Beautiful people ~Osa 5~

Mä en edelleenkään voinu uskoa, että mitä just oli tapahtunu, eikä mulla ollu avistustakaan, että mitä Louis oikein oli yrittämässä. Sillä ei kuitenkaan ollu väliä: se oli huomannu mut. Kaiken tän ajan jälkeen se oli huomannu mut. Nyt mun piti miettiä seuraavaa liikettä tarkaan, että tää ei jää tähän.

Mä olin saanu jalan oven väliin ja ehottomati aioin hyödyntää sitä. Piti vaan keksiä jotain järkevää ensin. Mä menin Caran luo nähtyäni sen käytävällä ja en malttanu odottaa päästä kertomaan hyvät uutiset.

"Miten meni?" Cara kysy hiljaa.

"Paremmin ku mä osasin etes toivoa." mä vastasin, leveän hymyn nousten mun kasvoille.

"Mähän sanoin, että kaikki menee hyvin. Sun vaan piti luottaa ittees." Cara sano, tönästen mua leikkisästi.

"Niin se kai oli." mä sanoin.

Valehtelematta mun itsetunto ei ikinä oo ollu mikään paras, mutta tän jälkeen mulla oli parempi olo itsestäni ja mun mahdollisuuksista olla muutakin, ku vaan säälittävä luuseri koko mun loppuelämän. Se oli toivoa, jota mä en ollu tuntenu enää pitkään aikaan. Oli outoa, että vaati vaan muutama sana Louisilta sai mut tuntemaan näin.

Ihastuneena maailma näytti aina kauniimmalta: sitä ei voinu kukaan kiistää. Kuitenkaan mä en voinu kertoa tästä Caran lisäks kenellekkään, koska muuten kaikki vois olla taas yhtä pilalla ku ennenki, jos Annie saa tietää. Mitä jos Louis oli kertonu sille jo? Etenki se kaikista nauraa mulle taatusti, jos saa kuulla. Se nauraa mulle kätyreidensä kanssa niin lujaa.

Ehkä mulla ei ollukkaan aihetta juhlia toistaseksi, mutta pyyhettä mä en aikonu vielä heittä kehään. Mun on vaan oltava varovainen, ettei ainakaan vielä kuningatar mehiläinen oo saamassa musta seuraavaa kohdettaan. Kaikki ties, että kilpailemisesta Annien kanssa ei seuraa ikinä mitään hyvää. Se voittaa aina ja saa kyllä haluamansa.

Siinä me oltiin lhes toistemme vastakohtia: Annie sai kaiken ihan ku hopeatarjottimella ja mä oon aina joutunu taistelemaan kaiken vähänki eteen. Varmasti Anniellakin oli kyllä omat ongelmansa, mutta kukaan ei tietenkään tiedä niistä: ei edes kätyrit. Mutta mä uskon silti, että senki prinsessan takana on paljon muutaki, mitä me nähdään.

Mä en kuitenkaan aikonu nyt tuhlata sen enempää aikaa Annien miettimiseen, vaan mä mielummin puhuin Caran kanssa. Se oli varmasti ainoa täällä, joka oli ilonen mun puolesta tässä asiassa.

"Mitä sä aiot tehä seuraavaksi?" Cara kysy.

"Mulla ei oo aavistustakaan." mä sanoin kuitenki ilosella, mutta edelleen hölmistyneellä äänensävyllä.

"No, mä kyllä ymmärrän, että muiks sun ei kannata tehä mitään liian nopeasti." Cara sano.

Mä kyllä tiesin tasantarkaan, että Cara tarkotti Annieta ja sen kiistatonta asemaa, jota mä olin järkytämässä.

"Aiothan sä silti tehä jotain, eiö niin? Älä välitä Anniesta. Usko mua, ei sekään oo niin cool, mitä vaikuttaa. Sisältä se on sysiruma." Cara sano.

Eli mä en ollu ainoa, joka ajatteli, että ehkä sisältä Annie ei ollukkaan niin kaunis ku ulkoa.

"Niin mäki uskon, mutta sitä ei saa sanoa ääneen." mä sanoin, jatkaen meidän varovaisen hiljaista keskustelua.

"Sanos muuta." Cara sano.

"Mutta älä huoli, mä kyllä aioin tehdä jotain, vaika se ei kuningattarelle sopiskaan." mä sanoin.

"Jamie, tän takia me ollaan kavereita. Sä et luovuta taistelutta." Cara sano mulle rohkasevasti.

Ehkä Cara oli oikeassa. Vaikka sitä ei mun ulkonäöstä tai olemuksesta huomanu, mä olin tietyllä omalla tavallani taistelija. Aina mä en uskonu siihen itsekkään, mutta niin se oli.

"Tunnit alkaa jo. Nähdään!" mä sanoin Caralle, kun mä huomasin paljonko kello oli.

Me hyvästeltiin ja mä menin seuraavalle tunnille, joka oli ranskaa. Mulla oli hyvä olo ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja koko loppupäivä meni ihan ku siivillä ja lopulta oli jo aika päästä kotiin. Mä kävelin tavalliseen tapaan, kunnes mä törmäsin viimiseen ihmiseen, jonka mä olisin halunnu nähä: Annieen.

Mä yritin kävellä mahdollisimman rauhallisesti ohi herättämättä huomiota, mutta mä kuulin Annien sanovan jotain mulle viimehetkellä ennen ku mä pääsin ohi mun pyörälle.

"Mä tiedän mitä sä yrität ja se on niin läpinäkyvää." Annie sano.

Mun olis pitäny lähteä pois mahdollisimman äkkiä, mutta jostainsyystä mä jäin kuuntelemaan.

"Luuletko sä tosiaan, että Louis ois kiinnostunu susta? Me olaan onnellisia yhdessä, etkä sä voi sille todellisuudessa mitään." Annie jatko.

Jo siinä vaiheessa sen sanat sattu ja ne sai mut tuntemaan itseni täydelliseksi idiootiksi.

"Ei oo olemassa pienintäkään mahdollisuutta, että Louis ottais sut mun tilalle. Mieti nyt itekki." Annie sano.

Mulle nousi pala kurkkuun, mutta mä yritin pidättää itkua. Mä en voinu alkaa itkemään Annien nähden: muuten se sais taas kerran sen minkä haluaa.

"Sitä paitsi Louis sano, että se vaan halus olla kohtelas sulle kehuessaan sun hymyä takasin. Ei se oikeasti muista sua kunnolla, saatikka pidä susta, joten sun ois järkevintä perääntyä nyt ennen ku tästä tulee entistä nolompaa sulle." Annie sano viimiseksi.

Mä olin hetken hiljaa paikallani ja yritin miettiä jonku nasevan vastalauseen. Lopulta mä kuitenki tiesin, ettei kannattanu sanoa yhtään mitään: ei Annie ollu sen arvonen. Mulla oli jokatapauksessa äärettämän paha olla ja yritin vaan selvitä kotiin itkemättä.

"Jos sä vielä kehtaat yrittää jotain ni sä tiedät kyllä mitä tapahtuu!" Annie huus mun perään ku mä lähdin pyöräilemään pois.

Mun ajatukset ol muuttunu hetkessä ihan toisenlaisiksi. Epätoivo ja itse-epäilyt valtas mun mielen taas ja mä tunsin itteni hölmöksi, että mä olin etes ajatellu Louisin voivan olla ystävällinen mulle ihan aidosti. Ehkä näkymätön oli sittenki paika, jossa mun ol tarkotus olla. Muu oli vaan toiveunta, joka oli muuttunu yhdessä hetkessä painajaiseksi.