Keikan jälkeen mä olin täysin ymmälläni ja en ollu varma, että oliko kaikki ollu vaan toive unta. Joka tapauksessa mun oli tänään mentävä Niallin hotellille, jotta voitas saada tilaisuus päivittää kuulumisia näiden vuosien jälkeen. Mä olin tottkai onnellinen, mutta mua jännitti. Niall oli varmasti muutunu tänä aikana yhtä paljon ku mäki.
Jokatapauksessa Niall halus tavata mut, mikä oli hyvä asia. Ite mä en olis uskaltanu ehottaa sitä mun omien unohdetuksi tulemisen pelon takia. Ei ainakaan ollu epäilystäkää, etteikö Niall muitais mua, mutta silti meidän suhde ei oo sama, mikä se oli ennen: me ollaan kumpiki kasvettu ja aikuistuttu, eikä mikään välttämättä oo enää samalla tavalla.
Me ollaan sitäpaitsi eri aaltopituudella nyt, koska Niall on poptähti, ammatti muusikko ja mä oon opiskelemassa lakia ja teen harjottelua sitä varten. Ennen me oltiin hyvinki samanlaisia, mutta elämä on selvästi vieny meitä eri suuntiin, ja se oli pelottavaa. Oisko meillä enää mitään yhteistä? Mitään mistä puhua?
Enää mun ei tarvinnu pelätä unohdetuksi tulemista, mutta silti mä pelkäsin sitä, että Niall merkkas mulle silti paljon enemmän ku mä sille. Jos niin oli mä en tiedä, miten mun pitäs ajatella. Siinä tapauksessa mun kai olis varmaan parempi jättää tää yhteen tapamiseen ja olla tyytyväinen: muuta mä en vois.
Mulle lapsuus oli jotain, josta mulle on ollu vaikeeta päästää irti ja mä en tiiä, että oliko Niall jotain, joka kuulu menneeseen ja josta mun pitäs päästää irti. Oli vaan yks tapa ottaa selvää: mennä sinne hotellille. Niin mä aioinki tehä ja puhua Niallille tästä kaikesta. Mun oli kerrottava sille kuinka paljon mä ja koko Mullingar oltin sitä kaivattu.
Mä kaivoin vaatekaapista päälleni yhen mun lempi mekoista, joka oli vihreä. Mulla oli ollu se jo kauan, mutta en ollu luopunu siitä. Niallkin tiesi, että se oli yks mun lempi mekoista ja käytin sitä aina sopivan tilanteen tullen. Parasta siinä oli se, että se sopi moneen: se oli juhlava, mutta samalla arkeen sopiva.
Viimiseksi mä laitoin mun suhteellisen räikeää lempihuulipunaa ja ovi meni lukkoon perässäni. Otin taxin Niallin hotellille. Se oli yks kaupungin parhaista, joten ei ollu yllätyskään, että maailman suosituin poikabändi yöpy siellä. Vartiointiki oli hyvä, joten fanit ei pääse häiritsemään.
Mä astuin sisälle ja menin hissillä muutaman kerroksen ylemmäs. Niallin huone oli numero 227, eikä sitä ollu vaikea löytää. Oikella ovella mä koputin ja odotin hermostuneena, että Niall tulis avaamaan.
"Hei Nelly!" Niall tervehti iloisena.
"Hei Niall! Pitkästä aikaa vai mitä?" mä sanoin, yrittäen olla rentona.
"Niin... Pitkä aika siitä on." Niall sano vähän punastuen.
Hetken oli jopa kiusallisen hiljasta, kunnes Niall uskaltautu taas puhumaan.
"Tuu vaa sisään. Mä kyllä selitän kaiken." Niall sano vähän vakavammin.
Mä istuin sohvalle ja pian Niall tuli istumaan mun viereen.
"No, millasta poptähden elämä on?" mä kysyin vähän kiusoitellen.
"Se on oikeastaan tosi työlästä. Silti mä en vaihtas tätä mihinkään muuhun, täähän on mun unelma." Niall sano.
Mä tiesin, että Niall oli aina halunnu tehä musiikkia. Sitä oli hankala saada lopettamaan ku se pääsi vauhtiin soittaessaan kitaraa ja samalla laulaessa.
"Mä oon onnellinen Nelly." Niall sano ja otti mua kädestä kiinni. "Mun ei ollu mitenkään helppo jättää Mullingaria mun taakse. Älä luulekkaan."
"En mä niin luulekkaan, mutta mä vaan toivoin, että sä olisit edes ilmottanu itestäs välillä." mä sanoin vähän tuohtuneeseen sävyyn.
"Mä olisin kyllä halunnu, mutta sellaseen on harvoin mahollisuutta." Niall sano vähän surullisena.
Mun myötätunto Niallia kohtaa nousi. Maailman huipulla ei välttämättä ollukkaan niin mahtavaa, miltä ulkopuolisista saatto näyttää.
"Jostain syystä mä aattelin, että jos mä ottaisin koko ajan yhteyttä se tekis tästä kaikesta vaan vaikeempaa." Niall selitti.
"Vaikempaa olla poissa kaikkien luolta?" mä kysyin hiljaa.
"Nimenomaan." Niall sano. "Mä ikävöisin kaikkia vaan entistä enemmän ja en vois keskittyä siihen, mihin mun on nyt keskityttävä: musiikkiin." Niall sano.
Niall ei ollu todellakaan tehny sitä tahallaan: se halus vaan suojella meitä ja itteään turhalta pahalta ololta ja ikävältä
"Mä ymmärrän. Kaikki Mullingarissa vaan kaipaa sua niin paljon." mä sanoin.
"Mä tiiän. Ne ihmiset on ollu muun suurin tuki alusta asti." Niall sano ja hymyili lopuks muistoilleen.
Mä muistan hyvin sen päivän ku Niall kerto päässeensä X-factorin boot campille. Kaikki oli niin ylpeitä: erityisesti Niallin perhe.
"Kaikki puhuu susta paljon. Siitä kuinka sä oot päässy läpi maailmalla." mä sanoin.
"Ja se on ollukki yks parhaista asioista, mitä mulle on koskaan tapahtunu." Niall sano.
Mä en tiedä, että miten mä oisin voinu vielä kertoa, että mä olin kaikista Mullingarin ihmisistä kaivannu sitä ehkä eniten. Mä en tiedä, että miten Niall siihe reagois, mutta mun oli sanottava se.
"Paljon on muutunu siitä ku sä lähit. Ihan ku Mullingariin ois jääny iso aukko, ihan ku jotain olennaista ois puuttunu." mä sanoin.
"Varmasti. Mä olin aina se tyyppi, jonka kaikki kyllä tunsi." Niall muisteli.
"Niall, mä oon ehkä kaivannu sua enemmän ku muut. Mä oon kaivannu mun parasta ystävää, joka on ollu kateissa aivan liian kauan. Mun parasta ystävää, jota mä pelkäsin, etten koskaan enää näe." mä sanoin herkistyen.
Hetken Niall oli hiljaa ja me katottiin toisiamme silmiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
"Mäki oon kaivannu sua." Niall sano hiljaa.
Hiljaisuus jatku, mutta sanat ei oiskaan riittäny kertomaan sitä, mitä me oltiin varmasti kummatki tunnettu viimisten vuosien aikana. Suhteellisen nopea mutta tunteellinen suudelma kuitenki kerto kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti