Beautiful people ~Osa 9~

Mun olo oli turvallinen Louisin kyydissä, vaikka vauhti oliki lähemmäs 100 kilsaa tunnissa, tai siltä se ainaki tuntu. Mulla ei ollu aavistustakaan, että minne me oltiin matkalla, mutta sillä ei ollu väliä: Louisin kanssa mä menisin minne vaan. Mä huomasin monien vanhempien pariskuntien tuijottavan meitä ja varmasti ne ajatteli: "nuorta lempeä, miten suloista!"

Mä en kuitekaan vielä osannu ajatella tätä minään "lempenä" vielä. Meillä oli varmasti vielä paljon opittavaa toisistamme ja olin liian aikaista sanoa mitään. Silti mä salaa toivoin, että Louis näkis mut sillä tavalla, niin hullulta ajatukselta ku se kuulostiki. Mä kuitenki oon valmis hyväksymään senki, jos Louis haluaa olla vaan ystäviä.

Mun ajatukset pyöri vielä sen "uskomaton pakkaus" ympärillä. Se oli jotain, mitä ei ehkä sanota vaan ihan pelkästä kohteliaisuudesta: jos multa kysyttiin se oli jotain, mitä poika sanoo tyttöystävälleen. Vieläkään mä en toki voinu sanoa mitään Louisin todellisista ajatuksista, mutta outo toiveikkuus valtas mun mieleen.

Louis oli niin keskittyneennäköinen. Sen mäki ja se sama ilme oli nähtävillä sen kasvoilla sen pelatessa jalkapalloa. Mä en koskaan unohda sitä, miltä musta tuntu ku mä näin sen Louisin tekevän sen ratkaisevan maalin. Tää poika oli päättäväinen ja se oli yks niistä lukuisista asoista, joissa mä siitä pidin.

Pian me oltiin jo perillä. Louis oli tuonu mut naapurikaupungin syrjeisemmälle alueelle. Siellä oli pieni puisto, jonka reunalla oli lampi. Tää oli selvästi romanttinen paikka, varsinki näin myöhään illalla. Mä ymmärrän, että miks Louis halus näyttää mulle näin kauniin paikan.

"Täällä on niin kaunista." mä sanoin, lepuuttaen silmiäni siinä maisemassa.

"Eikö vaan olekki. Tällasta paikkaa löytää harvoin, varsinkaan täältä päin." Louis sano.

Pian mä tajusin, että me näytettiin olevan kahden koko puistossa.

"Miks täällä ei oo muita?" mä kysyin.

"Koska kovin moni ei tiedä tästä paikasta." Louis sano.

Se ei toki ollu mikään ihme. Tää oli niin syrjässä, että mä en olis voinu kuvitellakkaan, että täällä on jotain tällasta.

"Lisäks mä järjestin suhteilla sen niin, että tänne ei tuu tänään muita." Louis sano hymyillen salaperäsesti.

"Miten?" mä ihmettelin.

"Mä oon käyny täällä pienestä asti aina lataamassa akkuja, joten puistonvartija on tullu aika tutuksi." Louis selitti.

Louis oli siis vartavasten järjestäny tän vaan meille. Mä aloin tulla yhä varmemmaksi, että Louis vois tuntea mua kohtaan samoin, ku mä sitä.

"Oota vähän." Louis sano ja veti jotain mottoripyörämn peräluukusta.

Hetken kuluttua Louis tuli takaisin paahtoleipä pussin kanssa.

"Sorsat taitaa olla aika nälkäsiä." Louis sano hymyillen.

"Niin kai." mä vastasin hymyillen.

Me käveltiin lähemmäs lampea ja muutama sorsa tuli jo heti kärkkymään illallista. Me heitettiin palasia leivästä niille ja ne lähti tyytyväisenä uimaan kauemmas ruokansa kanssa. Mä katoin Louisia ja jostain syystä muia alko naurattaa.

"Mitä?" Louis kysy.

"Ei mitään. Musta on vaan söpöä, että pojat haluaa syöttää sorsia." mä vastasin.

"No, se on kai juttu mitä mä oon tehny aina. Sitä paitsi noi sorsat on mulle jo niin tuttuja, että niillä on omat nimetki." Louis selitti.

Mä nauroin taas. Louis muuttu just entistä söpömmäksi, jos se oli etes mahdollista.

"Ja on mulla sullekki jotain." Louis sano ja alko kaivaa taskuaan.

"Porkkana?" mä sanoin huvituneena.

"Joo, ne on terveellisiä ja sitä paitsi mä tykkään tytöistä, jotka syö porkkanoita." Louis sano hymyillen.

"Hyvä on sitten." mä sanoin ja aloin rouskuttaa porkkanaa.

Louis haki vielä viltin, jonka päälle me istuttiin.

"Paahtoleipää ja porkkanoita. Täähän käy melkein piknikistä." Louis sano vitsaillen.

Ruoka oli sivuseikka. Huomattavasti suurempi asia oli se, että mä en olis koskaan voinu kuvitellakkaan istuvani Louisin kanssa samalla viltillä. Me siirryttiin vielä makuulle ja Louis kerto tähdistä, jotka tunnisti taivaalta. Näky oli kaunis: kirkas tähtitaivas lammen yllä, eikä ketään muita lähettyvillä.

Oliko nyt mun tilaisuus? En mä kyllä uskonu saavani koskaan parempaa hetkeä sille, joten oli kai parempi kakistaa se ulos tänään. Huomenna oli futis finaali ja mä uskon, että oli parempi sanoa se ennen sitä. Sitten taas kaikki pyörii Louisin ympärillä, eikä mulla oo toivoakaan löytää sopivaa hetkeä. Se oli nyt tai ei koskaan.

Miten mä alotan? Ehkä mä kysyn vaan ekana siitä hetkestä, millon mä annoin sen maskotin. Joo, niin mä teen.

"Louis?" mä sanoin kysyvästi.

"Niin?" Louis vastas.

"Sillon ku mä annoin sulle sen maskotin ja sä kehuit mun hymyä. Tarkotiks sä sitä todella?" mä kysyin.

"Tottakai tarkotin. Miks en olis tarkottanu?" Louis kysy.

Mä päätin kertoa siitä, mitä Annie oli sanonu mulle. Sen että Louis oli vaan kohtelias ja että mä olin todellisuudessa sen mielestä ihan yhdentekevä.

"Jamie, sä oot kaunis. Älä kuuntele sitä mitä Annie sanoo." Louis sano hiljaa ja vakuuttavasti mun selostuksen jälkeen.

Se sano mua kauniiksi. Ihan suoraa. Tää oli täydellinen hetki, jota mä en saanu hukata.

"Louis, oo rehellinen. Mitä sä tunnet mua kohtaan?" mä kysyin.

Hetken Louis katto mua ja selvästi mietti tarkasti vastaustaan.

"Jamie, mun mielestä sä oot kaunis, ymmärtäväinen, älykäs, samalla tavalla vapautta etsivä kuten mäki ja sun kanssa on mahtavaa viettää aikaa." Louis sano.

Kaiken sen sanoessaan Louis piti mua kädestä kiinni. Mä katoin Louisia suoraa silmiin ja olin varma, että se tarkotti joka sanaa. Tää oli todellista.

"Miltä susta sitten tuntus sitten olla mun poikaystävä?" mä skysyin.

Siinä se tuli. Se tuntu oikealta kysymykseltä siihen kohtaan. Mä vaan toivoin, että vastaus olis myönteinen. Louis oli hiljaa, mutta pian aukas suunsa.

"Jamie, mun täytyy miettiä tätä. Ymmärräthän sä?" Louis kysy.

Mä nyökkäsin vastaukseksi. Mä kyllä ymmärsin.

"Mä annan sulle vastauksen huomisen pelin jälkeen." Louis sano hymyillen.

Louisin ilmeestä päätellen kaikki toivo ei ollu menetetty. Silti mä pelkäsin "miettimisen" olevan sama asia ku "mietin, että miten tarjun sut kivuttomasti".

"Meidän pitäs varmaan mennä kotiin. On myöhä." mä sanoin.

Louis istu satulaan ja mä sen taakse. Tunnelma oli selvästikki outo, eikä kumpikaan oikein uskaltanu sanoa sanaakaan. Meillä oli kummallaki varmasti uneton yö edessä.