottaa joulun aloittamista.
"Puetaan kumpikin päällemme niin ja voidaan yrittää, josko Diana heräis kans." sanoin hymyillen.
Suutelin Jessicaa poskelle ja menin pukeutumaan. Kun tulin takaisin osasin jo arvatakkin, ettei Dianaa kylläkään olisi tarvinnut herättää.
"Hyvää joulua Harry!" Diana toivotti iloisesti ja halasi minusta miltein ilmat pihalle.
Jessica seisoi kauempana ja yritti hillitä nauruaan.
"Syödään ensin jotain ja sitten te voitte mennä ulos, että tonttu voi käydä tuomassa lahjat kuusen alle jo valmiiksi iltaa varten." Diana sanoi.
Ei me kylläkään uskottu enää mihinkään tonttuihin, mutta ulkoilu kuulosti hyvältä.
"Syökää niin paljon kuin jaksatte sillä jouluna ei kursastella." Diana kehotti nostaen pöytään kinkun, joululeivän ja suuren kattilallisen puuroa.
Meitä ei tarvinnut kehottaa kahdesti, sillä jouluna kuului syödä vatsat täyteen ja mulla oli valtava nälkä. Puuro maistui jotenkin erilaiselta kuin kotona, mutta se oli silti niin hyvää, että söin melkein kaksi täyttä lautasellista. Lisäksi kinkkuakin meni alas useampi palanen leivän kera.
"Hyvä että ilmeisesti maistuu. Illalla onkin luvassa vielä parempia herkkuja." Diana sanoi hymyillen.
"Usko mua, sen jälkeen meillä kaikilla on varmasti vatsat kipeänä liiasta syömisestä vielä huomennakin." Jessica sanoi naureskellen.
Sen mä saatoin uskoa. Diana oli niin hyvä kokki, ettei äidin perinteisiä joulukeitoksia tullut oikeastaan niin ikävä.
"Siellä on pakkasta, joten meidän on parasta pukeutua lämpimästi." Jessica sanoi kun olimme saaneet syötyä.
Oli totta, että oli epätavallisen kylmä. Ainoastaan hyvä niin sillä se tarkoitti, että luntakin olin toivottavasti tulossa. Katsoin ulos ja näin, että sitä oli kertunut puihin ja ihan mukavina kerroksina. Sää oli muutenkin jouluinen: kylmä, mutta kuitenkin tavallaan kirkas.
"Otetaan pulkat mukaan ja lähdetään kun on vielä nuin valoisaa." sanoin kääntäen katseeni taas sisälle.
Haimme pulkat ullakolta, puimme lämpimät toppavaatteet päällemme ja olimme lähdössä ulos.
"Pitäkäähän hauskaa ja muistakaa, ettette tule liian aikaisin!" Diana huikkasi.
"Kyllä muistetaan!" Jessica vastasi ja laittoi oven kiinni perässämme.
Kävelimme vähän matkaa tietä pitkin metsänreunaan.
"Täällä mä kävin aina pienenäkin joluisin laskemassa pulkkamäkeä ja taidan muistaa reitinki yhä ulkoa." Jessica sanoi.
"Sä saat sitten kunnian näyttää tietä." sanoin hymyillen.
Hän kääntyi ja hymyili minulle takaisin. Jessica näytti edelleenkin vastustamattomalta, kun pakkanen oli ehtinyt purra hänen poskensa aavistuksen punaisiksi ja huurruttaa hänen hiuksiensa latvat. Mieleni teki vain pitää hänet lämpimänä.
"Mä en varmaan sais sanoa vielä, mutta mulla ja Dianalla on sulle pieni yllätys." Jessica sanoi salaperäisenä.
"Mutta arvatenkaan sä et vielä kerro, mikä se on." sanoin hymyillen.
"En tietenkään. Eihän se muuten olis yllätys. Älä huoli, sä oot pitämään siitä" Jessica sanoi naureskellen.
"Tietysti tuun. Mä ilahdun jokatapauksessa, oli se mitä vaan." sanoin.
Sitten olimme jo perillä Jessican yksityisen pulkkamäen juurella.
"Kumpi menee ensin?" Jessica kysyi hymyillen.
"Eikö se oo naiset ensin, vai miten sitä sanotaankaan." vastasin virnistäen.
Jessica lähti kiipeämään mäkeä ylös edelläni ja minä seurasin. Se ei ollut turhan iso, eikä jyrkkä: juuri sopiva. Hyvänä plussana myös maisemat huipulta olivat mitä kauneimmat.
"Älä sitten välitä jos mä alan kiljua." Jessica sanoi asetuttuaan pulkkaan.
Sitten hän lähti kovaa vauhtia mäkeä alas ja todellakin kiljui- paljon. En kuitenkaan halunnut loukata nauramalla, mutta kyllä se kieltämättä huvitti. Loppujen lopuksi oli kuitenkin vain suloista, että tälläkään iällä tietyistä huveista ei ole kadonnut makua. Hetken kuluttua otin pulkan alleni ja lähdin hänen peräänsä. Luulin Jessican lähteneen nousemaan mäkeä uudestaan ylös, mutta jossainvaiheessa laskua en nähnyt häntä enää missään.
"Böö!" Jessica huusi hypäten puiden välistä.
Säikähdin niin, että kadotin pulkan ohjauksen täysin. Lopulta päädyin kaatuneena hankeen- rutosti lunta naamallani.
"Mä tiesin, että sä säikähtäisit." Jessica sanoi nauraen.
Sain noustua ylös ja tiesin jo kostoni Jessicalle.
"Mä sulle vielä säikähtämiset näytän." sanoin vitsikkäästi ja kaadoin Jessican hankeen.
Annoin hänelle pienen leikkimielisen lumipesun ja lopuksi jäin polvilleni hänen päälleen.
"Mä rakastan viettää joulua sun kanssa." sanoin tarkoittaen sitä todella.
"Niin mäkin sun." Jessica sanoi.
Suutelin Jessicaa. Hän tuntui lämpimältä kaiken sen pakkasen ja lumen keskellä ja sai kihelmöivän lämmöntunteen virtaamaan pitkin vartaloani. Sen joulun muistan edelleenkin kuin elisen. Se oli ensimmäinen joulu, jonka vietin Jessican kanssa. Joulu, joka olisi voinut jatkua ainiaan. Nyt aikoja myöhemmin meillä on oma perhe, jolle siirrämme kaikki meille rakkaat perinteet. Tämä juhlapyhä tulisi aina olemaan meille tärkeä, merkkinä yhteisistä vuosistamme.
Ja mitä tulee siihen Jessican ja Dianan lahjaan, se oli lentolippu kotiin uudeksi vuodeksi.
Puheen sorinaa kuului monelta eri suunnalta: suurimmaksi osaksi sateli kehuja Jessican taitavuudesta kokkina. Hän oli ansainnut sen kaiken. Minunkin oli kieltämättä pakko myöntää, että ainakin mitä ruokaan tuli, olin onnistunut löytämän itselleni kätevän emännän. Tämä oli tosin vain yksi Jessican monista hyvistä ominaisuuksista. Hän oli aina niin yritteliäs, vaikka tehtävä ei olisikaan helppo.
"Jos jälkkäri on yhtä hyvää kuin pääruoka niin mua ei kannata pästää leikkamaan ensimmäisenä. Sitten voi olla, ettei muille jää yhtään." Niall sanoi vitsaillen.
Jessica meni lähes hämilleen kehuista. Koko päivän keittiössä raatamisen jälkeen se oli pienin palkkio. Me kaikki olimme hänelle kiitoksen velkaa tämän järjestämisestä ja koko illan emännöinnistä.
"Katso, jopa Darcy suostui maistamaan, vaikka sä tiedät, kuinka nirso se voi olla." sanoin hiljaa Jessicalle.
"Huomenna pikku neiti taas kuitenkin kiukuttelee ruuasta. Harmi vaan, ettei aina voi olla joulu." Jessica sanoin vitsaillen.
Katsoin ympärilleni pöydässä ja näin kaikkien hymyilevän. Kaikki olivat onnellisia. Aina ei tarvinnut olla joulu, mutta tällaisia hetkiä oli toivottavasti luvassa vielä monia.
"Mä ehdotan, että me nostetaan nyt malja Jessicalle ja Harrylle, tämän illan isännälle ja emännälle." Liam sanoi nousten ylös tuoliltaan.
Kaikki toivat lasinsa yhteen pöydän keskelle.
"Harrylle ja Jessicalle!" kaikki huusivat kilistellen.
Koin nyt itsekkin hieman ylpeyttä tästä kaikesta sillä minun ideanihan se oli tuoda vanha porukka yhteen. En vain osannut kuvitellakkaan, kuinka täydellistä siitä tulisi. Ihan kuin me ei oltaisi koskaan oltukkaan erossa. Isännöin onnistunut joulu: tehty.
***************************************************
Jouluaattoaamuna kaiken sen edellisen päivän intensiivisen siivoamisen jälkeen koko talo kiilteli puhtauttaan ja viimein esilletuodut pikkuleivät tuoksuivat taivaalliselta. Minua houkutti syödä jo muutama, mutta maltoin mieleni. Joulukuusi tönötti olohuoneen nurkassa valmiina koristeltavaksi ja odottamassa lahjoja alleen. Kynttilöitä oli jokapuolella tuomassa kaunista valaistusta pimeyteen loisteillaan. Kaikki oli valmista joulunviettoon.
Heräsin aikaisin, kuten joka edeltävä vuosikin ja säntäsin heti herättämään myös Jessican.
"Jessica! Herää! Nyt on joulu!" huusin hymysuin.
Aluksi Jessican suunnalta kuului vain epämääräistä muminaa, kunnes hän sai nostettua päänsä ylös.
"Niin todentotta on. Hyvää joulua!" Jessica sanoi hymyillen.
Hänen hiuksensa olivat vielä sekaisin, mutta pidin siitä. Olin kai herättänyt Jessican kesken hyvien unien, mutten voinut sille mitään että taisin olla edelleen kuin pahainen kakara, joka ei vain malttanut odottaa joulun aloittamista.
"Puetaan kumpikin päällemme niin ja voidaan yrittää, josko Diana heräis kans." sanoin hymyillen.
Suutelin Jessicaa poskelle ja menin pukeutumaan. Kun tulin takaisin osasin jo arvatakkin, ettei Dianaa kylläkään olisi tarvinnut herättää.
"Hyvää joulua Harry!" Diana toivotti iloisesti ja halasi minusta miltein ilmat pihalle.
Jessica seisoi kauempana ja yritti hillitä nauruaan.
"Syödään ensin jotain ja sitten te voitte mennä ulos, että tonttu voi käydä tuomassa lahjat kuusen alle jo valmiiksi iltaa varten." Diana sanoi.
Ei me kylläkään uskottu enää mihinkään tonttuihin, mutta ulkoilu kuulosti hyvältä.
"Syökää niin paljon kuin jaksatte sillä jouluna ei kursastella." Diana kehotti nostaen pöytään kinkun, joululeivän ja suuren kattilallisen puuroa.
Meitä ei tarvinnut kehottaa kahdesti, sillä jouluna kuului syödä vatsat täyteen ja mulla oli valtava nälkä. Puuro maistui jotenkin erilaiselta kuin kotona, mutta se oli silti niin hyvää, että söin melkein kaksi täyttä lautasellista. Lisäksi kinkkuakin meni alas useampi palanen leivän kera.
"Hyvä että ilmeisesti maistuu. Illalla onkin luvassa vielä parempia herkkuja." Diana sanoi hymyillen.
"Usko mua, sen jälkeen meillä kaikilla on varmasti vatsat kipeänä liiasta syömisestä vielä huomennakin." Jessica sanoi naureskellen.
Sen mä saatoin uskoa. Diana oli niin hyvä kokki, ettei äidin perinteisiä joulukeitoksia tullut oikeastaan niin ikävä.
"Siellä on pakkasta, joten meidän on parasta pukeutua lämpimästi." Jessica sanoi kun olimme saaneet syötyä.
Oli totta, että oli epätavallisen kylmä. Ainoastaan hyvä niin sillä se tarkoitti, että luntakin olin toivottavasti tulossa. Katsoin ulos ja näin, että sitä oli kertunut puihin ja ihan mukavina kerroksina. Sää oli muutenkin jouluinen: kylmä, mutta kuitenkin tavallaan kirkas.
"Otetaan pulkat mukaan ja lähdetään kun on vielä nuin valoisaa." sanoin kääntäen katseeni taas sisälle.
Haimme pulkat ullakolta, puimme lämpimät toppavaatteet päällemme ja olimme lähdössä ulos.
"Pitäkäähän hauskaa ja muistakaa, ettette tule liian aikaisin!" Diana huikkasi.
"Kyllä muistetaan!" Jessica vastasi ja laittoi oven kiinni perässämme.
Kävelimme vähän matkaa tietä pitkin metsänreunaan.
"Täällä mä kävin aina pienenäkin joluisin laskemassa pulkkamäkeä ja taidan muistaa reitinki yhä ulkoa." Jessica sanoi.
"Sä saat sitten kunnian näyttää tietä." sanoin hymyillen.
Hän kääntyi ja hymyili minulle takaisin. Jessica näytti edelleenkin vastustamattomalta, kun pakkanen oli ehtinyt purra hänen poskensa aavistuksen punaisiksi ja huurruttaa hänen hiuksiensa latvat. Mieleni teki vain pitää hänet lämpimänä.
"Mä en varmaan sais sanoa vielä, mutta mulla ja Dianalla on sulle pieni yllätys." Jessica sanoi salaperäisenä.
"Mutta arvatenkaan sä et vielä kerro, mikä se on." sanoin hymyillen.
"En tietenkään. Eihän se muuten olis yllätys. Älä huoli, sä oot pitämään siitä" Jessica sanoi naureskellen.
"Tietysti tuun. Mä ilahdun jokatapauksessa, oli se mitä vaan." sanoin.
Sitten olimme jo perillä Jessican yksityisen pulkkamäen juurella.
"Kumpi menee ensin?" Jessica kysyi hymyillen.
"Eikö se oo naiset ensin, vai miten sitä sanotaankaan." vastasin virnistäen.
Jessica lähti kiipeämään mäkeä ylös edelläni ja minä seurasin. Se ei ollut turhan iso, eikä jyrkkä: juuri sopiva. Hyvänä plussana myös maisemat huipulta olivat mitä kauneimmat.
"Älä sitten välitä jos mä alan kiljua." Jessica sanoi asetuttuaan pulkkaan.
Sitten hän lähti kovaa vauhtia mäkeä alas ja todellakin kiljui- paljon. En kuitenkaan halunnut loukata nauramalla, mutta kyllä se kieltämättä huvitti. Loppujen lopuksi oli kuitenkin vain suloista, että tälläkään iällä tietyistä huveista ei ole kadonnut makua. Hetken kuluttua otin pulkan alleni ja lähdin hänen peräänsä. Luulin Jessican lähteneen nousemaan mäkeä uudestaan ylös, mutta jossainvaiheessa laskua en nähnyt häntä enää missään.
"Böö!" Jessica huusi hypäten puiden välistä.
Säikähdin niin, että kadotin pulkan ohjauksen täysin. Lopulta päädyin kaatuneena hankeen- rutosti lunta naamallani.
"Mä tiesin, että sä säikähtäisit." Jessica sanoi nauraen.
Sain noustua ylös ja tiesin jo kostoni Jessicalle.
"Mä sulle vielä säikähtämiset näytän." sanoin vitsikkäästi ja kaadoin Jessican hankeen.
Annoin hänelle pienen leikkimielisen lumipesun ja lopuksi jäin polvilleni hänen päälleen.
"Mä rakastan viettää joulua sun kanssa." sanoin tarkoittaen sitä todella.
"Niin mäkin sun." Jessica sanoi.
Suutelin Jessicaa. Hän tuntui lämpimältä kaiken sen pakkasen ja lumen keskellä ja sai kihelmöivän lämmöntunteen virtaamaan pitkin vartaloani. Sen joulun muistan edelleenkin kuin elisen. Se oli ensimmäinen joulu, jonka vietin Jessican kanssa. Joulu, joka olisi voinut jatkua ainiaan. Nyt aikoja myöhemmin meillä on oma perhe, jolle siirrämme kaikki meille rakkaat perinteet. Tämä juhlapyhä tulisi aina olemaan meille tärkeä, merkkinä yhteisistä vuosistamme.
Ja mitä tulee siihen Jessican ja Dianan lahjaan, se oli lentolippu kotiin uudeksi vuodeksi.
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 9~
Kakki muut olivat paikalla paitsi Zayn. Olisihan se pitänyt arvata, että hän tulee muodokkaasti myöhässä: ihan niin kuin aina ennenkin. Aina viimeisenä kyydissä, kun tuli aika lähteä jonnekkin. Varmaan jäänyt tälläkin kertaa laittaman hiuksiaan, jumittuut peilin eteen ikuisuudeksi ja unohtanut ajankulun. Zayn oli aina ollut meistä se, joka oli ehkä tarkin ulkonäöstään.
Ikä ei tietysti ollut muuttanut sitä, että hän edelleen joutui särkemään monen sydämen olessaan Perrien kanssa. Kai hän oli jo tottunut sanomaan klassisen tyrmäysfraasin: "Oon pahoillani, mutta mulla on tyttö ystävä." niin kuin hne lirkuttelijat eivät jo tietäisi sitä. Enkä kyllä ihmetellytkään, miksi Zaynin aasiaan viittaavat pirteet ja eksottisuus jaksoivat vedota yhä edelleen naisiin.
He ovat olleet yhdessä ja onnellisia niin jo kauan, itseasiassa kauemmin kuin minä ja Jessica. Uskoin alusta asti sen jutun kestävän vielä pitkään ja olin epäilemättä oikeassa. Enhän mä olis edesauttanut asiaa, ellei mulla olisi ollut hyvää vainua. Saatoin olla tyytyväinen saavutukseeni, sillä he olivat nyt naimisissa, mutta lapsia heillä ei ainakaan toistaiseksi vielä ollut.
Ovikello soi. Ei ollut hankala arvata, että ketkä siellä olivat.
"Siinä paha missä mainitaan." sanoin leikkisästi.
Zayn hymyili takaisin ollen kuitenkin samalla hieman nolostunut tahdittomuudestaan. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.
"Mikä teillä maksoi?" kysyin kiusoittelevasti.
"No, näin yksinkertaisuudessaan huono hiuspäivä. Tiedäthän sä miltä se tuntuu- kiharapää." Zayn sanoi tönäisten minua leikkisästi.
"Olishan se pitäny arvata, ettet sä oo voinu nin paljon muuttua, ettetkö edelleen kuluttais vähintään tuntia peilin edessä." sanoin vitsaillen.
Halasimme toisiamme ja Zayn syöksyi pian jo tervehtimään myös muita poikia. Sitten halasin Perrietä, mutta tottakai hieman hellemmin.
"Eikä tästä pidä syyttää ainoastaan Zayniä sillä kyllä mullakin meni aikaa laittautumiseen. Täydelliset kiharat juhla- lookkin ei nimittäin synny hetkessä." Perrie sanoi.
"Ei se mitään. Ei me ehditty edes alottaa vielä illastakaan." sanoin hymyillen.
En tietenkään viitsinyt sanoa, että kyllähän me oltaisiin jo aloitettu, jos herra ja rouva mattimyöhäiset olisivat tulleet ajoissa.
"Nyt kun kaikki on viimein täällä niin aletanko me jo syödä? Mulla on sudennälkä." kysyi Niall kärsimättömänä.
Jälleen yksi asia, joka ei ollut muuttunut vuosienvarrella miksikään: Niallin kyltymätön ruokahalu.
"Niall, ensinnäkin sä söit puuroa jo valtavan läjän kotona ja toiseksi sulla on aina nälkä vaikka meillä muilla ei olisikaan." Celine sanoi vitsaillen.
"Mutta minkä mies vatsalleen voi?" Niall kysyi hekottaen.
Kaikki purskahtivat nauruun. Emme voineet edelleenkään käsittää, kuinka paljon ruokaa Niall pystyi syömään lihomatta grammaakaan.
"No yleisön pyynnöstä me voidaan kai sitten siirtyä keittiön puolelle." Jessica sanoi hymyillen.
"Apus eka!" Niall kiljahti ja lähti juoksemaan, johtaen joukon hajuaistinsaosoittamaan suuntaan.
Hyviä tapoja noudattaen minä ja Jessica tulimme rauhallisesti jonon viimeisinä.
"Jääköhän meille yhtään mitään kun Niall pääsee vauhtiin?" Jessica kysyi minulta vitsaillen.
"Kyllä jää. Luota muhun. Vaikka Niall saattaakin olla syödä enemmän kuin kukaan muu kenet tunnen niin aina voi luottaa siihen, että kavereille jätetään vähintään jämät." sanoin naureskellen.
***************************************************
Oli seuraava aamu ja heräsin samasta paikasta, johon jäin eilen illalla: takkahuoneesta Jessican viereltä. Aluksi säikähdin hieman, mutta sitten kun tajusin tilanteen hymy levisi kasvoilleni. Olimme kai vain olleet niin väsyneitä, ettemme ehtineet edes sänkyihin asti, kun silmät painuivat jo kiinni. En edes ole varma katsoimmeko leffaakaan loppuun asti. Viimeisenä muistan ainoastaan sen alun.
Hän nukkui edelleen sikeästi. Se oli kaunis näky: Jessica tuhisemassa sylissäni kuin pieni kissanpoikanen, tai ehkä pikemminkin ihan kuin enkelilapsi. En tohtinut tehdä mitään herättääkseni häntä, joten tyydyin vain katselemaan ja silittämään kevyesti hänen hiuksiaan. Hetken kulutua hän avasi jo silmänsä.
"Harry?" hän sanoi kysyvästi.
"Kyllä, minä tässä. Ei ollut tarkoitus herättää." sanoin hymyillen.
"Ei se mitään." hän sanoi naureskellen.
Hän katsoi ympärileen ja huomasi, missä olimme.
"Nukuttiinko me täällä?" hän kysyi.
"Joo, taidettiin olla niin väsyneitä, että nukahdettiin kesken leffan." sanoin.
Jessica naurahti.
"Siltä näyttää. Makeat unet mä ainakin sain." hän sanoi leikittelevästi.
Olin siis päässyt jo Jessican uniin.
"Ei munkaan unet hassumpia oleet." vastasi kujeilevasti.
Hetkeksi pysähdyimme vain tuijottamaan toisiamme. Olimme juui suutelemassa, kun kuulimme yhtäkkiä jonkun tulevan sisään.
"Täälläkö te vielä lymyätte? Äkkiä ylös! Meillä on melkein koko huusholli sivottavana ennen huomista." Diana- täti sanoi kipakasti.
"Me tullaan kyllä pian." Jessica vakuutteli.
Dianan lähdettyä nousimme välittömästi istumaan ja aloimme siistiytyä.
"Se oli lähellä. Olisin saanu kuulla kunniani, jos Diana olis ehtiny yllättää meidät suutelemasta." Jessica sanoi huojentuneena.
"Äläs nyt. Kyllä täditkin on aikoinaan imutelleet. Enemmän olsin huolissani siitä, mitä Diana voi luulla meidän tehneen koko viime yön." sanoin vitsaillen.
"Usko mua, ei sen mielikuvitus onneks riitä kuvittelemaan mitään sellasta." Jessica sanoi nauraen.
Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi juoksimme olohuoneeseen. Huomenna oli jouluaatto ja Diana vaati kaiken olevan tiptop.
Ikä ei tietysti ollut muuttanut sitä, että hän edelleen joutui särkemään monen sydämen olessaan Perrien kanssa. Kai hän oli jo tottunut sanomaan klassisen tyrmäysfraasin: "Oon pahoillani, mutta mulla on tyttö ystävä." niin kuin hne lirkuttelijat eivät jo tietäisi sitä. Enkä kyllä ihmetellytkään, miksi Zaynin aasiaan viittaavat pirteet ja eksottisuus jaksoivat vedota yhä edelleen naisiin.
He ovat olleet yhdessä ja onnellisia niin jo kauan, itseasiassa kauemmin kuin minä ja Jessica. Uskoin alusta asti sen jutun kestävän vielä pitkään ja olin epäilemättä oikeassa. Enhän mä olis edesauttanut asiaa, ellei mulla olisi ollut hyvää vainua. Saatoin olla tyytyväinen saavutukseeni, sillä he olivat nyt naimisissa, mutta lapsia heillä ei ainakaan toistaiseksi vielä ollut.
Ovikello soi. Ei ollut hankala arvata, että ketkä siellä olivat.
"Siinä paha missä mainitaan." sanoin leikkisästi.
Zayn hymyili takaisin ollen kuitenkin samalla hieman nolostunut tahdittomuudestaan. Annettakoon se kuitenkin anteeksi.
"Mikä teillä maksoi?" kysyin kiusoittelevasti.
"No, näin yksinkertaisuudessaan huono hiuspäivä. Tiedäthän sä miltä se tuntuu- kiharapää." Zayn sanoi tönäisten minua leikkisästi.
"Olishan se pitäny arvata, ettet sä oo voinu nin paljon muuttua, ettetkö edelleen kuluttais vähintään tuntia peilin edessä." sanoin vitsaillen.
Halasimme toisiamme ja Zayn syöksyi pian jo tervehtimään myös muita poikia. Sitten halasin Perrietä, mutta tottakai hieman hellemmin.
"Eikä tästä pidä syyttää ainoastaan Zayniä sillä kyllä mullakin meni aikaa laittautumiseen. Täydelliset kiharat juhla- lookkin ei nimittäin synny hetkessä." Perrie sanoi.
"Ei se mitään. Ei me ehditty edes alottaa vielä illastakaan." sanoin hymyillen.
En tietenkään viitsinyt sanoa, että kyllähän me oltaisiin jo aloitettu, jos herra ja rouva mattimyöhäiset olisivat tulleet ajoissa.
"Nyt kun kaikki on viimein täällä niin aletanko me jo syödä? Mulla on sudennälkä." kysyi Niall kärsimättömänä.
Jälleen yksi asia, joka ei ollut muuttunut vuosienvarrella miksikään: Niallin kyltymätön ruokahalu.
"Niall, ensinnäkin sä söit puuroa jo valtavan läjän kotona ja toiseksi sulla on aina nälkä vaikka meillä muilla ei olisikaan." Celine sanoi vitsaillen.
"Mutta minkä mies vatsalleen voi?" Niall kysyi hekottaen.
Kaikki purskahtivat nauruun. Emme voineet edelleenkään käsittää, kuinka paljon ruokaa Niall pystyi syömään lihomatta grammaakaan.
"No yleisön pyynnöstä me voidaan kai sitten siirtyä keittiön puolelle." Jessica sanoi hymyillen.
"Apus eka!" Niall kiljahti ja lähti juoksemaan, johtaen joukon hajuaistinsaosoittamaan suuntaan.
Hyviä tapoja noudattaen minä ja Jessica tulimme rauhallisesti jonon viimeisinä.
"Jääköhän meille yhtään mitään kun Niall pääsee vauhtiin?" Jessica kysyi minulta vitsaillen.
"Kyllä jää. Luota muhun. Vaikka Niall saattaakin olla syödä enemmän kuin kukaan muu kenet tunnen niin aina voi luottaa siihen, että kavereille jätetään vähintään jämät." sanoin naureskellen.
***************************************************
Oli seuraava aamu ja heräsin samasta paikasta, johon jäin eilen illalla: takkahuoneesta Jessican viereltä. Aluksi säikähdin hieman, mutta sitten kun tajusin tilanteen hymy levisi kasvoilleni. Olimme kai vain olleet niin väsyneitä, ettemme ehtineet edes sänkyihin asti, kun silmät painuivat jo kiinni. En edes ole varma katsoimmeko leffaakaan loppuun asti. Viimeisenä muistan ainoastaan sen alun.
Hän nukkui edelleen sikeästi. Se oli kaunis näky: Jessica tuhisemassa sylissäni kuin pieni kissanpoikanen, tai ehkä pikemminkin ihan kuin enkelilapsi. En tohtinut tehdä mitään herättääkseni häntä, joten tyydyin vain katselemaan ja silittämään kevyesti hänen hiuksiaan. Hetken kulutua hän avasi jo silmänsä.
"Harry?" hän sanoi kysyvästi.
"Kyllä, minä tässä. Ei ollut tarkoitus herättää." sanoin hymyillen.
"Ei se mitään." hän sanoi naureskellen.
Hän katsoi ympärileen ja huomasi, missä olimme.
"Nukuttiinko me täällä?" hän kysyi.
"Joo, taidettiin olla niin väsyneitä, että nukahdettiin kesken leffan." sanoin.
Jessica naurahti.
"Siltä näyttää. Makeat unet mä ainakin sain." hän sanoi leikittelevästi.
Olin siis päässyt jo Jessican uniin.
"Ei munkaan unet hassumpia oleet." vastasi kujeilevasti.
Hetkeksi pysähdyimme vain tuijottamaan toisiamme. Olimme juui suutelemassa, kun kuulimme yhtäkkiä jonkun tulevan sisään.
"Täälläkö te vielä lymyätte? Äkkiä ylös! Meillä on melkein koko huusholli sivottavana ennen huomista." Diana- täti sanoi kipakasti.
"Me tullaan kyllä pian." Jessica vakuutteli.
Dianan lähdettyä nousimme välittömästi istumaan ja aloimme siistiytyä.
"Se oli lähellä. Olisin saanu kuulla kunniani, jos Diana olis ehtiny yllättää meidät suutelemasta." Jessica sanoi huojentuneena.
"Äläs nyt. Kyllä täditkin on aikoinaan imutelleet. Enemmän olsin huolissani siitä, mitä Diana voi luulla meidän tehneen koko viime yön." sanoin vitsaillen.
"Usko mua, ei sen mielikuvitus onneks riitä kuvittelemaan mitään sellasta." Jessica sanoi nauraen.
Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi juoksimme olohuoneeseen. Huomenna oli jouluaatto ja Diana vaati kaiken olevan tiptop.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 8~
Pidot tietysti paranivat entisestään, kun lisää väkeä alkoi saapua paikalle. Kuulin Liamin tunnelmia pitkästä aikaa ja tiesin hänenkin olevan nyt ylpeä isä: se meillä oli ainakin edelleen yhteistä vanhojen bändimuistojen lisäksi. Saatoimme ehkä kuulostaa marttakerholta, mutta miestenkin keskuudessa lapset olivat aihe, joka ei voinut olla tulematta ennen pitkää esille.
Melkein kaikki minulle tärkeät ihmiset olisivat pian täällä ja se oli todellinen joulunihme. Emme olleet aiemmin yhtenäkään vuonna käytännänsyistä saaneet järjestettyä mitään tällaista suunnitelmista huolimatta. Ennen tätä menimme aina perheidemme luoksi, mutta nyt me olimme jokainen perustaneet oman perheemme. Nyt pystyimme luomaan omat jouluperinteet, jotka toivottavasti kestävät.
Ovikello soi taas ja kaikkien huulille levesi heti pieni hymy. Olin menossa avaamaan oven, mutta se oli turhaa.
"Nialler on täällä!" Niall hihkui tehden tapansamukaan näyttävän sisääntulon laittamalla kädet lanteilleen supersankarimaisesti. Olisihan mun pitänyt Niallin kujeet jo aavistaa.
Eikä hän tullut yksin: en nimittäin ollut meistä ainoa, joka oli rakastunut faniin. Niall tapasi Celinen kun olimme esintymässä pariisissa. He ovat olleet yhdessä siitä asti ja menivät naimisiin viime kesänä.
"Tulkaa vaan peremmällä." sanoin naureskellen.
He istuivat olohuoneeseen muiden kanssa. Niallin hiukset olivat samalla tavalla pystyssä, kuin vanhoina hyvinä aikoina. Celine oli puolestaan muutunut paljonkin viime näkemästä, mutta oli silti hyvin kaunis länsieurooppalaisine piirteineen. Hänen vaaleat hiuksensa kimalsivat takkatulen valossa ja hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi Niallia. Olin aina tiennyt, että nuo kaksi olivat juuri täydelliset toisilleen.
Lapset leikkivät lattialla antaen meille aikuisille mahdollisuuden päästä keskustelemaan niistä kaikista hetkistä, joita muistamme heidän vauvaajoiltaan. Muistan vieläkin Darcyn ensiaskeleet ja potalleopettelun kuin eilisen. Henkilökohtainen suosikkini oli kuitenkin kiistatta se kun hän sanoi ensi kerran "isi". Ehkä silloin oikeasti tajusin ensi kerran olevani isä.
Olimme kaikki saavuttaneet paljon elämässämme myös bändin ulkopuolella, mutta auttamatta kaipaan niitä aikoja. Jonain päivinä haluaisin edelleen olla nuori, kiertää maapalloa ja esiintyä tuhansille ihmisille joka ilta. Elämässä kai tulee vaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että on aika asettua aloilleen. En voi tehdä perheelleni sitä, että katoaisin kuukausiksi.
Vaikka vuodet ovat kuluneet en edelleenkään tiedä mitä parempaa kuin kiertueella oleminen neljän parhaan ystävini kanssa. Se kaikki oli jotain niin uskomatonta. Meillä oli niin hauskaa yhdessä ja kaikki vain oli suurta siihen aikaan. Toki esiinnymme edelleen aina kun vaan pystyimme, mutta emme samalla tavalla. Nykyiseen elämäntilanteeseen ei sovi enää samanlainen keikkailu kuin ennen.
Tiedän muidenkin ajattelevan samoin, vaikka harvoin sanommekaan sitä ääneen. Se voisi kuulostaa itsekkäältä sillä onhan meidän ajateltava perheitämmekin. Olimme haaveilleet uudelleen paluusta areenoille ja uskon todella, että ensi vuonna sen teemme.
***************************************************
Takkatuli lämmitti sopivan kutkuttavasti poskipäitäni ja jalassani olevat villasukat tuntuivat mukavilta. Muusta lämmityksestä huolehti tiukasti vieressäni makaava Jessica. Käperryimme saman viltin alle ja olimme kummatkin väsyneitä päivän työstä. Energiaa riitti kuitenkin vielä yhdelle elokuvalle. Meillä oli sopivasti aikaa ennen kuin menisimme nukkumaan.
Illan hämy loi kauniin tunnelman pieneen takkahuoneeseen, jossa olimme. Valo oli paljon tunnelmallisempaa, kun se tuli kynttilöistä ja takasta. Pidin siitä hiljaisesta äänestä, kun puunsyyt paloivat. Se yhdistettynä Jessican lämpöön ja hänen villapaitaansa vasten minun käsivarttani tuntui taivalliselta.
"Tää tuntuu täydelliseltä." Jessica sanoi, pää painautuen syliini.
En sanonut mitään, mutta katseeni osoitti, että minäkin nautin tästä. En kaivannut edes kotiin läheskään niin paljon, sillä tässä hetkessä minulle kultimoitua joulun merkitys: yhdessä olo sen kaikista rakkaimman kanssa ja hiljaisuuden tuoma rauha, joka antoi aikaa ajatuksille. Jessica oli jo nyt se henkilö, jonka kanssa minun kuului viettää joulu.
Ennen leffan aloittamista söimme lisää pipareita ja joimme glögiä.
"Haluaks sä viimisen piparin?" kysyin Jessicalta katsoen korissa olevaa tksinäistä batman piparia.
"Ei kiitti. Mä taisin jo syödä ihan likaa." Jessica sanoi naureskellen.
Virnistin ja hetken kuluttua työnsin piparin Jessican suuhun.
"Mä tiedän, että se oli maailman paras pipari ja sä et olis saanu muuten tietää sitä." sanoin vitsaillen.
"Sä olit oikeassa." Jessica sanoi hymyillen ja nielaisi viimeiset murut.
Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät tässä valaistuksessa ja varjot imartelivat niistä täydellisesti. Hänen kaunis hymynsä oli entistä korostuneempi.
"Alotetaanko jo se leffa?" kysyin.
"Joo, mä oon niin väsyny, että nukkumaanki pitäis pian päästä." Jessica vastasi hymyillen.
Hymyilin takaisin ja laitoin levyn laitteeseen. Alkutekstit alkoivat jo pyöriä, kun pääsin takaisin Jessican viereen. Olimme siinä kahdestaan, eikä meillä ollut tarvetta kiirehtiä mihinkään. En aikoinut lähteä tästä koskaan.
Melkein kaikki minulle tärkeät ihmiset olisivat pian täällä ja se oli todellinen joulunihme. Emme olleet aiemmin yhtenäkään vuonna käytännänsyistä saaneet järjestettyä mitään tällaista suunnitelmista huolimatta. Ennen tätä menimme aina perheidemme luoksi, mutta nyt me olimme jokainen perustaneet oman perheemme. Nyt pystyimme luomaan omat jouluperinteet, jotka toivottavasti kestävät.
Ovikello soi taas ja kaikkien huulille levesi heti pieni hymy. Olin menossa avaamaan oven, mutta se oli turhaa.
"Nialler on täällä!" Niall hihkui tehden tapansamukaan näyttävän sisääntulon laittamalla kädet lanteilleen supersankarimaisesti. Olisihan mun pitänyt Niallin kujeet jo aavistaa.
Eikä hän tullut yksin: en nimittäin ollut meistä ainoa, joka oli rakastunut faniin. Niall tapasi Celinen kun olimme esintymässä pariisissa. He ovat olleet yhdessä siitä asti ja menivät naimisiin viime kesänä.
"Tulkaa vaan peremmällä." sanoin naureskellen.
He istuivat olohuoneeseen muiden kanssa. Niallin hiukset olivat samalla tavalla pystyssä, kuin vanhoina hyvinä aikoina. Celine oli puolestaan muutunut paljonkin viime näkemästä, mutta oli silti hyvin kaunis länsieurooppalaisine piirteineen. Hänen vaaleat hiuksensa kimalsivat takkatulen valossa ja hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi Niallia. Olin aina tiennyt, että nuo kaksi olivat juuri täydelliset toisilleen.
Lapset leikkivät lattialla antaen meille aikuisille mahdollisuuden päästä keskustelemaan niistä kaikista hetkistä, joita muistamme heidän vauvaajoiltaan. Muistan vieläkin Darcyn ensiaskeleet ja potalleopettelun kuin eilisen. Henkilökohtainen suosikkini oli kuitenkin kiistatta se kun hän sanoi ensi kerran "isi". Ehkä silloin oikeasti tajusin ensi kerran olevani isä.
Olimme kaikki saavuttaneet paljon elämässämme myös bändin ulkopuolella, mutta auttamatta kaipaan niitä aikoja. Jonain päivinä haluaisin edelleen olla nuori, kiertää maapalloa ja esiintyä tuhansille ihmisille joka ilta. Elämässä kai tulee vaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että on aika asettua aloilleen. En voi tehdä perheelleni sitä, että katoaisin kuukausiksi.
Vaikka vuodet ovat kuluneet en edelleenkään tiedä mitä parempaa kuin kiertueella oleminen neljän parhaan ystävini kanssa. Se kaikki oli jotain niin uskomatonta. Meillä oli niin hauskaa yhdessä ja kaikki vain oli suurta siihen aikaan. Toki esiinnymme edelleen aina kun vaan pystyimme, mutta emme samalla tavalla. Nykyiseen elämäntilanteeseen ei sovi enää samanlainen keikkailu kuin ennen.
Tiedän muidenkin ajattelevan samoin, vaikka harvoin sanommekaan sitä ääneen. Se voisi kuulostaa itsekkäältä sillä onhan meidän ajateltava perheitämmekin. Olimme haaveilleet uudelleen paluusta areenoille ja uskon todella, että ensi vuonna sen teemme.
***************************************************
Takkatuli lämmitti sopivan kutkuttavasti poskipäitäni ja jalassani olevat villasukat tuntuivat mukavilta. Muusta lämmityksestä huolehti tiukasti vieressäni makaava Jessica. Käperryimme saman viltin alle ja olimme kummatkin väsyneitä päivän työstä. Energiaa riitti kuitenkin vielä yhdelle elokuvalle. Meillä oli sopivasti aikaa ennen kuin menisimme nukkumaan.
Illan hämy loi kauniin tunnelman pieneen takkahuoneeseen, jossa olimme. Valo oli paljon tunnelmallisempaa, kun se tuli kynttilöistä ja takasta. Pidin siitä hiljaisesta äänestä, kun puunsyyt paloivat. Se yhdistettynä Jessican lämpöön ja hänen villapaitaansa vasten minun käsivarttani tuntui taivalliselta.
"Tää tuntuu täydelliseltä." Jessica sanoi, pää painautuen syliini.
En sanonut mitään, mutta katseeni osoitti, että minäkin nautin tästä. En kaivannut edes kotiin läheskään niin paljon, sillä tässä hetkessä minulle kultimoitua joulun merkitys: yhdessä olo sen kaikista rakkaimman kanssa ja hiljaisuuden tuoma rauha, joka antoi aikaa ajatuksille. Jessica oli jo nyt se henkilö, jonka kanssa minun kuului viettää joulu.
Ennen leffan aloittamista söimme lisää pipareita ja joimme glögiä.
"Haluaks sä viimisen piparin?" kysyin Jessicalta katsoen korissa olevaa tksinäistä batman piparia.
"Ei kiitti. Mä taisin jo syödä ihan likaa." Jessica sanoi naureskellen.
Virnistin ja hetken kuluttua työnsin piparin Jessican suuhun.
"Mä tiedän, että se oli maailman paras pipari ja sä et olis saanu muuten tietää sitä." sanoin vitsaillen.
"Sä olit oikeassa." Jessica sanoi hymyillen ja nielaisi viimeiset murut.
Hänen kasvonsa suorastaan sädehtivät tässä valaistuksessa ja varjot imartelivat niistä täydellisesti. Hänen kaunis hymynsä oli entistä korostuneempi.
"Alotetaanko jo se leffa?" kysyin.
"Joo, mä oon niin väsyny, että nukkumaanki pitäis pian päästä." Jessica vastasi hymyillen.
Hymyilin takaisin ja laitoin levyn laitteeseen. Alkutekstit alkoivat jo pyöriä, kun pääsin takaisin Jessican viereen. Olimme siinä kahdestaan, eikä meillä ollut tarvetta kiirehtiä mihinkään. En aikoinut lähteä tästä koskaan.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 7~
Pian oveen koputettiin uudestaan.
"Anna minun avata." hihkaisin ja menin avaamaan oven.
Siellä oli Liam perheineen. Mukana olivat hänen lisäkseen Danielle ja heidän vastasyntynyt poikansa Taylor, joka oli mitä suloisin ilmestys käärittynä kaikkiin niihin viltteihin. Danielle oli edelleen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin.
"Mitä Harry? Hyvää joulua!" Liam tervehti iloisesti.
Taputimme miehekkäästi toisiamme selkään ja kiitin heitä saapumisesta. Sitten halasin Daniellea ja sain pitää heidän uutta tulokastaan hetken sylissä.
"Taylor ei yleensä tykkää vieraista. Sun kanssa pikku mies näyttää kuitenki viihtyvän." Liam sanoi hymyillen.
"Eiköhän me tulla hyvin juttuun." sanoin ja paransin asentoa.
Siitä oli aikaa kun olin viimeksi käsitellyt vauvoja, mutta eivät taidot olleet mihinkään ruostuneet. Sama vanha turvallinen, varmistava ote piti edelleen.
"Tuoteen me toki hyviin tahoihin kuuluen lahja isännälle ja emännälle." Liam sanoi ja ojensi viinipullon.
Näin jo heti etiketistä, että se oli vanhaa ja hyvin arvokasta. Liam ei ollut kyllä pihistellyt rahassa, kun oli kyse juhlasta, johon meillä oli tänään kyllä syytä.
"Kiitoksia. Tästä toki riittää kaikille kunhan vaan aletaan syömään." sanoin.
"Sen varaan me vähän laskettiinkin." Liam sanoi vitsaillen.
***************************************************
Olimme saaneet paistettua ja koristeltua ehkä hieman omalaatuiset piparini. Lisäksi teimme vielä suklaamuru pikkuleipiä Dianan ohjeella ja ne maistuivat taivaalliselle: melkein äidin tekemien veroisia. Olisin voinut syödä vaikka tuhat, mutta suurin osa tuli säästää joluaatoksi. Olin melkein unohtanut kuinka hauskaa oli viettää koko päivä keittiössä.
Koko prosessi oli hauska ja pääsin kokeilemaan taas pitkästä aikaa temppuja, joita olin oppinut leipomoaikoinani. Joulu oli leipomossa aina yksi kiireisimmistä ajoista, mutta samalla oli kiva tehdä kunnolla töitä joulubonuksien eteen. Käteni olivat aina rutikuivat kun jouluaatto saapui, mutta se oli sen arvoista, kun näki asiakkaiden kiitolliset hymyt.
Silloin mä kai viimeistään huomasin olevani luonteeltani viihdyttäjä. Olin aina kaivannut muiden seuraa ja mahdollisuutta näyttää, mihin pystyinkään: oli se sitten jotain uutta, tai kaikille sukulaisille jo kertaalleen esitetty vanha klassikko. Nautin erityisesti ylistyksestä, joka tuli jälkeenpäin. Tiesin, että olin tavallani taitava ja kykenevä lähestulkoon mihin vain.
Niistä ajoista tuntuu kuluneen ikuisuus, vaikka sisältä koinkin olevani tismalleen se sama poika, joka käytti leivontamyssyä ja essua. Ainoa mikä tuntui muuttuneen oli maailma ynpärilläni: sekä hyvässä, että pahassa. Vaikka ympärilläni teeskenneltiinkin lähestulkoon koko ajan niin silti olin erityisen onnellinen tavattuani jonkun niin aidon ihmisen kuin Jessica.
Katsoimme toisiamme pöydän toisilta puolilta ja tiesimme saaneemme jotain hyvää aikaiseksi tänään.
"Nyt kun työt on tehty niin on aikaa huville, joten kysymys kuuluu mitä sä haluat tähdä tänä iltana?" Jessica kysyi iloisena.
"Mitä vain kunhan saan olla sun kanssa." vastasin hetken kuluttua virnistäen.
"Siinä tapauksessa mulla on ehdotus. Nyt kun joulu on kerta tulossa niin mehän voitaisiin sytyttää takkaan tulet, käpertyä viltin alle, juoda jotain kuuumaa, syödä vielä vähän lisää nuita pipareita ja katsoa jonkin aiheeseenliittyvä leffa." Jessica sanoi maireana.
"Kuulostaa täydelliseltä." sanoin hymyillen.
Minulla oli harvoin joulunaikaan keikkailun mahdollisuutta vain istua ja katsoa leffoja. Oli virkistävä huomata, että tänä vuonna pystyin tekemään niin edes tämän yhden kerran.
"Mikä leffa sulla on mielessä?" kysyin.
"Aattelin, että It's a wonderful lifehan on klassikko ja se on salaisesti yks mun suosikeista." Jessica sanoi.
"Mikäs siinä. Mäkin itseasiassa tykkään siitä paljon." sanoin.
En ollut nähnyt sitä pitkään aikaan, eikä pieni muistin virkistys tekisi pahaa ja kukapa nyt kieltäytyisi tilaisuudesta päästä joulumielelle.
"Hyvä. Me voidaan aloittaa kunhan päästää kahdestaan: toisinsanottuna rauhaan Dianalta." Jessica sanoi hiljaa.
Olin jo melkein unohtanut Jessican tädin, joka oli ilmeisesti koko tämän ajan joko istunut hiljaa huoneessaan lukemassa, tai salakuunnellut meidän jokaista sanaa tätimäiseen tapaan.
"Älä huoli. Veikkaanpa, että jos Diana on vähänkään tyypillinen täti niin se kyllä suo nuorille hetken yksityisyyttä. Siitä saattaa toki seurata pakollinen kuulustelu sitten aamulla." sanoin vitsaillen.
Jessica nauroi heleästi ja se kuulosti pehmeältä kuin putous. Mieltäni lämmitti jo ajatus siitä, että pian olisimme kahden takkatulen ääressä, lämpimässä, ilman häiriöntekijöitä. Pääsin näyttämään kunnolla romanttisen puoleni, johon hän tulee vielä rakastumaan.
"Anna minun avata." hihkaisin ja menin avaamaan oven.
Siellä oli Liam perheineen. Mukana olivat hänen lisäkseen Danielle ja heidän vastasyntynyt poikansa Taylor, joka oli mitä suloisin ilmestys käärittynä kaikkiin niihin viltteihin. Danielle oli edelleen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin.
"Mitä Harry? Hyvää joulua!" Liam tervehti iloisesti.
Taputimme miehekkäästi toisiamme selkään ja kiitin heitä saapumisesta. Sitten halasin Daniellea ja sain pitää heidän uutta tulokastaan hetken sylissä.
"Taylor ei yleensä tykkää vieraista. Sun kanssa pikku mies näyttää kuitenki viihtyvän." Liam sanoi hymyillen.
"Eiköhän me tulla hyvin juttuun." sanoin ja paransin asentoa.
Siitä oli aikaa kun olin viimeksi käsitellyt vauvoja, mutta eivät taidot olleet mihinkään ruostuneet. Sama vanha turvallinen, varmistava ote piti edelleen.
"Tuoteen me toki hyviin tahoihin kuuluen lahja isännälle ja emännälle." Liam sanoi ja ojensi viinipullon.
Näin jo heti etiketistä, että se oli vanhaa ja hyvin arvokasta. Liam ei ollut kyllä pihistellyt rahassa, kun oli kyse juhlasta, johon meillä oli tänään kyllä syytä.
"Kiitoksia. Tästä toki riittää kaikille kunhan vaan aletaan syömään." sanoin.
"Sen varaan me vähän laskettiinkin." Liam sanoi vitsaillen.
***************************************************
Olimme saaneet paistettua ja koristeltua ehkä hieman omalaatuiset piparini. Lisäksi teimme vielä suklaamuru pikkuleipiä Dianan ohjeella ja ne maistuivat taivaalliselle: melkein äidin tekemien veroisia. Olisin voinut syödä vaikka tuhat, mutta suurin osa tuli säästää joluaatoksi. Olin melkein unohtanut kuinka hauskaa oli viettää koko päivä keittiössä.
Koko prosessi oli hauska ja pääsin kokeilemaan taas pitkästä aikaa temppuja, joita olin oppinut leipomoaikoinani. Joulu oli leipomossa aina yksi kiireisimmistä ajoista, mutta samalla oli kiva tehdä kunnolla töitä joulubonuksien eteen. Käteni olivat aina rutikuivat kun jouluaatto saapui, mutta se oli sen arvoista, kun näki asiakkaiden kiitolliset hymyt.
Silloin mä kai viimeistään huomasin olevani luonteeltani viihdyttäjä. Olin aina kaivannut muiden seuraa ja mahdollisuutta näyttää, mihin pystyinkään: oli se sitten jotain uutta, tai kaikille sukulaisille jo kertaalleen esitetty vanha klassikko. Nautin erityisesti ylistyksestä, joka tuli jälkeenpäin. Tiesin, että olin tavallani taitava ja kykenevä lähestulkoon mihin vain.
Niistä ajoista tuntuu kuluneen ikuisuus, vaikka sisältä koinkin olevani tismalleen se sama poika, joka käytti leivontamyssyä ja essua. Ainoa mikä tuntui muuttuneen oli maailma ynpärilläni: sekä hyvässä, että pahassa. Vaikka ympärilläni teeskenneltiinkin lähestulkoon koko ajan niin silti olin erityisen onnellinen tavattuani jonkun niin aidon ihmisen kuin Jessica.
Katsoimme toisiamme pöydän toisilta puolilta ja tiesimme saaneemme jotain hyvää aikaiseksi tänään.
"Nyt kun työt on tehty niin on aikaa huville, joten kysymys kuuluu mitä sä haluat tähdä tänä iltana?" Jessica kysyi iloisena.
"Mitä vain kunhan saan olla sun kanssa." vastasin hetken kuluttua virnistäen.
"Siinä tapauksessa mulla on ehdotus. Nyt kun joulu on kerta tulossa niin mehän voitaisiin sytyttää takkaan tulet, käpertyä viltin alle, juoda jotain kuuumaa, syödä vielä vähän lisää nuita pipareita ja katsoa jonkin aiheeseenliittyvä leffa." Jessica sanoi maireana.
"Kuulostaa täydelliseltä." sanoin hymyillen.
Minulla oli harvoin joulunaikaan keikkailun mahdollisuutta vain istua ja katsoa leffoja. Oli virkistävä huomata, että tänä vuonna pystyin tekemään niin edes tämän yhden kerran.
"Mikä leffa sulla on mielessä?" kysyin.
"Aattelin, että It's a wonderful lifehan on klassikko ja se on salaisesti yks mun suosikeista." Jessica sanoi.
"Mikäs siinä. Mäkin itseasiassa tykkään siitä paljon." sanoin.
En ollut nähnyt sitä pitkään aikaan, eikä pieni muistin virkistys tekisi pahaa ja kukapa nyt kieltäytyisi tilaisuudesta päästä joulumielelle.
"Hyvä. Me voidaan aloittaa kunhan päästää kahdestaan: toisinsanottuna rauhaan Dianalta." Jessica sanoi hiljaa.
Olin jo melkein unohtanut Jessican tädin, joka oli ilmeisesti koko tämän ajan joko istunut hiljaa huoneessaan lukemassa, tai salakuunnellut meidän jokaista sanaa tätimäiseen tapaan.
"Älä huoli. Veikkaanpa, että jos Diana on vähänkään tyypillinen täti niin se kyllä suo nuorille hetken yksityisyyttä. Siitä saattaa toki seurata pakollinen kuulustelu sitten aamulla." sanoin vitsaillen.
Jessica nauroi heleästi ja se kuulosti pehmeältä kuin putous. Mieltäni lämmitti jo ajatus siitä, että pian olisimme kahden takkatulen ääressä, lämpimässä, ilman häiriöntekijöitä. Pääsin näyttämään kunnolla romanttisen puoleni, johon hän tulee vielä rakastumaan.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 6~
Darcy avasi pakettinsa riemuiten. Minä ja Jessica katsoimme häntä hymyillen ja tiesimme olevamme siunattuja, kun meillä oli nuin ihana tytär. Jokainen päivä hänen kanssaan oli aarre, jota vaalimme. Hän tulisi varmasti tekemään minusta vielä entistä ylpeämmän isän, jos se oli edes mahdollista. Kuinka paljon sisältöä tämä pikku prinsessa toikaan elämääni.
Miten me kaksi olimmekaan saaneet aikaan nuin kauniin pienen ihmisen? Mitä hyvää olimme tehneet ansaitaksemme sen?
"Uus nukke!" Darcy huusi innoissaan niin että korvissa soi.
Se sai minut muistamaan taas sen lapsenomaisen ilon, joka meissä aikuisissakin asui, varsinkin jouluna. Vaikka odotimmekin ehkä joulussa hieman eri asoita vanhemmalla iällä, mutta yhdessä olo ja kiirettömyys olivat kaikille yhteisiä onnen aiheita. Sillä perusteella saatoin olla hyvin tyytyväinen jouluun, jonka olimme Jessican kanssa saaneet aikaan.
Ehkä se paras oli osa oli kuitenkin vielä tulossa. Paljon oli vielä luvassa, eikä koko joukkokaan ollut vielä kasassa. Pian oli jouluaterian aika ja muut pojat tulisivat vierailulle. Kaikki olivat olleet taas kerran niin kiireisiä, ettemme olleet ehtineet tavata kunnolla pitkiin aikoihin. Siksi keksinkin idean pyytää kaikki kylään täksi illaksi.
Osalla heistä oli jo lapsia niin kuin minulla, mutta kaikilla oli vähintään seuralainen mukanaan. Siitä voi siis jo päätellä, että tavalla tai toisella meitä kaikkia oli onnistanut rakkaudessa loppujen lopuksi, vaikkei se aina helppoa ollutkaan.
Saatoin jo toivoa, että illan päätteeksi meitä oli kasassa hyvä joukko jälleennäkemistä varten. Sitten ovikello soikin jo.
"Siellä taitaakin olla Lou- setä ja El- täti." Jessica selitti Darcylle mennessään avaamaan ovea.
Hän taisi unohtaa mainita Tomlinsonien perheen kolmannen jäsenen.
"Niin ja tietysti Tommy." hän lisäsi.
Tommy oli Louisin ja Eleanorin poika, joka oli vain vähän Darcyä vanhempi.
"Jeee!!" Darcy hihkui ja meni oven eteen vieraita vastaan.
He astuivat sisään ja oli pakko sanoa, että Tomlinsonien perhe oli kertakaikkiaan hyvännäköinen kokoonpano.
"Hei Darcy!" Louis tervehti kummityttöään.
"Mää sain uuden nuken!" Darcy ilmoitti esitellen uusinta leluaan.
"Joulupukki siis kävi jo täällä?" Louis sanoi yrittäen esittää ihmettynyttä.
Hän iski silmää minulle Ja Jessicalle. Meitä hymyilytti edelleen, mutta onneksi Darcy oli liian keskittynyt kaikkeen muuhun huomatakseen sitä.
"Mä tuun kyllä leikkimään sun kanssa kunhan vaan käyn antamassa ensin äitille ja isillekkin tervetulo halit." Louis sanoi Darcylle.
Niin hän tekikin: oikein olantakaa niin että keuhkot olivat lentää pihalle ja toivotti samalla hyvää joulua. Eleanor seurasi perästä kiitellen kutsusta. Ilo oli oikeastikkin ihan meidän puolella, kun saamme koota yhteen vanhan porukan taas pitkästä aikaa. Jessica oli jo ties kuinka pitkään suunnitellut tätä ja nähnyt paljon vaivaa keittiössä.
Eleanor alkoivat heti vaihtaa kuulumisia Jessican kanssa. Oli mukava nähdä, kuinka heistä oli tullut ystävät minun ja Louisin kautta. Olihan heillä paljon muutakin yhteistäkin kuin vain ilmeisesti mieltymys meihin pop- tähtiin. Pienten lasten äidit tuntuivat vetämään toisiaan puoleensa kuin magneetit. Darcyn vauvakuvat olivat Jessican suuru ylpeyden aihe.
Naisväellä oli omat juttunsa, joihin me valitsimme olla puuttumatta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illan aikana tullaan käymään läpi kaikki tämä kulunut aika lyhyennettynä, josta ei selvittykkään ihan hetkessä.
Louis piti lupauksensa ja asettui lattialle Darcyn ja Tommyn kanssa, kun me muut istuimme sohvalle rupatellen. Tästä lähtivät pikkuhiljaa käyntiin kaikkein ensimmäinen meidän yhteinen jouluateria, jota sain kunnian isännöidä rakkaan vaimoni kanssa.
"Okei, odotetaan vielä muutkin paikalle niin voidaan alkaa sitten syömään." Jessica sanoi.
Toki meidän piti odottaa kaikkia. Ei tästä muuten olis mitään iloa. Ei joulu ollut joulu, ellemme saisi viettää sitä kaikki yhdessä.
***************************************************
Jouluun oli enää muutama päivä ja olin matkalla Jessican tädin talolle. Erotin jo kaukaa kaikki ne kirkkaat joluvalot, joilla talo oli koristeltu. Kaiken kruunasi valtava pihakuusi ja leipomisen tuoksu, joka tuli savupiipusta. Se toi jo mieleeni kodin. Kävelin pihatietä pitkin ovelle, jossa komeili joulukranssi ja soitin ovikelloa.
"Huomenta! Sinä taidatkin olla Harry?" sanoi ystävällinen vanha nainen, joka oli ilmeisesti Jessican täti.
"Kyllä vain ja sinä taidat olla Diana, Jessican täti." sanoin kätellen häntä.
"Kukas muukaan, mutta tulehan sisälle ettet palellu." hän hykersi.
Tein työtä käskettyä. Riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja heti ensimmäiseksi mentyäni keittiöön näin essuun pukeutuneen Jessican taikinakulho kädessä.
"Hei Harry! Sä tulit juuri sopivasti sillä täällä tarvittaisiin kipeästi vielä yhtä käsiparia, jotta saadaan kaikki valmiiksi." Jessica sanoi.
Mä olin valmis työhön. Me ehdittiin kyllä rupatella sen lomassakin.
"Selvä." sanoin ja laitoin pöydällä olevan leivontamyssyn päähäni.
Kännyin ympäri ja Jessicaa alkoi nauraa lässähtäneille kiharoilleni.
"Mitä?" kysyin naurahtaen.
Jessica alkoi nauraa entistä kovempaa. Näytinhän mä kyllä kieltämättä vähintäänkin pöhköltä.
"Sua tuskin naurattaa yhtä paljon, jos pipareista löytyy mun hiuksia." sanoin naureskellen.
"Sä taidat olla oikeassa." Jessica sanoi hekottaen.
Kun olimme tottuneet siihen hupaisaan näkyyn, joka mä olin aina leipoessani saatoimme alkaa töihin.
"Mistä mä aloitan?" kysyin innokkaana.
"Me voitaisiin tehdä tiimityötä niin että mä voin alkaa nyt kaulimaan taikinan ja sä voit painaa siihen kuviot." Jessica sanoi.
Se kävi mainiosti. Kuvionti oli ollut mun lempi tehtävä pienestä asti. Mä varmistin aina, että niistä kaikista ei tullut pelkästään tylsiä ja perinteisenmuotoisia.
"No niin. Laita ne sitten pellille varovasti kun tulee valmista." Jessica neuvoi.
"Kyllä mä tän osaan. Ihan tuttua hommaa. Mähän oon ollut ennen töissä leipomossa, jos satut muitamaan" sanoin hymyillen.
Jessica katsoi minua luottavasti ja siirtyi kauemmaksi tekemään uutta taikinaa. Mä pääsin vaihtiin ja kun sain koko taikinan tehtyä olin tyytyväinen lopputulokseen, mutta Jessican mielipiteestä en ollut vielä yhtä varma.
"Onko jo valmista?" Jessica kysyi vähän ajan päästä ja tuli katsomaan luomuksiani.
Erikoisen muotoiset piparini hymyilyttivät Jessicaa.
"Ninjatähtiä? Supermies- kuvioita? Automerkkejä? Hymynaamoja? Kissoja? Nää kyllä uudistaa perinteitä ihan virkistävästi." Jessica sanoi naureskellen.
"Tän muotosia pipareita mä oon tehny jo siitä asti kun pienenä kyllästyin tavallisiin muotteihin." selitin itsekkin hymyillen.
Ilmeestä päätellen Jessica piti tapaani kekseliäänä ja jopa suloisena.
"Äläkä unohda 1D- kuviota, jonka tein ihan sua ajatellen." sanoin vitsikkäästi.
Meistä oli tullut ja niin läheisiä toisillemme, että välillä melkein jo unohdin Jessican olevan meidän fani. Ehkä hänkin tiesi, ettei meidän välillämme ollut enää mitään "julkkis- tavis muuria".
"Ne on just täydellisiä. Pistetään ne uuniin niin voidaan kuorruttaa niitä vähän myöhemmin." Jessica sanoi hymyillen ja otti patalaput esiin.
Katsoin häntä ja mieleeni tulvivat muitot äidistä hyörimässä keittiössä aina jolunaikaan: tietenkin hyvällä tavalla, pidin tytöistä, jotka osasivat leipoa.
"Mitä?" Jessica kysyi huomattuaan tuijotukseni.
"Eipä juuri mitään. Tai no jos et ota tätä loukkauksena niin hetken ajan sä muistutit äitiä." sanoin huumorilla.
Jessica ei näyttänyt pahastuvan vaan pikemminkin ymmärsi vitsin.
"No, tekiskö sun äiti muka näin?" Jessica sanoi kujeilevasti ja antoi minulle suudelman suoraa suulle.
Mieleeni alkoi tulvia välittömästi muistoja ensisuudelmastamma siellä stadionin pihalla. Jessican läheisyys tuntui yhtä huumaavalta, kuin silloinkin. Tiesin olevani oikean tytön kanssa.
Miten me kaksi olimmekaan saaneet aikaan nuin kauniin pienen ihmisen? Mitä hyvää olimme tehneet ansaitaksemme sen?
"Uus nukke!" Darcy huusi innoissaan niin että korvissa soi.
Se sai minut muistamaan taas sen lapsenomaisen ilon, joka meissä aikuisissakin asui, varsinkin jouluna. Vaikka odotimmekin ehkä joulussa hieman eri asoita vanhemmalla iällä, mutta yhdessä olo ja kiirettömyys olivat kaikille yhteisiä onnen aiheita. Sillä perusteella saatoin olla hyvin tyytyväinen jouluun, jonka olimme Jessican kanssa saaneet aikaan.
Ehkä se paras oli osa oli kuitenkin vielä tulossa. Paljon oli vielä luvassa, eikä koko joukkokaan ollut vielä kasassa. Pian oli jouluaterian aika ja muut pojat tulisivat vierailulle. Kaikki olivat olleet taas kerran niin kiireisiä, ettemme olleet ehtineet tavata kunnolla pitkiin aikoihin. Siksi keksinkin idean pyytää kaikki kylään täksi illaksi.
Osalla heistä oli jo lapsia niin kuin minulla, mutta kaikilla oli vähintään seuralainen mukanaan. Siitä voi siis jo päätellä, että tavalla tai toisella meitä kaikkia oli onnistanut rakkaudessa loppujen lopuksi, vaikkei se aina helppoa ollutkaan.
Saatoin jo toivoa, että illan päätteeksi meitä oli kasassa hyvä joukko jälleennäkemistä varten. Sitten ovikello soikin jo.
"Siellä taitaakin olla Lou- setä ja El- täti." Jessica selitti Darcylle mennessään avaamaan ovea.
Hän taisi unohtaa mainita Tomlinsonien perheen kolmannen jäsenen.
"Niin ja tietysti Tommy." hän lisäsi.
Tommy oli Louisin ja Eleanorin poika, joka oli vain vähän Darcyä vanhempi.
"Jeee!!" Darcy hihkui ja meni oven eteen vieraita vastaan.
He astuivat sisään ja oli pakko sanoa, että Tomlinsonien perhe oli kertakaikkiaan hyvännäköinen kokoonpano.
"Hei Darcy!" Louis tervehti kummityttöään.
"Mää sain uuden nuken!" Darcy ilmoitti esitellen uusinta leluaan.
"Joulupukki siis kävi jo täällä?" Louis sanoi yrittäen esittää ihmettynyttä.
Hän iski silmää minulle Ja Jessicalle. Meitä hymyilytti edelleen, mutta onneksi Darcy oli liian keskittynyt kaikkeen muuhun huomatakseen sitä.
"Mä tuun kyllä leikkimään sun kanssa kunhan vaan käyn antamassa ensin äitille ja isillekkin tervetulo halit." Louis sanoi Darcylle.
Niin hän tekikin: oikein olantakaa niin että keuhkot olivat lentää pihalle ja toivotti samalla hyvää joulua. Eleanor seurasi perästä kiitellen kutsusta. Ilo oli oikeastikkin ihan meidän puolella, kun saamme koota yhteen vanhan porukan taas pitkästä aikaa. Jessica oli jo ties kuinka pitkään suunnitellut tätä ja nähnyt paljon vaivaa keittiössä.
Eleanor alkoivat heti vaihtaa kuulumisia Jessican kanssa. Oli mukava nähdä, kuinka heistä oli tullut ystävät minun ja Louisin kautta. Olihan heillä paljon muutakin yhteistäkin kuin vain ilmeisesti mieltymys meihin pop- tähtiin. Pienten lasten äidit tuntuivat vetämään toisiaan puoleensa kuin magneetit. Darcyn vauvakuvat olivat Jessican suuru ylpeyden aihe.
Naisväellä oli omat juttunsa, joihin me valitsimme olla puuttumatta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illan aikana tullaan käymään läpi kaikki tämä kulunut aika lyhyennettynä, josta ei selvittykkään ihan hetkessä.
Louis piti lupauksensa ja asettui lattialle Darcyn ja Tommyn kanssa, kun me muut istuimme sohvalle rupatellen. Tästä lähtivät pikkuhiljaa käyntiin kaikkein ensimmäinen meidän yhteinen jouluateria, jota sain kunnian isännöidä rakkaan vaimoni kanssa.
"Okei, odotetaan vielä muutkin paikalle niin voidaan alkaa sitten syömään." Jessica sanoi.
Toki meidän piti odottaa kaikkia. Ei tästä muuten olis mitään iloa. Ei joulu ollut joulu, ellemme saisi viettää sitä kaikki yhdessä.
***************************************************
Jouluun oli enää muutama päivä ja olin matkalla Jessican tädin talolle. Erotin jo kaukaa kaikki ne kirkkaat joluvalot, joilla talo oli koristeltu. Kaiken kruunasi valtava pihakuusi ja leipomisen tuoksu, joka tuli savupiipusta. Se toi jo mieleeni kodin. Kävelin pihatietä pitkin ovelle, jossa komeili joulukranssi ja soitin ovikelloa.
"Huomenta! Sinä taidatkin olla Harry?" sanoi ystävällinen vanha nainen, joka oli ilmeisesti Jessican täti.
"Kyllä vain ja sinä taidat olla Diana, Jessican täti." sanoin kätellen häntä.
"Kukas muukaan, mutta tulehan sisälle ettet palellu." hän hykersi.
Tein työtä käskettyä. Riisuin ulkovaatteeni naulakkoon ja heti ensimmäiseksi mentyäni keittiöön näin essuun pukeutuneen Jessican taikinakulho kädessä.
"Hei Harry! Sä tulit juuri sopivasti sillä täällä tarvittaisiin kipeästi vielä yhtä käsiparia, jotta saadaan kaikki valmiiksi." Jessica sanoi.
Mä olin valmis työhön. Me ehdittiin kyllä rupatella sen lomassakin.
"Selvä." sanoin ja laitoin pöydällä olevan leivontamyssyn päähäni.
Kännyin ympäri ja Jessicaa alkoi nauraa lässähtäneille kiharoilleni.
"Mitä?" kysyin naurahtaen.
Jessica alkoi nauraa entistä kovempaa. Näytinhän mä kyllä kieltämättä vähintäänkin pöhköltä.
"Sua tuskin naurattaa yhtä paljon, jos pipareista löytyy mun hiuksia." sanoin naureskellen.
"Sä taidat olla oikeassa." Jessica sanoi hekottaen.
Kun olimme tottuneet siihen hupaisaan näkyyn, joka mä olin aina leipoessani saatoimme alkaa töihin.
"Mistä mä aloitan?" kysyin innokkaana.
"Me voitaisiin tehdä tiimityötä niin että mä voin alkaa nyt kaulimaan taikinan ja sä voit painaa siihen kuviot." Jessica sanoi.
Se kävi mainiosti. Kuvionti oli ollut mun lempi tehtävä pienestä asti. Mä varmistin aina, että niistä kaikista ei tullut pelkästään tylsiä ja perinteisenmuotoisia.
"No niin. Laita ne sitten pellille varovasti kun tulee valmista." Jessica neuvoi.
"Kyllä mä tän osaan. Ihan tuttua hommaa. Mähän oon ollut ennen töissä leipomossa, jos satut muitamaan" sanoin hymyillen.
Jessica katsoi minua luottavasti ja siirtyi kauemmaksi tekemään uutta taikinaa. Mä pääsin vaihtiin ja kun sain koko taikinan tehtyä olin tyytyväinen lopputulokseen, mutta Jessican mielipiteestä en ollut vielä yhtä varma.
"Onko jo valmista?" Jessica kysyi vähän ajan päästä ja tuli katsomaan luomuksiani.
Erikoisen muotoiset piparini hymyilyttivät Jessicaa.
"Ninjatähtiä? Supermies- kuvioita? Automerkkejä? Hymynaamoja? Kissoja? Nää kyllä uudistaa perinteitä ihan virkistävästi." Jessica sanoi naureskellen.
"Tän muotosia pipareita mä oon tehny jo siitä asti kun pienenä kyllästyin tavallisiin muotteihin." selitin itsekkin hymyillen.
Ilmeestä päätellen Jessica piti tapaani kekseliäänä ja jopa suloisena.
"Äläkä unohda 1D- kuviota, jonka tein ihan sua ajatellen." sanoin vitsikkäästi.
Meistä oli tullut ja niin läheisiä toisillemme, että välillä melkein jo unohdin Jessican olevan meidän fani. Ehkä hänkin tiesi, ettei meidän välillämme ollut enää mitään "julkkis- tavis muuria".
"Ne on just täydellisiä. Pistetään ne uuniin niin voidaan kuorruttaa niitä vähän myöhemmin." Jessica sanoi hymyillen ja otti patalaput esiin.
Katsoin häntä ja mieleeni tulvivat muitot äidistä hyörimässä keittiössä aina jolunaikaan: tietenkin hyvällä tavalla, pidin tytöistä, jotka osasivat leipoa.
"Mitä?" Jessica kysyi huomattuaan tuijotukseni.
"Eipä juuri mitään. Tai no jos et ota tätä loukkauksena niin hetken ajan sä muistutit äitiä." sanoin huumorilla.
Jessica ei näyttänyt pahastuvan vaan pikemminkin ymmärsi vitsin.
"No, tekiskö sun äiti muka näin?" Jessica sanoi kujeilevasti ja antoi minulle suudelman suoraa suulle.
Mieleeni alkoi tulvia välittömästi muistoja ensisuudelmastamma siellä stadionin pihalla. Jessican läheisyys tuntui yhtä huumaavalta, kuin silloinkin. Tiesin olevani oikean tytön kanssa.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 5~
"Hyvää joulua!" 'joulupukki' örähti yrittäen peittä oikean äänensä.
Kyllä Louis oli sen verran vakuuttava, että Darcy uskoisi. Itselläni jo oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla
"Onkos täällä kilttejä lapsia?" hän jatkoi.
"Ooooonn!" Darcy hihkui.
Jep, tytöllä ei ollut aavistustakaan, että pukki olikin vain Lou- setä ja parempi niin. Darcy meni istumaan joulupukin polvelle niin kuin tapana oli ja Jessica otti kuvan. Tätä hetkeä oli tässä talossa odotettu jo ties kuinka kauan ja sen näki Darcyn ilmeestä. Louisin parranalta erottuva ilme oli myös näkemisen arvoinen sillä Darcy ei ollut mikään vauva enää.
"Tyttö on syönyt pipareita koko päivän. Louis- parka." Jessica kuiskasi pidätellen nauruaan.
Lähestulkoon huomaamaton hymy levisi minunkin kasvoilleni.
"No, itsepäähän vaati olla pukkina tänä vuonna." kuiskasin takaisin.
Darcy sai lahjansa ja oli tyytyväisempi kuin koskaan. Hän pomppi ylös ja alas kuin viimeistä päivää. Minulle ja Jessicalle riittivät lahjaksi ne muutamat paketit, jotka olivat eksyneet joukkoon ja tottakai Darcyn tyytyväisyys.
"Kiiitoossss!" Darcy huusi halaten pukkia.
Näky oli kyllä hellyyttävä.
"Oleppas vain hyvä pikku neiti! Nähdään sitten taas ensivuonna!" Louis sanoi ja oli lähdössä ulos ovesta hohottaen.
Vilkutimme hyvästiksi. Darcy erityisen reihakkaasti.
"Harry. Käyhän auttamassa pukki porojen luokse." Jessica sanoi merkitsevästi.
"Joo, mee isi, ettei pukki juutu lumeen." Darcy sanoi.
"Kai mä sitten voin käydä äkkiä, mutta lahjoja ei saa avata ennen sitä." sanoin.
"Kyllä Darcy malttaa pysyä nahoissaan vielä hetken." Jessica sanoi nauraen.
Katsahdin vielä hymyillen Jessicaan ja lähdin pihalle Louisin kanssa. Tämä alkoi jo riisua kuumaa joulukinasua, jonka alta pilkotti puku.
"Olinko mä uskottava vai mitä?" Louis kysyi irrottaen partansa.
"Joo pakko mtöntää, vaikka aluks aattelin, että Darcy kyllä tunnistaa kummisetänsä." sanoin nauraen.
"Paitsi siinä tapauksessa jos kummisetä on sellainen kuin mä: muunnettavissa joulupukiksi nuin vain. Ei paha ekaksi pukkikeikaksi vaikka itsesanonki." Louis sanoi.
En mä olis voinu löytää ketään parempaa. Louishan oli yksi ja ainoa porkkanakuningas, joka ottaa kyllä aina haasteen vastaan. Olihan se viihdyttävää katsoa, että mihin olin taas hänet saanut suostuteltua.
"Tehtävä suoritettu!" sanoin ja heitimme ylävitoset.
***************************************************
Yhtäkkiä joulun odotus tuntui jotenkin ontolta. Kaikki suunnittelivat lähtöä paitsi minä. Kaikki halusivat olla läheistensä kanssa tänä aikana niin kuin minäkin. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut sittenkään ketään kenen kanssa juhlia, tai edes oikeastaan mitään syytä juhlia enää. Mitä perhejuhlasta olis enää jäljellä ilman perhettä? Ei mitään.
Toki äiti ja kaikki muut sukulaiset pettymyksestään huolimatta ymmärsivät tän tilanteen ja sanoivat sen olevan ok, mutta mua itseäni se häiritsi: suorastaan ahdisti. Tuntui kuin olisin jumissa täällä, vaikka oikeasti halusin kulkea mielenimukaan edes jouluna. Työni hallitsi silläkin tapaa elämääni, vaikka se olikin antanut enemmän kuin ottanut.
Olisihan mun pitänyt oppia jo tähän mennessä, ettei sellaisia asioita kuin pop-laulajan vapaapäivät edes olleet olemassa. Se oli ammatti, jonka työaikoihin, tai harvoihin lomiin ei voinut millääntavalla vaikuttaa. Se vaati suunnatonta sisua, jos haluaa menestyä. Se vaatii monien asioiden syrjäänjättämistä ja täydellistä omistautumista.
Edes Jessica ei ollut soittanut päiviin. Pelkäsin hänen unohtaneen minut, vaikka kyse olikin varmasti vain kiireestä. Harjoituksissa olin usein poissaoleva ja allapäin, vaikka musiikki saikin olon toisinaan helpottamaan. En ollut kertonut muille pojille syytä sillä en halunnut pilata joulua heiltäkin. Lisäksi "Harry- raukka" tyyppiset kommentit eivät auttaneet asiaan.
Taas yhtenä yksinäisenä iltana nielin ylpeytene päätin soittaa Jessicalle, vaikkei hän varmaan edes vastaisi. Ei ollut jostain syystä vastannut moneen aiempaankaan yritykseen. Näppäilin numerot ja huokaillen jo valmiiksi. Yllätyin kun kuulinkin langanpäästä hänen äänensä.
"Hei Harry! Anteeks että mä en oo vastannu sun puheluihin. Leipomisen kanssa on vaan koko ajan kiirettä niin kuin itseasiassa nytkin." Jessica selitti.
Ilmeeni kirkastui. Jessica ei ollutkaan hylännyt minua, vaikka niin pelkäsin.
"Ei se mitään. Tärkeintä että sä vastasit nyt." sanoin hymyillen.
Ehkä Jessican kanssa puhuminen voisi auttaa. Se tyttö toi valoa synkimpäänkin hetkeen, vaikkei tietäisikään tarkkaan huolista. Puhuimme paljon viime aikojen tapahtumista, tai pikemminkin minä kyselin Jessicalta, kunnes vuorot vaihtuivat.
"No, mitä sä oot puuhaillu?" Jessica kysyi.
"Harjotuksia, harjotuksia. Sitä tavallista." sanoin kuulostaen taas surulliselta.
"Onko sulla jokin hätänä?" Jessica kysyi huolestuneena.
Aluksi harkitsin, etten kertoisi, mutta oli pakko.
"Mun joulusuunnitelmat meni mönkään sillä meille määrättiin lisää treenaamista kiertuetta varten. Sen takia mä en ehdi millään mennä kotiin jouluksi." selitin yrittäen peitellä todellisen pettymykseni määrää.
"Ootko sä sitten joulun yksin?" Jessica kysyi myötuntoisesti.
"Joo, siltä se vähän vaikuttaa." sanoin surkeana nimeleskellen sanojani.
Hetken oli hiljaista, kunnes Jessicalla oli ehdotus.
"Sä voit tulla viettämään joulua tänne mun tädin luokse. Me oltaisiin muuten kahdestaan, joten seura ei tekis pahaa." hän sanoi.
Emmin pitkän tovin. En halunnut tuppautua, tai olla millään muotoa vaivaksi, mutta oli turhan jääräpäistä luopua tuosta tarjouksesta vain ylpeyden takia.
"No jos siitä ei oo mitään vaivaa..." sanoin arasti.
"Ei mitään vaivaa! Parempi vaan että joku on myötäkärsimässä Diana- tädin jaarittelusta ja kysymyksillä piinaamisesta." Jessica sanoi vitsaillen.
"Kai mun pitää sitten tulla pelastamaan sut." sanoin nauraen.
"Mutta siitä hyvästä sä saat kyllä auttaa leipomisessa herra." Jessica sanoi vitsaillen.
"Joo, kyllä varmasti autan kunhan vaan pyydät." sanoin.
Jotenkin olin löytänyt taas joulumielen, kun tajusin, että nuin hyväsydämisiä ja anteliaita ihmisiä vielä oli. Eivät läheskään kaikki kutsuneet puoli tuttua kyllään jouluksi. Vähin mitä pystyin tekemään oli auttaa kaikissa järjesteltyissä. Itseasiassa toivoinkin, että pääsisin taas mukaan siihen vilskeeseen.
Aloimme pian lopetella puhelua, kun olimme ensin sopineet pipareidenleipomisaikataulun. Odotin innolla näkeväni Jessican ja olin valmis antamaan tämän juhlapyhän taian tuoda meitä lähemmäs toisiamme, yhteen leimuavan takkatuen ääreen. Kuka tietää vaikka tästä olisikin tulossa se kaikista ikimuistoisin joulu.
Kyllä Louis oli sen verran vakuuttava, että Darcy uskoisi. Itselläni jo oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla
"Onkos täällä kilttejä lapsia?" hän jatkoi.
"Ooooonn!" Darcy hihkui.
Jep, tytöllä ei ollut aavistustakaan, että pukki olikin vain Lou- setä ja parempi niin. Darcy meni istumaan joulupukin polvelle niin kuin tapana oli ja Jessica otti kuvan. Tätä hetkeä oli tässä talossa odotettu jo ties kuinka kauan ja sen näki Darcyn ilmeestä. Louisin parranalta erottuva ilme oli myös näkemisen arvoinen sillä Darcy ei ollut mikään vauva enää.
"Tyttö on syönyt pipareita koko päivän. Louis- parka." Jessica kuiskasi pidätellen nauruaan.
Lähestulkoon huomaamaton hymy levisi minunkin kasvoilleni.
"No, itsepäähän vaati olla pukkina tänä vuonna." kuiskasin takaisin.
Darcy sai lahjansa ja oli tyytyväisempi kuin koskaan. Hän pomppi ylös ja alas kuin viimeistä päivää. Minulle ja Jessicalle riittivät lahjaksi ne muutamat paketit, jotka olivat eksyneet joukkoon ja tottakai Darcyn tyytyväisyys.
"Kiiitoossss!" Darcy huusi halaten pukkia.
Näky oli kyllä hellyyttävä.
"Oleppas vain hyvä pikku neiti! Nähdään sitten taas ensivuonna!" Louis sanoi ja oli lähdössä ulos ovesta hohottaen.
Vilkutimme hyvästiksi. Darcy erityisen reihakkaasti.
"Harry. Käyhän auttamassa pukki porojen luokse." Jessica sanoi merkitsevästi.
"Joo, mee isi, ettei pukki juutu lumeen." Darcy sanoi.
"Kai mä sitten voin käydä äkkiä, mutta lahjoja ei saa avata ennen sitä." sanoin.
"Kyllä Darcy malttaa pysyä nahoissaan vielä hetken." Jessica sanoi nauraen.
Katsahdin vielä hymyillen Jessicaan ja lähdin pihalle Louisin kanssa. Tämä alkoi jo riisua kuumaa joulukinasua, jonka alta pilkotti puku.
"Olinko mä uskottava vai mitä?" Louis kysyi irrottaen partansa.
"Joo pakko mtöntää, vaikka aluks aattelin, että Darcy kyllä tunnistaa kummisetänsä." sanoin nauraen.
"Paitsi siinä tapauksessa jos kummisetä on sellainen kuin mä: muunnettavissa joulupukiksi nuin vain. Ei paha ekaksi pukkikeikaksi vaikka itsesanonki." Louis sanoi.
En mä olis voinu löytää ketään parempaa. Louishan oli yksi ja ainoa porkkanakuningas, joka ottaa kyllä aina haasteen vastaan. Olihan se viihdyttävää katsoa, että mihin olin taas hänet saanut suostuteltua.
"Tehtävä suoritettu!" sanoin ja heitimme ylävitoset.
***************************************************
Yhtäkkiä joulun odotus tuntui jotenkin ontolta. Kaikki suunnittelivat lähtöä paitsi minä. Kaikki halusivat olla läheistensä kanssa tänä aikana niin kuin minäkin. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut sittenkään ketään kenen kanssa juhlia, tai edes oikeastaan mitään syytä juhlia enää. Mitä perhejuhlasta olis enää jäljellä ilman perhettä? Ei mitään.
Toki äiti ja kaikki muut sukulaiset pettymyksestään huolimatta ymmärsivät tän tilanteen ja sanoivat sen olevan ok, mutta mua itseäni se häiritsi: suorastaan ahdisti. Tuntui kuin olisin jumissa täällä, vaikka oikeasti halusin kulkea mielenimukaan edes jouluna. Työni hallitsi silläkin tapaa elämääni, vaikka se olikin antanut enemmän kuin ottanut.
Olisihan mun pitänyt oppia jo tähän mennessä, ettei sellaisia asioita kuin pop-laulajan vapaapäivät edes olleet olemassa. Se oli ammatti, jonka työaikoihin, tai harvoihin lomiin ei voinut millääntavalla vaikuttaa. Se vaati suunnatonta sisua, jos haluaa menestyä. Se vaatii monien asioiden syrjäänjättämistä ja täydellistä omistautumista.
Edes Jessica ei ollut soittanut päiviin. Pelkäsin hänen unohtaneen minut, vaikka kyse olikin varmasti vain kiireestä. Harjoituksissa olin usein poissaoleva ja allapäin, vaikka musiikki saikin olon toisinaan helpottamaan. En ollut kertonut muille pojille syytä sillä en halunnut pilata joulua heiltäkin. Lisäksi "Harry- raukka" tyyppiset kommentit eivät auttaneet asiaan.
Taas yhtenä yksinäisenä iltana nielin ylpeytene päätin soittaa Jessicalle, vaikkei hän varmaan edes vastaisi. Ei ollut jostain syystä vastannut moneen aiempaankaan yritykseen. Näppäilin numerot ja huokaillen jo valmiiksi. Yllätyin kun kuulinkin langanpäästä hänen äänensä.
"Hei Harry! Anteeks että mä en oo vastannu sun puheluihin. Leipomisen kanssa on vaan koko ajan kiirettä niin kuin itseasiassa nytkin." Jessica selitti.
Ilmeeni kirkastui. Jessica ei ollutkaan hylännyt minua, vaikka niin pelkäsin.
"Ei se mitään. Tärkeintä että sä vastasit nyt." sanoin hymyillen.
Ehkä Jessican kanssa puhuminen voisi auttaa. Se tyttö toi valoa synkimpäänkin hetkeen, vaikkei tietäisikään tarkkaan huolista. Puhuimme paljon viime aikojen tapahtumista, tai pikemminkin minä kyselin Jessicalta, kunnes vuorot vaihtuivat.
"No, mitä sä oot puuhaillu?" Jessica kysyi.
"Harjotuksia, harjotuksia. Sitä tavallista." sanoin kuulostaen taas surulliselta.
"Onko sulla jokin hätänä?" Jessica kysyi huolestuneena.
Aluksi harkitsin, etten kertoisi, mutta oli pakko.
"Mun joulusuunnitelmat meni mönkään sillä meille määrättiin lisää treenaamista kiertuetta varten. Sen takia mä en ehdi millään mennä kotiin jouluksi." selitin yrittäen peitellä todellisen pettymykseni määrää.
"Ootko sä sitten joulun yksin?" Jessica kysyi myötuntoisesti.
"Joo, siltä se vähän vaikuttaa." sanoin surkeana nimeleskellen sanojani.
Hetken oli hiljaista, kunnes Jessicalla oli ehdotus.
"Sä voit tulla viettämään joulua tänne mun tädin luokse. Me oltaisiin muuten kahdestaan, joten seura ei tekis pahaa." hän sanoi.
Emmin pitkän tovin. En halunnut tuppautua, tai olla millään muotoa vaivaksi, mutta oli turhan jääräpäistä luopua tuosta tarjouksesta vain ylpeyden takia.
"No jos siitä ei oo mitään vaivaa..." sanoin arasti.
"Ei mitään vaivaa! Parempi vaan että joku on myötäkärsimässä Diana- tädin jaarittelusta ja kysymyksillä piinaamisesta." Jessica sanoi vitsaillen.
"Kai mun pitää sitten tulla pelastamaan sut." sanoin nauraen.
"Mutta siitä hyvästä sä saat kyllä auttaa leipomisessa herra." Jessica sanoi vitsaillen.
"Joo, kyllä varmasti autan kunhan vaan pyydät." sanoin.
Jotenkin olin löytänyt taas joulumielen, kun tajusin, että nuin hyväsydämisiä ja anteliaita ihmisiä vielä oli. Eivät läheskään kaikki kutsuneet puoli tuttua kyllään jouluksi. Vähin mitä pystyin tekemään oli auttaa kaikissa järjesteltyissä. Itseasiassa toivoinkin, että pääsisin taas mukaan siihen vilskeeseen.
Aloimme pian lopetella puhelua, kun olimme ensin sopineet pipareidenleipomisaikataulun. Odotin innolla näkeväni Jessican ja olin valmis antamaan tämän juhlapyhän taian tuoda meitä lähemmäs toisiamme, yhteen leimuavan takkatuen ääreen. Kuka tietää vaikka tästä olisikin tulossa se kaikista ikimuistoisin joulu.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 4~
"Hyiiiii!!! Ällöääää!!!" Darcy kiljui kun sain sen osan tarinastani loppuun.
Minä ja Jessica nauroimme. Oli selvästi vielä paljon, mitä tyttö ei vielä ymmärtänyt.
"Ehkä sitten kun tapaat jonkun yhtä ihanan kuin isäsi ymmärrät paremmin." Jessica sanoi Darcylle, edelleen nauraen.
Jessica käveli ovelta lähemmäksi. Hän tuli antamaan minulle pitkän ja intohimoisen suudelman, joka pysyi kuitenkin Darcyn silmille sopivana.
"Tupla hyiiiii!!" möläytti Darcy.
Aloimme taas nauraa Jessican kanssa hermottomasti. Darcy ei pitänyt siitä, mutta leppyi kun otimme hänet väliimme sohvalle. Istuin siinä heidän kanssaan ja tajusin, että tässä olivat kaksi elämäni naista, joista en halunnut koskaan luopua. Hetki oli täydellinen. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi mieheksi, kun minulle oli suotu tällainen perhe.
Oveen koputettiin, eikä hetkeäkään liian aikaisin.
"Kukakohan siellä voisi olla?" Jessica kysyi muka hämmästyneenä.
"Joulukki!" Darcy hihkui malttamattomana saada lahjansa.
Jessica avasi oven ja me kaksi kyllä tiesimme, kuka joulupukin asuun oli sonnustautunut: kukas muukaan kuin Louis.
****************************************************
Kaikki oli alkanut sujua hyvin Jessican kanssa. Meillä oli paljon yhteistä, joten juttua riitti aina. Ne tuokiot piristivät päivääni jatkuvien lehdistötapaamisien ja harjoitusten lomassa. Vaihdoimme puhelinnumerot ja olimme soitelleet jonkin verran keikan jälkeen. Saatoin joskus soittaa jopa ihan ilman syytä ainoastaan kuullakseni hänen äänensä.
Ikävöin Jessicaa, sillä sovimme tapaavamme kiireiden takia seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Olisin halunnut viettää joka hetken hänen kanssaan ennen kuin hän palaa suomeen. Meillä kummallikin oli kuitenkin niin paljon tehtävää: minulla oli tulevan kiertueen harjoituksia ja Jessicalla jouluvalmisteluja tätinsä kanssa.
Pian se kaikki olisi kuitenkin ohi ja pääsisin pitkästä aikaa käymään kotona Holmes Chapelissä. Kaiken hullunmyllyn keskellä se sai minut jaksamaan taas seuraavaan, varmasti yhtä hektiseen vuoteen. Edes sukulaisten ainainen tenttaus ei haitannut, kunhan kaikki olivat paikalla. Tuntuu kuin viime kerrasta kun kävin kotona olisi kulunut ikuisuus.
Joulu oli yksi lempi juhlistani ja olin innoissani ajatuksesta, että kaikki minulle tärkeät ihmiset olisivat kanssani viettämässä sitä. Muuta lahjaa en tarvinnut. Heille olin edelleen se sama Harry kuin ennen X factoria, enkä se poika, jonka saattoi nähdä joka lehden kannessa. He tunsivat minut oikeasti, eivätkä välittäneet kaikista niistä huhuista.
Olin kai jo niin tottunut kaikkeen hypetykseen, että kaipasin ihmisiä, joille saatoin olla ihan vain oma itseni. Kaipasin ihmisiä, jotka olivat kanssani minun itseni takia, jotka eivät vain teeskennelleet pitävänsä minusta, koska olin kuuluisa. Lähelläni oli aina iso piiri ihmisiä, mutta vain muutamiin pystyin todella luottamaan.
Juuri sitä ajateltuani kuulin puhelimeni soivan. Se oli äiti.
"Hei äiti! Miten sä voit?" kysyin pirteästi.
"Harry! Hyvinhän minä voin. Tyypillisiä joulukiireitä vaan pukkaa, mutta kyllä siitä on ennenkin selvitty." äiti sanoi.
Tiesin kyllä, että äiti selviäisi: jo minun ja Gemman lapsuudesta asti lahjatostoksista, pikkuleipien leipomisesta ja muista jouluperinteistä ei ollut koskaan tingitty.
"Rutiinilla se taitaa jo sulta hoitua äiti. Mä pystyn haistamaan pikkuleivät jo puhelimenkin läpi." sanoin vitsaillen.
"Sullahan on sitten pettämätön hajuaisti, tai tunnet vain äitisi erittäin hyvin sillä eka pellillinen on just nostettu uunista." äiti sanoi naureskellen.
Ei tarvittu suuriakaan selvänäkijän taitoja tietääkseen, että äidillä oli aina tapana leipoa lähes kaikki tarjottavat muutamana päivänä ennen joulua. Lisäksi jo kuuluisaksi tulleet vadelmapikkuleivät olivat aina yksi tämän urakan ensimmäisistä leivonnaisista. Niiden tuoksu toi aina mieleen kaikki lapsuuden joulut, jotka olin saanut viettää perheen kanssa.
Puhuimme vielä pitkään kaikesta ja uskalsin jo kertoa Jessicasta. En tietenkään vielä maininnut tyttöystävä- sanaa, vaikka meidän tilanne olikin lupaava. Oli parempi pitää äitiäkin jännityksessä samalla kun tilanne kehittyy.
"Mun on pakko nyt mennä ettei pikkuleivät pala. Rakastan sua ja en malta odotta, että tulet viimein kotiin jouluksi." äiti sanoi nopeaa.
"Hei äiti! Nähdään!" sanoin ja katkaisin puhelun.
Silloin olin niin iloinen, että sentään jokin oli pysynyt entisellään elämässäni. Sentään joulu oli samanlainen ja meillä oli samat perinteet kuin ennenkin. Se toi jotenkin turvaa ja sitä ikävöin. Ikävöin kodin lämpöä, josta olin ollut poissa jo liian kauan. Näin myöhemmin ajateltuna olin jättänyt sen taakseni aivan liian nuorena, koska halusin lähteä toteuttamaan unelmaani.
Myöhemmin sinä päivänä minulle soitettiin ja bändin manageri määräsi meille tiukkaa harjoittelua jo heti jouluaaton jälkeen. Minulla ei siis olisi mahdollisuuttakaan ehtiä käymään kotona, mutta sitä ei voitu ottaa huomioon. Taisin sittenkin viettää ihan uudenlaisen joulun Lontoossa, yksin poikamies boxissani hyvällä tuurilla vain äidin lähettämät pikkuleivät seuranani.
Minä ja Jessica nauroimme. Oli selvästi vielä paljon, mitä tyttö ei vielä ymmärtänyt.
"Ehkä sitten kun tapaat jonkun yhtä ihanan kuin isäsi ymmärrät paremmin." Jessica sanoi Darcylle, edelleen nauraen.
Jessica käveli ovelta lähemmäksi. Hän tuli antamaan minulle pitkän ja intohimoisen suudelman, joka pysyi kuitenkin Darcyn silmille sopivana.
"Tupla hyiiiii!!" möläytti Darcy.
Aloimme taas nauraa Jessican kanssa hermottomasti. Darcy ei pitänyt siitä, mutta leppyi kun otimme hänet väliimme sohvalle. Istuin siinä heidän kanssaan ja tajusin, että tässä olivat kaksi elämäni naista, joista en halunnut koskaan luopua. Hetki oli täydellinen. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi mieheksi, kun minulle oli suotu tällainen perhe.
Oveen koputettiin, eikä hetkeäkään liian aikaisin.
"Kukakohan siellä voisi olla?" Jessica kysyi muka hämmästyneenä.
"Joulukki!" Darcy hihkui malttamattomana saada lahjansa.
Jessica avasi oven ja me kaksi kyllä tiesimme, kuka joulupukin asuun oli sonnustautunut: kukas muukaan kuin Louis.
****************************************************
Kaikki oli alkanut sujua hyvin Jessican kanssa. Meillä oli paljon yhteistä, joten juttua riitti aina. Ne tuokiot piristivät päivääni jatkuvien lehdistötapaamisien ja harjoitusten lomassa. Vaihdoimme puhelinnumerot ja olimme soitelleet jonkin verran keikan jälkeen. Saatoin joskus soittaa jopa ihan ilman syytä ainoastaan kuullakseni hänen äänensä.
Ikävöin Jessicaa, sillä sovimme tapaavamme kiireiden takia seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Olisin halunnut viettää joka hetken hänen kanssaan ennen kuin hän palaa suomeen. Meillä kummallikin oli kuitenkin niin paljon tehtävää: minulla oli tulevan kiertueen harjoituksia ja Jessicalla jouluvalmisteluja tätinsä kanssa.
Pian se kaikki olisi kuitenkin ohi ja pääsisin pitkästä aikaa käymään kotona Holmes Chapelissä. Kaiken hullunmyllyn keskellä se sai minut jaksamaan taas seuraavaan, varmasti yhtä hektiseen vuoteen. Edes sukulaisten ainainen tenttaus ei haitannut, kunhan kaikki olivat paikalla. Tuntuu kuin viime kerrasta kun kävin kotona olisi kulunut ikuisuus.
Joulu oli yksi lempi juhlistani ja olin innoissani ajatuksesta, että kaikki minulle tärkeät ihmiset olisivat kanssani viettämässä sitä. Muuta lahjaa en tarvinnut. Heille olin edelleen se sama Harry kuin ennen X factoria, enkä se poika, jonka saattoi nähdä joka lehden kannessa. He tunsivat minut oikeasti, eivätkä välittäneet kaikista niistä huhuista.
Olin kai jo niin tottunut kaikkeen hypetykseen, että kaipasin ihmisiä, joille saatoin olla ihan vain oma itseni. Kaipasin ihmisiä, jotka olivat kanssani minun itseni takia, jotka eivät vain teeskennelleet pitävänsä minusta, koska olin kuuluisa. Lähelläni oli aina iso piiri ihmisiä, mutta vain muutamiin pystyin todella luottamaan.
Juuri sitä ajateltuani kuulin puhelimeni soivan. Se oli äiti.
"Hei äiti! Miten sä voit?" kysyin pirteästi.
"Harry! Hyvinhän minä voin. Tyypillisiä joulukiireitä vaan pukkaa, mutta kyllä siitä on ennenkin selvitty." äiti sanoi.
Tiesin kyllä, että äiti selviäisi: jo minun ja Gemman lapsuudesta asti lahjatostoksista, pikkuleipien leipomisesta ja muista jouluperinteistä ei ollut koskaan tingitty.
"Rutiinilla se taitaa jo sulta hoitua äiti. Mä pystyn haistamaan pikkuleivät jo puhelimenkin läpi." sanoin vitsaillen.
"Sullahan on sitten pettämätön hajuaisti, tai tunnet vain äitisi erittäin hyvin sillä eka pellillinen on just nostettu uunista." äiti sanoi naureskellen.
Ei tarvittu suuriakaan selvänäkijän taitoja tietääkseen, että äidillä oli aina tapana leipoa lähes kaikki tarjottavat muutamana päivänä ennen joulua. Lisäksi jo kuuluisaksi tulleet vadelmapikkuleivät olivat aina yksi tämän urakan ensimmäisistä leivonnaisista. Niiden tuoksu toi aina mieleen kaikki lapsuuden joulut, jotka olin saanut viettää perheen kanssa.
Puhuimme vielä pitkään kaikesta ja uskalsin jo kertoa Jessicasta. En tietenkään vielä maininnut tyttöystävä- sanaa, vaikka meidän tilanne olikin lupaava. Oli parempi pitää äitiäkin jännityksessä samalla kun tilanne kehittyy.
"Mun on pakko nyt mennä ettei pikkuleivät pala. Rakastan sua ja en malta odotta, että tulet viimein kotiin jouluksi." äiti sanoi nopeaa.
"Hei äiti! Nähdään!" sanoin ja katkaisin puhelun.
Silloin olin niin iloinen, että sentään jokin oli pysynyt entisellään elämässäni. Sentään joulu oli samanlainen ja meillä oli samat perinteet kuin ennenkin. Se toi jotenkin turvaa ja sitä ikävöin. Ikävöin kodin lämpöä, josta olin ollut poissa jo liian kauan. Näin myöhemmin ajateltuna olin jättänyt sen taakseni aivan liian nuorena, koska halusin lähteä toteuttamaan unelmaani.
Myöhemmin sinä päivänä minulle soitettiin ja bändin manageri määräsi meille tiukkaa harjoittelua jo heti jouluaaton jälkeen. Minulla ei siis olisi mahdollisuuttakaan ehtiä käymään kotona, mutta sitä ei voitu ottaa huomioon. Taisin sittenkin viettää ihan uudenlaisen joulun Lontoossa, yksin poikamies boxissani hyvällä tuurilla vain äidin lähettämät pikkuleivät seuranani.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (merry christmas everyone) ~Osa 3~
Heti pakollisten ryhmähalien ja juhlamaljan jälkeen juoksin kiireesti pihalle ja katsoin ympärilleni. Pälyilin kuin hermoheikko, kunnes näin juuri sen ihmisen, jonka toivoinkin kohtaavani. Hymyilin niin kuin olisin juuri voittanut lotossa ja tavallaan olinkin. Jessican löytäminen oli siis sittenkin jopa helpompaa, kuin luulin. Ehkä hänkin oli etsinyt minua.
Jäin tuijottamaan häntä ja yritin kuumeisesti miettiä luontevaa avausrepliikkiä. Tai no ei sillä ollut enää näin pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen väliä mitä sanoisin, kunhan se oli sanoja.
"Ööö.. Hei." sain sanotuksi.
Jessica purskahti nauruun. Yritin tähdätä yksinkertaiseen, mutta tehokkaaseen. Ehken ollut kuitenkaan valinnut parhaita mahdollisisia sanoja tehdäkseni hyvän ensivaikutelman. Kuulostin idiootilta. Piti vain toivoa, että vaikutin hänen näkökulmastaan enemmänkin hurmaavalta, kuin nololta.
"Hei vaan sullekkin." hän sanoi.
Nolostuin. Olin täysin jäässä. En ollut koskaan mennyt niin sanottomaksi kuin nyt. Pakotin taas itseni sanomaan edes jotain, mikä voisi pelastaa tilanteen.
"Täällähän on yllättävän kylmä." sanoin punastellen.
"Joo, mua on paleltanut koko ajan." Jessica sanoi naureskellen.
Olisihan minun pitänyt huomata se: tyttöhän hytisi. Kuinka huomaamaton ja epäkohtalias olinkaan
"Ota tämä. Mulla on muutenkin tarpeeksi kerroksia." sanoin hänelle ojentaen takkini.
Laitoin sen muittamutkitta hänen päälleen. Hänen katseensa oli hämmästynyt, mutta myös kiitollinen. Se puki häntä kauniisti. Pieni myhäys kruunasi kaiken.
"Kiitos. Niin kilttiä sulta." Jessica sanoi hymyillen.
"Mitäs tuosta. Enhän mä voinut antaa sun paleltua." sanoin.
Asetin hitaasti, vähän arkaillen käteni Jessican ympärille. Hän vavahti aluksi hieman, mutta näytti pitävän tästä, joten uskalsin jäädä siihen.
"Kuinka kaukaa sä tulit tänne?" kysyin yrittääkseni virittää pientä keskustelua.
"Itseasiassa mä tulin suomesta asti. Oon viettämässä täällä joulua." hän vastasi.
Suomesta? Olisihan minun pitänyt huomata skandinaaviset piirteet. Oli uskomatonta, että niinkin kaukaa fanimme matkustivat vain nähdäkseen meidät.
"Suomesta? Niin kaukaa? No, ei ainakaan ollut turha reisu kun pääsit laulamaan meidän kanssa vai mitä?" kysyin hieman kiusoittelevaan sävyyn.
"No ei todellakaan! Lontoo on muutenkin niin kaunis kaupunki ja varsinkin tähän aikaan vuodesta." hän sanoi.
"Mä oon samaa mieltä. Siksi mä viihdynki täällä niin hyvin ja onhan se mun työnkin huomioonottaen helpompaa." selitin.
Ne olivat oikeastaan vain positiiviset puolet täällä asumisessa. Pienemmässä paikalla olisi helpompi liikkua ilman joutumatta fanien piirittämäksi. Kaipasin toisinaan omaa rauhaa niin paljon, että oli rentouttavaa käydä kotona aina kun vain pystyin.
"Varmasti. Suomessa ei edes yhtään niin isoa kaupunkia kuin Lontoo, joten pystyn ainoastaan arvaamaan millaista on asua täällä." Jessica sanoi.
Nyt tiesin vähän enemmän tästä suomineidosta, joka oli saapunut elämääni kuin tuhkatuulesta.
"Onko kaikki suomalaiset tytöt yhtä nättejä kun sä?" kysyin.
"Ei, paljon kauniimpia." hän sanoi nauraen.
"Tota mä en kyllä usko." sanoin hymyillen.
Jessican ilme kertoi, että tyttö parka oli mennyt täysi hämilleen. Huomasin Jessican nenänpään punottavan pakkasesta ja ehkä myös kommenttini seurauksena. Hänen hiuksiensa olivat ehtineet huurtua. Se oli suloisinta ikinä.
"Tiedäks vielä mitä? Sä näytät tällä hetkellä erittäin kauniilta lumienkeliltä." sanoin.
Jessica punastui entisestään ja hänen ihonsa suorastaan hehkui.
"Miks... Miks sä sanot nuin?" hän sanoi.
"Koska sä oot entistä suloisempi kun oot hermostunu. Se tekee sun ihosta heleän punaisen." sanoin vitsaillen.
"Kai toi pitäs sitten ottaa kohteliaisuutena." Jessica sanoi nauraen.
Olimme hetken hiljaa, sylikkäin. Vaikka oli kylmä niin toistemme lähellä meillä oli lämmin. Seisoimme siinä niin kuin olisimme jo pitkäaikainen pariskunta. Tuntui kuin niin olisi tarkoitettu. Olimme kuin maalaus, jossa kaikki osat toimivat kokonaisuutena. Sellainen maalaus, johon ulkpuoliset eivät saaneet koskea.
"Halusitko säkin löytää mut?" kysyin sopivalla hetkellä.
"Kyllä. En mä voinut olla näkemättä sua enää." Jessica sanoi.
"En mäkään sua." sanoin.
Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyilimme. Silloin yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa lunta. Lontoossa ei satanut kovinkaan usein lunta ainakaan tässä mittakaavassa. Se oli niin kaunista.
"Se on niin kaunista." Jessica sanoi katsoen taivaalle. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni.
Katsoin Jessicaa ja hän katsoi minua takaisin. Tämä oli kai yksi niistä hetkistä, jolloin tarinan sankarin kuului suudella tyttöä intohimoisesti. Arvoin mielessäni kauan kunnes uskalsin tehdä varovaisen aloitteen, johon Jessica vastasi hempeästi, mutta huumaavasti.
Jäin tuijottamaan häntä ja yritin kuumeisesti miettiä luontevaa avausrepliikkiä. Tai no ei sillä ollut enää näin pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen väliä mitä sanoisin, kunhan se oli sanoja.
"Ööö.. Hei." sain sanotuksi.
Jessica purskahti nauruun. Yritin tähdätä yksinkertaiseen, mutta tehokkaaseen. Ehken ollut kuitenkaan valinnut parhaita mahdollisisia sanoja tehdäkseni hyvän ensivaikutelman. Kuulostin idiootilta. Piti vain toivoa, että vaikutin hänen näkökulmastaan enemmänkin hurmaavalta, kuin nololta.
"Hei vaan sullekkin." hän sanoi.
Nolostuin. Olin täysin jäässä. En ollut koskaan mennyt niin sanottomaksi kuin nyt. Pakotin taas itseni sanomaan edes jotain, mikä voisi pelastaa tilanteen.
"Täällähän on yllättävän kylmä." sanoin punastellen.
"Joo, mua on paleltanut koko ajan." Jessica sanoi naureskellen.
Olisihan minun pitänyt huomata se: tyttöhän hytisi. Kuinka huomaamaton ja epäkohtalias olinkaan
"Ota tämä. Mulla on muutenkin tarpeeksi kerroksia." sanoin hänelle ojentaen takkini.
Laitoin sen muittamutkitta hänen päälleen. Hänen katseensa oli hämmästynyt, mutta myös kiitollinen. Se puki häntä kauniisti. Pieni myhäys kruunasi kaiken.
"Kiitos. Niin kilttiä sulta." Jessica sanoi hymyillen.
"Mitäs tuosta. Enhän mä voinut antaa sun paleltua." sanoin.
Asetin hitaasti, vähän arkaillen käteni Jessican ympärille. Hän vavahti aluksi hieman, mutta näytti pitävän tästä, joten uskalsin jäädä siihen.
"Kuinka kaukaa sä tulit tänne?" kysyin yrittääkseni virittää pientä keskustelua.
"Itseasiassa mä tulin suomesta asti. Oon viettämässä täällä joulua." hän vastasi.
Suomesta? Olisihan minun pitänyt huomata skandinaaviset piirteet. Oli uskomatonta, että niinkin kaukaa fanimme matkustivat vain nähdäkseen meidät.
"Suomesta? Niin kaukaa? No, ei ainakaan ollut turha reisu kun pääsit laulamaan meidän kanssa vai mitä?" kysyin hieman kiusoittelevaan sävyyn.
"No ei todellakaan! Lontoo on muutenkin niin kaunis kaupunki ja varsinkin tähän aikaan vuodesta." hän sanoi.
