The fool ~Osa 6~

Nykyhetki

Mitä pitempään istuin Hannahin kanssa niin sitä varmemmaksi tulin siitä, että salaa sekin halusi Harryn takisin. Mä toki tiesin jo hyvin, että Hannah oli lady, joka mielummin toivoi jätkän ryömivän jalkojensa juuressa, kuin toisin päin.

"Jos sä haluut niin paljon meidän palaavan yhteen niin miten sä aiot itse jatkaa?" Hannah kysyi.

Hannahilla siis oli kaiken takana myös myötätuntoinen puoli. Se oli oikeastaan hyvä kysymys, johon mä toivoin vielä saavani kunnon vastauksen vielä itsekkin.

"Mä en tiedä. Kai mä jatkan elämään niin ku ennenki." sai kuitenki olla tarpeeksi hyvä vastaus tällä kertaa.

Tottahan se oli. Kun niin tulee käymään niin mun on vaan hyväksyttävä tilanne ja totuttava siihen. Olihan mä elänyt suurimman osan elämästäni ilman Harryä, joten ei kai se tuntuis mitenkään eriltä: paitsi että mä ehdin tosissani rakastua siihen poikaan.

"Eikö se häiritsis sua yhtään? Nähdä mut ja Harry pitämässä toisiamme kädestä kiinni, suutelemassa..." Hannah sanoi.

Tulihan se tuttu kalkkarokäärme takaisin. Ehkä se oli ilkeästi sanottu, mutta osa Hannahin sanoista tuntui tässä tilassa veitsen viilloilta.

"Tottakai mutta kaikkeen tottuu." sanoin yrittämättä olla taas pillahtamassa itkuun.

Todellisuudessa se häiritsisi paljon, mutta nyt ei ollu kyse mun tunteista vaan siitä, mikä on oikein muita kohtaan. Epäitsekkyys tässä tapauksessa oli välttämätöntä.

"Aivan. Totuinhan mäkin siihen kun Harry olikin yhtäkkiä sun kanssa sanomatta sanaakaan aluksi. Mä kyllä tiesin koko ajan mitä oli tekeillä." Hannah sanoi hieman katkeraan sävyyn.

"En mäkään tiennyt susta, joten kai Harry kohteli jossain vaiheessa meitä kumpaakin kaltoin." sanoin.

Hannah oli selvästi samaa mieltä huomattuaan, että ehkä meillä olikin loppujen lopuksi jotain yhteistä. Me kumpikin rakastettiin Harryä, joka oli joutunut vaikeaan tilanteeseen meidän kummankin välissä.

"Ei tää oo helppoa Harryllekkään." totesi Hannah.

Mä nyökkäsin ja olin salaa tyytyväinen,siihen että Hannah oli loppujen lopuksi kuunnellut sitä, mitä mä sille kerroin.

"Mieti tarkkaan: voisiks sä oikeasti olla vaan ystävä Harrylle?" Hannah kysyi.

"Mä uskon, että voisin." vastasin tärisevällä äänellä.

Hannah ymmärsi varmasti, että se olis vaikeaa mulle, mutta luonteensa takia halusi pistää mut koville näillä kysymksillä.

"On muuten hassua, että kun mä näin Harryn sun kanssa siellä puistossa niin ajattelin teidän oleva kuin luodut toisillenne..." Hannah aloitti sanomaan.

"Oikeasti?" kysyin ihmetellen.

"Kyllä vain. Mä ajattelin, että te olisitte varmasti yhdessä aina, eikä mulla olis enää sitä samaa osaa Harryn elämässä." Hannah sanoi.

Sillä hetkellä koin itseni hyvin itsekkääksi. Silloin puistossa mulla oli mielessä vain mun oma tilanne, enkä miettinyt yhtään, miltä Hannahista saattoi tuntua nähdä meidät sylikkäin ja rakastuneina.

"Mä oon pahoillani." sanoin.

"Älä suotta ole. Se sai mut viimein tajuamaan, että mun oli päästettävä Harry menemään.Se sai mut pääsemään taas jaloilleni." Hannah sanoi.

Me kumpikin siemaistiin hieman expressoa, sillä kummallakaan ei ollut vielä sanottavaa. Sitten mulle tuli mieleen kysymys, johon mä kyllä itseasiassa tiesin jo vastauksen. Mä vaan halusin tietää, että mitä Hannah aikoo sanoa.

"Mun on kysyttävä sulta yks kysmys." sanoin.

"Anna palaa." Hannah sanoi.

"Sä ja Harry... Otteeko te suudelleet sen jälkeen kun me alettiin olla yhdessä?" kysyin.

"Kerran. Mutta vaan kerran. Mä vannon." Hannah sanoi.

Se oli itseasiassa helpottava tieto sillä mä luulin sen tapahtuneen paljon useammin. Lisäksi mä olin todistamassa sitä suudelmaa, jonka Hannah sanoo olleen ainoa, mutta lisää siitä myöhemmin.