Nykyhetki
Luulin saaneni Hannahin uskomaan, että kaikki mitä mä sanoin oli totta. Mä olin tässä se, joka oli hävinny pelin: ei mulla ollu mitään syytä valehdella. Kaikki ei suikaan ollu vielä tässä, vaan meillä oli vielä paljon puhuttavaa.
"Jos kerta Harry rakastaa mua niin miks se ei tullu ite kertomaan sitä?" Hannah kysyi.
"Koska se taistelee sitä vastaan! Eks sä nää?" sanoin korottaen hieman ääntäni.
"Kyllä mä oon useasti luullu näkeväni sen, mutta on helppo epäillä jotain mitä ei kuule sanottavan ääneen." Hannah sanoi.
Ymmärsin mistä oli kysymys: vaikka mä en olis lähistölläkään ja Harry oli Hannahin kanssa niin hän ei suonut itsehillinnän pettävän. Se oli kultaista, mutta Harry teki vastoin omia tunteitaan, enkä mä voinu antaa sen jatkua enää pitempään.
"Se on sen takia, koska Harry uskottelee itselleen haluavansa olla mun kanssa, vaikka on päivänselvää, että se edelleen rakastaa sua." sanoin taas itkukohtauksen partaalla.
Mä tiesin, ettei tästä tulis helppoa ja loppujen lopuksi mä joudun luopumaan miehestä, jota mä rakastan, jotta hän saisi olla vapaa.
"Harry on kyllä puhunu susta paljon, mutta sä ootkin todellisuudessa poikkeava, siitä kuvasta, jonka mä olin muodostanu." Hannah sanoi.
"Miten niin?" kysyin hiljaa.
"Mä odotin tapaavani jonkun, joka haastaa riitaa, mutta sä ootkin päinvastoin luovuttamassa Harryä mulle. Aika hassua oikeastaan." Hannah sanoi, hymyillen hieman lopussa.
Mä en voinut olla hymyilemättä hieman itsekkin. Hannah sanoi mun olevan jotain odottamatonta, mutta hän taas oli itse juuri sellainen kun mä olin kuvitellut. Ehkä Hannah oli oikeassa. Mulla ollu missäänvaiheessa aikomustakaan kilpailla Hannahia vastaan, koska mä tiesin sen olevan turhaa. Vaikka siinä tilanteessa Harry valitsiskin mut niin se ei olis oikein.
"Olihan meillä kieltämättä Stylesin kanssa hetkemme." Hannah sanoi hymäillen merkitsevästi muistoilleen.
Mä saatoin vaan kuvitella kaiken sen latauksen nuiden kahden välillä, kun ne oli vielä yhdessä: ennen aikaa jolloin me tavattiin.
"Sun on otettava Harry, tai kumpikaan teistä ei oo onnellinen ja säkin tiedät sen." sanoin vakavasti.
"Rauhoitu nyt kullapieni ja keskustellaan tää asia loppuun niin kuin aikuiset. Lisää kahvia!" Hannah sanoi ja tarjoilija toi eteemme toiset expressot.
Sopihan se mulle: eihän tässä ollut mihinkään kiirettä.
"Mä en aio ottaa sitä naistennaurattajaa takasin, jos se ei oo tosissaan, joten sulla on vielä aika paljon kerrottavaa." Hannah sanoi.
"Ilomielin." vastasin.
Saattoi kuulostaa oudolta, että mä anelin mun poikaystävän exsää ottamaan sen takasin, mutta tässä tapauksessa niin oli kaikkien kannalta oikeudenmukaista. Mä ymmärsin miksi Harry oli kieltäny mua tapaamasta Hannahia näin, mutta mun oli pakko. Hannah sanoi mun olevan jotain odottamatonta, mutta hän taas oli itse juuri sellainen kun mä olin kuvitellut.
Ne oli selvästi yksi niistä pareista, jotka kuului yhteen, mutta oli liian ylpeitä myöntämään sitä. Mä tiesin, että mun oli jätettävä Harry, jotta hän voisi olla onnellinen Hannahin kanssa.
Menneisyys, kevät
Harry oli räjäyttänyt "Hannah pommin" ja sen kanssa oli vaan elettävä. Mun oli hyväksyttävä, että Harryllä ja Hannahilla oli edelleen oma pikku maailmansa, johon mä en kuulunut. Se oli raskasta, mutta aluks mä selvisin mielestäni hyvin. Silti mä pääsin viettämään aikaa yhdessä Harryn kanssa yhä harvemmin.
Mä muistan ensimmäisen kerran kun mä tapasin Hannahin. Ironisesti se tapahtui, kun me oltiin treffeillä Harryn kanssa siinä puistossa, jossa me käytiin syksyllä paljon. Me käveltiin käsikädessä ja kaikki tuntui olevan ihan niin kuin ennenkin.
"Onpa tää paikka niin kaunis keväälläkin." Harry sanoi haaveillen ja katsoen maisemaa.
"Totta. Lisäks tää muituttaa niistä ajoista, jolloin me oltiin vasta tavattu." sanoin.
"Täällä sä kerroit eka kerran rakastavas mua, vaikka me ei oltu edes suudeltu vielä." Harry sanoi.
Punastuin ja aloin nauraa muistolle, joka oli kieltämättä romanttinen, mutta olisin voinut ihan hyvin katkottaa liian nopella rakkauden tunnustuksella Harryn tiehensä.
"Se oli kauneinta mitä mulle on koskaan sanottu." Harry sanoi pysähtyen ja jäimme katsomaan toisiamme silmiin hymyillen.
"Siinä tapauksessa on kunnia olla se joka sano sen." sanoin leikkisästi.
Istuimme penkille katselemaan vuorotellen taivaan lintuja ja ohi kulkevia ihmisiä. Harry toi kätensä mun olan yli ja mä laskin pääni sen olkapäälle. Siinä me istuttiin vierekkein, eikä mikään voinut häiritä meitä: tai ainakin niin mä luulin.
"Syödään jo eväät sillä mulla on sudennälkä." Harry sanoi.
"Eväät? Eihän me otettu mitään." sanoin.
"Tadaa!" Harry sanoi ja veti repustaan meille sanwitchit ja limsaa juotavaksi.
"Hyvä että sulla on taipumuksia yllättää, sillä mullaki on nälkä." sanoin vitsaillen.
Me alettiin syödä eväitä kauniin kevätauringon alla, eikä mennyt aikaakaan kun mä näin tytön, joka mulkoili meitä hetken aikaa oudosti.
"Tuo mulkoilija on Hannah, joten älä välitä. Tyttö rukka on vieläkin niin mustasukkainen, ettei kestä nähdä mua vielä kenenkään toisen kanssa." Harry selitti.
Sillä hetkellä mun silmät nauliintuivat tähän kuvankauniiseen, tummaan tyttöön, enkä voinut muuta kuin kokea alemmuutta.
"Hän on kaunis." sanoin hiljaa.
"Ei mitään verrattuna suhun." Harry sanoi.
Harryn sanat helpotti mun hetkellistä alemmuuskompleksia, mutta Hannahin kuva jäi silti pyörimään mun mieleen.
"Ja sitä paitsi mä en enää tekis Hannahin kanssa näin." Harry sanoi ja tuli lähemmäs suudellakseen mua.
Silloin mä en alkanut vielä vaivata päätäni Hannahilla sen enempää, eikä se kai ollut tarpeenkaan. Vaikka toistaiseksi koko asia jäi sivummalle niin se ei tarkoittanut, etteikö se olisi silti olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti