A duet ~Osa 10~

Se hetki vuorella oli niin romanttinen. Ennen en olis koskaan voinu uskoakkaan, että mä pääsisin tekemään mitään vastaavaa kenenkään kanssa: saatika sitten Liamin.

"Mun on lähettävä kohta." Liam sano ku me istuttiin vierekkäin, pitäen toisistamme kiinni.

"Mä tiiän. Mä vaan toivoin, että tän hetken ei tarvis loppua näin pian." mä sanoin, katsoen auringonlaskuun.

"Älä huoli. Meillä tulee olemaan vielä monia tällasia hetkiä. Tää ei todellakaan jääny vaan tähän kertaan. Oota vaan ni näet." Liam sano hymyillen suunnittelemasti.

"Miten sä jaksatki olla niin ihana mulle." mä sanoin.

"Miks en jaksais? Ei oo mitään mitä mä en tekis rakkaimpani puolesta." Liam sano ja katto muhun.

Mä punastuin. En ois ikinä uskonu, että itse Liam Payne sanois mua sen rakkaimmaksi. Mikään ei siis ollukkaan mahdotonta.

"Ja älä huoli välimatkasta. Mä tiedän, ettei pisinkään välimatka pysty erottamaan meitä." Liam sano.

"Mä tiiän. Siitä tää koru on merkkinä." mä sanoin hymyillen vienosti, pyöritellen Liamin antamaa nuottikorua mun kaulassa.

"Nimenomaan." Liam sano.

"Mutta miten mä taas varmistan, että mä pysyn sun mielessä?" mä sanoin hieman kiusoitellen.

"Kulta, sun ei tarvii varmistaa sitä, koska sä pysyt aina mun mukana mun ajatuksissa. Aina." Liam sano.

Mä liikutuin Liamin sanoista. Mulla ei ollu huolta: me tultas pysymään yhdessä aina.

"Mä toivoin, että mä voisin olla pillittämättä, mutta nyt mä en voi muuta." mä sanoin vähän leikkisästi ja kyyneleet nousi silmiin.

"Älä turhaa sitä häpeile. Mä tykkään siitä, että sä osaat ilmaista tunteita." Liam sano.

Liamin läsnäolo sai mut lopulta rauhottumaan.

"Eiköhän lähetä jo ettet myöhästy." mä sanoin.

"Harmi että me joudutaan jo lähtemään. Tullaan takasin taas sitten ku nähään seuraavan kerran." Liam sano.

"Mä toivoinki, että sä ehottaisit sitä." mä sanoin hymyillen.

Me luotiin vielä viimeinen silmäys laaksoon. Se hetki oli kaunis, enkä mä malttanu odottaa, että päässin vielä joskus takaisin tänne. Sitten me katottiin Liamin kanssa toisiamme ja hymyiltiin.

"Se kumpi on ekana alhaalla voittaa!" Liam sano, ottaen selvän varaslähdön.

"Hei! Toi ei ollu reilua!" mä huusin leikkisästi ja juoksin Liamin perään.

Kuten arvata saattoki Liam oli ensin alhaalla.

"Mä oisin voittanu, jos sä et ois ottanu varaslähtöä." mä sanoin vitsaillen.

"Selityksiä, selityksiä." Liam sano kiusoitellen.

Liam veti mut lähemmäs ja me suudeltiin.

"Lohdutuspalkinto?" mä kysyin huumorilla.

"Ehkä." Liam sano naurahtaen.

Mä tönäsin Liamia leikkisästi.

"Mutta myös hyvästit." Liam sano vakavammin.

Todellisuus iski.

"Valitettavasti." mä sanoin hiljaa.

Mä olin hetken aikaa Liamin käsivarsilla: vielä ku mä voin.

"Millonkohan me edes nähdään uudestaan." mä pohdin.

Liam hymyili. Mun ilme kirkastu heti.

"Sä tiedät jotain! Sano heti!" mä vaadin hymyillen.

"Mä satun tietämään, että mä en voi esittää meidän duettoa yksin ja sitä on pyydetty biisilistaan muutamalle keikalle. Jos se vaan siis käy sulle?" Liam sano.

"Tottakai sopii!" mä hyppäsin Liamin kaulaan.

Liam nauro.

"Mä en malta oottaa, että me päästään esittämään se yhdessä." mä sanoin.

"En mäkään." Liam sano.

Meidän kauniin hetken keskeytti taas kerran armoton aika.

"Mennään autoon. Se lento lähtee olin mä siinä tai en." Liam sano naurahtaen.

Me istuttiin autoon ja matkattiin lentokentälle, jossa mä hyvästelin Liamin vielä kerran. Nyt se ei tuntunu niin pahalta, koska mä tiesin, että ennen ku mä huomaankaan niin me tullaan laulamaan yhdessä meidän biisiä suuren yleisön edessä. Mä en malttanu oottaa mun musa uran alkua ja Liamin kanssa laulamista.

Ehkä eniten kaiken muun lisäks mä odotin sitä, että mä saisin tehdä isän ylpeäksi.