Seuraavana päivänä koulussa vallitsi jo aamusta asti voiton tunnelma. Kaikki oli niin innoissan ja tottakai futis sankareista erityisesti Louisin ympärillä parveili valtavasti ihmisiä: kaikki halus puhutella koulun maineen pelastajaa. Oli mahtavaa nähä Louis niin ilosena. Se oli niin ku kala vedessä ollessaan kaiken huomion keskipisteenä.
Mä paloin halusta mennä lähemmäksi, mutta oli kuitenki viisainta säästää onnittelut myöhemmäksi. Mä aioin keksiä jotain mieleenpainuvampaa ku vaan muutama sana kaikkien tuijottaessa: Annien tuijottaessa. Mun oli kai vaan ootettava tilaisuutta päästä kahden Louisin kanssa, tai ainaki niin että puoli koulua ei oo sen kimpussa.
Sopivan ajan kuluttua mä liukenin paikalta huomaamattomasti. Mä olin tottunu elämään tällä tavoin varjoissa, huomaamattomasti, poissa muiden tieltä, ehkä niin oli parasta. Toisinaan mä kuitenki mietin, että miltä tuntus olla "kaunis ihminen". Ne ajatukset on kuitenki niin hulluja, että niihin on turha tuhlata aikaansa.
"Hei Jamie!" mun paras ystävä Cara tervehti pirteästi, ilmestyttyään ihan ku tyhjästä.
"Hei Cara." mä vastasin huomattavasti vähemmän energisenä.
Yks hyvä puoli näkymättömänä olemisessa kuitenki oli: aina oli joku muuki, joka ymmärsi millasta se on. Cara oli se joku muu. Oli lohduttavaa tietää, etten ollu kuitenkaan ainoa "kauniiden ihmisten" jalkoihin jäänyt.
"Mä taisin keskeyttää sun ajatukset, enkö vaan?" Cara kysy.
"Joo, tavallaan, mutta hyvä niin. Tunnillekkin pitäs ehtiä." mä sanoin, luoden vielä viimeisen katsauksen kohti Louisia.
Me käveltiin Caran kanssa luokkaan ja mä koitin saada kohdistettua mun keskittymisen pois Louisista.
"Onko taas kysymys Louisista?" Cara kysy multa meidän päästyä nurkkaukseen, pois muiden kuuloetäisyydeltä.
"Joo..." mä vastasin vähän nolostuneena.
Mä tiesin mitä Cara ajatteli: "Taas Jamie miettii sitä jätkää. Eikö se vaan voi antaa sen olla?! Niitä on niin paljon muitaki ku vaan yks aivoton futari!"
"Jamie, kuule. Jos sä todella haluat ottaa siihen jonkin näköstä kontaktia ni ole hyvä ja tee se. Mitä sulla on menetettävää? Kasvojen menetyskö? Eiköhän se meidän kohdalla oo jo ajat sitten ohitettu huoli." Cara sano.
Caran puheissa oli kyllä jotain järkeäki. Enhän mä voinu olettaa, että Louis etes vilkasis muhun päin, jos mä en ite tee mitään asian hyväksi.
"Sä oot kyllä tietyllä tavalla niin oikeessa." mä sanoin.
"Aivan! Siinäs näet." Cara sano ja otti mua olkapäästä kiinni.
Me oltiin Caran kanssa pidetty yhtä niin kauan ku mä vaan jaksoin muistaa ja tää oli yks niistä hetkistä, jollon mulle muistu mieleen, että ilman Caraa mun asiat olis vielä huonommin. Cara oli ainoa ihminen täällä, jolle mä en ollu näkymätön.
"Mä teen kyllä jotain. Mun on vaan valittava mun hetki." mä sanoin salaperäsesti.
"Mitä mä teenkään, jos tulevaisuudessa mä jäänki ainoaksi näkymättömäksi täällä?" Cara kysy leikkisästi.
"Ei nyt mennä sentään niin pitkälle." mä vastasin nauraen.
Koulun kello soi ja meidän piti jo kiirehtiä. Me otettiin toisiamme olkapäiltä kiinni kaveri tyyliin ja suunnattiin kohti matikan luokkaan.
"Ehkä mun kannattaa pelätäkki kasvojen menettämistä jos Annie sattuu lähellekkään." mä sanoin Caralle hiljaa niin, ettei kukaan varmasti kuullu.
Me naurettiin kummatki. Caralle mä pystyin puhumaan tästä: kaikki muut pitäs mua vaan säälittävänä idioottina, joka ei tuu koskaan olemaan yhtä cool ne. Mä olin kuitenki eläny sen kanssa jo monta vuotta, eikä se tuntunu enää juuri missään. Toisinaan mua tervehti koulussa joku muuki ku Cara, mutta niin kävi harvoin.
Olis tottakai kiva olla tyttö, josta itse koulun kuningas Louis Tomlinson vois oll kiinnostunu, mutta niillä korteilla on pelattava, jotka on saanu. Parempi olis kai luovuttaa, mutta joku mun sisällä käskee mua etes yrittää. Mä aikosin vielä jäädä Louisille mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti