Beautiful people ~Osa 4~

Tunti mateli eteenpäin: se tuntu kestävän ikuisuuden. Yritin keskittyä kuuntelemaan opettajaa, mutta aina välillä mun ajatukset ja myös katse siirty Louisiin. Miten mä voisin lähestyä jotain noin tavoittamatonta? Mehän oltiin ihan eri maailmoista. Louis oli jalkapallo joukkueen kapteeni ja hyvin tietoinen asemastaan, kun taas mä en ollu mitään.

Mun sisällä kaikestahuolimatta eli taisteli, joka näki tässä tilanteessa toivoa. Se oli puoli mussa, jota mä en usein näyttäny, mutta kun kysymys oli Louisista se ei antanu mun luovuttaa. Se ei antanu mun luovuttaa ennen ku mä olisin saanu ton pojan itellenni. Mun sisäinen taistelija oli se, joka sai mut nousemaan sängystä aamulla.

Jos mulla ei olis sitä voimaa mä en ikinä olis etes harkinnu tekeväni mitään tällasta. Ilman sitä mä olisin luovuttanu jo ajat sitten ku Louis alko olla yhdessä Annien kanssa. Mä oon ilonen, että mä en tehny niin, koska se että mä etes yritän tätä todistaa, että mä en loppujenlopuksi oo mikään heikkolenkki.

Vaikka me ei tunnettukkaan kunnolla Louisin kanssa, ilman sitä mun elämä olis huomattavasti köyhempää. Louisin ajatteleminen sai mulle outoa voimaa, joka sai mut jatkamaan. Se sai mut tuntemaan, että mä oon elossa, enkä mä en ollu valmis luopumaan siitä tunteesta.

"No niin. Tunti alkaa loppua, joten läksyksi voitte lukea seuraavalle tunnille alkuaineita käsittelevän kappaleen, joka alkaa sivulta 70." opettaja sanoi.

Kaikki alkoivat pakata tavaroitaan ja lähteä luokasta. Mä en kiirehtiny turhaa, koska näin silmäkulmasta Louisin olevan vielä paikallaan. Mä pakkasin tavarani hitaasti ja odotin, että mä saisin mun tilaisuuden. Mä otin maskotin repusta taskuuni valmiiksi ja tunsin mun käsien tärisevän. Kaikkea mä olinki valmis ton pojan takia tekemään.

Louis nousi ylös penkistään ja mä tiesin mun hetken olevan käsillä. Mä näin Louisin kävelyn hidastettuna, kun se samalla hymyili pöyhien hiuksiaan mitä huumaavimmalla tavalla. Ennen ku mä huomasinkaan niin Louis oli mun kohdalla. Luokassa ei ollut ketään muita: täydellistä. Nyt mun oli vaan saatava sanotuksi jotain.

"Louis." mä sanoin ja Louis käänsi katseensa muhun päin.

Nyt mä olin saanu sen huomion. Tästä eteenpäin tää tulee olemaan jo helpompaa, kuhan mä en sais itteäni näyttämään hölmöltä...

"Mä vaan ajattelin, että kun teillä on tulossa se finaali peli ja se olis suuri kunnia koululle, jos te voitatte..." mä alotin hiljaa ja vähän ujosti.

Mun piti rauhottua. Muuten mä pilaisin tän ainoan mahollisuuden, joka mulla oli tehdä vaikutus Louisiin.

"Niin. Koko jengi on tehny kovasti töitä, jotta meillä olis mahdollisuus voittaa ja tuoda pokaali aulan vitriiniin, joka on ollu jo vuosikaudet aika tyhjänlainen." Louis sano hymyillen leikkisästi.

Mä naurahdin ja hymyilin takasin. Ehkä mä pystysin nyt ottamaan rennommin ku Louis selvästi oli vastaanottava.

"Niin mä päätin antaa sulle kapteenille maskotin, jonka mä tein. Tuomaan hyvää onnea." mä sanoin hermostuneesti, mutta toivottavasti se ei näkyny.

Mä kaivoin mun taskusta maskotin, jossa oli edelleen se lappu, jonka kirjottamista olin aloin katumaan viimihetkellä. Oli kuitenki liian myöhästä tehdä asialle enää mitään.

"Se on hieno! Kiitos Jamie!" Louis sano hymyillen ja katsoen mua silmiin.

Mulla ei ollu aavistustakaan, että miten se muka saatto muistaa mun nimen. Mä punastuin Louisin kehuista ja hymyilin takaisin. kainosti. Mä lähdin mahdollisimman pian pois paikalta, ettei se ehtis huomata mun reaktiota.

"Sulla on kaunis hymy kans." mä kuulin Louisin sanovan mun perään ennen ku ehdin päästä ulos luokasta.

Mä pysähdyin ja en voinu muuta ku hymyillä itsekseni.

"Kiitos." mä vastasin perus äänensävyllä ja jatkoin matkaa.

Tää ei ollu todellakaan se lopputulos, jota mä oletin, mutta salaa toivoin Louisin pitävän mun lahjasta. Kaiken lisäks se sano pitävänsä mun hymystä. Sitä ei kai sitten oikeastikkaan voi tietää, että mitä tapahtuu, jos ei kokeile. Mä olin ylpeä itsestäni. Mulla oli varmasti kohta eräs blondi hengittämässä mun niskaan, mutta tää oli sen arvosta.