Here I am ~Osa 1~

"Älä ota sitä noin raskaasti!" äiti sanoi äkäisenä.

"Raskaasti?! Miten muuten mä voisin ottaa tän?!" raivosin.

Mä en voinu uskoa, että näin kävi ja vielä just nyt kun olin vihdoin alkanut viihtyä täällä: me muutetaan. Syynä on joku suuri esimiehen paikka, jota tarjottiin äidille. Kaiken huippuna tää tapahtuu niin nopeasti, että ensimmäiset talon ostajat tulevat tänne jo huomenna.

"No voisit ainakin olla vähän aikuisempi ja nähdä, ettei kaikki ole niin mustavalkoista!" äiti huusi.

Äiti aina toitotti aikuistumisesta ja käski mun käyttäytyä kympsemmin. Mitä se edes oikeastaan tarkoitti?

"Mutta mun koko elämä on nyt täällä äiti." sanoin rauhallisemmin ja aloin itkeä.

Äiti tuli vierelleni ja otti minut syleilyynsä.

"Dawn- pieni. Mä kyllä tajuan sen, mutta sä kyllä saat rakennettua uuden, jopa vielä paremman elämän, kunhan ollaan päästy asettumaan Brightoniin." äiti sanoi lohduttavasti.

Mä en uskonut omiin mahdollisuuksiini yhtä vakaasti, sillä äidillä oli taipumus nähdä mut täysin eri tavalla, kuin mä näin itseni. Uudessa koulussa mua varmasti katsotaan samalla tavalla kieroon, kuin useimmat täälläkin.

"Näe se mahdollisuutena. Sä pääset eroon täällän olevista pahoista muistoista ja sitä mä toivon sulle." äiti sanoi itsekkin itkien.

Mä tiesin hyvin mitä äiti tarkoitti. Mä olin joutunut kestämään täälläkin paljon kaikkea: kiusaamista, niin sanottujen ystävien hylkäämistä, yksinäisyyttä... Oli vaikea kuvitella, että mä pääsisin vapaaksi siihen liittyvästä murheesta nuin vain muuttamalla. Uudessa paikassa mun samoihin erikoisiin piirteisiin kiinnitetään mitä varmemmin huomiota ja kaikki alkaa uudestaan: sitä mä en kestä nyt kun oon päässyt viimein edes jotenkin jaloilleni.

Vaikka mulla ei oo juurikaan hyvää sanottavaa menneisyydestäni niin nyt kaikki on hyvin: mulla on taas ystäviä. Sellaisia oikeita, jotka eivät hylkää ja oon jotenkin alkanut taas luottaa itseeni. Mä en ollut valmis luopumaan kaikesta siitä, mitä olin onnistunut saamaan aikaan viimeisen vuoden aikana. Se oli syy miks mä en halunnut muuttaa. Mä en ollut valmis aloittamaan kaikkea taas uudestaan, varsinkaan nyt.

"Mäkin toivon niin itselleni." sanoin itkien yhä vuolaammin.

Tätä se mun tuuri oli: just kun olin tulossa oikeasti onnelliseksi niin jotain tällaista tapahtuu.

"Sä oot ainutlaatuinen ja kaunis nuori tyttö Dawn: älä koskaan unohda sitä." äti sanoi katsoen mua suoraa silmiin.

Mä tiesin äidin ajattelevan niin, olinhan mä sen tytär, mutta voisin helposti nimetä ties kuinka monta muuta, jotka ajattelee mun olevan säälittävä ja mitätön. Itseasiassa koulussa vain mun parhaatystävät Terry ja Kayla välitti musta, mutta muita mä en oikeasti kivannutkaan. Ystävissä mulle oli ehdottomasti tärkeämpää laatu kuin määrä ja tunsin olevani niin onnekas, kun vanhojen ystävien hylkäämisen jälkeen löysin nämä kaksi tyttöä, jotka tulee aina olemaan mulle tärkeitä, asuin mä Brightonissa tai täällä.

"Menehän nyt rauhoittumaan. Tässä oli aika paljon käsiteltävää." äiti sanoi.

"Niin oli. Mun on kai parempi myös ottaa reippaampi asenne huomiseksi, että meidän talo voitaisiin haluta ostaakkin." sanoin keventäen tunnelmaa.

Kävelin omaan huoneeseeni ja ensimmäisenä tajusin, että pian se olisi jonkun muun huone. Pian koko talossa asuisi joku ihan toinen perhe, joka sisustaa tän uudelleen omalla tyylillään. Tää ei olis enää sama talo. Merkit meistä pyyhittäisiin pois, kuin epäonnistunut piirrustus. Mä en voinut sille mitään: niin tuli käymään. Tulisiko uusi asunto tuntumaan kodilta? Vahvasti epäilin, mutta mun oli yritettävä sopeutua: äidin vuoksi.

Uni ei selvästikkään tahtonut tulla, mutta lopulta itkun väsyttämänä nukahdin. Näin unta tulevasta. Se oli itseasiassa hyvä uni: asuin Brightonissa ja kaikki sujui hyvin. Mä olin huomionkeskipisteenä, mutta hyvällä tavalla. Mä näytin kauniilta, kauniimmalta kuin mä tulisin todellisuudessa koskaan näyttämään. Mulla oli varaa kalliisiin vaatteisiin, jotka eivät olleet lähelläkään mun nykyisiä, joista oon kyllä saanut kuulla jos jonkinlaista kommenttia varmaan eskarista asti.

Ehkä mä en suoranaisesti toivonut kuitenkaan sellaista tulevaisuutta: mä en pyytänyt olla kaunis, ainoastaan vaan etten erottuis joukosta niin paljon. Mä en ollut uskaltanut puhua num tuntemuksista mun kavereillekkaan, sillä ne ei täysin ymmärtäis, tai sitten ne suhtautuis muhun eri tavalla. Koulussa mä oon niiden kanssa aina pirteä ja jopa se ryhmän vitsiniekka ja ilopilleri, mutta yksin nää itsesäälin tunteet nousee aina pintaan.

Mä heräsin ja todellisuus iski: mä olin vaan tyttö, jolla oli edessä rankka päivä. Ensin mun oli tavattava ne ostajat ja sitten kerrottava Kaylalle ja Terrylle huonot uutiset. Mun oli kerrottava niille, että me ei voitaiskaan viettää viimeistä lukiovuotta yhdessä. Me oltiin suunniteltu jo kaikki penkkarijäynät opettajille ja mietitty, kuinka mahtavaa
kaikesta tulis, mutta koska onni ei oo ikinä oikein ollu mun puolle niin mä tuun missaamaan kaiken. Tottakai mä tulisin usein käymään, mutta ei se oo sama asia.

Ensin oli kuitenkin vuorossa esittely, joten oli laitettava pirteä ilme kasvoille ja unohdettava tää kaikki pohtiminen hetkeksi. Ryhdistäydyin ja kävelin keittiöön syömään aamupalaa.

"Huomenta! Valmistaudu äkkiä, sillä se mahdollinen ostaja perhe halusi tulla jo tunnin päästä." äiti sanoi.

"Parasta kiirehtiä sitten." sanoin huokaisten.

"Älä turhaa hermoile. Ne vaikutti hyvin mukavilta ja kaiken lisäksi kiinnostuneilta, joten tässä on meidän mahdollisuus." äiti sanoi.

Ei helpottanut yhtään saada tietää, että nopea muutto nopeutuisi ehkä entisestään. Sentään saisin tietää, että millainen perhe tänne muuttaa ja tiesin kyllä, että äidille oli tärkeää päästä Brightoniin jo hyvissä ajoin ennen työn alkua. Silti mun sydäntä kivisti ja mieleeni nousi huoli ties kuinka monesta asiasta. Tein aamutoimet nopeasti ja ovikello soi.

"Sieltä he tulevat." äiti sanoi innostuneena.

Mä olin enemmänkin kauhuissani kuin innoissani, mutta en antanut sen näkyä. Hymyni saattoi näyttää väkinäiseltä, mutta tuskin kukaan huomaisi. Taloahan ne oli tulossa katsomaan eikä mua.

"Tervetuloa!" äiti tervehti vieraita.

Ovella seisoivat pariskunta ja heidän poikansa.

"Tässä on tyttäreni Dawn." äiti esitteli minut ensimmäiseksi.

Kun näin pojan kasvot paremmin jäin tuijottamaan niitä lumoutuneena. Hän oli aika varmasti komein poika, jonka olin koskaan nähnyt: ihan eri luokkaa kuin täkäläiset, joiden kanssa käyn koulua. Tuollaisia ei tullut muualta kuin taivaasta.

"Älä nyt ole epäkohtelias vaan tule kättelemään vieraitamme." äiti sanoi havahduttaen mut ajatuksistani.

Kävelin eteiseen ja kättelin ensin vanhempia. Yritin peittää ujostukseni kun menin sen jälkeen pojan luokse.

"Hauska tavata, mä oon Liam." poika sanoi hymyillen.

Tottkai niin ihanalla pojalla oli täydellinen hymykin. Kättelimme asiallisesti, vaikka henkisesti olin sulaa siihen paikkaan.