Louisin näkökulma...
Siinä se pommi sitten iskettiin. Suoraa ilman aikaa varautua. Jamie oli ihana tyttö, mutta mä en voinu suoraapäätä rynnätä mihinkään: mä tarttin etes päivän aikaa miettiä. Ei ollu mikään salaisuus, että mua arvelutti lähteä uuteen suhteeseen päin pian: Annie toisinaan pyöri vieläki mun mielessä. Se miten kaikki loppu niin kurjalla tavalla.
Jamie oli täysin erilainen. Sen kanssa oli helppo olla ja se ymmärsi mun tarpeen olla itsenäinen ja vapaa suhteesta huolimatta. Sitoutuminen uudestaan vaan oli mulle pelottavaa ja mun oli mietittävä tarkkaan, että miten mä aion toimia. Mä halusin välttää kaikki virheet, jotka mä tein Annien kanssa, jotka lopulta johti eroon.
Olis kuitenki sydäntäsärkevää torjua Jamie nuin vaan mun omien epävarmuuksien takia. Vaikka se ei sitä läheskään aina näyttäny, Jamie oli rohkea tyttö, joka lähti haluamansa asian perään: tällä kertaa se asia olin mä. Jamie halus mut huolimatta siitä, mitä meistä varmasti voitaisiin ajatella ja jos mikä oli rohkeaa.
Ajatus siitä, että mä olisin Jamien poikaystävä tuntu hyvältä. Me ei ehkä oltu mikään perintesin pari, mutta se oli jotain, jota mä en Annien jälkeen etes kaivannu. Mä olin päässy yli tarpeesta toteuttaa se tavallisin kuvio. Toisinaan epätavallisimmat yhdistelvät oli just niitä parhaita. Niissä oli jotain kipinää.
Se me oltiin Jamien kanssa: epätavallinen yhdistelmä. Yhdistelmä jonka lopputulos voi olla mikä hyvänsä. Se oli myös asaia, joka pelotti mua. Miten mä onnistuisin sitoutumaan? Miten mä voin kohdella Jamietä oikein? Pääsisinkö mä ikinä eroon häntäheikin leimasta? Mä tiesin olevani paljon muutaki ku naisten naurattaja ja sen tulee vielä muutki näkemään.
Nää oli asioita, jotka piti mut hereillä melkein koko yön. Mun oli tehtävä päätös. Mun oli annettava periksi mun ylpeydelle, joka välillä ei halunnu antaa periksi. Jamie oli upea: mitä hyvänsä perinteiset koulun "luokka jaot" ikinä sanokaan. Mä en antanu niiden määrätä mua. Niillä ei ollu mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja mun sanottava se.
Mä olin tehny mun päätöksen. Mun oli kerrottava se jo aamulla. Se ei voinu odottaa pelin jälkeen.
Jamien ajatuksia...
Mä en saanu unta. Mä tiesin Louisin ajattelevan vastaustaan. Sen elisestä käyttäytymisestä päätellen se voi yhtä hyvin olla "Ei", ja sen lisäks jotain klassista, kuten "Ei se johdu susta vaan musta." Ne oli kuultu niin monta kertaa ennenki, eikä ne ikinä meinannu mitään hyvää. Jokatapauksessa mä tein siirtoni, ja nyt oli Louisin vuoro.
Mä olin alkamassa itkemään, mutta mä en suonu sitä itselleni. Vielä ei ollu mitään aihetta vuodattaa kyyneliä Louisin takia. Se oli niin arvaamaton, että voi olla niin, että mulla on poikaystävä huomenna. Se ajatus sai mut tuntemaan perhosia mahanpohjassa. Jos niin oli ni, ehkä mullekki on tarkotettu tapahtuvan hyviä asioita.
Väkisinkin vaikka mä en sitä uskonu, mä nukahdin. Koko päivä oli ollu niin uuvuttava, että vaikka kuinka mun päässä pyöri ajatukset Louisista, mä nukahdin silti. Aamu sarasti ja oli aika nausta ylös. Mä pukeuduin parhaimpiin vaatteisiini ja laittauduin nätiksi: olihan tänään tärkeä päivä, tavalla tai toisella.
Syömään mä en juurikaan pystyny jännitykseltä, mutta muuten se aamu oli samanlainen ku kaikki muutki, vaikka se ei ollu kuitenkaan mitenkään samanlainen. Se tunne mikä mulla ei vastannu mitään aiempaa. mä hyppäsin pyörän selkään ja matkalla koululle mä kävin mielessä kaikki ne vaihtoehdot Louisin vastaukselle, jopa ne hulluimmatki.
"Tottakai mä tuun sun poikaystäväksi Jamie!", "En mä voi, mä palasin yhteen Annien kanssa eilen illalla.", "mä oon pahoillani, mutta mä en voi.", "Voidaanko se eilinen unohtaa?" "Olihan se eilinen vitsi, tai olihan? Eihän me ny mitenkään voida mennä yhteen!" Se saatto olla mitä vaan. Miehiä ei voinu ymmärtää, ellei ollu itse sellanen.
Ku mä pääsin perille niin monet oli jo matkalla kentälle. Meinasin jo unohtaa, että finaali pelattiin jo aamusta. Mä liikuin joukon mukana kohti katsomoa. Mä kävelin ihan ku fombie, joka ei huomannu ympäristöään ollenkaan. Mun ajatukset ei ollu tässä hetkessä: ne valmistautu jo siihen, mitä pelin jälkeen tapahtuu.
Mitä lähemmäs ihmisjoukko pääsi, sitä tarkemmin mä erotin Louisin muiden pelaajien joukosta. Kaikki näytti niin keskityneiltä ja oli varmaa, että voitto haluttiin tuoda kotiin. Louisin paineet oli varmasti vielä muitaki korkeammat. Onneks tän jälkeen kausi on ohi ja koko tiimi saa vihdoin ansaitsemansa levon.
Mun sydän hakkas. Tää muistutti tunnetta, joka mulla oli viime kerralla täällä ollessa. Sillon Louis oli tavoittamaton ja nyt me oltiin lähennytty. Silti mä tunsin tän hetken itseni taas näkymättömästi. Louis oli jalkapallo joukkueen kapteeni ja mä olin nolla. Ehkä se oli todellisuus, jota mä vaan yritin muuttaa.
Mä näin Louisin huomanneen mut. Se lähti kävelemään mua kohti. Mä näin sen hidastettuna. Tässä se oli: se haluaa torjua mut jo nyt, että pystyy keskittymää peliin. Ehkä se oli niin kylmä, että ajattelee vaan peliä, eikä mun tunteita. Mähän vaan pilaisin sen keskittymisen. Enhän mä mitenkään sopis etes sen imagoon.
"Jamie, mä haluaan kertoa mun päätöksen jo nyt, jos sopii." Louis sano.
Mä yritin hillitä tunteeni, mutta mun oli sanottava kaikki, jotta Louis ymmärtäis sen, mitä se on tekemässä mulle.
"Säästä se Louis! Mä tiedän, että sä aiot torjua mut! Sulle merkkaa ainoastaan peli! Häpeä etes!" mä huusin.
Mä käännyin poispäin ja juoksin pois katsomoon. Mä en halunnu kuunnella sitä mitä Louisilla oli sanottavana. Mä en kelvannu sille. Piste. Mä en kelvannu kenellekkään ja tää oli taas yks todiste siitä. Mä olin aina näkymätön. Hetken aikaa mä yritin leikkiä muuta, mutta oli kai aika palata todellisuuteen.
Mä näin Louisin juoksevan mun luo pitkin portaita. Mitä se nyt aiko? Pelihän alkaa ihan kohta!
"Jamie, mä rakastan sua!" Louis huusi ja kaikkien katseet käänty meidän suuntaan.
Mitä ihmettä?
"Mun oli vaan kerrottava se sulle ennen peliä, koska mä en halunnu hukata enää hetkeäkään olematta sun poikaystävä." Louis sano.
Me katottiin toisiamme suoraa silmiin. Tää oli varmasti unta. Ei tällasta tapahdu munlaisille.
"Anteeks, jos mä oon antanu kuvan, että mulle tärkeintä on peli, mutta todellisuudessa sillä millään ei oo väliä ilman sua." Louis sano.
Mä tiesin sen katseesta, että se tarkotti kaikkea. Sen katseen mä olin nähny aiemminki.
"Sä saat mut haluamaan olla parempi ja sä todella ymmärrät mua paremmin ku kukaan muu ja mä haluaan, että sä tiedät sen." Louis sano.
Mä en ollu koskaan tottunu kehuihin. Mä aloin itkeä ilosta.
"Sä oot upein mun tapaama tyttö ja mä toivon, että mä saisin kunnian olla sun poikaystävä. Mitä sanot?" Louis kysy.
Mä olin hetken hiljaa, jotta kaikki saa pidättää hengitystä, vaikka mä tiesin täsmälleen, mitä mä aioin sanoa.
"Ilman muuta!" mä vastasin.
Louis hymyili. Sen näkeminen sulatti mun sydämen vielä entistä enemmän. Me suudeltiin ja koko stadion taputti. Kun avasin lopulta silmät näin jopa Annien tytyväisenä.
"Menes pelaamaan siitä jo!" mä sanoijn ja Louis juoksi suoraa alas aloutuspaikalle.
Lopulta Louisin joukkue voitti pelin. Kaikki oli taas hyvin valtakunnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti