Could it be? ~Osa 1~

"Onhan sulla varmasti kaikki?" äiti kysy multa.

"Kyllä äiti! Sä oot kysyny multa tota jo varmaan miljoona kertaa." mä sanoin.

"Anteeks, mutta tuntuu vaan niin oudolta, että mun pikku tyttö muuttaa jo omilleen ja niin isoon kaupunkiin." äiti päivitteli.

"Mä kyllä pärjään. Ei Lontoo oo liian iso mulle." mä vakuutin vielä.

"On se isompi ku Mullingar." äiti sano vitsaillen.

Mullingar oli paikka jossa mä olin asunu koko ikäni. Täällä kaikki näytti tuntevan toisensa. Oli mukava vaihtaa maisemaa täältä pikku kaupungista Lontooseen.

"Äiti, mun taita olla aika mennä etten myöhästy lennolta." mä sanoin.

"Anna etes vielä viiminen halaus." äiti sano ja me halattiin vielä viimisen kerran.

"Mä tuun kyllä käymään tääll heti ku vaan voin." mä sanoin.

"Meki tullaan isän kanssa käymään Lontoossa katsomassa, että miten sä pärjäät." äiti sano.

Pian mun piti jo mennä istumaan muuttoautoon, joka veis mut ja mun tavarat lentokentälle ja vilkutin vanhemmille. Se oli viimeinki sitte hyvästi Mullingar ja tervetuloa Lontoo. Minä, Nelly Michels, 18 olin viimein pääsemässä aloittamaan oman elämän ja se tuntu hyvältä. Tätä päivää mä olin oottanu nii kauan ku vaan jaksoin muistaa.

Lentokentälle ei ollu kovin pitkä matka, mutta se tuntu kestävän ikuisuuden malttamattomuuden takia. Mä en ottunu kovinkaan paljon tavaraa mun mukaan Mullingarista, koska mä tiesin, että suurimmanosan kaikesta tarvittavasta mä tulisin ostamaan kuitenki Lotoosta. Oli kuitenki muutama esine, jota en voinu olla kantamatta mukana.

Yks niistä oli sydämen muotoinen medaljonki, jonka mun lapsuuden ystävä Niall oli antanu mulle muutama vuos sitten ku siitä tuli kuuluisa ja lähti kiertämään maailmaa bändinsä kanssa. Koko Mullingar oli niin ylpeä Niallista. Kun mä katoi sitä medaljonkia kaikki muistot tulvi mun mieleen.

Me istuttiin keinussa Niallin takapihalla ja se kerto lähtevänsä. Mä muistan sen ku eilisen.

"Nelly, sä tiedät että mä oon aina halunnu päästä tekemään musikkia ammatiksi ja nyt mä pystyn siihen jo 17- vuotiaana, joten mun on mentävä." Niall sano lopuksi ku oli selittäny tilanteen.

"Mä tiedän. Mulla vaan tulee sua ikävä." mä sanoin ja itkin.

"Niin mullaki sua. Mä annan tän medaljongin sulle, jotta sä tiedät, että vaikka mä en vois välttämättä soittaa, tai kirjottaa niin mä silti ajattelen sua. Me ollaan aina parhaita ystäviä, mä lupaan, pikkurilli valalla." Niall sano ja ojensi mulla medaljongin.

Mä otin medaljongin vastaan ja me tehtiin pikkurilli vala niin ku aina pieninäki ja kumpiki nauro.

Mä en ollu nähny Niallia sen jälkeen, enää kuullu mitään Mullingarin juorujen lisäksi. Me oltiin parhaita kavereita, mutta julkisuus muutti ilmeiseti kaiken. Mä kaipasin mun lapsuuden ystävää, jolle mä pystyin puhumaan kaikesta. Jonka kanssa mä vietin monet kesäpäivät. Muistikohan Niall enää etes mua?

Medaljongin antaminen saatto kuulostaa romanttislta, mutta mä voin vannoa, ettei siinä ollu mitään sellasta: me oltiin aina oltu Niallin kanssa vaan ystäviä. Kaikkien mielestä se oli outoa, että mun paras ystävä oli poika, mutta niin se oli vaan aina ollu siihen asti ku se lähti.

Mä istuinmatkaselvityksen jälkeen lentokoneeseen ja otin mukavan asennon. Oli kai vaan parempi unohtaa Niall, koska me tuskin enää koskaan tavataan. Oli varmasti ihan tyhmää luottaa pikkurilli valaan, mutta mä todella uskoin meidän pysyvän ystävinä aina. Tuntu niin ku koko Mullingariin olis jääny valtava aukko ku Niall lähti.

Jokatapauksessa mä pidin sitä medaljonkia aina mun mukana. Se sai mut uskomaan, että ehkä Niall vielä muisti mut ja ajan, jona me oltiin parhaat ystävät. Os musta haluaa vielä tavata Niallin, jos siihen olis joku keino. Toinen osa musta taas tietää, että lapsuus on jo kaukana menneisyydessä ja asiat ja ihmiset on muutunu.