Here I am ~Osa 3~

"Nyt ollaan puhuttu jo tarpeeks musta niin mä voisin esittää noi samat kysymykset sulle." sanoin.

"Se olkoon kohtuullista, että mäkin kerron vähän itsestäni." Liam sanoi hymyillen.

En etes yrittänyt arvata, että mitä Liam harrasti, mutta nuista vatsalihaksista päätellen selvästi urheilua.

"Mä oon saman ikäinen kuin sä ja myös lukion toiseksi viimisellä luokalla. Harrastuksista voin mainita juoksemisen ja musiikin." Liam sanoi.

Urheilullinen sekä vielä musikaalinen. Tää oli jopa parempaa, mitä mä kuvittelin.

"Soitaks sä jotain soitinta?" kysyin heti kiinnostuneena.

"Jonkin verran, mutta erityisesti mä tykkään laulaa." Liam sanoi.

Liamin puheäänen perusteella pystyin vaan kuvittelemaan, kuinka ihanalta sen laulu kuulosti.

"Sovitaanko niin, että vielä ennen kuin me molemmat muutetaan niin mä lupaan lukea sulle mun runoja, jos sä laulat mulle." mä sanoin.

"Tottakai. Olis itseasiassa kiva saada kommenttia mun äänestä muiltakin kun vaan porukoilta." Liam sanoi hymyillen.

"Mä tiedän kyllä. Vanhemmat kehuu aina, vaikka itse ei yhtään olisikaan tyytyväinen. Se on osa syy siihen miks mä en oo lukenu mun runoja äidille vielä koskaan." sanoin.

"Ehkä se vois olla ensi askel. Muakin hermostutti aluks laulaa etes omille vanhemmille, mutta kun mä sain tukea siihen niiltä niin ne itseasiassa haluaa kuulla mun laulua mahdollisimman paljon." Lianm kertoi.

Itse en ollut nähnyt asiaa koskaan tuolta kantilta, mutta Liamin puheissa oli perää. Miten mä voisin koskaan kehittyä, jos mä en uskalla kysyä palautta?

"Ehkä mä vielä kokeilen sitä, ettei iske ramppikuume sitten sulle esiintyessä." sanoin vitsaillen.

Liam nauroi. Kyllä mä tiesin, ettei tää meidän sopimus ollut mikään stressin aiheuttaja, vaan pikemminkin tarkoituksena meille molemmille oli päästä pois omasta kuorestaan. Siitä tulis hauskaa, eikä Liam varmasti lyttäis mua, vaikka mokaisinki.

"Liam! Meidän pitää lähteä kotiin!" huusi Liamin äiti.

Nyt ne vanhukset oli sitten viimein saaneet kahvinsa juotua ja meidän tapaaminen oli tällä kertaa tässä.

"Pakko mennä kun äiti käsky käy." Liam sanoi huumorilla.

"Siltä vaikuttaa, mutta toivottavasti tavataan vielä." sanoin hymyillen.

"Varmasti. Meidän on kummankin vielä pidettävä siitä sopimuksesta kiinni." Liam sanoi.

Hetken oli hiljaista, kun kumpikin oli ajatuksissaan.

"Odota." Liam sanoi.

Liam otti pöydältä paperia ja kynän ja kirjoitti jotain.

"Tässä on mun numero. Soita joskus niin voidaan sopia seukki tapaamisesta, tai jos tulee muuten vaan ikävä." Liam sanoi vitsaillen ja ojensi mulle lapun.

"Tehdään niin." mä sanoin nostaen katseeni Liamin antamasta lapusta.

"Nyt mun pitää varmaan kuitenki mennä ennen ku äiti saa hepulin." Liam sano huumorilla.

Me hyvesteltiin nopeasti ja Liam ajoi perheensä kanssa pois pihasta.

"Koko perhe vaikutti niin mukavalta, että ei kai tässä ole enää hirveänä miettimistä, jos vaan he pitävät kiinni tarjouksestaan." äiti sanoi pirteänä.

Oli kiva nähdä äidin taas innostuvan jostain pitkästä aikaa. Huonon työtilanteen takia me oltiin jouduttu kiristämään vyötä jo kauan, mikä vaikutti varmasti äitiin.

"Sähän vietit melkein koko ajan sen Liamin kanssa. Miltä se vaikutti?" äiti kysyi.

"Mukava poikahan Liam on. Me tultiin juttuun tosi hyvin ja puhuttiin jo siitä, että voitaisiin tavata uudestaanki." kerroin.

Mä tiesin jo mitä äiti kuvitteli.

"Sepäs on mukavaa. Teistähän voi tulla hyvätkin ystävät." äiti sanoi hymyillen.

Mäkään en voinut olla hymyilemättä. Tuntui niin kuin tässä muutossa olisi sittenkin seurannut jotain hyvääkin, kunnes mä muistin taas sen huomattavasti suuremman negatiivisen puolen.

"Mä taidan mennä tapaamaan Kaylaa ja Terryä, kun en oo päässy puhumaan tästä koko jutusta niiden kanssa vielä." sanoin vähän surkeana.

Äiti katsoi mua myötätuntoisella katseella ja oli selvästi valmiina kertomaan jonkun elämänviisauden, joka sais mun olon edes hieman paremmaksi.

"Voi kulta. Kyllä tytöt ymmärtää sen, mikä meidän tilanne tällä hetkellä on ja ettei meillä sen takia ole oikein vaihtoehtoja." äiti sanoi rauhoittavalla äänellä.

Kyllä ne varmasti ymmärsi, mutta miten ne siihen suhtautuis?

"Eikä teidän ystävyys varmasti lopu tähän sillä junat kulkee aina. Kunhan te saatte yhdessä puhuttua kaikesta niin te kyllä löydätte keinon järjestää asiat niin, että voitte jatkaa melkein niin kuin tähänkin asti." äiti sanoi.

'Melkein samalla tavalla' ei tuntunut sillä hetkellä missään nimessä riittävän. Se oli kuitenkin parasta, mihin oli mahdollisuus.

"Mä en syytä sua mistään, mutta tässä on vaan mulle vielä paljon sulateltavaa ja tytöilläkkin varmasti." mä sanoin ääni melkein väristen.

Suukotin äitiä poskelle ja lähdin ulos. Mä kävelin omissa ajatuksissani pitkin katuja ja näin lehtien putoavan puista maahan. Se kuvasti mun elämää tällä hetkellä: pian lähestulkoon vaikka vanha olis poissa ja arvaamatonta, lähes karua uutta tilalla.