True love ~Osa 7~

Courtneyn näkökulma...

Päivä kulu nopeasti. Shoppailu oli ehdottomasti yks aktiviteeteista, joihin tyttöjä ei tarvinnu kehottaa kahdesti ja mä päätin käyttää tän mun "oman ajan" suurimmaksi osaksi siihen. Täällä oli uskomattomia putiikkeja, joita kotona englannissa ei ei ollut ja niistä lähti mukaan myös matkamuistoja työ kavereille.

Oli helpotus saada se tehtyä jo matkan ensimmäisenä päivä, ettei myöhemmin tule paniikkia siitä, että tuliaisetkin pitäis vielä hommata. Postikortit tuli samaan syssyyn myös lähetettyä. Mä sain olla tyytyväinen päivän tulokseen ja nyt oli aika odottaa iltaa ja laatuajan viettämistä Zaynin kanssa. Venetsian ilta jo huokui romanttista tunnelmaa.

Se ei kuitenkaan muuttanu sitä miksikään, että Zaynillä oli edelleen paljon selitettävää. Sopivan hetken tullen mä aioin vaatia vastausta kysymykseen, joka oli mun mielessä. Alku loman ajan mä olin valmis siirtämään sen syrjään, mutta en enää: mun oli saatava tietää. Tästä oli siis tulossa jännittävä ilta, kävi miten kävi.

Kun kaikki oli valmista mä kuulin hotellihuoneen oven avautuvan juuri sopivaan aikaan.

"Mä tulin!" Zayn huhuili ovelta.

Mä hymyilin peilille. Zayn sitten ties aina juuri sopivan ajoituksen.

"Viimisen päälle tälläytyneenä jo? Annan mun nähdä." Zayn sano kiusoittelevalla äänellä.

"Tuu vaan." mä vastasin hymyillen, jonka jälkeen Zayn saapui makuuhuoneeseen.

"Vau! Muuta mä en voi sanoa." Zayn sano mun pyöriessä ympäri mun uudessa, värikkäässä, venetsialais tyylisessä kesämekossa.

"Tota reaktiota mä vähän toivoinki." mä sanoin hymyillen leveästi.

"Mä käyn vaan laittamassa puvun päälle niin me ollaan valmiita lähtemään." Zayn sano meni pukeutumaan.

"Älä anna mun odottaa." mä sanoin naurahtaen ja annoin Zaynille nopean suukon.

Zaynin näkökulma...

Courtney jätti mut pukeutumaan ja meni keittiöön. Mä olin niin innoissani tästä illasta. Tää koko reissu olis ollu täydellinen ilman neljää idioottia, jotka kuitenki on mulle ihan ku veljiä. Mun parhaita ystäviä, joiden kanssa mä olin kokenu niin paljon. Tän matkan mä kuitenki toivoin olevan vaan mulle ja Courtneylle.

Mä en ollu vieläkään päässy selittämään kaikkea Courtneylle, mutta mä kyllä tulisin: en vaan tänä iltana. Mulla oli suunnitelmissa jotain, jonka meidän riidan uudelleen esiintuominen voi täysin pilata. Mun oli oltava rehellinen, mutta tätä iltaa mä en antanu minkään murheen tulla tielle, en minkään salaisuuden.

Mä pukeuduin ja kävelin keittiöön Courtneyn luo.

"Täällä kaivattiin illallisseuraa." mä sanoin coolista, ottaen aurinkolasit pois mun päästä.

Courtney nauroi, nousi tuoliltaan ja tarttui mun käteen.

Me käveltiin alas portaita päätyen ulos.

"Ei kyytiä?" Courtney kysy.

"Ei. Sinne ei oo pitkä matka ja mä ajattelin, että olis romanttista kävellä lamppujen loisteessa." mä sanoin hymyillen.

Coutney hymyili ja piti selvästi ajatuksesta. Mä tunsin Courtneyn sen verran hyvin, että mä kyllä tiesin, että mistä se piti. Ilta lähti siis sujumaan hyvin. Tunnelma oli hyvä, eikä mikään näyttänyt häiritsevän meitä. Parempaa ei olis voinu toivoa, mutta mä tunsin silti itseni petturiksi. Mun toiminta ei ollu reilua Courtneytä kohtaan.

Kauan aikaa me käveltiin nauraen ja puhuen kaikesta. Mä nautin Courtneyn seurasta ehkä enemmän ku koskaan. Koko sen olemus oli vetäny mua käsittämättömällä tavalla puoleensa jo niistä ajoista lähtien, kun mä olin liian ujo pyytämään sitä, tai ylipäätänsä juuri ketään tyttöä oikeille treffeille mun kanssa.

Lyhyesti sanottuna jokaisessa niistä hetkistä, jotka me vietettiin yhdessä oli taikaa, mutta nyt mä olin ensimmäistä kertaa täysi lumoutunut. Ilta pääsi sai jatkoa, kun me päästiin varsinaisesti laiturille, josta kanootti ottaa meidät kyytiin.

"Vau!" oli Courtneyn ensimmäinen reaktio meidän kulkupelin nähdessään.

"Yksi venetsian hienoimmista." mä sanoin hymyillen.

Kaiken piti olla täydellistä tänä iltana. Mä menin edeltä istumaan ja sitten autoin Courtneyn mun vierelle. Kumpikaan ei löytäny sanoja, kun me lähdettiin lipumaan pitkin mitä kauniimpia vesistöjä.

"Mä tiesin aina, että täällä on kaunista, mutta tää on ylittäny kaikki mun odotukset." Courtney sano hämmästyneenä.

Mä olin täysin samaa mieltä. Mä halusin tarjota Courtneylle tän kokemuksen parhaalla mahdollisella tavalla. Mä halusin, että meidän elämä ei olis vaan harmaata arkea, kuten se toisinaan on molempien kiireiden takia. Nyt meillä ei ollu enää kiirettä mihinkään: oli vaan me kaks ja kaunis, lämmin venetsian ilta

Nyt mä voin kai sanoa sen: tänä iltana mä aion kosia Courtneytä. Mä tiedän, etten tuu haluamaan ketään muuta. Mä olin jo kauan halunnu pyytää Courtneytä mun vaimoksi ja mikä muu oliskaan parempi hetki ku nyt. Mä aloin jo mielessäni tapailla sanoja, joilla mä aloittaisin, kunnes Courtneyllä oli jotain sanottavaa.

"Zayn?" Courtney sano kysyvästi.

"Mitä?" mä kysyin.

Mä en tienny mistä vois olla kysymys, mutta selvästi mun suunnitelma sai odottaa.

"Tuntuu tosi pahalta ottaa tää esille nyt ja tällä tavalla, mutta mä en saa mielestäni sitä, ettet sä oo vieläkään kertonu mulle, että miks pojat on täällä." Courtney sano varovasti.

Mä en voinu esittää, ettenkö mä olis nähny tän tulevan. Mä vaan osaltani pelkäsin, että mitä Courtney ajattelee.

"Se ei johtunu musta..." mä alotin.

Courtney kuunteli tarkasti ja halus selvästi tietää, mitä mä aion sanoa seuraavaksi, jos mä olisin tienny sen itsekkään.

"Mä kerroin meidän suunnitelmista muille ja vaikka mä olin innoissani, niin pojat sai mut ajattelemaan, ettei ehkä oo paras aika vielä julkistaa meidän suhdetta kaikelle kansalle. Pojat on siis täällä viemässä huomiota, ettei paparizit kiinnitäis huomiota suhun." mä selitin.

Kysymys ei ollu siitä, että mä häpeäisin Courtneytä, sehän oli upea. Kysymys oli siitä, että mä halusin suojella sitä kaikelta lehdistön hullunmyllyltä.

"Zayn, mä kyllä ymmärrän." Courtney sano.

Tuntu niin ku valtava lasti olis kaatunu mun hartiolta.

"Mä kyllä ymmärrän, että sä häpeät mua." Courtney sano ja mä näin sen kyynelehtivän.

True love ~Osa 6~

Me päästiin siis viimein meidän huoneeseen ja näkymä oli just sellanen, mitä olin kuvitellu: hienoja design huonekaluja, valtava, pehmeä sänky makuuhuoneessa ja kaiken kruunasi näkymä parvekkeelta. Venetsia illalla oli varmasti kauneinta, mitä oli koskaan nähny. Hetkeks mä suljin silmät parvekkeella ja vain nautin tunteesta.

Mä kuulin Zaynin kävelevän hiljaa mun taakse ja tunsin selvästi sen, kun se hitaasti toi ketensä mun ympäri.

"Vain sinä ja minä." Zayn kuiskas mun korvaan.

Miten mä olinkaan päätyny tähän: venetsiaan miehen kanssa, joka rakasti mua. Mitä hyvää mä olin tehny ansaitakseni tän kaiken? Kai mä olin tehny jotain oikein. Mä avasin mun silmät ja katsoin taas kaukaisuuteen, jossa näin kanootin kulkevan pelkän lampun valossa.

"Vain sinä ja minä." mä sanoin.

Oli jo suhteellisen myöhä, mutta meillä ei ollut kiirettä mihinkään. Nukkua me kyllä ehdittiin. Mä halusin jo ottaa mahdollisimman paljon tästä kaikesta jo sisään.

"Mitä tehdään huomenna?" Zayn kysy hymyillen.

Mä mietin hetken, että mitä mä vastaisin, mutta oli yks asia, jonka mä halusin ehdottomasti kokea täällä ollessa.

"Mä haluan mennä kanootti ajelulle." mä vastasin.

"No saamasi pitää. Mä varaan meille sen jo aamulla, että päästää illalla sen lisäks ehkä vielä syömään johonki hyvään paikkaan." Zayn sano.

Se kuulosti täydelliseltä. Zayn sai päivällä pelleillä poikien kanssa mielinmäärin, mutta ilta oli selvästikki jo varattu mulle.

"Mennään nukkumaan. Mua väsyttää." mä sanoin hetken kuluttua, kun mä tajusin olevani unen tarpeessa.

"Toki. Pitäähän prinsessan saada kauneus unensa." Zayn sano hymyillen.

Oli kiva kuulla, että joku näki mut "prinsessana". Etenki Zayn, joka on pysyny mun kanssa läpi kaiken ja huolimatta mun piirteitä, jotka olis helposti voinu karkottaa sen jo ajat sitten.

"Hyvää yötä." Zayn sano suudellen mua otsalle ja sitten muiskauttaen pienen suukon huulille.

"Hyvää yötä." mä sanoin hymyillen.

Mä rakastin Zaynin vieressä nukkumista. Mä tunsin oloni niin turvalliseksi ja lämpimäksi, kun Zayn tuli ihan mun kylkeen kiinni. Se oli välillä ihan ku nallekarhu, mutta paljon isompi, lämpimämpi ja miellyttävämpi. Sitä tunnetta mä en saanu kenenkään muun seurassa. Myös herääminen Zaynin viereltä oli jotain korvaamatonta korvaamaton.

Mun olo tuntu aina orvolta yksin nukkuessa aina kun Zayn oli jostain syystä poissa. Mä en saanu sillon monestikkaan unta, mutta nyt mä nukahdin suoraa päätä. Aamu sarasti kauniina ja mä tiesi, että edessä oli hyvä päivä.

"Huomenta kaunis." Zayn sano hymyillen, kun oli huomannu mun heränneen.

Zaynin hymyilevät kasvot näkyivät makuhuoneen ovelta. Ei myöskään ollu hankalaa arvata, että kuka oli jättäny ruusun mun viereen sängylle.

"Huomenta. Mitä sä teet jo hereillä?" mä kysyin, haistellen saamaani kaunista, tulipunaista ruusua.

"En mä ny halua tuhlata hetkeäkään reisussa. Tääll on niin paljonähtävääki vielä." Zayn seliti iloisena.

Zayn oli oikeassa. Meidän tuli käytää jokainen hetki hyväksemme täällä ennen arkeen palaamista.

"Mä tein jo aamiaistakin. Tuu maistamaan." Zayn kerto, edelleen se sama vastustamaton hymy kasvoillaan, jota mä rakastin.

"Mä tuun ihan pian." mä vastasin naurahtaen.

Mä jäin vielä hetkeksi makaamaan sänkyyn Zaynin mentyä takaisin keittiöön, enkä voinu olla muuta ku hymyilemättä. Kaikesta huolimatta palaset oli loksahtaneet paikoilleen tähän mennessä. Mä puin silkkisen yöpaidan päälle ohuen, shifonkikankaasta tehdyn aamutakin ja menin keittiöön.

"Vähä rasvaista pekonia ja kananmunia." Zayn sano hymyillen ja tarjoili mulle oman annokseni.

Olishan mun pitäny arvata, että Zaynin tuntien sen kokkaukset ei ollu mitään ihmeellisiä, mutta mä ehdottomasti arvostin jo tätä.

"Nyt oli mun vuoro kokata sulle." Zayn sano istuessaan mua vastapäätä pöytään.

Ruoka oli yllättävän hyvää ja mä uskoin jaksavani lounaaseen asti. Tärkeintä oli kuitenki saada viettää yks parhaista aamuista yhdessä Zaynin kanssa.

"Jos vaan sopii niin mä tavallaan lupasin jo pojille lähteä niiden kanssa aamu uinille." Zayn sano varovasti aamiaisen jälkeen.

"Älä turhaa pyytele lupaa. Tottakai sä voit mennä viettämään aikaa sun kavereiden kanssa." mä sanoin hyväksyen.

En mä voinu riistää Zayniltä mahdollisuutta kokea tätä matkaa myös yhdessä muun bändin kanssa.

"Mä en oo myöhään. Illalla mä lupaan olla kokonaan sun." Zayn sano lähtiessään hotellihuoneesta.

"Sopii mulle." mä sanoin hymyillen ja annoin Zaynille pienen lähtö suukon.

Oli itseasiassa ihan kiva saada viettää hetki ihan yksin. Mulla oli aikaa valmistautua ajelua varten ja ehkä käydä ostoksilla. Mä olin innoissani, mutta illalla mun oli kuitenki nostettava eiin myös asia, joka oli kaikessa tässä lomamatkan huumassa jääny käsittelemättä: miks Harry, Louis, Liam ja Niall oli täällä meidän kanssa.

True love ~Osa 5~

Lento meni nopeasti heti sen jälkeen, kun me oltiin päätetty Zaynin kanssa sopia riitamme. Muut pojista pelleili tavalliseen tapaan ja mä tiesin, että Zayn halus varmasti lähteä mukaan, mutta tällä hetkellä meidän piti saada keskustella ihan kahdestaan. Se vaan oli hankalaa yrittää kertoa, kun menossa on taas yks tyypillinen ruokasota.

"Täältä tulee tomaatti ja se on mehukas." uhkaili Niall Harryä sen jälkeen kun oli itse saanut banaani murskaa naamalleen.

Ei ollut kovin vaikeaa arvata, että seuraavassa hetkessä Harryn naama oli täynnä tomaatista pursunnutta nestettä.

"Ruokasota!" huusi Louis ja heitti Liamia mandaariinilla.

Pojat pysy toki aina poikina, mutta ruokasota meni jo yli mun käsityksen.

"Nyt sä tiedät, että miltä meidän tavallinen päivä näyttää." Zayn sano.

"C'mon, salaisesti sä haluut mukaan." mä sanoin Zaynille kiusoittelevasti.

"Normaali päivänä joo." Zayn sano ja laitto kätensä mun olan yli.

Mä en tiedä miks, mutta mulle tuli heti turvallisempi ja varmempi olo Zaynin kosketuksesta.

"Mutta tänään mä oon sun kaa." Zayn sano ja katsoi mua suoraa silmiin.

Sen kuuleminen tuntu hyvältä. Ehkä tästä ei tullu sittenkään pelkkää poikien villiä reissua niin ku mä olin pelänny. Ehkä tilaa oli romanssillekki.

"Mennää ottamaan meidän huone." mä sanoin Zaynille hymyillen.

Me jatkettiin kävelemistä toisissamme kiinni kohti vastaanottoa. Muut tuli meidän perässä kun olivat saaneet kaiken sen sotkun siivottua.

"Hei! Huone kahdelle nimellä Malik." Zayn sano.

Vastaanottovirkailija katsoi tietokonne ruutua ja näpyttili sinne jotain.

"Teille oli siis varattuna sviitti?" kysyi virkailija.

"Kyllä." Zayn vastasi.

Zayn oli varannu meille sviitin? Se yhdistettynä siihen, että tällä matkalla oli mukana meidän lisäksi neljä muutakin ei oikein täsmänny. Oliko Zaynillä oikeasti mielessä business, vai romantiikka loma?

"Sviitti?!" mä sanoin kysyvästi.

"Niin. Mä ajattelin yllättää sut." Zayn sano hymyillen.

"No sen sä kyllä teit!" mä sanoin innostuneena.

Oli edelleen fakta, ettei Zaynin kanssa kyllästyny koskaan.

"Me mennään jo edeltä. Tavataan sitte myöhemmin!" Zayn huikkasi muille pojille.

Ne hymyili ja nyökytteli hyväksyvästi takaisin. Meidät saatettiin huoneeseen, joka oli korkeimassa kerroksessa. Mä vaan odotin, että minkälainen näkymä siellä on. Olis mahtavaa saada nähdä joka aamu ikkunasta kimmeltävää vettä ja maisema, jossa sielu todella lepää.

"Tässä on huoneenne. Toivottavasti viihdytte hotellissamme." virkailija sanoi antaessaan avaimen Zaynille.

"Kiitos, tulemme varmasti viihtymään." Zayn sano kohteliaasti.

Jo pelkkä ovi oli hieno: kultainen oven kahva, kimaltelevia koristeita ja selvästi taiteilijan tekemä seinämaalaus koristi lähes koko käytävää.

"Ooks sä valmis?" Zayn kysy hymyillen näyttäen avaimia.

"Joo, en malta oottaa, että me päästää alottamaan tää loma." mä vastasin hymyillen ja menin lähemmäs suudellakseni Zayniä.

Kuitenkin mun aikeet keskeytti viime hetkellä neljä hyvin tuttua poikaa, jotka tulivat juuri rymistellen ylös.

"Hankikkaa huone." sano Louis vitsaillen.

"Just ollaan menossa itseasiassa sisään." Zayn vastas iloisesti, samalla kuitenki kattoen mua, eikä Louisia.

Vaikka Zaynin ystävät oli sille tärkeitä niin se näytti taas, että se välittää mustaki.

"Nähtävästi. Ei me sitten häiritä enempää, koska mä näin jo hotellin uima-altaan ja se suorastaan huutaa tykinkuula hyppyä." sanoi Louis hymyillen veikeästi.

"Pitäkää hauskaa. Mä saatan liittyä seuraan myöhemmin." Zayn sano naurahtaen.

"Toki! Pitäähän meitä olla jonkun vahtimassa!" Louis sano vitsaillen ja lähti etsimään huonettaan.

Me jäätiin Zaynin kanssa uudestaan kahden käytävään.

"Mihin me jäätiinkään?" Zayn kysy hymyillen.

"No enpä tiedä." mä vastasin leikitellen.

Sitten me saatiin kunnon suudelma. Just sellanen pitkä, jonka ei halua koskaan loppuvan. Oli hassua kuinka siinä tuntu olevan enemmän intohimoa, kuin sillon ku me oltiin alettu vasta seurustella.

"Muistaks sä vielä meidän ensisuudelman?" mä kysyin Zayniltä kiusoitellen.

"Kyllä mä sen muistan. Miten mä voisin unohtaa, että kuinka mun huulet tärisi niin, että koko jutusta ei meinannu tulla yhtään mitään." Zayn sano nauraen.

Mä nauroin kans. Se toki oli aika hirveää, mutta nyt me oltiin jo niin luonnollisia toistemme seurassa, ettei mitään vastaavaa oo tapahtunu sen koommin.

"Jos me nyt päästäs viimein purkamaan tavarat." Zayn sano hymyillen ja avasi oven meidän sviittiin.

True love ~Osa 4~

Mä tunsin oloni äärimmäisen huijatuksi. Meidän seurueen lukumäärä kasvo just kahdesta kuuteen, ihan nuin vaan. Miks Zayn ei ollu kertonu tästä mitään? Mun oli yksinäistä vaan katsoa sivumpaa, kun Zayn oli kuin kalavedessä neljän parhaan ystävänsä seurassa. Sitä oli vaikeaa katsoa ja ymmärtää, että miksi Zayn halus muuttaa suunnitelmia.

Mä olin tietyllä tavalla ulkopuolella tästä kuviosta: aina olin ollu, sillä nämä pojat oli nivonut tiukasti yhteen kaikki ne yhdessä vietetyt hetket: päivät kiertueella, studiossa, promo tilaisuuksissa... Kun taas mä ja Zayn nähtiin toisiamme yhä harvemmin. Miten mä pystysin kilpailemaan sellasen kanssa?

Ei mulla toki ollu mitään muita bändin poikia vastaan, päinvastoin ne oli kaikki mahtavia tyyppejä, mutta ajatus siitä että mä joutusin jakamaan Zaynin koko loman ajan niiden kanssa ei kuulostanu järin houkuttelevalta. Mä olin kyllästyny aina olemaan se toinen vaihtoehto bändin rinnalla: toisinaan mä haluaisin olla se ainoa vahtoehto.

Meidän lento kuulutettiin, mikä sai mut havahtumaan.

"Tästä se lähtee pojat!" Louis hihku.

Hetken oli täysin hiljasta, kunnes Louis mut huomatessaan alkoi korjata sanojaan.

"Ja Coutney!" Louis lisäsi, osoittaen kultaisesti innostusta.

Loputkin pojista huusi "Hey!", jolla selvästi haluttiin osoittaa, että mäkin olin tervetullut mukaan. Toki tää reissu ei varmasti tulis olemaan sieltä perinteisimmästä päästä. Kai mun iskua lievensi se, että muut 1D:n pojat näytti olevan yhtä pihalla tilanteesta kuin mäki.

"Naiset ensin." sano Niall ja päästi mut lipun tarkastukseen, kumartaen kohteliaasti.

"Olipa kohteliasta sulta. Ehkä me voidaan tulla sittenkin toimeen yhdessä tällä matkalla." mä sanoin vitsaillen, mutta salaa ollen myös aavistuksen tosissani.

Lopulta me kaikki päästiin istumaan lentokoneeseen ja paikka jako oli seuraava: ensimmäisenä olivat mun ja Zaynin paikat, meidän takana istuivat Harry ja Louis, viimeisenä olivat Liam ja Niall. Sentään herra oli halunnut istua mun vieressä. Kuinka jaloa tyypiltä, joka kuitenki unohti mainita mun lähtevän lomalle kokonaisen poikabändin kanssa.

Kuten jo varmaan osasinkin arvata kumpikaan ei uskaltanu sanoa alkuun sanaakaan. Zayn oli liian ylpeä myöntääkseen virhettään vielä ja mä olin liian kiukkuinen edes vaatiakseni selitystä vielä. Perillä silloin kun muut pojat on muualla mä aion kuitenki antaa Zaynin kuulla kunniansa tästä kaikesta. Mykkäkoulu oli lapsellista, mutta tässä tilanteessa varmaasti toimivaa.

Hetken kuluttua kuitenki tunnelma alko käydä raskaaksi ja sen näki myös Zaynin kasvoilta. Edelleenki hiljaisuus kuitenki jatku hetkeen asti, jolloin Zayn ei kestäny enää.

"Jos sä et aio puhua mulle niin tästä tulee vielä pitkä loppumatka." Zayn sano mulle hiljaa.

Se tiesi, että mä en voinu vaastustaa sitä, kun se käyttää just tuota äänensävyä. Se oli asia, joka sai mut aina heltymään riidassa, mutta nyt mä en saanu antaa sen vaikuttaa niin.

"Mitä jos sovitaan välirauha ja puhutaan asiasta kun ollaan perillä, pliis?" Zayn kysy niin anovalla äänellä, että mä en voinu muuta ku heltyä hetkeksi.

"Hyvä on, mutta tän on parasta olla yks niistä tilanteista, joissa sulla ei oo ollu muuta vaihtoehtoa." mä sanoin edelleen hiljaa, ettei me herätettäs epäilyksiä muissa pojissa.

"Tää on yks niistä tilanteista. Kuten mä sanoin mä kerron kyllä kaiken perillä." Zayn sano.

Mun vakaasta linjasta huolimatta mä halusin uskoa Zayniä. Mä halusin uskoa, että mikä syy sillä olikaan ottaa bändi mukaan niin se oli tilanne, jossa "ei" ei ollu hyväksyttävä vastaus.

"Mitä sä kuuntelet?" Zayn kysy ku näki mulla toisen kuulokkeen korvalla.

"Tällasta tavallista tyttöjen musaa. Et sä kuitenkaan tykkää siitä." mä vastasin.

"Älä nyt. Mähän taidan itekki tehä sellasta musaa, jonka sä luokittelisit "tavalliseksi tyttöjen musaksi." Zayn sano hymyillen.

Kun mä näin Zaynin hymyilevän mä en voinu muuta ku hymyillä itekki. Sen hymy tarttu muhun ja samalla valaisi koko tilan.

"Itse asiassa täähän on oikein hyvä." Zayn sano vähän ajan kuluttua.

Harvoin meillä oli samoja mielipiteitä mussikin suhteen, mutta kerta se oli ensimmäinenki. Jossain pilvien yläpuolella mä pohdin, että ehkä mä olin liian ankara Zaynille, tai sitten mun ärtymys oli ihan aiheellista, Joka tapauksessa ongelmat sai odottaa laskeutumiseen asti.

"Viinirypäleitä?" mä kysyin Zayniltä, ottaessani eväät esille.

"Kernaasti." Zayn vastasi hymyillen.

Oli kai hetki munki osoittaa tän hetkistä rauhaa.

"Täähän menee hyvin, näethän?" Zayn sano hymyillen, samalla tönästen mua hieman leikkisästi.

Mä hymyilin ja niin rakastavaiset sopivat riitansa. Ainakin toistaiseksi.

True love ~Osa 3~

Pian koitti jo se kauan odotettu päivä: me lähdettiin matkaan. Mä hoidin muutaman viimeisen asiakkaan ja Zayn odotti mua yllätäen jo kotona mun palatessa.

"Pop- tähden vappapäivä vai?" mä kysyin kiusoitellen.

"Niinki vois sanoa." Zayn vastas hymyillen mysteerisesti.

Kun mä menin makuuhuoneeseen mä näin, että Zayn oli pakannu meidän kummanki matkalaukut.

"Miten sä oot onnistunu tässä?" mä kysyin ihmetellen.

"Kai mä vaan oon nii kätevä." Zayn sano naurahataen.

Zayn ties kuinka surkeä mä olin pakkaamisen suhteen ja oli auttanu mua.

"Sitä paitsi mä en halunnu aiheuttaa sulle liikaa stressiä, että joutusit pakkaamaan viime hetkellä." Zayn kerto.

"Sä sitten tosiaan tunnet mut hyvin." mä sanoin naurahtaen.

"Siks me asutaan yhdessä." Zayn sano.

Se oli totta. Me asuttiin Zaynin kanssa yhdessä, koska me tunnettiin toisemme paremmin ku kukaan muu ja me rakastettiin toisiamme.

"Ja mä kyllä tiedän, että jos sä olisit pakannu ite ni me ei oltas ehditty meidän lennolle." Zayn sano kiusoitellen.

"Tosi hauskaa! Naisilla pakkaaminen on paljon tarkempaa, ettäs tiedät!" mä sanoin vitsaillen.

Välillä mä en edes tiedä, että mitä mä tekisin ilman Zayniä. Se oli ehdottomasti mun elämässä se yksi asia, jostä mä en tulis koskaan päästämään irti.

"Eiköhän aleta mennä. Koskaan ei tiedä, vaikka se lento tuliski jopa ajallaan." Zayn sano hymyillen.

"Samaa mieltä." mä sanoin hymyillen ja nostin matkatavarani maasta.

"Älä unohda laittaa aurinkolaseja." Zayn sano ja veti selkänsä takaa upouudet ray banit.

"Nää on ihanat! Mutta ei sun kyllä olis tarvinnu tuhlata rahaa muhun, varsinkaan ku matka on vasta alkamassa." mä sanoin.

"Älä siitä huoli. Vaan paras kelpaa mun avovaimolle." Zayn sano hymyillen.

Joskus mä toivon, että me mentäisiin vielä Zaynin kanssa naimisiin. Oli kuitenki vielä liian aikasta edes nostaa asiaa pöydälle, etten olis liian innokas, mutta mä tiedän Zayninki varmasti ajattelevan sitä. Musta olis mahtavaa olla rouva Malik jonain päivänä, mutta tällä hetkellä tärkeintä oli saada meidän yhteiselo toimimaan jatkossakin hyvin.

Mä laitoin uudet aurinkolasit tottakai heti päähän. Nehän oli sitäpaitsi ihan ehdoton asuste, kun ollaan menossa lomalle.

"Mitä me enää odotetaan, mennään!" mä sanoin innostuneena.

Zayn hymyili ja me lähdettiin kävelemään kohti ovea.

"Yks asia unohtu!" Zayn sano.

"Mikä muka? Mehän tarkistettiin kaikki jo moneen kertaan." mä sanoin.

"Tämä." Zayn sano hymyillen ja kumartu suutelemaan mua.

Mä olin tottunu suutelemaan Zayniä aina vaan erotessa tai tavatessa päivän työn jälkeen. Sillä oli ihan eri merkitys nyt ennen meidän yhteistä matkaa. Kummallakaan ei ollu kiire mihinkään. Meidän ei tsrvinnu hyvästellä toisiamme vielä moneen päivään, eikä edes päästää toista näkyvistä. Tää matka oli meitä varten.

Me käveltiin rappukäytävää pitkin parkkipaikalle, jossa me istuttiin Zaynin luxus autoon, jota se ei antanu edes mun ajaa. Me oltiin jo valmiina ja ehdottomasti innoissaan.

"Eikä nää yllätykset suinkaan tähän loppunu." Zayn sano samalla salaperäisellä äänellä, kun me oltiin päästy pois kotitieltä.

"Mitä sä oot nyt suunnitellu?" mä kysyin hymyillen.

"Koska sä oot mun ja koko one directionin virallinen krrisitikko niin ajattelin, että saisit kuulla jo nyt yhen biisin, jota me ollaan työstetty." Zayn sano iloisena.

Se oli totta, että mä osasin näyttää kehittymisen paikat, kuin myös kertoa, että mitkä asiat oli poikien vahvuuksia.

"Tottakai mä haluan kuulla sen! Laita pyörimään!" mä vastasin inbostuneena.

Se biisi olis voinu hyvin alun perusteella olla nopea, mutta tunnelma selvästi hetkistyi loppua kohti. Se oli ehdottomasti jotain uutta. Biisi toki oli tunnistettavissa one directioniksi, mutta kaikkien äänet kuulosti kypsemmältä. Jokaisen omasta soundista oli selvästi pidetty kiinni ja niitä oli kehitetty.

"Mitä sä pidät?" Zayn kysy.

"Kaikki teidän biisit on mun makuun, kyllä sä sen tiedät." mä vastasin naurahtaen.

"Heti matkan jälkeen me aiotaan viedä tää tuottajalle, joka päättää, että tuleeko tää biisi myymään." Zayn kerto.

"Varmasti tulee. Tärkeintä on se, että te saatte tehä sellasta musiikkia, mikä tuntuu oikealta." mä sanoin.

"Ja siitä linjasta me aiotaan pitää kiinni loppuun asti." Zayn sano.

Toisinaan mä mietin, että miten Zayn ottaa sen, jos jonain päivänä sen musiikki ura katkeaa? Musiikki on Zaynille sen koko elämä, enkä mä tiedä, että mihin se aikoo kääntyä, jos jonain päivänä löytyy joku parempi, joku nuorempi ja lahjakkaampi. Siihen oli kuitenki vielä pitkä aika, jos niin edes tulee koskaan käymään. Sen ajatteleminenkin sai mut myös surulliseksi.

"Varaudu nousemaan kohta sillä me ollaan perillä." Zayn sano iloisena.

Nyt ei ollu aika synkistellä. Musa business oli kovaa, mutta Zayn oli pärjänny siellä hienosti tähänki mennessä. Ei ollu mitään hätää.

"Tää menee varmasti paino rajan yli! Miten sä tarviitki näin paljon tavaraa?" Zayn sano kiusoitelle nostaessaan mun matkalaukkua.

"Sähän pakkasit sen, muistathan?" mä sanoin naurahtaen.

"Joo, mutta mä laitoin tänne vaan kaiken, minkä mä tisin olevan sulle välttämätöntä." Zayn sano hymyillen.

Kyllä mä tiesin, ettei Zayn unohtanu mitään tärkeää. Asuessaan mun kanssa ei ole vaikea poimia tvaroita, joita mä tarvitsin joka päivä. Zaynille oli helppoa arvata, että mä en tulis lähtemään minnekkään ilman mun lempimeikkejä, uusia loma vaatteita, tai kameraa jolle mä voin tallettaa kaikki parhaat muistot tältä ajalta.

Me päästiin sisälle ja päästiin pian lähtöselvityksen kautta istumaan.

"Pian me istutaan lentokoneessa, kohteena venetsia!" mä intoilin vielä viimeisen kerran.

Zaynistä oli varmasti huvittavaa olla todistamassa naisten hysteriaa, mutta mun kanssa siihen piti tottua. Mä muiskautin Zaynin poskelle valtavan suukon, josta Zayn selvästi punastu. Se oli yks suloisimmista asioista, jonka mä tiesin. Mä pidin kaikesta Zaynissä, enkä mä olis voinu toivoa parempaa miestä mun elämään.

Meidän hetken hetken keskeytti mullekkin hyvin tuttu ääni, joka kuului jo läheltä.

"Hei Zayn! Eikö se lento lähde jo? Me ollaan kaikki ihan täpinöissään!" sanoin Niall, joka oli ilmestyny jostain ihan odottamatta.

Niallin mukana olivat saapuneet muutkin one directionin pojat. Mitä täällä oli tekeillä?

