The fool ~Osa 3~

Menneisyys, talvi

Vuodenvaihteen jälkeen mä tiesin joidenkin asoiden pikkuhiljaa muuttuneen meidän välillä. Se oli pientä, mutta sen kyllä huomasi. Harryllä oli selvästi meneillää, jotain mistä mä en tahtonu päästä perille. Tuolloin mä en kiinnittäny siihen huomiota, mutta kaikki alkoi jo tammikuussa, päivänä jona me leikittiin lumisotaa Harryn asunnon pihalla.

"Hups, ei ollu tarkotus." mä sanoin leikkisästi.

Harry katsoi takaisin muhun sen kuuluisalla virneellä, joka sillä on aina naamalla, kun tapahtumassa on jotain yllättävää.

"Sä et oo selvästikkään oo koskaan pelannu lumisotaa mun kanssa." Harry sanoi, juuri se ilme kasvoillaan.

Mä yritin suojautua, mutta Harry oli tarkka heittäjä. Olisihan mun pitäny arvata, että jos mä heitin ensimmäisenä niin tietenkään Harry ei voinu vastustaa tehdä tulista vastaiskua. Moniin tyttöihin se ei olis toiminu, mutta mun mielestä lumisota Harryn kanssa oli hyvin romanttista. Sellaiset "treffit" meillä aina toisinaan oli.

Mä käytin suojana millon puun taakse piiloutumista, kuin kilven rakentamista siitä mitä ikinä tulikaan eteen. Harry vaan piti haasteista, kun mä onnistuin viimehetkellä torjumaan tarkasti tähdätyn lumipallon.

"Sähän et helposti luovuta." Harry sanoi hymyillen leikkisästi.

"Älä luovuta, äläkä koskaan antaudu vai miten sitä sanotaan." mä vastasin rakentamani lumiesteen takaa.

Mä päätin tehdä taktisen liikkeen ja kävelin hitaasti Harryn luo, joka piteli kädessään valmista lumipalloa.

"Mitä sä aiot?" Harry kysy hymyillen.

Mun pokka piti edelleen, kun mä kävelin yhä lähemmäs suudellakseni Harryä. Mä tiesin, että se oli valmis unohtamaan pelin hetkeksi. Kun mä lopulta painoin huuleni Harryn huulia vasten yhtä taivaallisella tavalla ku ennenkin mä näin Harryn pudottavan lumipallonsa maahan: aseet oli riisuttu.

Suudelman loputtua oli yks niistä maagisista hetkistä, jolloin me vaan katsottiin toisiamme suoraa silmiin, hymyillen niin kuin mitään pahaa ei olisd koko maailmassa. Ne oli ehdottomasti kohokohtia, jotka piristi jokaista päivää.

"Valmiina luovuttamaan jo?" mä kysyin leikkisästi.

"En ikinä!" Harry huusi ja veti ylimääräisen lumipallon selkänsä takaa.

Se lensi suoraa mun naamaan ja Harry nauroi hiljaa onnistuneelle hyökkäykselleen. Se oli siis käyttäny mun omaa suunnitelmaa mua vastaan: miten nerokasta.

"Ja just kun mä luulin, että mulla olis ollu tilaisuus siihen, että näin olis käyny toisin päin." mä sanoin vitsaillen, kun olin saanu kuivattua lumen pois mun naamalta.

"Älä sure, ei kukaan muukaan oo onnistunu yllättämään mua lumisodassa, koska mulla on aina ässä hihassa." Harry sano hymyillen viekkaasti.

Todellisuudessa peli oli vaan sivuseikka, kaikkein parasta oli saada viettää aikaa Harryn kanssa ihan ilman kiirettä mihinkään, eikä meillä ollu tilaisuutta tehdä niin enää yhtä usein kuin joskus ennen.

"Mun on pakko ottaa tää. Ei mee kauan." Harry sanoi, katsottuaan huolestuneen näköisenä soivaa kännykkäänsä.

Mä en ollu ollenkaan mustasukkaista tyyppiä, mutta Harryn ilmeen takia mun piti yrittää saada selville, että mistä oli kysymys. Ehkä se oli turhan uteliasta ja voi osoittautua tarpeettomaksi, mutta mä en mahtanu itselleni mitään.

"Me ollaan puhuttu tästä jo monta hertaa. Kaikki on jo käsitelty. Sä et voi enää soittaa mulle, ymmärräthän?" mä kuulin Harryn sanovsan puhelimeen.

Tuon perusteella soittaja olis voinu olla kuka vaan, joten mä en halunnu tehdä vielä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Mä halusin jäädä kuuntelemaan pitempään, jotta saisin tietää enemmän, vaikka se saattoi viestiä Harrylle epäluottamusta: siitä ei kuitenkaan ollu missään nimessä kysymys. Mä halusin auttaa Harryä, jos se oli pulassa.

Mä näin Harryn katsovan muhun päin. Mä en missään nimessä voi ottaa riskiä jäädä kiinni, joten oli parempi lähteä takaisin sinne, mistä me lähdettiin ja toivoa, ettei Harry nähny mua.

"Mä oon pahoillani, mutta mun pitää lähteä." Harry sanoi huolestuneisuutta äänessä, kun tuli takaisin.

"Onko kaikki kunnossa?" mun oli kysyttävä.

Kysymystä seurasi pieni hiljaisuus, jonka aikana mä jo kerkesin pelätä Harryn vastausta.

"Ei tässä mitään. Ei tää oo mitään vakavaa. Mä saan hoidettua tän tänään pois päiväjärjestyksestä. Älä turhaa huoli." Harry sanoi, ottaen mua olkapäiltä kiinni.

Me hyvästeltiin ja mä näin Harryn lähtevän pois autollaan. Mä itse kävelin kotiin, yrittäen miettiä, että mistä oli kysymys. Ehkei se ollu mitään vakavaa, mutta jotain Harryllä oli meneillään.

Nykyhetki

Mä en voinu enää odottaa pitempään: se ei olis reilua Hannahia kohtaa. Mä oikaisin ryhtini ja avasin kahvilan oven. Sisällä mä jätin takkini naulakkoon ja valmistin mielessäni sanoja, jotka mun olisi sanottava. Vähän matkan päässä Hannah tuijotti mua ja sen katseesta näki, että se tasantarkkaan tiesi, kuka mä olin.

Vastaavaa jännityksen määrää mä en ollu koskaan aiemmin kokenu ennen sitä hetkeä. Mä nieleskelin hermostuksissani ja kävelin Hannahin luo ihan kuin hidastettuna. Lopulta mä pääsin paikalle ja jäin seisomaan hetkeksi tuolini viereen.

"Hei." mä aloitin.

Se oli kai ainoa sana, jonka mä pystyin sanomaan sillä hetkellä.

"Hei." sanoi Hannah.

Mä jäin edelleen seisomaan paikalleni ihan kuin halvaantuneena.

"Istu toki alas." sanoi Hannah lopulta.

Mä istuin alas. Koko mun olemus viesti varmasti jo heti epämukavuutta, eikä se ollu ehkä paras mahdollinen ensivaikutelma. Mä yritin rentoutua, mutta toistaiseksi se tuntui lähes mahdottomalta.

"Alotetaan ihan alusta: kuka sä oikeastaan oot?"

Mä yritin miettiä mahdollisimman kuvaavaa vastausta.

"Mä oon se hölmö, joka rakastaa hölmöä, joka vieläki rakastaa sua." mä sanoin, katsoen suoraa Hannahin silmiin.