Could it be? ~Osa 2~

Mä pääsin lennon jälkeen turvallisesti Lontooseen. Mä otin taxin, jolla mä pääsisin mun uuteen asuntoon. Äidin mukaan sen alueen piti olla suhteellisen rauhallista. Kaupunki oli silti ruuhkaisempi mitä mä odotin, mutta mä tiesin sopeutuvani tänne vielä ihan hyvin. Mullingarissa kellään vaan ei koskaan ollu näin kiire.

"Onko tämä oikea paikka?" kuljettaja kysy.

"On. Kiitos paljon." mä sanoin ja nousin ulos autosta.

Taxi kuski nosti mun tavarat peräkontista ja mä lähin viemään niitä ylimpään kerrokseen, jossa mun asunto oli. Onneks hissit on olemassa sillä muuten mä en olis selviny siitä. Lopulta mä olin perillä ja mun uuden kodin oven edessä. Mä kaivoin avaimen mun laukusta ja olin innoissani.

Mä olin odottanu koko ikäni, että mä saisin tehdä sen: avata oven mun ekaa omaan asuntoon ja nyt se hetki oli viimein tullu. Mä menin sisään toistaiseksi lähes tyhjään, pinehköön asuntoon, mutta mä tiesin, että mä saisin tästä aikaan vielä kodin. Tää oli nyt alku mun uudelle elämälle täällä Lontoossa.

Mä tunsin itteni viimeinki itsenäiseksi ja kykeneväksi lähestulkoon kaikkeen. Hymy tuli väkisinki kasvoille. Laitoin paikoilleen ne harvat tavarat, jotka mä olin ottanu mukaani Mullingarista ja Niallin antaman medaljongin paikka oli eteisen laatikossa. Siellä se pysys muistuttamassa mua pojasta, jonka mä kerran tunsin.

"Niall, kumpa me voitas vielä tavata." mä sanoin ja puristin medaljonkia.

Nyt ei ollu kuitenkaan aika murehtia mennyttä vaan keskittyä tulevaisuuteen. Niall kuulu mun elämään Mullingarissa ja mun oli keskityttävä luomaan uus elämä Lontoossa. Mä en ollu enää mikään pikkulapsi, joka ei pärjäis omillaan: mä olin lähes aikuinen niin hurjalta ja pelottavalta ku se tuntuki.

Mun lyhyen taloksiasettumisen jälkeen mun oli päästävä jo kaupungin sykkeeseen ja saada tilaisuus jo osa siitä, mitä Lontoolla oli tarjottavana. Mä nappasin vaan mukaan käsilaukun ja olin valmis lähtemään. Mun oli määrä alottaa työharjottelu lakifirmassa huomenna, joten mun oli paras ehtiä huvitella ennen sitä.

Mä kävelin kaupungille nopeasti, korkokenkien kopinan kuuluessa ja päätin kiertää tänään mahollisimman monta kauppaa. Kuten arvata saattoki heti ensimmäisessä kaupassa hyllyt näytti olevan lähestulkoon täynnä one directionin eri oheistuotteita. Mä olin onnellinen Niallin menestyksestä, mutta silti mä toivoin, että kaiken ei olis tarvinu muuttua sen takia.

Koko brittania oli tunnetusti hulluna one directioniin ja monet piti Niallia söpönä, mutta mä näin siinä paljon muutaki ku vaan ulkonäön, tai ilmiömäiset laulunlahjat: mä näin siinä pojan, jonka kanssa me oltiin kasvettu yhdessä, koettu paljon ja jota mä en unohda, vaikka me ei enää tunnettaiskaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä en kuitenkaan ollu unohtanu sitä.

Vaatekaupoissa oli taas helpompi olla törmäämättä Niallin naamaan. Lontoon vaatekaupoissa valikoima oli aivan eri tasoa ja sain ostettua vaikka mitä, mikä vois sopia töihin ja iltamenoihin. Mä olin lopulta tyytyväinen ja kävelin monien ostoskassien kanssa kohti kotia. Shoppailu oli aina rauhottanu mua.

Mut pysäytti kuitenki yks assia: valtava kyltti, jossa luki: "one direction, huomenna 17.8. ! Viimehetken liput myynnissä!"

En voinu olla miettimättä: Pitäiskö mun mennä? Niin mä voisin ainaki nähä Niallin ja tietää, että muistaako se mut vielä. Mä kuitenki silti pelkäsin myös, että jos se ei tunnistakkaan niin mulle tulee entistä pahempi olo. Mä en tiedä, että halusinko mä ottaa riskin ja saada tietää. Kuvittelinko mä vaan, että kaikki vois olla niin ku ennenki?

Mä näin kyltissä olevan Niallin kattovan mua ja mä päätin, että mä tekisin sen: mä menisin kiljuvien fanien sekaan mun lapsuuden ystvän keikalle.