Beautiful people ~Osa 7~

Kesken mun itsesäälissä rypemisen mä tajusin jotain: miks mä uskosin Annieta nuin vaan? Olihan kuitenki selvää, että se tekis mitä vaan, jotta sais kaikki pyrkyrit, varsinki tytöt pois Louisin kimpusta. Annie oli saattanu vaan sanoa mulle sen, mitä halus Louisin ajattelevan musta. Mun oli jotenki päästä Louisin puheille ja saatava selville totuus.

Miten mä saatoinkaan olla luovuttamassa näin helpolla? Mitä kaikki ne tunteet sisäisestä taistelijasta olis ollu, jos mä vaan olisin antanu tän olla? Mä en luovuttas ilman taistelua. Varsinkaan ilman kuulematta Louisin mielipidettä siltä itseltään. Mun oli joko kysyttävä suoraa, tai muuten saatava selville mitä se ajattelee.

Tää oli vaan mulle niin tärkeä asia ja Annie osas vetää oikeista naruista, mutta mua ei kuitenkaan niin helpolla kaadettu. Tää oli taistelu, jota Annie ei tuu voittamaan. Annie vaan luulee olevansa kaunis, koska kaikki puhuu siitä joka päivä, mutta todelluudessa sisältä se oli ruma. Mä en ollu yhtään sen huonompi ku Anniekaan.

Mä en voinu odottaa kauempaa. Mun oli löydettävä Louis mahdollisimman pian ja laitettava itteni likoon huolimatta lopputuloksesta. Mun piti kuitenki ensin testata vettä, ennen ku mä pystyin hyppäämään veteen. Tässä tapauksessa se hyppy on todennäkösesti pääedellä, haiden sekaan, mutta jos kaikki menee hyvin se on sen arvosta.

Mä aloin miettiä todennäkösintä paikkaa, jossa mä voisin "sattumalta" törmätä Louisiin. Se ei ollu vaikeaa: Louis vietti lähes tulkoon kaiken vapaa-aikansa koulun futiskentällä, varsinki näin finaalin aikaan. Jos se ei ollu Annien kanssa se oli varmasti siellä. Lisäks mä en herättäs liikaa huomiota, koska futisjoukkueen treeneissä on aina tyyppejä katsomossa.

Mä päätin lähteä kentälle. Tää saatto vaikuttaa liian hätäiseltä, mutta mä kyllä tiesin tasantarkkaan, että mitä mä tein. Tää oli päätös, jota mä olin jahkaillu aivan liian kauan. Mä en suostunu enää olemaan näkymätön: mä aioin näyttää kaikille, eritoten Louisille, että mä olin ihan yhtä "kaunis ihminen" ku muutki.

Mä pääsin lopulta perille ja näky kentällä yllätti mut: siellä oli vaan Louis potkimassa palloa. Eikö täällä pitäny olla treenit menossa? Ei menny kauan ennen ku se huomas mut. Se oli kai sitten vaan mä ja Louis: ei pakotietä.

"Hei Jamie!" Louis huusi.

"Hei Louis." mä vastasin.

"Mitä sä täällä teet?" Louis kysy hieman yllättyneeseen sävyyn.

"Mä tulin seuraamaan teidän treenejä, mutta näyttää siltä, että joukkuen on pienentyny viime näkemästä." mä vaastasin leikkisästi.

"Ei se mihinkään oo pienentyny. Treenit meni jo ja muut lähti kotiin." Louis selitti.

"Mutta sä oot täällä." mä sanoin hieman kysyvään sävyyn.

"Koska mä oon kapteeni. Mun on aina treenattava vähän enemmän, jotta mä pysyn kunnossa." Louis sano.

Mä jäin hetkeksi miettimään sitä stressiä ja paineita, joita Louisilla varmasti oli finaalin takia.

"Varmasti rankkaa olla kapteeni, hah?" mä kysyin.

"Sulla ei oo aavistustakaan. Mun on aina pidettävä huolta koko muusta joukkueesta." Louis sano.

Mä kuitenki tiesin, että Louisille oli suuri kunnia saada olla kapteeni. Sitä kunniaa ei suotu kaikille.

"On siinä toki hyvätkin puolensa: saa suurimman osan kunniasta." Louis sano vitsaillen.

Mä naurahdin ja tiesin kyllä, että kyse oli ennemmänki rakkaudesta lajiin, ku maineesta ja kunniasta.

"Jos totta puhutaan niin mulla yks toinenki syy olla täällä purkamassa höyryjä." Louis sano ja potkas pallon maaliin.

Purkamassa höyryjä? Mitä oli tapahtunu?

"Mä jätin Annien." Louis sano.

Louis jätti Annien? Tää oli kyllä jotain, mitä mä en osannu odottaa. Mä en tienny, että mitä mun olis pitäny sanoa.

"Se kävi liian raskaaksi." Louis sano ja istu maahan.

Mä istuin Louisin viereen ja odotin, että se selittää kaiken tarkemmin.

"Annie on kyllä mahtava, mutta se ei enää vaan tuntu samalta. Mä haluun olla vapaa, tiedäthän sä?" Louis sano.

Mä tiesin varsin hyvin. Louis oli aina ollu vapaa sielu ja Annienki olis pitäny jo oppia tietämään se. Mä itsekki halusin olla vapaa: vapaa näistä luokista, joihin ihmiset usein laitetaan.

"Mä tiedän Louis." mä sanoin.

Tää oli yks niistä asiaoista, joissa me oltiin kiistatta hyvinki samanlaisia. Vaikka me ei tunnettukkaan kovin hyvin mä silti ymmärsin Louisia.

"Mä tarviin jonku joku suo mulle sen vapauden. Mä toivon löytäväni sellasen tytön vielä joskus." Louis sano.

Mä voisin olla just sellanen tyttö. Mun vaan piti saada Louis tajuamaan se.

"Pelataanko vähän? Mä voin opettaa sulle muutaman tempun." Louis ehdotti ja nosti mut ylös.

Mä hymyilin ja nyökksäsin. Tottakai mä halusin pelata Louisin kanssa. Mä voisin viettää vaikka koko päivän kuunnellen sen futisopetusta. Salaisesti mulla oli missio, jonka mä aioin toteuttaa: mä aioin näyttää Louisille sen kuinka täydellisiä me voitas olla yhdessä ja se saa sanoa oman mielipiteensä, jonka mä hyväksyn oli se mikä hyvänsä.

Se tulis kuitenki vasta eteen myöhemmin. Nyt oli tärkeintä saada viettää aikaa yhdessä ja se, että nyt mulla todella on se mun mahdollisuus, jota mä oon koko ajan odottanu.