Could it be? ~Osa 8~

Kulu kolme kuukautta ja me ei oltas voitu olla Niallin kanssa onnellisempia. Mä en vieläkään voinu uskoa, että se mitä mä olin etsiny koko mun elämän oli aina ollu mun vieressä. Niallin antama medaljonki on kunnia paikalla meidän yhteisessä kodissa, jonne me oltiin muutettu jo aika pian sen jälkeen ku meistä tuli pari.

Kaiken lisäks oli vielä yks asia: me ollaan menossa naimsiin. Se saatto olla tietyssä mielessä liian aikasta, mutta oltiinhan me tunnettu toisemme aina. Kaikki tuli selvästi yllätyksenä meidän kummanki perheille, mutta se tuki, joka me saatiin on uskomaton. Kukaan meidät mukaan lukien ei varmasti ois uskonu näin vielä käyvän, mutta se oli totisinta totta.

Mä katoin sitä medaljonkia ja tajusin, että tää ei vois olla enää yhtään täydellisempää: mä olin menossa naimisiin mun parhaan ystävän kanssa, jota mä rakastin enemmän ku ketään muuta tässä maailmassa. Niall oli samalla mun tuki ja turva ystävänä, mutta myös mies, joka sai mun sydämen pappailemaan romanttisess mielessä.

"Mitäs täällä muistellaan?" Niall sano, ottaen mua kiinni vyötäröltä.

"Meitä. Sitä mistä me ollaan lähdetty ja missä me ollaan nyt." mä sanoin hymyillen.

Niallin kosketus tuntu mahtavalta. Mä näin meidän heijastuksen lasikaapista ja tiesin, että se mitä mä näin oli hyvää, korvaamatonta.

"Laitathan sä tonmedaljongin häihin?" Niall kysy.

"Ehottomasti." mä vastasin.

Me keinuttiin aavistuksen puolelta toiselle, yhä jääden kiinni tähän hetkeen. Tää oli jotain mistä kaikki haaveilee, mutta harvat saavuttaa: ja mä olin yks niistä.

"Meillä taitaa olla jo kiir, ettei me myöhästytä." Niall sano.

Me oltiin menossa Mullingariin tapaamaan meidän perheitä häiden suunnittelun merkeissä. Mullingarin kirkko oli jo varattu meillä 4 kuukauden päähän.

"Mä tiiän. Mä vaan haluaisin olla sun kanssa ikusesti kahdestaan." mä sanoin.

"Mutta mehän tullaan olemaan ikuisesti kahdestaan. Häiden jälkeen." Niall sano hiljaa kääntäen mut eteensä, meidän jääden pitämään toisiamme käsistä kiinni.

"Sitä mä en malta oottaa. Mä olin liian kauan erossa susta ja mä en todentotta aio päästää sua mun otteesta enää koskaan." mä sanoin.

Niall hymyili. Ehkä aika erossa oli vahvistanu meitä ja saanu meidät tajuamaan, että me ei oltukkaan pelkkiä ystäviä. Ehkä se oli se, mitä sen löytäminen vaati.

"Ennen ku mennään lentokentälle ni meillä on aikaa vielä yhdelle jutulle." Niall sano salaperäsesti.

"Mille?" mä kysyin.

"Musta tuntuu, että meidän kannattas harjotella hää valssia rouva Horan." Niall sano.

"Eläpä ny vielä innostu. Mitä jos mä haluanki kaksoisnimen?" mä kysyin.

"Älä ny viitti! Me kummatki tiedetään, että Nelly Michels-Horan kuulostaa tyhmältä." Niall sano leikkimielisesti.

"Totta." mä sanoin nauraen.

Mä otin tottkai mielelläni Niallin sukunimen. Nelly Horan kuulosti just täydelliseltä. Mä halusin olla Niallin vaimo myös nimen mukaan.

"Joten, saanko luvan?" Niall kysy kumartaen kuten herrasmies.

"Kyllä vain." mä sanoin ja niiasin.

Niall laitto levyn soimaan ja otti musta tanssiasennon. Me pyörittiin ympäri pientä olohuonetta kauneimman valssi tahtiin, jonka mä olin kuullu. Mä näin mun sielun silmin meidät tanssimassa tätä kaikken sukulaisten ja ystävien edessä meidän häissä. Mä tiesin askeleet, joten mä pystyin vaan keskittymään tähän mahtavaa tunteeseen olla mun tulevan aviomiehen lähellä tällä tavoin.

"Häävalssi taitaa olla valittu." Niall sano hymyillen.

Mä hymyilin takasin. Häävalmistelut oli jo lähteny tässä tapauksessa käyntiin ja pian mä olisin Niall vaimo. Me suudeltiin lyhyesti, mutta sitäkin intohimoisemmin. Mulle oli vieläki täys mysteeri, mitä mä olin tehny ansaitakseni jonku niin selittämättömän ainutkertasen ku Niall.