"Mä oon samaa mieltä. Siksi mä viihdynki täällä niin hyvin ja onhan se mun työnkin huomioonottaen helpompaa." selitin.
Ne olivat oikeastaan vain positiiviset puolet täällä asumisessa. Pienemmässä paikalla olisi helpompi liikkua ilman joutumatta fanien piirittämäksi. Kaipasin toisinaan omaa rauhaa niin paljon, että oli rentouttavaa käydä kotona aina kun vain pystyin.
"Varmasti. Suomessa ei edes yhtään niin isoa kaupunkia kuin Lontoo, joten pystyn ainoastaan arvaamaan millaista on asua täällä." Jessica sanoi.
Nyt tiesin vähän enemmän tästä suomineidosta, joka oli saapunut elämääni kuin tuhkatuulesta.
"Onko kaikki suomalaiset tytöt yhtä nättejä kun sä?" kysyin.
"Ei, paljon kauniimpia." hän sanoi nauraen.
"Tota mä en kyllä usko." sanoin hymyillen.
Jessican ilme kertoi, että tyttö parka oli mennyt täysi hämilleen. Huomasin Jessican nenänpään punottavan pakkasesta ja ehkä myös kommenttini seurauksena. Hänen hiuksiensa olivat ehtineet huurtua. Se oli suloisinta ikinä.
"Tiedäks vielä mitä? Sä näytät tällä hetkellä erittäin kauniilta lumienkeliltä." sanoin.
Jessica punastui entisestään ja hänen ihonsa suorastaan hehkui.
"Miks... Miks sä sanot nuin?" hän sanoi.
"Koska sä oot entistä suloisempi kun oot hermostunu. Se tekee sun ihosta heleän punaisen." sanoin vitsaillen.
"Kai toi pitäs sitten ottaa kohteliaisuutena." Jessica sanoi nauraen.
Olimme hetken hiljaa, sylikkäin. Vaikka oli kylmä niin toistemme lähellä meillä oli lämmin. Seisoimme siinä niin kuin olisimme jo pitkäaikainen pariskunta. Tuntui kuin niin olisi tarkoitettu. Olimme kuin maalaus, jossa kaikki osat toimivat kokonaisuutena. Sellainen maalaus, johon ulkpuoliset eivät saaneet koskea.
"Halusitko säkin löytää mut?" kysyin sopivalla hetkellä.
"Kyllä. En mä voinut olla näkemättä sua enää." Jessica sanoi.
"En mäkään sua." sanoin.
Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyilimme. Silloin yhtäkkiä taivaalta alkoi sataa lunta. Lontoossa ei satanut kovinkaan usein lunta ainakaan tässä mittakaavassa. Se oli niin kaunista.
"Se on niin kaunista." Jessica sanoi katsoen taivaalle. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni.
Katsoin Jessicaa ja hän katsoi minua takaisin. Tämä oli kai yksi niistä hetkistä, jolloin tarinan sankarin kuului suudella tyttöä intohimoisesti. Arvoin mielessäni kauan kunnes uskalsin tehdä varovaisen aloitteen, johon Jessica vastasi hempeästi, mutta huumaavasti.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (Merry christmas everyone) ~Osa 2~
Kävelimme lavalle yhdessä kirkuvien fanien eteen. Keikka alkoi tavalliseen tapaan: kiitimme suuresti yleisöä siitä, että he olivat tulleet paikalle. Se saattoi jo kuulostaa kliseeltä, mutta olimme heille kiitollisuuden velassa kaikesta, mitä he olivat vuoksemme tehneet. Meidän tapamme antaa edes jotain takaisin oli olemalla yhteydessä heihin niin paljon kuin vain kykenimme.
Se väen paljous hämmästytti minua edelleen, vaikka oltiihan me keikkailtu jo yli kolme vuotta. Nämä kaikki ihmiset olivat tulleet tänne vain nähdäkseen meidät ja se sai liikutuksen kyyneleet nousemaan silmiini. Kerta kerran jälkeen saimme esiintyä täysille lavoille ja tietää, kuinka meitä kannetetaan. Tähän ei vaan voinut koskaan tottua.
Esitimme toivotuimpia biisejä täydellä draivilla kuten aina. Se oli viimeinen keikka ennen joulua, emmekä säästelleet mitään. Yleisö oli mukana joka biisissä ja tunnelma oli katossa koko ajan. Tonttulakki oli päässä lähes jokaisella, punaiset valotikut ja jopa jotkut kynttilät valaisivat tilan. Se oli uskomatonta.
Meillä oli ainoastaan hyviä keikkoja, mutta se kerta oli jotenkin monella tapaa erityinen. Se oli ehkä meidän paras koskaan. Se keikka jäi mieleeni kirkkaana kuin valokuva. Esiinnyin pitkästä aikaa sydämeni kylleedestä, enkä niin kuin rutiinilla laulava massa poptähti, vaan niin kuin poika, joka vain rakasti laulamista, rakasti musiikkia.
Tietyllä tavalla se ilta palautti mieleeni kaiken sen, mitä musiikissa rakastinkaan, syyn miksi tein tätä. Se syy ei ollut olla kaikkien tuntema, vaan ainoastaan välittää ilosanomaa siitä, mitä musiikki sai ihmisessä parhaimmillaan aikaan. Toinen sanoma oli, ettei unelmista koskaan saanut luopua riippumatta siitä, kuinka suuria ja tavoittamattomia ne saattoivat olla.
Erään biisin loputtua katseeni jumittui kuin huomaamatta eturivissä olevaan tyttöön. Hän erottui joukosta ainutlaatuisella, luonnollisella kauneudellaan. Näytti siltä, että tässä voisi olla SE tyttö minulle. Kaikki sen hetkiset merkit viittasivat juuri sellaiseen tyttöön, joka oli tyyppiäni: tyttöön jota olin etsinyt. Ujo, mutta silti sielunpalon näki.
Katsoin häntä ja lopulta hän vastasi katseeseeni hymyillen. Se oli kaunein hymy minkä vannon koskaan nähneeni. Joko kuvittelin vain tai meille oli jo kehittynyt sanaton kemia. En tiedä miks juuri Jessica vangitsi katseeni juuri niistä tytöistä, mutta olen iloinen, että niin kävi. Iskin silmää ja kuulin hänen kikattavan kuplivasti. Se oli siinä- olin myyty!
Siinä vaiheessa tiesin jo, että muut pojat olivat huomanneet tuijotukseni. Huomioni oli jossain aivan muualla. Biisi loppui, mutta olin aivan liian keskittynyt tuntemuksiini, etten kyennyt reagoimaan mitenkään.
"Hei! Sinä siellä! Eturivin tyttö!" Niall sanoi mikkiin.
Havahduin ja ajattelin, että mitä helvettiä se nyt aikoo.
"Harry selvästi tahtoo sut lavalle, joten alappa tulla sieltä!" Niall jatkoi pirullinen virne kasvoillaan.
Jessica näytti vähintäänkin hämmästyneeltä, mutta kiipesi lopulta lavalle. Kaikki taputtivat. Tunsin sydämeni pamppailevan ulos rinnastani. Näin hänen kasvonsa entistä tarkemmin ja rakastuin oitis. Vielä lähempänä pystyin haistamaan hänen tuoksunsa, jossa oli juuri sopivasti vaniljaa ja liljoja. Tismalleen sellaisesta tuoksusta mä tytöillä tykkäsin.
Seisoimme vierekkäin ja seuraava biisi- itseasiassa illan viimeinen alkoi soida. Se oli last first kiss. Hän lauloi kanssamme ihan kuin olisi kuudes jäsen. Hänen äänensä täydensi meitä harmonioillaan. Hän sai aikaan kokonaan uuden tulkinnan enkelin äänellään, joka löi kaikki ällikällä. Se sopi täydellisesti hänen siroon, viehättävään olemukseensa.
Hämmästelin edelleen hänen kauneuttaan yhdistettynä vaettuun lahjakkuuteen, joka pääsi nyt esille. Se sai minut melkein haukkomaan henkeäni. Tällaisia tyttöjä ei tavannut ihan joka päivä. Hän näytti selvästi kotonakudotussa nallevillapaidassa, farkuissa ja korkokengissä samalla hellyyttävän suloiselta, mutta naisellisen kauniilta. Missä hän oli ollut koko elämäni?
Biisin lopuksi kumarsimme ja kaikki taputtivat.
"Mikä sun nimi on kaunokainen?" kysyin hymyillen, ojentaen mikin tytölle.
"Jessica." tyttö vastasi.
Katsoimme toisiamme silmiin yhden hyvin tunnelmallisen hetken ajan, kunnes Liam otti mikin.
"Annetaan isot ablodit Jessicalle!" Liam huusi ja sai yleisön mylvimään.
Jessica meni selvästi hämilleen kaikssta huomiosta. Ihan suotta kainosteli: hän oli kaiken suosion ansainnut.
"Se oli sitten siinä! Hyvää yötä Lontoo!" Niall sanoi ja katosimme backstagelle.
Jessica ei tullut mukaamme, eikä minulla riittänyt rohkeutta pyytää sitä. Kun keikka sitten päättyi tunteeni olivat ristiriitaiset, mutta yhdestä asiasta olin varma: minun oli etsittävä hänet käsiini. Minun oli jollain tavalla vielä voitettava se tyttö omakseni. Tämä ei saanut jäädä ainoaksi kerraksi kun tapaamme.
Se väen paljous hämmästytti minua edelleen, vaikka oltiihan me keikkailtu jo yli kolme vuotta. Nämä kaikki ihmiset olivat tulleet tänne vain nähdäkseen meidät ja se sai liikutuksen kyyneleet nousemaan silmiini. Kerta kerran jälkeen saimme esiintyä täysille lavoille ja tietää, kuinka meitä kannetetaan. Tähän ei vaan voinut koskaan tottua.
Esitimme toivotuimpia biisejä täydellä draivilla kuten aina. Se oli viimeinen keikka ennen joulua, emmekä säästelleet mitään. Yleisö oli mukana joka biisissä ja tunnelma oli katossa koko ajan. Tonttulakki oli päässä lähes jokaisella, punaiset valotikut ja jopa jotkut kynttilät valaisivat tilan. Se oli uskomatonta.
Meillä oli ainoastaan hyviä keikkoja, mutta se kerta oli jotenkin monella tapaa erityinen. Se oli ehkä meidän paras koskaan. Se keikka jäi mieleeni kirkkaana kuin valokuva. Esiinnyin pitkästä aikaa sydämeni kylleedestä, enkä niin kuin rutiinilla laulava massa poptähti, vaan niin kuin poika, joka vain rakasti laulamista, rakasti musiikkia.
Tietyllä tavalla se ilta palautti mieleeni kaiken sen, mitä musiikissa rakastinkaan, syyn miksi tein tätä. Se syy ei ollut olla kaikkien tuntema, vaan ainoastaan välittää ilosanomaa siitä, mitä musiikki sai ihmisessä parhaimmillaan aikaan. Toinen sanoma oli, ettei unelmista koskaan saanut luopua riippumatta siitä, kuinka suuria ja tavoittamattomia ne saattoivat olla.
Erään biisin loputtua katseeni jumittui kuin huomaamatta eturivissä olevaan tyttöön. Hän erottui joukosta ainutlaatuisella, luonnollisella kauneudellaan. Näytti siltä, että tässä voisi olla SE tyttö minulle. Kaikki sen hetkiset merkit viittasivat juuri sellaiseen tyttöön, joka oli tyyppiäni: tyttöön jota olin etsinyt. Ujo, mutta silti sielunpalon näki.
Katsoin häntä ja lopulta hän vastasi katseeseeni hymyillen. Se oli kaunein hymy minkä vannon koskaan nähneeni. Joko kuvittelin vain tai meille oli jo kehittynyt sanaton kemia. En tiedä miks juuri Jessica vangitsi katseeni juuri niistä tytöistä, mutta olen iloinen, että niin kävi. Iskin silmää ja kuulin hänen kikattavan kuplivasti. Se oli siinä- olin myyty!
Siinä vaiheessa tiesin jo, että muut pojat olivat huomanneet tuijotukseni. Huomioni oli jossain aivan muualla. Biisi loppui, mutta olin aivan liian keskittynyt tuntemuksiini, etten kyennyt reagoimaan mitenkään.
"Hei! Sinä siellä! Eturivin tyttö!" Niall sanoi mikkiin.
Havahduin ja ajattelin, että mitä helvettiä se nyt aikoo.
"Harry selvästi tahtoo sut lavalle, joten alappa tulla sieltä!" Niall jatkoi pirullinen virne kasvoillaan.
Jessica näytti vähintäänkin hämmästyneeltä, mutta kiipesi lopulta lavalle. Kaikki taputtivat. Tunsin sydämeni pamppailevan ulos rinnastani. Näin hänen kasvonsa entistä tarkemmin ja rakastuin oitis. Vielä lähempänä pystyin haistamaan hänen tuoksunsa, jossa oli juuri sopivasti vaniljaa ja liljoja. Tismalleen sellaisesta tuoksusta mä tytöillä tykkäsin.
Seisoimme vierekkäin ja seuraava biisi- itseasiassa illan viimeinen alkoi soida. Se oli last first kiss. Hän lauloi kanssamme ihan kuin olisi kuudes jäsen. Hänen äänensä täydensi meitä harmonioillaan. Hän sai aikaan kokonaan uuden tulkinnan enkelin äänellään, joka löi kaikki ällikällä. Se sopi täydellisesti hänen siroon, viehättävään olemukseensa.
Hämmästelin edelleen hänen kauneuttaan yhdistettynä vaettuun lahjakkuuteen, joka pääsi nyt esille. Se sai minut melkein haukkomaan henkeäni. Tällaisia tyttöjä ei tavannut ihan joka päivä. Hän näytti selvästi kotonakudotussa nallevillapaidassa, farkuissa ja korkokengissä samalla hellyyttävän suloiselta, mutta naisellisen kauniilta. Missä hän oli ollut koko elämäni?
Biisin lopuksi kumarsimme ja kaikki taputtivat.
"Mikä sun nimi on kaunokainen?" kysyin hymyillen, ojentaen mikin tytölle.
"Jessica." tyttö vastasi.
Katsoimme toisiamme silmiin yhden hyvin tunnelmallisen hetken ajan, kunnes Liam otti mikin.
"Annetaan isot ablodit Jessicalle!" Liam huusi ja sai yleisön mylvimään.
Jessica meni selvästi hämilleen kaikssta huomiosta. Ihan suotta kainosteli: hän oli kaiken suosion ansainnut.
"Se oli sitten siinä! Hyvää yötä Lontoo!" Niall sanoi ja katosimme backstagelle.
Jessica ei tullut mukaamme, eikä minulla riittänyt rohkeutta pyytää sitä. Kun keikka sitten päättyi tunteeni olivat ristiriitaiset, mutta yhdestä asiasta olin varma: minun oli etsittävä hänet käsiini. Minun oli jollain tavalla vielä voitettava se tyttö omakseni. Tämä ei saanut jäädä ainoaksi kerraksi kun tapaamme.
torstai 5. joulukuuta 2013
Let me be your last first kiss (Merry Christmas everyone) ~Osa 1~
Oli jouluaatto ilta. Olin sytyttänyt takkaan tulen ja istui sen edessä jakkaralla lämmitellen ja tuijottaen liekkien leikittelyä kaikessa rauhassa. Se latasi kaikessa yksinkertaisuudessaan akkuja paremmin kuin mikään muu. Tämä oli yksi lempi hetkistäni joulussa: ilta jolloin kaikki tohina oli loppunut. Jouluateria oli syöty, vatsa oli täynnä, olo oli lämmin ja mukava.
Päälläni oli villapaita, jonka iso-äitini oli kutonut isälleni vuosia sitten. Se oli ennen ollut aivan liian suuri, mutta nyt ainoastaan vain mukavan väljä. Siitä oli tullut jo melkein perinne, jota olin jatkanut nykypäivään asti. Tämä oli ensimmäinen vuosi kun päätin käyttää sitä. Halusin siirtää edes jotain oman lapsuuteni perinteitä omaan perheeseeni.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä oli täysin hiljaista. Vallitsi odotuksen tunnelma, jonka rikkoi yksi lempi äänistäni.
"Isiiii! Mä en jaksa odottaa enää sekuntiakaan! Millon joulupukki tulee?!" Darcy kysyi minulta.
Raukka pieni oli touhottanut koko joulukuun ja alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Olin itsekkin ihan samanlainen pienenä. Kai tyttö oli sentään jotain perinyt minultakin.
"Eiköhän se pian ilmesty kulta." vastasin salaperäisenä tyttärelleni.
Hän tyytyi vastaukseeni ainakin toistaiseksi ja meni jatkamaan leikkejään. Sitä katsoessa sydämeni lämpeni niin kuin aina Darcyn lähellä. En osannut nuorempana kuvitellakkaan, millaista isyys olisi. Nyt nautin kuitenkin joka sekunnista, enkä vaihtaisi yhtään hetkeä pois. Darcy on maailman suloisin pikku tyttö ja rakastan häntä sanoinkuvailemattoman paljon.
Ajattelin tänä jouluna kertoa Darcylle erilaisen joulutarinan- Minun ja Jessican tarinan.
"Darcy, kulta, ole hyvä ja istu sohvalle. Minulla on sinulle joulutarina kerrottavana." sanoin, yrittäen kuulostaa hyvin isälliseltä.
"Ai sellaisen joulupukista, Petteri Punakuonosta ja tontuista?" Darcy kysyi kuulostaen ihan kuin pieneltä enkeliltä.
"Ei vaan minusta ja äidistäsi, siitä kuinka me tapasimme." kerroin.
"Aa. Kerro!" Darcy sanoi vähän ihmetellen, mutta kuulostaen innostuneelta.
Näin Jessican hymyilevän minulle kauempaa keittiön ovensuusta. Hän näytti aivan yhtä kauniilta, kuin sinä iltana 13 vuotta sitten.
Tarina sijoittuu lontooseen muutamia päiviä ennen jouluaattoa 2013. Minulla ja pojilla oli alkamassa joulukeikka aivan niillä hetkillä. Kaikki huikeat kimalle koristeet, muut lavasteet, esiintymisasut, mikit, kaikki oli valmista ja pian kipusimme lavalle taas suuren yleisön eteen. Ei ehkä niin ison kuin joillain keikoilla, mutta silti meitä oli tultu katsomaan ympäri maata.
Jokainen odotti innolla näkevänsä meidät esittämässä omien biisiemme lisäksi myös kauneimpia joululauluja. Itseasiassa olin itsekkin aika innoissani siitä. Joulu oli mun lempi aikaa vuodesta. Sai viettää aikaa perheen kanssa ilman kiireitä. Kaikista julkisista esiintymisistä ja keikoista oli vähän myös pientä taukoa.
Siinä ollessani mietin paljon bändin yhteistä matkaa ja kaikkea mitä oli tapahtunut. Me kaikki olimme kasvaneet niin paljon esiintyjinä, kuin myös ihmisinä. Emme olleet enää ne samat elämää näkemättömät pojat kuin silloin kolme ja puoli vuotta sitten: olimme esiityjiä. Se oli ainoa, mitä koskaan olin halunnut tehdä.
Tuntui kuin vasta eilen meidät olisi laitettu bändiksi X- factorissa ja olisimme vasta matkalla menestykseen. En voinut vielä tuolloinkaan uskoa, että olin toteuttanut unelmani ja olin osa maailman suosituinta poikabändiä. En ollut hetkeäkään pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Kaikki muistot siltä ajalta palasivat aina mieleeni joka kerta kun astuimme lavalle.
Tietyt unelmat olivat jääneet odottamaan tulevaa, mutta en ollut katkera siitä sillä ehkä niistä se kaikista suurin toteutui. Ei haitannut, vaikken ollut koskaan mennyt collegeen niin kuin suunnittelin. Sille tulisi vielä aikansa ja ehkä silloin myös minulla olisi aikaa keskittyä myös tyttöhöin. Nyt minulla ei olisi edes aikaa oikealle suhteelle.
Tyttöjä toki parveili ympärilläni koko ajan, mutta tarkoitan todellista tutustumista johonkuhun. Niin että voisimme mennä ihan oikeille treffeille ja tutustua. Tällä hetkellä se oli vain haave kun otti huomioon työni. Ei ollut mahdollista mennä ravintolaan jonkun kanssa ilman juorusivulle päätymistä. Harva tyttö edes lähtisi siihen pyöritykseen.
"Hei Harry!" muistan Louisin huutaneen.
Havahduin peilin äärestä ja käänsin katseeni kohti ovea, josta Louis oli marssinut sisään.
"Mitä nyt Lou?" kysyin melkein vihaisena.
Hän tiesi mun leijailleen omissa ajatuksissani ja oli tyytyväinen saadessaan mut ruotuun.
"Eiköhän se hiusten pöyhiminen jo riitä. It's showtime!" hän jatkoi hymyillen ja liukui tyytyväisenä ulos ovesta.
Katsoin vielä itseäni peilistä pöyhien hiuksiani ja psyykaten. Olin enemmän kuin valmis antamaan faneille kunnon shown. Aioin nauttia lavalla niin kuin tämä olisi meidän viimeinen keikka. Astelin lähemmäs lavaa itsevarmana. Olisimpa vain silloin tiennyt, että tuleva vaimoni, elämäni rakkaus, tyttäreni äiti, olisi katsomossa sinä iltana.
Päälläni oli villapaita, jonka iso-äitini oli kutonut isälleni vuosia sitten. Se oli ennen ollut aivan liian suuri, mutta nyt ainoastaan vain mukavan väljä. Siitä oli tullut jo melkein perinne, jota olin jatkanut nykypäivään asti. Tämä oli ensimmäinen vuosi kun päätin käyttää sitä. Halusin siirtää edes jotain oman lapsuuteni perinteitä omaan perheeseeni.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä oli täysin hiljaista. Vallitsi odotuksen tunnelma, jonka rikkoi yksi lempi äänistäni.
"Isiiii! Mä en jaksa odottaa enää sekuntiakaan! Millon joulupukki tulee?!" Darcy kysyi minulta.
Raukka pieni oli touhottanut koko joulukuun ja alkoi jo käydä kärsimättömäksi. Olin itsekkin ihan samanlainen pienenä. Kai tyttö oli sentään jotain perinyt minultakin.
"Eiköhän se pian ilmesty kulta." vastasin salaperäisenä tyttärelleni.
Hän tyytyi vastaukseeni ainakin toistaiseksi ja meni jatkamaan leikkejään. Sitä katsoessa sydämeni lämpeni niin kuin aina Darcyn lähellä. En osannut nuorempana kuvitellakkaan, millaista isyys olisi. Nyt nautin kuitenkin joka sekunnista, enkä vaihtaisi yhtään hetkeä pois. Darcy on maailman suloisin pikku tyttö ja rakastan häntä sanoinkuvailemattoman paljon.
Ajattelin tänä jouluna kertoa Darcylle erilaisen joulutarinan- Minun ja Jessican tarinan.
"Darcy, kulta, ole hyvä ja istu sohvalle. Minulla on sinulle joulutarina kerrottavana." sanoin, yrittäen kuulostaa hyvin isälliseltä.
"Ai sellaisen joulupukista, Petteri Punakuonosta ja tontuista?" Darcy kysyi kuulostaen ihan kuin pieneltä enkeliltä.
"Ei vaan minusta ja äidistäsi, siitä kuinka me tapasimme." kerroin.
"Aa. Kerro!" Darcy sanoi vähän ihmetellen, mutta kuulostaen innostuneelta.
Näin Jessican hymyilevän minulle kauempaa keittiön ovensuusta. Hän näytti aivan yhtä kauniilta, kuin sinä iltana 13 vuotta sitten.
Tarina sijoittuu lontooseen muutamia päiviä ennen jouluaattoa 2013. Minulla ja pojilla oli alkamassa joulukeikka aivan niillä hetkillä. Kaikki huikeat kimalle koristeet, muut lavasteet, esiintymisasut, mikit, kaikki oli valmista ja pian kipusimme lavalle taas suuren yleisön eteen. Ei ehkä niin ison kuin joillain keikoilla, mutta silti meitä oli tultu katsomaan ympäri maata.
Jokainen odotti innolla näkevänsä meidät esittämässä omien biisiemme lisäksi myös kauneimpia joululauluja. Itseasiassa olin itsekkin aika innoissani siitä. Joulu oli mun lempi aikaa vuodesta. Sai viettää aikaa perheen kanssa ilman kiireitä. Kaikista julkisista esiintymisistä ja keikoista oli vähän myös pientä taukoa.
Siinä ollessani mietin paljon bändin yhteistä matkaa ja kaikkea mitä oli tapahtunut. Me kaikki olimme kasvaneet niin paljon esiintyjinä, kuin myös ihmisinä. Emme olleet enää ne samat elämää näkemättömät pojat kuin silloin kolme ja puoli vuotta sitten: olimme esiityjiä. Se oli ainoa, mitä koskaan olin halunnut tehdä.
Tuntui kuin vasta eilen meidät olisi laitettu bändiksi X- factorissa ja olisimme vasta matkalla menestykseen. En voinut vielä tuolloinkaan uskoa, että olin toteuttanut unelmani ja olin osa maailman suosituinta poikabändiä. En ollut hetkeäkään pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Kaikki muistot siltä ajalta palasivat aina mieleeni joka kerta kun astuimme lavalle.
Tietyt unelmat olivat jääneet odottamaan tulevaa, mutta en ollut katkera siitä sillä ehkä niistä se kaikista suurin toteutui. Ei haitannut, vaikken ollut koskaan mennyt collegeen niin kuin suunnittelin. Sille tulisi vielä aikansa ja ehkä silloin myös minulla olisi aikaa keskittyä myös tyttöhöin. Nyt minulla ei olisi edes aikaa oikealle suhteelle.
Tyttöjä toki parveili ympärilläni koko ajan, mutta tarkoitan todellista tutustumista johonkuhun. Niin että voisimme mennä ihan oikeille treffeille ja tutustua. Tällä hetkellä se oli vain haave kun otti huomioon työni. Ei ollut mahdollista mennä ravintolaan jonkun kanssa ilman juorusivulle päätymistä. Harva tyttö edes lähtisi siihen pyöritykseen.
"Hei Harry!" muistan Louisin huutaneen.
Havahduin peilin äärestä ja käänsin katseeni kohti ovea, josta Louis oli marssinut sisään.
"Mitä nyt Lou?" kysyin melkein vihaisena.
Hän tiesi mun leijailleen omissa ajatuksissani ja oli tyytyväinen saadessaan mut ruotuun.
"Eiköhän se hiusten pöyhiminen jo riitä. It's showtime!" hän jatkoi hymyillen ja liukui tyytyväisenä ulos ovesta.
Katsoin vielä itseäni peilistä pöyhien hiuksiani ja psyykaten. Olin enemmän kuin valmis antamaan faneille kunnon shown. Aioin nauttia lavalla niin kuin tämä olisi meidän viimeinen keikka. Astelin lähemmäs lavaa itsevarmana. Olisimpa vain silloin tiennyt, että tuleva vaimoni, elämäni rakkaus, tyttäreni äiti, olisi katsomossa sinä iltana.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Forbidden colours ~Osa 5~
Sen suudelman jälkeen kumpikin unohti aiemman agressionsa. Ei meillä ollut syytä pyrkaa sitä toisiimme tuolla tavalla, varsinkin kun tarkoituksena oli keskustella järkevästi. Olimme sanoneet suutuksissamme asioita, joita emme täysin tarkoittaneen. Kummallakin oli anteeksipyydettävää, mutta se oli nyt toissijaista. Tärkeintä oli että kaikki oli nyt hyvin.
Lopuksi halasimme pitkään kylmässä ja kirpeässä ulkoilmassa kunnes lopulta lähdimme kummatkin omille teillemme. Se oli hyvä ja oikeastaan lohdullinen loppu vaiherikkaalle illalle, joka oli kyllä tullut tarpeeseen. Nyt ymmärsin Louisia paremmin, osasin tavallaan katsoa maailmaa hänen silmillään ja tiedän, että sama toimi myös toisinpäin.
Ja mitä tuli siihen lehdistötilaisuuteen niin se unohdettiin ja parempi niin. Se oli oikea päätös: mäkin kyllä tajusin sen nyt. Ei ollut sen aika vielä. Ehkä jonain päivänä, mutta ei huomenna. Ehkä sinä päivänä kun me molemmat olimme oikeasti valmiita siihen. Päivänä jona olimme myös viimein valmiita sitotumaan toisiimme.
Emme halunneet lietsoa tällä hetkellä turhaa draamaa vielä entisen lisäksi. Jos kaikki yhtäkkiä paljastuisi nyt niin ajoitus olisi mitä huonoin. Eikä mitään tällaista sitäpaitsi voinut räjäyttää kuin pommia vaan meidän oli lämmiteltävä hieman, annettava hienovaraisia vinkkejä ensin ja siten voittaa ihmiset puolellemme. Saisimme heidät uskomaan meihin.
Ehkä siten nekin, jotka eivät halua nähdä meitä yhdessä näkisivät, ymmärtäisivät tilanteen oikean laidan: näkisivät, että minä ja Louis todella olimme rakastuneita, kaikkia oletuksia todennäköisyyksiä vastaan. Siltikin monet varmasti hylkäisivät meidät, mutta ainakin olisimme yrittäneet parhaamme mukaan minimoida vahingon. Loppujenlopuksi se ei tule miellyttämään kaikkia.
Toki olin surullinen, että toistaiseksi asiat menivät näin, mutta toivoa oli yhä. Pelolla ei ollut sijaa niin kauan kun oli toivoa. En välittänyt kuinka kuaan siihen menisi, tai mitä se vaatisi, mutta halusin Louisin kanssa. Ainoastaan Louisin, niin mahdottomalta se kuulostikin, kun otetaan huomioon kaikki asianhaarat.
En välittänyt muiden mielipiteistä: halusin olla miehen kanssa, joka sai mun sydämen pamppailemaan vielä näiden vaikeiden aikojen ja kaiken koetun jälkeen. Kuulin piipityksen ja tajusin sen olevan viestiääneni. Siinä paha missä mainitaan.
"Sori vielä etten oo ollu viime aikoina paras ystävä/poikaystävä, mutta kuten jo toivottavasti näit mä yritän. Mä todella yritän. Eikä tää ei oo meidän loppu: kaukana siitä. Meillä on vielä paljon koettavaa ja nähtävää yhdessä kuomaseni. Ps. Vieläkin hyytelönä mun super romantisesta tempusta? ;) Sinua ajatellen, Louis."
Hymyilin näytölle. Louis sitten osasi vetää herkänkin viestin loppuun sopivan vitsin.
"No, no äläpä nyt itsestäs vielä liikoja luule, mutta sanotaanko näin, että hyvältä maistui. ;) Keilaamaan poikien kanssa huomenna sen lehdistötilaisuuden jälkeen? xxx H"
Oli tietenkin liian riskialtista mennä kahdestaan, mutta ei muiden bändin poikien seura haitannut. Heitäkin olin viime aikoina nähnyt aivan liian vähän. Ehdittäisiin me mennä Louisin kanssa kunnon treffeille myöhemminkin: ensimmäistä kertaa ihan kahdestaan.
"Totta hitossa! Jos me kaks saadaan olla joukkue niin muut häviää kuus nolla. -L"
Se oli totta. Me oltiin kuin luonnonvoima, jopa keilaamisessa. Jos meidät laitetaan yhteen niin syntyy tulta ja tappuraa, riittaa ja sovintoa, mutta hyvällä tavalla. Laatuaika mitä parhaimassa seurassa ja jos hyvin käy niin ilman kameroita tuli kyllä tarpeeseen.
"Se on sitten sovittu! Nuku hyvin Boobear! ;) -H"
"Samoin sinä Haz! ;) Nää unia mun karvajaloista :P -L"
Varmasti näkisin ainakin tuon kommentin jälkeen! Naurahdin ja laitoin puhelimen pois. Olin aikeissa mennä viimein nukkumaan, kunnes huomasin jotain ilmestyneen oven kynnyksellä, mitä en huomannut aiemmin. Vedin äkkiä takin päälleni ja menin ulos. Nosti sen ja aloin nauraa. Se oli paketti taco muroja. Niiden päälle oli kirjoitettu lappu.
"Yritin olla antamatta mitään 'neitimäistä' kuten suklaata ja tarkotuksena oli antaa jotain mille on oikeasti käyttöä, joten tää on lopputulos. Pikku linnut kertoi, että nää on sun lemppareita, joten syö pois! Ps. ne on varmaan jo jäätyny siihen mennessä kun näät tän, joten kannattaa sulattaa ensin -Tonttu."
Ei ollut hankala arvata, keneltä tämä lähetys oli. Ei kukaan muu kuin Louis antais tällasta lahjaa, tiennyt että mä rakastin tacoja kaikissa muodoissa, tai kirjoittanut tuolla käsialalla. Hän oli varmaan jättänyt sen, ennen kuin mä tulin kotiin.
"Kiitti Lou. Mulla ei oo ainakaan nälkä vielä pitkään aikaan." sanoin itsekseni.
Lopuksi halasimme pitkään kylmässä ja kirpeässä ulkoilmassa kunnes lopulta lähdimme kummatkin omille teillemme. Se oli hyvä ja oikeastaan lohdullinen loppu vaiherikkaalle illalle, joka oli kyllä tullut tarpeeseen. Nyt ymmärsin Louisia paremmin, osasin tavallaan katsoa maailmaa hänen silmillään ja tiedän, että sama toimi myös toisinpäin.
Ja mitä tuli siihen lehdistötilaisuuteen niin se unohdettiin ja parempi niin. Se oli oikea päätös: mäkin kyllä tajusin sen nyt. Ei ollut sen aika vielä. Ehkä jonain päivänä, mutta ei huomenna. Ehkä sinä päivänä kun me molemmat olimme oikeasti valmiita siihen. Päivänä jona olimme myös viimein valmiita sitotumaan toisiimme.
Emme halunneet lietsoa tällä hetkellä turhaa draamaa vielä entisen lisäksi. Jos kaikki yhtäkkiä paljastuisi nyt niin ajoitus olisi mitä huonoin. Eikä mitään tällaista sitäpaitsi voinut räjäyttää kuin pommia vaan meidän oli lämmiteltävä hieman, annettava hienovaraisia vinkkejä ensin ja siten voittaa ihmiset puolellemme. Saisimme heidät uskomaan meihin.
Ehkä siten nekin, jotka eivät halua nähdä meitä yhdessä näkisivät, ymmärtäisivät tilanteen oikean laidan: näkisivät, että minä ja Louis todella olimme rakastuneita, kaikkia oletuksia todennäköisyyksiä vastaan. Siltikin monet varmasti hylkäisivät meidät, mutta ainakin olisimme yrittäneet parhaamme mukaan minimoida vahingon. Loppujenlopuksi se ei tule miellyttämään kaikkia.
Toki olin surullinen, että toistaiseksi asiat menivät näin, mutta toivoa oli yhä. Pelolla ei ollut sijaa niin kauan kun oli toivoa. En välittänyt kuinka kuaan siihen menisi, tai mitä se vaatisi, mutta halusin Louisin kanssa. Ainoastaan Louisin, niin mahdottomalta se kuulostikin, kun otetaan huomioon kaikki asianhaarat.
En välittänyt muiden mielipiteistä: halusin olla miehen kanssa, joka sai mun sydämen pamppailemaan vielä näiden vaikeiden aikojen ja kaiken koetun jälkeen. Kuulin piipityksen ja tajusin sen olevan viestiääneni. Siinä paha missä mainitaan.
"Sori vielä etten oo ollu viime aikoina paras ystävä/poikaystävä, mutta kuten jo toivottavasti näit mä yritän. Mä todella yritän. Eikä tää ei oo meidän loppu: kaukana siitä. Meillä on vielä paljon koettavaa ja nähtävää yhdessä kuomaseni. Ps. Vieläkin hyytelönä mun super romantisesta tempusta? ;) Sinua ajatellen, Louis."
Hymyilin näytölle. Louis sitten osasi vetää herkänkin viestin loppuun sopivan vitsin.
"No, no äläpä nyt itsestäs vielä liikoja luule, mutta sanotaanko näin, että hyvältä maistui. ;) Keilaamaan poikien kanssa huomenna sen lehdistötilaisuuden jälkeen? xxx H"
Oli tietenkin liian riskialtista mennä kahdestaan, mutta ei muiden bändin poikien seura haitannut. Heitäkin olin viime aikoina nähnyt aivan liian vähän. Ehdittäisiin me mennä Louisin kanssa kunnon treffeille myöhemminkin: ensimmäistä kertaa ihan kahdestaan.
"Totta hitossa! Jos me kaks saadaan olla joukkue niin muut häviää kuus nolla. -L"
Se oli totta. Me oltiin kuin luonnonvoima, jopa keilaamisessa. Jos meidät laitetaan yhteen niin syntyy tulta ja tappuraa, riittaa ja sovintoa, mutta hyvällä tavalla. Laatuaika mitä parhaimassa seurassa ja jos hyvin käy niin ilman kameroita tuli kyllä tarpeeseen.
"Se on sitten sovittu! Nuku hyvin Boobear! ;) -H"
"Samoin sinä Haz! ;) Nää unia mun karvajaloista :P -L"
Varmasti näkisin ainakin tuon kommentin jälkeen! Naurahdin ja laitoin puhelimen pois. Olin aikeissa mennä viimein nukkumaan, kunnes huomasin jotain ilmestyneen oven kynnyksellä, mitä en huomannut aiemmin. Vedin äkkiä takin päälleni ja menin ulos. Nosti sen ja aloin nauraa. Se oli paketti taco muroja. Niiden päälle oli kirjoitettu lappu.
"Yritin olla antamatta mitään 'neitimäistä' kuten suklaata ja tarkotuksena oli antaa jotain mille on oikeasti käyttöä, joten tää on lopputulos. Pikku linnut kertoi, että nää on sun lemppareita, joten syö pois! Ps. ne on varmaan jo jäätyny siihen mennessä kun näät tän, joten kannattaa sulattaa ensin -Tonttu."
Ei ollut hankala arvata, keneltä tämä lähetys oli. Ei kukaan muu kuin Louis antais tällasta lahjaa, tiennyt että mä rakastin tacoja kaikissa muodoissa, tai kirjoittanut tuolla käsialalla. Hän oli varmaan jättänyt sen, ennen kuin mä tulin kotiin.
"Kiitti Lou. Mulla ei oo ainakaan nälkä vielä pitkään aikaan." sanoin itsekseni.
tiistai 3. joulukuuta 2013
Forbidden colours ~Osa 4~
Hetken aikaa olimme vain siinä, ihan kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Ihan kuin maailmassa olisi todella vain me kaksi, eikä muuta tarvittaisi. Istuimme vain, lähekkäin, ilman tarvetta sanoa juuri silloin yhtään mitään. Vain sanatonta ymmärtämistä. Tällaisia hetkiä meillä ei ollut suoraansanottuna ollut viime aikoina liikaakaan.
Pitelin Louisia käsivarsillani kuin rikkinäistä nukkea. Se oli jollain tavalla surullisen kaunista. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että joskus Louisillakin oli oikeus olla heikko ja näyttää haavansa, jolloin mun taas oli puolestaan oltava vahtava. Se meidän suhteen avain oli: me tehtiin toisistamme vahvoja silloin kun tilanne oli huonoimmillaan.
"Harry." Louis sanoi yhtäkkiä.
"Niin?" kysyin.
"Mä haluisin olla näin aina. Sun lohdutettavana ilman pelkoa ulkopuolisten mielipiteistä. Ilman huolta huomisesta" Louis sanoi.
Se oli ensimmäinen kerta kun Louis tunnusti haluavansa olla mun kanssa.
"Niin mäkin toivoisin ja jos me vaan halutaan niin tällä voi olla kivulias, mutta lopulta onnellinen ratkaisu." sanoin hieman vihjailevaan sävyyn, viitateen tukevaan lehdistötilaisuuteen.
Louis nosti päänsä, ollen jo ilmeestä päätellen jälleen oma kipakka itsensä.
"Mitä hittoa sä oikein suunnittelet?" Louis kysyi äkäisesti, mutta uteliaana kuuleman mun suunnitelmasta.
"Äää, unoha mitä mä sanoin. Se olis ihan liian dramaattinen tapa ja tuskin sä edes suostut siihen." sanoin.
"Kerro silti." Louis sanoi tivaten.
"No, meillähän on se lehdistötilaisuus muutaman päivän päästä..." aloitin, mutta tiesin Louisin arvaavan lopun.
"Ja sä haluaisit meidän tulevan julki siellä?" Louis kysyi painokkaasti.
"Niin." sanoin.
Heti sanottuani sen ääneen aloin itsekkin katua edes harkinneeni koko asiaa. Tuntui itsekkäältä edes ehdottaa moista tietäen, miten Louis siihen suhtautuisi.
"Ei, ei, ei, ei, vaan ei." Louis sanoi.
"Miksi ei?" kysyin kuitenkin.
"Ensinnäkin: Sitä luultaisiin julkisuustempuksi, eikä kukaan uskoisi sen olevan oikeasti totta ja toiseksi: ootko sä unohtanut tytöt nimeltä Eleanor? Ootko sä lupisesti menettäny sun järjen?" Louis sanoi miltein vihaisena.
Menin nöyräksi. Nielaisin raskaasti ja tajusin, mitä olin oikeasti Louisilta vaatimassa: en vain julkista kaapista ulos tulemista vaan myös Eleanorin hylkäämistä. Ei Louis tekisi sitä ikinä. Eleanor merkitsi hänelle aivan liian paljon. lisäksi joutuisin elämään tuntien syyllisyyttä siitä, että olin erottanut heidät.
"Mä tiedän, ettei olis pitäny sanoa mitään. Voidaanko me unohtaa koko juttu?" sanoin itsekkin tuohtuen.
"Ei tietenkään voida, ennen kun sun ajatukset saadaan kuntoon!" Louis melkein huusi.
"Mitä vikaa mun ajatuksissa on?! Mitä vikaa siinä on, että mä haluan olla sun kanssa?!" huusin.
Kumpikin jähmettyi paikalleen. Huutaminen ei ratkaissut mitään, mutta tunteideni palo sai minut jatkamaan ja tiesin, että tulisin sanomaan jotain, mitä en tarkoittanut ja todennäköisesti katuisin, mutta sanoisin sen silti.
"Tiedäks mitä? Mä oon kyllästyny tähän! Mä oon kyllästyny tapaamaan sua vaan sillon kun herralle sattuu sopimaan!" aloitin.
Louis katsoi minua melkein säikähtäneenä. Ehkä viesti menisi kerrankin perille.
"Mä menen nyt ja se on ihan susta kiinni, että onkon tää viimeinen kerta ku me tavataan. Nimittäin jos sä et oo valmis olemaan mun kanssa tosissaan niin tää oli tässä!" huusin vihaisesti ja lähdin kävelemään poispäin.
Olin puhunut. Annoin Louisille hitonmoisesti mietittävää, mutta toivoin, että hän tekee itselleen oikein päätöksen. Jos Louis valitsee Eleanorin ja maineensa niin tätä ei ollut mitään järkeä enää jatkaa. Sitten vain huijaisimme itseämme ja meidän oli parempi olla erillää. Sitten jäisi kaksi särkunyttä sydäntä, jotka vain aika kyllä tulisi parantamaan.
Se olisi kuitenkin senarvoista, että saamme olla vapaita tästä, mitä tämä nyt ikinä olikaan. Se onnistui joko tunnustamalla sen suoraa, tai vain unohtamalla, että mitään koskaan tapahtuikaan. Se oli kaikki tai ei mitään. Louisin tehtäväksi jäi päättää kumpi. Mä olin siihen kykenemätön, enkä tiennyt loppujenlopuksi mite olisi parhaaksi
Kuulin lumen narskuvan takanani. Käännyin katsomaan taakseni pysähtynyttä hahmoa: Louis oli sittenkin lähtenyt perääni.
"Mä rakastan sua Harry." Louis sanoi.
Louis sanoi sen suoraa ja selvästi tarkoitti sitä. Ihan kuin se olisi vapauttanut kaiken tuskan. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan kuullut kenekään sanovan.
"Mitä ikinä tapahtuukaan niin sun on tiedettävä se: mä rakastan sua ja tuun ikuisesti olemaan sun. Ei ollut helppoa tunnustaa sitä itselleni saatikka sulle, mutta se on totuus." Louis sanoi vilpittömästi.
Aloin miltein itkeä liikutuksesta. En ollut koskaan uskonut tällaisen hetken vielä tulevan. En koskaan uskonut Louisin sanovan rakastaansa mua.
"Mäkin rakastan sua. Enemmän kuin sä tuut koskaan rakastamaan mua." sanoin.
Katsoin Louisia vielä kerran suoraa silmiin, käännyin ja lähdin jatkamaan matkaani. Olin samalla surullinen ja huolissani kaikesta, mutta iloinen Louisin tunnustuksesta. "Mä rakastan sua." se jäi soimaan korviini kuin kaunis laulu. Se saattoi jäädä meidän joutsenlauluksi: viimeisiksi kauniiksi sanoiksi, jotka kuulin Louisin sanovan minulle.
Kuulin takaani juoksua. Eikö Louis vieläkään saanut tarpeekseen mun sydämellä leikkimisestä?
"Mitä sä oikein vielä haluat musta?" kysyin vihaisena, melkein itkien.
Louis tuli lähemmäksi ollen lopulta enää muutaman sentin päässä. Vartalomme painautuivat yhteen ja hänen kauniit kasvonsa olivat jo miltein kiinni omissani. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja suutelimme. Se oli huumaava, lämmin ja sisälsi tunteita, joista ei voinut puhua ääneen.
"Mä en aio päästää sua menemään noin helpolla. Mä välitän susta" Louis kuiskasi korvaani.
Pitelin Louisia käsivarsillani kuin rikkinäistä nukkea. Se oli jollain tavalla surullisen kaunista. Tämä oli hyvä muistutus siitä, että joskus Louisillakin oli oikeus olla heikko ja näyttää haavansa, jolloin mun taas oli puolestaan oltava vahtava. Se meidän suhteen avain oli: me tehtiin toisistamme vahvoja silloin kun tilanne oli huonoimmillaan.
"Harry." Louis sanoi yhtäkkiä.
"Niin?" kysyin.
"Mä haluisin olla näin aina. Sun lohdutettavana ilman pelkoa ulkopuolisten mielipiteistä. Ilman huolta huomisesta" Louis sanoi.
Se oli ensimmäinen kerta kun Louis tunnusti haluavansa olla mun kanssa.
"Niin mäkin toivoisin ja jos me vaan halutaan niin tällä voi olla kivulias, mutta lopulta onnellinen ratkaisu." sanoin hieman vihjailevaan sävyyn, viitateen tukevaan lehdistötilaisuuteen.
Louis nosti päänsä, ollen jo ilmeestä päätellen jälleen oma kipakka itsensä.
"Mitä hittoa sä oikein suunnittelet?" Louis kysyi äkäisesti, mutta uteliaana kuuleman mun suunnitelmasta.
"Äää, unoha mitä mä sanoin. Se olis ihan liian dramaattinen tapa ja tuskin sä edes suostut siihen." sanoin.
"Kerro silti." Louis sanoi tivaten.
"No, meillähän on se lehdistötilaisuus muutaman päivän päästä..." aloitin, mutta tiesin Louisin arvaavan lopun.
"Ja sä haluaisit meidän tulevan julki siellä?" Louis kysyi painokkaasti.
"Niin." sanoin.
Heti sanottuani sen ääneen aloin itsekkin katua edes harkinneeni koko asiaa. Tuntui itsekkäältä edes ehdottaa moista tietäen, miten Louis siihen suhtautuisi.
"Ei, ei, ei, ei, vaan ei." Louis sanoi.
"Miksi ei?" kysyin kuitenkin.
"Ensinnäkin: Sitä luultaisiin julkisuustempuksi, eikä kukaan uskoisi sen olevan oikeasti totta ja toiseksi: ootko sä unohtanut tytöt nimeltä Eleanor? Ootko sä lupisesti menettäny sun järjen?" Louis sanoi miltein vihaisena.
Menin nöyräksi. Nielaisin raskaasti ja tajusin, mitä olin oikeasti Louisilta vaatimassa: en vain julkista kaapista ulos tulemista vaan myös Eleanorin hylkäämistä. Ei Louis tekisi sitä ikinä. Eleanor merkitsi hänelle aivan liian paljon. lisäksi joutuisin elämään tuntien syyllisyyttä siitä, että olin erottanut heidät.
"Mä tiedän, ettei olis pitäny sanoa mitään. Voidaanko me unohtaa koko juttu?" sanoin itsekkin tuohtuen.
"Ei tietenkään voida, ennen kun sun ajatukset saadaan kuntoon!" Louis melkein huusi.
"Mitä vikaa mun ajatuksissa on?! Mitä vikaa siinä on, että mä haluan olla sun kanssa?!" huusin.
Kumpikin jähmettyi paikalleen. Huutaminen ei ratkaissut mitään, mutta tunteideni palo sai minut jatkamaan ja tiesin, että tulisin sanomaan jotain, mitä en tarkoittanut ja todennäköisesti katuisin, mutta sanoisin sen silti.
"Tiedäks mitä? Mä oon kyllästyny tähän! Mä oon kyllästyny tapaamaan sua vaan sillon kun herralle sattuu sopimaan!" aloitin.
Louis katsoi minua melkein säikähtäneenä. Ehkä viesti menisi kerrankin perille.
"Mä menen nyt ja se on ihan susta kiinni, että onkon tää viimeinen kerta ku me tavataan. Nimittäin jos sä et oo valmis olemaan mun kanssa tosissaan niin tää oli tässä!" huusin vihaisesti ja lähdin kävelemään poispäin.
Olin puhunut. Annoin Louisille hitonmoisesti mietittävää, mutta toivoin, että hän tekee itselleen oikein päätöksen. Jos Louis valitsee Eleanorin ja maineensa niin tätä ei ollut mitään järkeä enää jatkaa. Sitten vain huijaisimme itseämme ja meidän oli parempi olla erillää. Sitten jäisi kaksi särkunyttä sydäntä, jotka vain aika kyllä tulisi parantamaan.
Se olisi kuitenkin senarvoista, että saamme olla vapaita tästä, mitä tämä nyt ikinä olikaan. Se onnistui joko tunnustamalla sen suoraa, tai vain unohtamalla, että mitään koskaan tapahtuikaan. Se oli kaikki tai ei mitään. Louisin tehtäväksi jäi päättää kumpi. Mä olin siihen kykenemätön, enkä tiennyt loppujenlopuksi mite olisi parhaaksi
Kuulin lumen narskuvan takanani. Käännyin katsomaan taakseni pysähtynyttä hahmoa: Louis oli sittenkin lähtenyt perääni.
"Mä rakastan sua Harry." Louis sanoi.
Louis sanoi sen suoraa ja selvästi tarkoitti sitä. Ihan kuin se olisi vapauttanut kaiken tuskan. Se oli kauneinta, mitä olin koskaan kuullut kenekään sanovan.
"Mitä ikinä tapahtuukaan niin sun on tiedettävä se: mä rakastan sua ja tuun ikuisesti olemaan sun. Ei ollut helppoa tunnustaa sitä itselleni saatikka sulle, mutta se on totuus." Louis sanoi vilpittömästi.
Aloin miltein itkeä liikutuksesta. En ollut koskaan uskonut tällaisen hetken vielä tulevan. En koskaan uskonut Louisin sanovan rakastaansa mua.
"Mäkin rakastan sua. Enemmän kuin sä tuut koskaan rakastamaan mua." sanoin.
Katsoin Louisia vielä kerran suoraa silmiin, käännyin ja lähdin jatkamaan matkaani. Olin samalla surullinen ja huolissani kaikesta, mutta iloinen Louisin tunnustuksesta. "Mä rakastan sua." se jäi soimaan korviini kuin kaunis laulu. Se saattoi jäädä meidän joutsenlauluksi: viimeisiksi kauniiksi sanoiksi, jotka kuulin Louisin sanovan minulle.
Kuulin takaani juoksua. Eikö Louis vieläkään saanut tarpeekseen mun sydämellä leikkimisestä?
"Mitä sä oikein vielä haluat musta?" kysyin vihaisena, melkein itkien.
Louis tuli lähemmäksi ollen lopulta enää muutaman sentin päässä. Vartalomme painautuivat yhteen ja hänen kauniit kasvonsa olivat jo miltein kiinni omissani. Hän laittoi kätensä ympärilleni ja suutelimme. Se oli huumaava, lämmin ja sisälsi tunteita, joista ei voinut puhua ääneen.
"Mä en aio päästää sua menemään noin helpolla. Mä välitän susta" Louis kuiskasi korvaani.
maanantai 2. joulukuuta 2013
Forbidden colours ~Osa 3~
Odotin Louisia bussipysäkillä. Sillä joka ei ole ollut käytössä enää vuosiin ja joka sijaitsi kaukana kaikkien katseilta, kaikelta. Oli reilustikkin pakkasta ja jäätävän kylmä, mutta se ei haitannut. Halusivan vain nähdä oman boobearini, vaikka sitten tällaisessa paikassa ja keskellä joulukuun pimeyttä.
En ollut edes varma tulisiko Louis, mutta päätin odottaa, vaikka saatoinkin olla auttamattomasti hölmö kököttäessäni tällä. Oliko Louis edes saanut viimeisintä kirjettäni? Vai oliko saanut ja päättänyt unohtaa koko asian? En halunnut luovuttaa meidän suhteen ja kai tää oli mun tapa näyttää se: odottaa täällä vaikka koko yö.
Toivoin Louisin tutevan samoin mua kohtaan, vaikkei hän tietenkään voinut sitä koskaan näyttää, ainakaan kun joku oli katsomassa. Tiesin kuitenkin hänenkin välitävän. En mä muuten olisi täällä. En mä muuten edes yrittäisi saada meidän välejä ennalleen. Ei kaikki tulisi kuitenkaan silti olemaan samoin kuin ennen, mutta mä tein voitavani.
Ehkä mä olin se meidän suhteen "feminiininen" osapuoli kaikkine ylitsepursuavine tunteineni, mutta jommankumman piti pitää huoli siitä, ettei järjen anneta jyrätä kaikkea sitä mitä tunnepuoli halusi tapahtuvan. Ei hän suoranaisesti kylmäkään ollut, vain se järjen ääni, jota kaivattiin jarruttaman mun menoa.
Kun olin seissyt siinä hyvän tovin näin viimein kauempana kävelevän hahmon, joka oli selvästi Louis. En voinut erehtyä kun erotin raitaisen kaulahuivin. Hymyilin hieman sille että herra, jolle maine oli kaikki kaikessa halusi toki minimoiduista riskeistä huolimatta tavata mut. Hänelle oli siis merktystä sillä mitä mä tunsin.
"Mä tiesin, että sä tulisit." sanoin virnistäen.
"Älä nyt luule itsestäs liikoja. Mä oon täällä myös ihan itsenikin takia. On kummankin etu että tää kaikki viimein selvitetään." Louis sanoi.
En mä olettanutkaan, että Louis tulisi vain sen takia, että mä pyysin. Ei se koskaan riittänyt motiiviksi ottaa se sosiaalinen riski, että meidät nähtäisiin yhdessä ilman muuta bändiä, kahden.
"Kyllä mä sen tiedän. Tärkeintä että sä oot nyt täällä." sanoin hieman nöyränä.
Louisin äsken närkästynyt ilme muuttui jo hieman vastaanottavammaksi. Hän jopa hymyili vinosti.
"Ja tärkeeä on myös ettän joku pyysi mua. En mä muuten olis saanu aikaiseksi mitään vaan olisin ainoastaan jatkanut asoiden pakenemista." Louis sanoi.
Ehkä mä en ollutkaan vaan se idiootti, joka halusi sen tulevan ulos kaapista vaan mun puheissa oli ehkä sittenkin jopa järkeä. Me Kumpikin olimme hetken hiljaa kunnes avasin keskustelun hieman irvailevalla kysymyksellä.
"Kotona sun valheet ostetaan vielä, ha?" sanoi kysyvästi.
Louis meni heti hiljaiseksi. Tiesin nimittäin hänellä olevan lukuisia peitetarinoita perheelleen kun hän oli kanssani: "treeneissä meni pitkään", "jäin hengailemaan poikien kanssa" ja klassinen "en vaan huomannut ajankulua".
"Sä tiedät ettei se oo niin yksinkertasta, mutta joo. Niillä ei ole näytä olevan vielä aavistustakaan. Mulla ei oo ikinä riittänyt kanttia kertoa totuutta." Louis sanoi vähän surulliseen sävyyn, ihan kuin yrittäisi pyytää multa käytöstään anteeksi.
Mä kyllä tunsin Louisin. Hän kertoisi perheelleen vasta kun oli ihan pakko, enkä mä voinut vaatia häntä tekemään sitä sitä.
"Harry, mä tää kaikki on vaan niin sekavaa ja pelottavaa. Sun jos kenen pitäis ymmärtää se." Louis aloitti.
Sitä me jaksettiin aina hokea, mutta tottahan se oli. Meidän piti vain elää toivossa, että jonain päivänä se olisi jotenkin helpompaa, että me voitaisiin olla yhdessä ja jopa ylpeitä siitä. Tällä hetkellä Louisin käytös mua kohtaan kieltämättä sai kyllä epäilemään, etten mä riittänyt, tai kelvannut sille.
"Missään tässä ei ole kysymys siitä, että mä muka häpeisin sua tai meidän läheisyyttä. Tässä on vaan niin paljon käsiteltävää." Louis sanoi herkistyen.
Minua ravisti aina kun näin Louisin herkkänä. Minussa heräsi välitön tarve auttaa ja saada kaikki paha maailmasta katoamaan. En halunnut minkään musertavan häntä. Halusin olla Louisin oma suojelusenkeli: varmistaa, että hän pysyy turvassa pahalta maailmalta.
"En mä sua syytä. Ei ole sun vika, että kaikki asiat vaan meni näin. Se on okei." sanoin lohduttavasti, mutta samalla huokaillen.
Kumpikin varmasti mietti hiljaa mielessään sitä, miten olimmekin joutuneet tällaiseen kierteeseen. Kuinka olimme antaneet muiden mielipiteiden vaikuttaa tunteisiimme.
"Mutta se ei ole reilua! Ei ole reilua, että me joudutaan tekemään näin!" Louis miltein huusi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Havahduin Louisin reaktiolle. Olin vain harvoin nähnyt Louisin niin turhautuneena, saatika miltein itkemässä.
"Rauhotu nyt! Ethän sä halua että tänne tulee kohta joku pällistelemään?" sanoin.
Istuimme yhdessä pysäkin penkille. Louis rauhoittui ja nyt pystyimme käymään oikean, rehellisen, järkevän keskustelun niin kuin aikuiset. Tai no ainakin melkein. Eihän meistä saanut tylsiä ja järkeviä aikuisia tekemälläkään.
"Mä oon pahoillani. Tää aihe on mulle vaan niin henkilökohtainen ja jotain sellaista, jonka itsessäni hyväksymisen eteen oon taistellut jo ties kuinka kauan." Louis sanoi edelleen liikuttuneena.
Tietyllä tavalla oli kiva nähdä Louisinkin näyttävän viimein kunnolla tunteensa. Kyllä mä tajusin, että Louisille itsensähyväksyminen oli aina ollut jopa vielä vaikeampaa kuin mulle. Louis halusi olla kaikkien pitämä. Kunpa hän vain ymmärtäisi, että hän oli sitä ilman esittämistäkin: täydellinen juuri tuollaisena,
"Mä tiedän. Uskoa mua, mä tunnen sut Louis." sanoin ymmärtävästi ottaen Louisin syleilyyni.
Tuntui kuin halaisin täysin hukassaolevaa emonsa menettänyttä huskyn pentua. Niin sydäntäsärkevän haavottuivainen Louis oli sillä hetkellä. Painoin pääni Louisin pehmeää takin kaulusta vasten.
"Kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Mä pidän huolta siitä." kuiskasin Louisin korvaan.
En ollut edes varma tulisiko Louis, mutta päätin odottaa, vaikka saatoinkin olla auttamattomasti hölmö kököttäessäni tällä. Oliko Louis edes saanut viimeisintä kirjettäni? Vai oliko saanut ja päättänyt unohtaa koko asian? En halunnut luovuttaa meidän suhteen ja kai tää oli mun tapa näyttää se: odottaa täällä vaikka koko yö.
Toivoin Louisin tutevan samoin mua kohtaan, vaikkei hän tietenkään voinut sitä koskaan näyttää, ainakaan kun joku oli katsomassa. Tiesin kuitenkin hänenkin välitävän. En mä muuten olisi täällä. En mä muuten edes yrittäisi saada meidän välejä ennalleen. Ei kaikki tulisi kuitenkaan silti olemaan samoin kuin ennen, mutta mä tein voitavani.
Ehkä mä olin se meidän suhteen "feminiininen" osapuoli kaikkine ylitsepursuavine tunteineni, mutta jommankumman piti pitää huoli siitä, ettei järjen anneta jyrätä kaikkea sitä mitä tunnepuoli halusi tapahtuvan. Ei hän suoranaisesti kylmäkään ollut, vain se järjen ääni, jota kaivattiin jarruttaman mun menoa.
Kun olin seissyt siinä hyvän tovin näin viimein kauempana kävelevän hahmon, joka oli selvästi Louis. En voinut erehtyä kun erotin raitaisen kaulahuivin. Hymyilin hieman sille että herra, jolle maine oli kaikki kaikessa halusi toki minimoiduista riskeistä huolimatta tavata mut. Hänelle oli siis merktystä sillä mitä mä tunsin.
"Mä tiesin, että sä tulisit." sanoin virnistäen.
"Älä nyt luule itsestäs liikoja. Mä oon täällä myös ihan itsenikin takia. On kummankin etu että tää kaikki viimein selvitetään." Louis sanoi.
En mä olettanutkaan, että Louis tulisi vain sen takia, että mä pyysin. Ei se koskaan riittänyt motiiviksi ottaa se sosiaalinen riski, että meidät nähtäisiin yhdessä ilman muuta bändiä, kahden.
"Kyllä mä sen tiedän. Tärkeintä että sä oot nyt täällä." sanoin hieman nöyränä.
Louisin äsken närkästynyt ilme muuttui jo hieman vastaanottavammaksi. Hän jopa hymyili vinosti.
"Ja tärkeeä on myös ettän joku pyysi mua. En mä muuten olis saanu aikaiseksi mitään vaan olisin ainoastaan jatkanut asoiden pakenemista." Louis sanoi.
Ehkä mä en ollutkaan vaan se idiootti, joka halusi sen tulevan ulos kaapista vaan mun puheissa oli ehkä sittenkin jopa järkeä. Me Kumpikin olimme hetken hiljaa kunnes avasin keskustelun hieman irvailevalla kysymyksellä.
"Kotona sun valheet ostetaan vielä, ha?" sanoi kysyvästi.
Louis meni heti hiljaiseksi. Tiesin nimittäin hänellä olevan lukuisia peitetarinoita perheelleen kun hän oli kanssani: "treeneissä meni pitkään", "jäin hengailemaan poikien kanssa" ja klassinen "en vaan huomannut ajankulua".
"Sä tiedät ettei se oo niin yksinkertasta, mutta joo. Niillä ei ole näytä olevan vielä aavistustakaan. Mulla ei oo ikinä riittänyt kanttia kertoa totuutta." Louis sanoi vähän surulliseen sävyyn, ihan kuin yrittäisi pyytää multa käytöstään anteeksi.
Mä kyllä tunsin Louisin. Hän kertoisi perheelleen vasta kun oli ihan pakko, enkä mä voinut vaatia häntä tekemään sitä sitä.
"Harry, mä tää kaikki on vaan niin sekavaa ja pelottavaa. Sun jos kenen pitäis ymmärtää se." Louis aloitti.
Sitä me jaksettiin aina hokea, mutta tottahan se oli. Meidän piti vain elää toivossa, että jonain päivänä se olisi jotenkin helpompaa, että me voitaisiin olla yhdessä ja jopa ylpeitä siitä. Tällä hetkellä Louisin käytös mua kohtaan kieltämättä sai kyllä epäilemään, etten mä riittänyt, tai kelvannut sille.
"Missään tässä ei ole kysymys siitä, että mä muka häpeisin sua tai meidän läheisyyttä. Tässä on vaan niin paljon käsiteltävää." Louis sanoi herkistyen.
Minua ravisti aina kun näin Louisin herkkänä. Minussa heräsi välitön tarve auttaa ja saada kaikki paha maailmasta katoamaan. En halunnut minkään musertavan häntä. Halusin olla Louisin oma suojelusenkeli: varmistaa, että hän pysyy turvassa pahalta maailmalta.
"En mä sua syytä. Ei ole sun vika, että kaikki asiat vaan meni näin. Se on okei." sanoin lohduttavasti, mutta samalla huokaillen.
Kumpikin varmasti mietti hiljaa mielessään sitä, miten olimmekin joutuneet tällaiseen kierteeseen. Kuinka olimme antaneet muiden mielipiteiden vaikuttaa tunteisiimme.
"Mutta se ei ole reilua! Ei ole reilua, että me joudutaan tekemään näin!" Louis miltein huusi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Havahduin Louisin reaktiolle. Olin vain harvoin nähnyt Louisin niin turhautuneena, saatika miltein itkemässä.
"Rauhotu nyt! Ethän sä halua että tänne tulee kohta joku pällistelemään?" sanoin.
Istuimme yhdessä pysäkin penkille. Louis rauhoittui ja nyt pystyimme käymään oikean, rehellisen, järkevän keskustelun niin kuin aikuiset. Tai no ainakin melkein. Eihän meistä saanut tylsiä ja järkeviä aikuisia tekemälläkään.
"Mä oon pahoillani. Tää aihe on mulle vaan niin henkilökohtainen ja jotain sellaista, jonka itsessäni hyväksymisen eteen oon taistellut jo ties kuinka kauan." Louis sanoi edelleen liikuttuneena.
Tietyllä tavalla oli kiva nähdä Louisinkin näyttävän viimein kunnolla tunteensa. Kyllä mä tajusin, että Louisille itsensähyväksyminen oli aina ollut jopa vielä vaikeampaa kuin mulle. Louis halusi olla kaikkien pitämä. Kunpa hän vain ymmärtäisi, että hän oli sitä ilman esittämistäkin: täydellinen juuri tuollaisena,
"Mä tiedän. Uskoa mua, mä tunnen sut Louis." sanoin ymmärtävästi ottaen Louisin syleilyyni.
Tuntui kuin halaisin täysin hukassaolevaa emonsa menettänyttä huskyn pentua. Niin sydäntäsärkevän haavottuivainen Louis oli sillä hetkellä. Painoin pääni Louisin pehmeää takin kaulusta vasten.
"Kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Mä pidän huolta siitä." kuiskasin Louisin korvaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)