The fool ~Osa 1~

Nykyhetki

Mä seisoin kahvilan ovella, keräten rohkeutta mennä sisään. Siellä mun odotti tyttö, jolle mulla oli tärkeää asiaa. Hänen nimensä oli Hannah ja mä olin pyytänyt sen paikalle tätä varten. Näin jo pöydän, jossa tämä suorastaan häikäisevä, tumma kaunotar istui jae mulle kävi yhä selvemmäksi, ettei musta ollu vastusta.

Tämän kaiken takana on mies, eikä kuka tahansa mies vaan nimenomaan Harry: suloinen, kiharahiuksinen, vastustamaton Harry, jota mä rakastin, mutta joka kuitenkin selvästi oli vielä rakastunut Hannahiin. Se oli asia, jolle mä en voinu mitään. Se oli asia, joka oli ollu mun sydämmellä jo pitemmän aikaa ja nyt mun oli kohdattava totuus.

Menneisyys, Syksy

Eräänä kirpeänä syksyisenä päivänä mä menin kirjastoon ja mun huomio kiinnittyi heti poikaan, joka jostain syystä hymyili mulle viereisestä pöydästä. Se tuntu vähän oudolta, mutta mä pidin siitä.

"Sama kirja." sanoi poika lopulta.

Sen takia se siis hymyili. Me tosiaan luettiin samaa kirjaa.

"Siltä näyttää." mä sanoin hymyillen.

Poika hyppäsin istumaan mun viereen esittäytyäkseen.

"Mä oon Harry." poika sanoi pehmeällä äänelle, saaden mut jo heti pauloihinsa.

"Emma." mä esittäydyin.

"Emma. Se on kaunis nimi." sanoi Harry hymyillen.

Itse en ollu koskaan tykänny mun nimestä, mutta Harryn sanomana se kuulosti kauniilta. Juttu lähti välittömästi luistamaan meidän välillä. Me puhuttiin pitkään ja mitä pitemmälle keskustelu eteni, sitä enemmän mä uskoin, että tässä vois olla viimein se oikea poika mulle, niin lämmin, hurmaava ja erityisen ystävällinen mua kohtaan, vaikka me oltiin vielä tuntemattomia toisillemme.

Viimeistään siinä vaiheessa kun Harry kertoi haluavansa laulajaksi mä olin täysin sulaa vahaa sen käsissä. Me vaihdettiin puhelinnumeroja ja tavattiin monta kertaa sen jälkeen. Mä en tuu koskaan unohtamaan sitä aikaa, jolloin meillä oli tapana kävellä puitossa, nauraa ja puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Harry oli ja on edelleen mulle kaikki kaikessa.

On siis aika selvää, että kuinka paljon mä Harryä rakastan. Me soviittiin yhteen ilman epäilystäkään. Jos on olemassa rakkautta ensisilmäyksellä niin tää oli ehdottomasti sitä. Harry tuli mun elämään ihan ku salama kirkkaalta taivaalta. Mun oli kerrottava mun tunteista oikella hetkellä, joka tuli odottamattomasti yhtenä iltana lokakuussa.

"Tiedäks sä mikä olis tosi hauskaa?" kysyi Harry viekkaasti hymyillen.

"No mikä?" mä kysyin.

"Olisko se hirveän noloa, jos me mentäisiin pyörimään tuonne lehtikasaan?" Harry kysy naurahtaen.

Olishan se pitäny arvata. Aina ku Harry näki tilaisuuden johonkin lapsenmieliseen tempaukseen niin se kyllä käytti sen. Mun mielestä sellainen hassuttelu on vaan söpöä, etenki mitä tuli poikiin.

"Ei. Sehän olis vaan hauskaa." mä vastasin.

Harryn naamalla oli taas se sama virne ja mä tiesin sen tekevän jotain.

"Neiti on sitten hyvä ja menee itse edeltä." Harry sanoi leikkisästi, työntäen mut siihen lehtikasaan.

Mä nauroin niin että vatsalihaksiin melkein koski. Mä olin jo kerenny kastua aika paljon, mutta se ei haitannut mitään. Harry hyppäsi mun viereen kun oli saanut onnistuneesti yllätettyä mut.

"Olisitpa nähny sun ilmeen!" Harry sano nauraen.

"Mä voin vaan kuvitella." mä sanoin edelleen nauraen.

Naururemakan laannuttua tunnelma muuttui romanttiseksi, kun Harry katsoi mua suoraa silmiin. Mä tiesin mun tilaisuudn tulleen. Se oli riski, mutta mä en voinu odottaa enää pitempään.

"Mä rakastan sua Harry." mä sanoin viimein yhtenä iltana kun me istuttiin puistoretken jälkeen penkillä kylkikyljessä.

Mä en kuullu vastausta heti ja pelkäsin, ettei Harry tunne läheskään samoin. Eihän me oltu edes tunnettu kauan.

"Mä rakastan sua kans." sanoi Harry lopulta.

Hetken aikaa mä odotin suudelmaa, joka kuitenki tuli vasta myöhemmin. Se oli ihan hyvä asia. Eihän meillä ollu mitäään kiirettä ja kaikki oli edenny muutenki jo niin nopeasti. Mä tunsin suurta helpotusta, kun mä kuulin Harryn sanovan sen takasin ja toiveet yhdessä olosta vielä tulevaisuudessakin alkoivat nousta pintaan.

Mä aistin Harryn äänessä tietyn etäisyys, jonka mä huomasin heti. Mä tiesin, että kaikki ei ollu hyvin, mutta en ollu valmis vielä kysymään, että mikä oli vikana. Sitä kysymystä mä en itseaiassa esittänyt vielä pitkään aikaan, vaikka nyt mä tiedän, että olis pitäny. Jos mä olisin tehny niin ni mun ei ehkä pitäis olla täällä nyt.

Kaikki jatkui edelleen samaa edistyksellistä rataa ja meidän suhde syveni. Syksy oli mulle mitä parhainta aikaa ja sain kokea ensimmäisen kerran todellisen rakkauden huuman. Harry oli mun ajatuksissa koko ajan. Mä tunsin olevani suoraan sadusta, jonka lopussa prinsessa saa prinssinsä. Nyt mä tiedän, että ehkä se ei ookkaan niin yksinkertaista.