"Ai Courtneyki tulee mukaan. Etkö raaskinu jäädä kotiin?" Harry kysy vähän kiusoitellen.

Mä en vastannu mitään. Mä luulin lähteneeni romanttiselle lomamatkalle Zaynin kanssa, mutta mukaan lähteeki koko villi poikalauma.

"Hei Zayn! Mitä mies?" huusi Liam kauempaa.

"Mä selitän kaiken myöhemmin." Zayn sano mulle hiljaa.

Zayn heitti ylävitosen Liamin kanssa ja lähti puhumaan muiden poikien kanssa. Mä en tiedä, että mistä oli kysymys, mutta Zaynillä oli paras olla hyvä selitys.

True love ~Osa 2~

Mä olin jo innoissani ostamassa uutta uimapukua venetsiaa varten. Se loma tuli niin hyvään saumaan: meidän kummanki nimittäin piti saada vetää henkeä. Enkä mä toivottavasti ollu kovin väärässä toivoessani, että romantiikka oli yks matkan teemoista. En etes muista millon me oltas viimeksi Zaynin kanssa saatu vaan olla ja nauttia toistemme seurasta.

Kaiken lisäks tästä tulee meidän ensimmäinen matka yhdessä. Ennen ei tullu kysymykseenkään, että meillä olis riittäny aikaa, tai mahdollisuuksia lähteä lähi kaupunkia pidemmälle. Mä toivon, että tää tulee helpottamaan edes vähän sitä iskua, joka tulee sinä päivänä ku Zayn lähtee. Oi hankalaa hyvästellä Zayn edes päiväksi, saatika sitten moneksi kuukaudeksi.

Kampaamo kyllä pärjää ilman mua, sitä paitsi mulla on jo paljon pitämätöntä lomaa kertyneenä. Nyt medän aika korjata se, mikä meidän suhteessa eiehkä toiminu: me ei keskitytty tarpeeksi meidän suhteeseen. Se oli asia, joka oli vaivannu mua jo pitemmän aikaa, mutta en halunnu huolestuttaa Zayniä turhaa. Se ei kaivannu yhtään enempää stressiä.

Ostoksilla käynti tuntu vapauttavalta pitkästä aikaa. Enhän mä nyt voinu samoilla vanhoilla kuluneilla ryysyillä lähteä. Mä halusin näyttää hyvältä, varsinkin sillon jos me mennään illalliselle hienoon ravintolaan. Zaynin aseman takia me ei kuitenkaan voitas mennä ihan minne vaan: paparazzit löytää varmasti suosituimpiin paikkoihin.

Väite siitä, että jaksaa paremmin ku on mitä odottaa piti todellakin paikkaansa. Ilmapiiri kotona oli paljon parempi ja Zaynkään ei ollut puoliksikaan niin kireä, kuin yleensä. Lomaan laskettiin päiviä ja valmistelut oli jo hyvällä mallilla. Mä tottakai olin vielä Zayniäkin innokkaampi, mutta kai se oli odotettavissa.

Mä odotin taas eräänä päivänä Zayniä kotiin, jotta mä voisin esitellä ostoksia.

"Tervetuloa!" mä tervehdin pirteästi.

Heti kun ovi aukesi mä menin suoraa Zaynin luokse, antaen tervehdys suukon ja asetin kukan Zaynin korvantaakse.

"Mistäs nyt tuulee?" Zayn kysy.

Mä suutelin Zayniä vielä toisen kerran ennen ku vastasin.

"Venetsiasta." mä vatasin hymyillen ja edelleen kädet Zynin niskan takana.

"Eli mä tulkitsen sen niin, että sä oot käyny ostoksilla." Zayn sano hymyilen.

"Kyllä vain." mä sanoin.

"Näytäthän sitten toki mullekki, että mitä mä saan katella venetsiassa?" Zayn kysy kiusoitellen.

"Kysytki vielä." mä vastasin ja lähdin ostoskassien luo.

Otin esiin ensimmäisenä uudet bikinit. Lopulta siirryin kohti muita hankintoja, kuten ouita shifonki ola huiveja, kimaltelevia sandaaleja ja illallis mekkoa kohti.

"Mitä pidät?" mä kysyin lopuksi.

"Kaikki ne näytti aivanhenkeäsalpaavan upeilta." Zayn sano, ottean mua kiinni vyöräröltä.

Me keinuttiin siinä hetki, ihan rauhassa, kunnes Zayn rikkoi hiljaisuuden.

"On niin mahtavaa, että sä oot niin innoissas tästä." Zayn sano.

"Tottakai oon. Tästähän tulee meidän eka yhteinen matka." mä sanoin ja pyöritin sormissani yhtä Zaynin hiussuortuvaa.

Zayn hymyili. Mä tiesin, että seki odotti pääsevänsä viettämään aikaa mun kanssa kodin ulkopuolella.

"Vaan me kaks." mä sanoin, katsoen Zayniä suoraa silmiin.

"Niin, vaan me kaks." Zayn vatas hetken kuluttua.

Mä olin kuulevinani pientä epävarmuutta Zaynin äänessä. Oliko jotain mitä mä en tienny, tai huomannu kysyä? Tuskin se oli mitään vakavaa. Mä en aikonu vaivata sillä mun päätä tän enempää.

"Jotta me päästäs virittäytymään tunnelmaan niinmä tilasin meille italialaisesta pizzat." mä kerroin, kun ovikello yllättäen soi.

"Ja juuri sopivasti, sillä mulla on valtava nälkä." Zayn sano.

Mä hymyilin Zaynille ja menin avaamaan oven.

"Onhan se varmasti..." Zayn aloitti.

"Pepperoni, ananas, katkarapu rapealla ja ohuella pohjalla. On. Just niin ku sä sitä tykkäät, unohtamatta extra juustoa." mä päätin lauseen.

"Miten sä muistat vielä sen?" Zayn kysy naurahtaen.

"Koska sitä sä tilasit meidän ensi treffeillä, enkä mä unohda sitä koskaan." mä kerroin.

Se oli ollu yks mun elämän parhaista päivistä, kun Zayn oli viimein rohkaistunu pyytämään mua treffeille. Zaynin seurassa pizza maistu sinä iltana paremmalta ku koskaan. Sen olemuksesta näki kyllä, että kuinka sitä sillon jännitti. Mä pidin sitä kuitenki ainoastaan söpönä. Mä muistan kyllä ne hionneet kädet, jotka koski mua hellästi.

"Älä ota tätä pahalla, mutta tää voittaa makaroonilaatikon koska vaan." Zayn sano suu täynnä pizzaa.

Mä vaan nauroin. Kyllä mä tiesin, ettei ollu mitään parempaa ku meidän yhteiset pizza hetket.

"Meille!" mä sanoin ja kohitin lasin.

"Meille!" Zayn toisti ja me kilistettiin.

Mä katoin Zayniä ja osaltaan musta tuntu täsmälleen samalta ku meidän ensitreffeillä. Mun tunteet Zayniä kohtaan ei ollu kadonnu mihinkään vuosien varrella: pikemminki ainoastaan syventyny.

True love ~Osa~1~

Istun pienessä kerrostalo asunnossa: tällä hetkellä aivan yksin. Teen ruokaa ja olen melkein valmis ja kyllä, odotan seuraa. Enkä ketä tahansa: mun avomies tulee kotiin pian. Sillä on aina tapaamisia tapaamisen perään. Tämän perusteella voisi luulla, että tämä mun avomies on business mies, mutta ei suinkaan: mä asun yhdessä pop- tähden kanssa.

Ovelta kuuluu kolinaa ja mä tiedän, että kuka siellä oli.

"Mä oon kotona kulta!" huusi hyvin tuttu ääni.

"No tervetuloa herra." mä sanoin, kävellen keittiöstä hymyillen.

Mä kävelin yhä lähemmäs, otin Zaynin kaulasta kiinni ja suutelin.

"Tää meidän pituus ero on aika hurmaava, eikö olekki?" mä sanoin nauraen leikkisästi.

Zayn hymyili mulle ja selvästi suunnittelli jotain.

"Ehkä, mutta jos sä et olis nuin pieni mä en pystyis tekemään näin!" Zayn sano ja kaappas mut syliinsä.

Mä aloin kikattaa Zaynin nostaessa mut käsivarsilleen.

"Mitä sä oikein aiot? Laske mut alas!" mä sanoin, edelleen kikattaen.

Mun rauhoituttua me katsottiin pienen kauniin hetken toisiamme suoraa silmiin.

"Eiköhän mennä keittiöön, koska mä luulen haustavani jotain herkullista." Zayn sano hymyillen.

Zayn lähti juoksemaan kohti keittiötä, samalla pitäen mut tiukasti kyydissä.

"Makaroonilaatikkoa!" Zayn hihkui.

"Joo, aika vaatimatonta, mutta mä yritin." mä vastasin.

"Älä nyt vähättele, on ylipäätänsä uutta, että sä kokkaat yhtään mitään." Zayn sano kiusoitellen.

"Niin, mutta mä ajattelin yrittää, kun oli tällä kertaa aikaakin." mä selitin.

"Eiköhän sitten aleta syömään!" Zayn sano, otti lautasen, johon alkoi lapata makaroonilaatikkoa.

"Taitaa olla nälkä vai mitä?" mä kysyin naurekellen.

"Et arvaakkaan! Ei studiolla ole ikinä aikaa syödä." Zayn sano.

"Sulla on sitten tuuri, että sun avovaimo on tällanen kodinhengetär." mä sanoin vitsaillen.

"Äläpä nyt vielä innostu. Vasta sitten ku oot saanu siivottua etes osan tästä kämpästä niin voit vasta sanoa olevas kodinhengetär." Zayn sano leikillä.

"Eiköhän kuitenki aloteta sillä makaroonilaatikolla." mä sanoin hymyillen.

Me istuttiin Zaynin kanssa pöydän ääreen ja alettiin syömään.

"No, millanen päivä sulla tänään oli?" mä kysyin.

"Ei mitään kovin ihmeellistä. Tiedäthän sä, että millasia meidän päivät saattaa olla studiolla poikien kanssa." Zayn sano.

"Kyllä mä tiedän: pelleilyä." mä sanoin kiusoitellen.

"Hei, me ollaan rautaisia ammattilaisia! Kai mekin saadaan pitkän päivän lomassa vähän hassutella?" Zayn sano, myös vitsaillen.

Tottakai poikien piti antaa olla poikia. Eihän Zaynkään ollu ku vasta 20. Silti sillä oli osana one directionia jo tässä vaiheessa 3 vuoden ura luotuna, mikä oli uskomatonta. Mä kuitenki kaipaan Zayniä kotiin aina välillä. Oli mulla oma työni kampaajana, mutta illat kotona tuntuu niin yksinäiseltä.

"Sano se: millon teidän kiertue on alkamassa?" mä kysyin vakavoittaen tunnelmaa.

Zayn nielasi ruokansa ruokansa. Tää oli aihe, jota mä olin välttäny tuomasta esille, mutta nyt oli pakko.

"Kukkauden päästä." Zayn vastas.

Mä tiedän, että Zaynin kiertueelle lähtö vaikutti meihin kumpaanki. Me oltiin vasta muutettu yhteen ja kaivattiin toistemme läheisyyttä.

"Mutta Courtney- rakas, ei se muuta mitään. Mä rakastan sua ihan yhtä paljon, vaikka mä en oliskaan sun viressä kertomassa sitä sulle." Zayn sano ja otti mun kädestä kiinni pöydän yli.

"Mä tiedän, mutta mä vaan en voi kuvitella elämää ilman sua." mä sanoin.

Mun kurkkuun nousi pala. Mä tiesin tekeväni tästä suuremman asian ku tää oli.

"Sellasta se pop- tähden puolisona oleminen on." Zayn sano huumorilla.

Mun ilme kirkastu. Zayn oli oikeassa. Jos mä aion joskus olla vielä Zaynin vaimo niin mun oli hyväksyttävä tää puoli sen ammatista.

"Älä huoli. Mä palaan kyllä vielä takasin ja kuukaudessahan me ehditään vielä vaikka ja mitä." Zayn sano.

"Kuten?" mä kysyin.

Zayn tuli lähemmäs mua ja otti mua vyötäröltä kiinni, meidän jäädessä kasvotusten.

"Kuten tehdä matka venetsiaan." Zayn sano.

"Venetsiaan?" mä ihmettelin.

"Kyllä vain. Mulla on jo liputki. En vaan oo saanu hyvää tilaisuutta kertoa siitä aiemmin." Zayn sano hymyillen.

Matka oli siis tiedossa. Zayn sitten ties, miten saada tyttö onnelliseksi huonojen uutisten jälkeen.

"Sä oot aarre." mä sanoin ja hyppäsin Zaynin kaulaan.

"Mä tiedän." Zayn sano nauraen.

Mä olin ilonen. Mulla oli maailman paras poikaystävä. Se fakta, että se oli pop- tähti vaan teki kaikesta erilaista verrattuna "normaaleihin" miehiin, mutta en mä normaalia kaivannutkaan.

"Oonko mä koskaan kertonu sulle kuinka seksikkäältä sä näytät esiliinassa?" Zayn kysy hymyillen.

"Et." mä vastasin kikattaen.

"No nyt mä kerron: super seksikkäältä." Zayn sano.

Mä annoin Zaynille vielä nopean suudelman. Kyllä me selvitään vastoinkäymisistä: ollaan aina ennenki selvitty.

Beautiful people ~Osa 10~

Louisin näkökulma...

Siinä se pommi sitten iskettiin. Suoraa ilman aikaa varautua. Jamie oli ihana tyttö, mutta mä en voinu suoraapäätä rynnätä mihinkään: mä tarttin etes päivän aikaa miettiä. Ei ollu mikään salaisuus, että mua arvelutti lähteä uuteen suhteeseen päin pian: Annie toisinaan pyöri vieläki mun mielessä. Se miten kaikki loppu niin kurjalla tavalla.

Jamie oli täysin erilainen. Sen kanssa oli helppo olla ja se ymmärsi mun tarpeen olla itsenäinen ja vapaa suhteesta huolimatta. Sitoutuminen uudestaan vaan oli mulle pelottavaa ja mun oli mietittävä tarkkaan, että miten mä aion toimia. Mä halusin välttää kaikki virheet, jotka mä tein Annien kanssa, jotka lopulta johti eroon.

Olis kuitenki sydäntäsärkevää torjua Jamie nuin vaan mun omien epävarmuuksien takia. Vaikka se ei sitä läheskään aina näyttäny, Jamie oli rohkea tyttö, joka lähti haluamansa asian perään: tällä kertaa se asia olin mä. Jamie halus mut huolimatta siitä, mitä meistä varmasti voitaisiin ajatella ja jos mikä oli rohkeaa.

Ajatus siitä, että mä olisin Jamien poikaystävä tuntu hyvältä. Me ei ehkä oltu mikään perintesin pari, mutta se oli jotain, jota mä en Annien jälkeen etes kaivannu. Mä olin päässy yli tarpeesta toteuttaa se tavallisin kuvio. Toisinaan epätavallisimmat yhdistelvät oli just niitä parhaita. Niissä oli jotain kipinää.

Se me oltiin Jamien kanssa: epätavallinen yhdistelmä. Yhdistelmä jonka lopputulos voi olla mikä hyvänsä. Se oli myös asaia, joka pelotti mua. Miten mä onnistuisin sitoutumaan? Miten mä voin kohdella Jamietä oikein? Pääsisinkö mä ikinä eroon häntäheikin leimasta? Mä tiesin olevani paljon muutaki ku naisten naurattaja ja sen tulee vielä muutki näkemään.

Nää oli asioita, jotka piti mut hereillä melkein koko yön. Mun oli tehtävä päätös. Mun oli annettava periksi mun ylpeydelle, joka välillä ei halunnu antaa periksi. Jamie oli upea: mitä hyvänsä perinteiset koulun "luokka jaot" ikinä sanokaan. Mä en antanu niiden määrätä mua. Niillä ei ollu mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja mun sanottava se.

Mä olin tehny mun päätöksen. Mun oli kerrottava se jo aamulla. Se ei voinu odottaa pelin jälkeen.

Jamien ajatuksia...

Mä en saanu unta. Mä tiesin Louisin ajattelevan vastaustaan. Sen elisestä käyttäytymisestä päätellen se voi yhtä hyvin olla "Ei", ja sen lisäks jotain klassista, kuten "Ei se johdu susta vaan musta." Ne oli kuultu niin monta kertaa ennenki, eikä ne ikinä meinannu mitään hyvää. Jokatapauksessa mä tein siirtoni, ja nyt oli Louisin vuoro.

Mä olin alkamassa itkemään, mutta mä en suonu sitä itselleni. Vielä ei ollu mitään aihetta vuodattaa kyyneliä Louisin takia. Se oli niin arvaamaton, että voi olla niin, että mulla on poikaystävä huomenna. Se ajatus sai mut tuntemaan perhosia mahanpohjassa. Jos niin oli ni, ehkä mullekki on tarkotettu tapahtuvan hyviä asioita.

Väkisinkin vaikka mä en sitä uskonu, mä nukahdin. Koko päivä oli ollu niin uuvuttava, että vaikka kuinka mun päässä pyöri ajatukset Louisista, mä nukahdin silti. Aamu sarasti ja oli aika nausta ylös. Mä pukeuduin parhaimpiin vaatteisiini ja laittauduin nätiksi: olihan tänään tärkeä päivä, tavalla tai toisella.

Syömään mä en juurikaan pystyny jännitykseltä, mutta muuten se aamu oli samanlainen ku kaikki muutki, vaikka se ei ollu kuitenkaan mitenkään samanlainen. Se tunne mikä mulla ei vastannu mitään aiempaa. mä hyppäsin pyörän selkään ja matkalla koululle mä kävin mielessä kaikki ne vaihtoehdot Louisin vastaukselle, jopa ne hulluimmatki.

"Tottakai mä tuun sun poikaystäväksi Jamie!", "En mä voi, mä palasin yhteen Annien kanssa eilen illalla.", "mä oon pahoillani, mutta mä en voi.", "Voidaanko se eilinen unohtaa?" "Olihan se eilinen vitsi, tai olihan? Eihän me ny mitenkään voida mennä yhteen!" Se saatto olla mitä vaan. Miehiä ei voinu ymmärtää, ellei ollu itse sellanen.

Ku mä pääsin perille niin monet oli jo matkalla kentälle. Meinasin jo unohtaa, että finaali pelattiin jo aamusta. Mä liikuin joukon mukana kohti katsomoa. Mä kävelin ihan ku fombie, joka ei huomannu ympäristöään ollenkaan. Mun ajatukset ei ollu tässä hetkessä: ne valmistautu jo siihen, mitä pelin jälkeen tapahtuu.

Mitä lähemmäs ihmisjoukko pääsi, sitä tarkemmin mä erotin Louisin muiden pelaajien joukosta. Kaikki näytti niin keskityneiltä ja oli varmaa, että voitto haluttiin tuoda kotiin. Louisin paineet oli varmasti vielä muitaki korkeammat. Onneks tän jälkeen kausi on ohi ja koko tiimi saa vihdoin ansaitsemansa levon.

Mun sydän hakkas. Tää muistutti tunnetta, joka mulla oli viime kerralla täällä ollessa. Sillon Louis oli tavoittamaton ja nyt me oltiin lähennytty. Silti mä tunsin tän hetken itseni taas näkymättömästi. Louis oli jalkapallo joukkueen kapteeni ja mä olin nolla. Ehkä se oli todellisuus, jota mä vaan yritin muuttaa.

Mä näin Louisin huomanneen mut. Se lähti kävelemään mua kohti. Mä näin sen hidastettuna. Tässä se oli: se haluaa torjua mut jo nyt, että pystyy keskittymää peliin. Ehkä se oli niin kylmä, että ajattelee vaan peliä, eikä mun tunteita. Mähän vaan pilaisin sen keskittymisen. Enhän mä mitenkään sopis etes sen imagoon.

"Jamie, mä haluaan kertoa mun päätöksen jo nyt, jos sopii." Louis sano.

Mä yritin hillitä tunteeni, mutta mun oli sanottava kaikki, jotta Louis ymmärtäis sen, mitä se on tekemässä mulle.

"Säästä se Louis! Mä tiedän, että sä aiot torjua mut! Sulle merkkaa ainoastaan peli! Häpeä etes!" mä huusin.

Mä käännyin poispäin ja juoksin pois katsomoon. Mä en halunnu kuunnella sitä mitä Louisilla oli sanottavana. Mä en kelvannu sille. Piste. Mä en kelvannu kenellekkään ja tää oli taas yks todiste siitä. Mä olin aina näkymätön. Hetken aikaa mä yritin leikkiä muuta, mutta oli kai aika palata todellisuuteen.

Mä näin Louisin juoksevan mun luo pitkin portaita. Mitä se nyt aiko? Pelihän alkaa ihan kohta!

"Jamie, mä rakastan sua!" Louis huusi ja kaikkien katseet käänty meidän suuntaan.

Mitä ihmettä?

"Mun oli vaan kerrottava se sulle ennen peliä, koska mä en halunnu hukata enää hetkeäkään olematta sun poikaystävä." Louis sano.

Me katottiin toisiamme suoraa silmiin. Tää oli varmasti unta. Ei tällasta tapahdu munlaisille.

"Anteeks, jos mä oon antanu kuvan, että mulle tärkeintä on peli, mutta todellisuudessa sillä millään ei oo väliä ilman sua." Louis sano.

Mä tiesin sen katseesta, että se tarkotti kaikkea. Sen katseen mä olin nähny aiemminki.

"Sä saat mut haluamaan olla parempi ja sä todella ymmärrät mua paremmin ku kukaan muu ja mä haluaan, että sä tiedät sen." Louis sano.

Mä en ollu koskaan tottunu kehuihin. Mä aloin itkeä ilosta.

"Sä oot upein mun tapaama tyttö ja mä toivon, että mä saisin kunnian olla sun poikaystävä. Mitä sanot?" Louis kysy.

Mä olin hetken hiljaa, jotta kaikki saa pidättää hengitystä, vaikka mä tiesin täsmälleen, mitä mä aioin sanoa.

"Ilman muuta!" mä vastasin.

Louis hymyili. Sen näkeminen sulatti mun sydämen vielä entistä enemmän. Me suudeltiin ja koko stadion taputti. Kun avasin lopulta silmät näin jopa Annien tytyväisenä.

"Menes pelaamaan siitä jo!" mä sanoijn ja Louis juoksi suoraa alas aloutuspaikalle.

Lopulta Louisin joukkue voitti pelin. Kaikki oli taas hyvin valtakunnassa.

Beautiful people ~Osa 9~

Mun olo oli turvallinen Louisin kyydissä, vaikka vauhti oliki lähemmäs 100 kilsaa tunnissa, tai siltä se ainaki tuntu. Mulla ei ollu aavistustakaan, että minne me oltiin matkalla, mutta sillä ei ollu väliä: Louisin kanssa mä menisin minne vaan. Mä huomasin monien vanhempien pariskuntien tuijottavan meitä ja varmasti ne ajatteli: "nuorta lempeä, miten suloista!"

Mä en kuitekaan vielä osannu ajatella tätä minään "lempenä" vielä. Meillä oli varmasti vielä paljon opittavaa toisistamme ja olin liian aikaista sanoa mitään. Silti mä salaa toivoin, että Louis näkis mut sillä tavalla, niin hullulta ajatukselta ku se kuulostiki. Mä kuitenki oon valmis hyväksymään senki, jos Louis haluaa olla vaan ystäviä.

Mun ajatukset pyöri vielä sen "uskomaton pakkaus" ympärillä. Se oli jotain, mitä ei ehkä sanota vaan ihan pelkästä kohteliaisuudesta: jos multa kysyttiin se oli jotain, mitä poika sanoo tyttöystävälleen. Vieläkään mä en toki voinu sanoa mitään Louisin todellisista ajatuksista, mutta outo toiveikkuus valtas mun mieleen.

Louis oli niin keskittyneennäköinen. Sen mäki ja se sama ilme oli nähtävillä sen kasvoilla sen pelatessa jalkapalloa. Mä en koskaan unohda sitä, miltä musta tuntu ku mä näin sen Louisin tekevän sen ratkaisevan maalin. Tää poika oli päättäväinen ja se oli yks niistä lukuisista asoista, joissa mä siitä pidin.

Pian me oltiin jo perillä. Louis oli tuonu mut naapurikaupungin syrjeisemmälle alueelle. Siellä oli pieni puisto, jonka reunalla oli lampi. Tää oli selvästi romanttinen paikka, varsinki näin myöhään illalla. Mä ymmärrän, että miks Louis halus näyttää mulle näin kauniin paikan.

"Täällä on niin kaunista." mä sanoin, lepuuttaen silmiäni siinä maisemassa.

"Eikö vaan olekki. Tällasta paikkaa löytää harvoin, varsinkaan täältä päin." Louis sano.

Pian mä tajusin, että me näytettiin olevan kahden koko puistossa.

"Miks täällä ei oo muita?" mä kysyin.

"Koska kovin moni ei tiedä tästä paikasta." Louis sano.

Se ei toki ollu mikään ihme. Tää oli niin syrjässä, että mä en olis voinu kuvitellakkaan, että täällä on jotain tällasta.

"Lisäks mä järjestin suhteilla sen niin, että tänne ei tuu tänään muita." Louis sano hymyillen salaperäsesti.

"Miten?" mä ihmettelin.

"Mä oon käyny täällä pienestä asti aina lataamassa akkuja, joten puistonvartija on tullu aika tutuksi." Louis selitti.

Louis oli siis vartavasten järjestäny tän vaan meille. Mä aloin tulla yhä varmemmaksi, että Louis vois tuntea mua kohtaan samoin, ku mä sitä.

"Oota vähän." Louis sano ja veti jotain mottoripyörämn peräluukusta.

Hetken kuluttua Louis tuli takaisin paahtoleipä pussin kanssa.

"Sorsat taitaa olla aika nälkäsiä." Louis sano hymyillen.

"Niin kai." mä vastasin hymyillen.

Me käveltiin lähemmäs lampea ja muutama sorsa tuli jo heti kärkkymään illallista. Me heitettiin palasia leivästä niille ja ne lähti tyytyväisenä uimaan kauemmas ruokansa kanssa. Mä katoin Louisia ja jostain syystä muia alko naurattaa.

"Mitä?" Louis kysy.

"Ei mitään. Musta on vaan söpöä, että pojat haluaa syöttää sorsia." mä vastasin.

"No, se on kai juttu mitä mä oon tehny aina. Sitä paitsi noi sorsat on mulle jo niin tuttuja, että niillä on omat nimetki." Louis selitti.

Mä nauroin taas. Louis muuttu just entistä söpömmäksi, jos se oli etes mahdollista.

"Ja on mulla sullekki jotain." Louis sano ja alko kaivaa taskuaan.

"Porkkana?" mä sanoin huvituneena.

"Joo, ne on terveellisiä ja sitä paitsi mä tykkään tytöistä, jotka syö porkkanoita." Louis sano hymyillen.

"Hyvä on sitten." mä sanoin ja aloin rouskuttaa porkkanaa.

Louis haki vielä viltin, jonka päälle me istuttiin.

"Paahtoleipää ja porkkanoita. Täähän käy melkein piknikistä." Louis sano vitsaillen.

Ruoka oli sivuseikka. Huomattavasti suurempi asia oli se, että mä en olis koskaan voinu kuvitellakkaan istuvani Louisin kanssa samalla viltillä. Me siirryttiin vielä makuulle ja Louis kerto tähdistä, jotka tunnisti taivaalta. Näky oli kaunis: kirkas tähtitaivas lammen yllä, eikä ketään muita lähettyvillä.

Oliko nyt mun tilaisuus? En mä kyllä uskonu saavani koskaan parempaa hetkeä sille, joten oli kai parempi kakistaa se ulos tänään. Huomenna oli futis finaali ja mä uskon, että oli parempi sanoa se ennen sitä. Sitten taas kaikki pyörii Louisin ympärillä, eikä mulla oo toivoakaan löytää sopivaa hetkeä. Se oli nyt tai ei koskaan.

Miten mä alotan? Ehkä mä kysyn vaan ekana siitä hetkestä, millon mä annoin sen maskotin. Joo, niin mä teen.

"Louis?" mä sanoin kysyvästi.

"Niin?" Louis vastas.

"Sillon ku mä annoin sulle sen maskotin ja sä kehuit mun hymyä. Tarkotiks sä sitä todella?" mä kysyin.

"Tottakai tarkotin. Miks en olis tarkottanu?" Louis kysy.

Mä päätin kertoa siitä, mitä Annie oli sanonu mulle. Sen että Louis oli vaan kohtelias ja että mä olin todellisuudessa sen mielestä ihan yhdentekevä.

"Jamie, sä oot kaunis. Älä kuuntele sitä mitä Annie sanoo." Louis sano hiljaa ja vakuuttavasti mun selostuksen jälkeen.

Se sano mua kauniiksi. Ihan suoraa. Tää oli täydellinen hetki, jota mä en saanu hukata.

"Louis, oo rehellinen. Mitä sä tunnet mua kohtaan?" mä kysyin.

Hetken Louis katto mua ja selvästi mietti tarkasti vastaustaan.

"Jamie, mun mielestä sä oot kaunis, ymmärtäväinen, älykäs, samalla tavalla vapautta etsivä kuten mäki ja sun kanssa on mahtavaa viettää aikaa." Louis sano.

Kaiken sen sanoessaan Louis piti mua kädestä kiinni. Mä katoin Louisia suoraa silmiin ja olin varma, että se tarkotti joka sanaa. Tää oli todellista.

"Miltä susta sitten tuntus sitten olla mun poikaystävä?" mä skysyin.

Siinä se tuli. Se tuntu oikealta kysymykseltä siihen kohtaan. Mä vaan toivoin, että vastaus olis myönteinen. Louis oli hiljaa, mutta pian aukas suunsa.

"Jamie, mun täytyy miettiä tätä. Ymmärräthän sä?" Louis kysy.

Mä nyökkäsin vastaukseksi. Mä kyllä ymmärsin.

"Mä annan sulle vastauksen huomisen pelin jälkeen." Louis sano hymyillen.

Louisin ilmeestä päätellen kaikki toivo ei ollu menetetty. Silti mä pelkäsin "miettimisen" olevan sama asia ku "mietin, että miten tarjun sut kivuttomasti".

"Meidän pitäs varmaan mennä kotiin. On myöhä." mä sanoin.

Louis istu satulaan ja mä sen taakse. Tunnelma oli selvästikki outo, eikä kumpikaan oikein uskaltanu sanoa sanaakaan. Meillä oli kummallaki varmasti uneton yö edessä.

Beautiful people ~Osa 8~

Aikaa kulu ja kaikki meni niin ku mä olin toivonutki. Koulussa me tervehdittiin Louisin kanssa toisiamme aina hymyillen, mikä varmasti sai Annien kihisemään kiukusta, mutta siitä kukaan ei enää pittannut. Annie oli menettäny valtaistuimensa ja sitä sen oli vaikea sulattaa. Pian se löytää kuitenki jonku uuden kainaloonsa, mut Lousin se oli menettäny lopullisesti.

Me oltiin nyt ystäviä Louisin kanssa, mikä oli mahtavaa. Salaisesti mä halusin olla jotain enemmän, mutta mä en uskaltanu vaarantaa tätä kertomalla sitä vielä. Tällä hetkellä mä vaan nautin sen seurasta ja siitä, että mä en ollukkaan enää niin näkymätön. Futis finaaliki oli tulossa ja mä aioin kannustaa Louisin joukkueen voittoon.

Vois kai sanoa, että mä olin itsevarmempi nyt. Kun oli kyse musta niin olkapäällä tulee kuitenki aina istumaan se pieni tyyppi, joka sanoo, että tää ei tuu päättymään hyvin ja, että mä vaan leikin tulella. Siitä huolimatta mä aioin elää päivän kerrallaan ja olla murehtimatta siitä, tuleeko, vai eikö meistä tule Louisin kanssa paria.

Mä valehtelisin, jos mä väittäsin, etten mä olis utelias siitä, että millanen pari me oltas yhdessä. Toisinaan mä myös kuvittelen, että miltä tuntus suudella Louisia, mutta siihen mun rohkeus ei taida riittää: ainakaan vielä. Antaisko Louisin imago periksi, että se vois olla mun kanssa? Se oli kysymys, johon mä halusin saada vastauksen.

Tänä iltana meidän oli tarkotus tavata ja mennä moottipyöräilemään. Mä en tietenkään ajais, mutta Louisin kyytiin mä kyllä menen. Ennen oli ollu Annien yksinoikeus päästä Lousin kyytiin, mutta nyt asiat on jo toisin. Ku Louis pyys mua mukaansa mua hermostutti, mutta kuka vois kieltäytyä sellasesta kutsusta?

Nyt mä olin valmistautumassa kotona meidän tapaamista varten. Mä en halunnu käyttää sanaa "treffit". Tuntu oudolta ajatella, että mä olisin menossa oikein treffeille pojan kanssa. Salaisesti mä kuitenki toivoin Louisinki ajattelevan näitä edes jollain tavalla treffeinä: että mä olisin sellanen tyttö, jonka se haluaa viedä treffeille.

Mä olin valmis: mä olin laittanu päälleni lempifarkkuni, vaalenpunaisen paidan, jossa oli kimalletta, jonka päälle puin asiaan kuuluen uuden nahkatakin. Meikkasin vielä kevyesti laittaen paitaan sopivaa luomiväriä, poskipunaa, puuteria, aavistuksen ripsiväriä ja viimeiseksi kokonaisuuden täydentävää huulikiiltoa.

Mä olin suhteellisen tyytyväinen siihen, miltä mä näytin varmaan ekaa kertaa elämässäni: ja se tuntu uskomattoman hyvältä. Katsoessani itseäni peilistä mä kuulin Louisin saapuneen pihaan moottoripyörällään. Mä nappasin laukkuni ja kävelin alakerran kautta ulos. Vastassa mua oli hymyilvä Louis.

"Kuka sä oot ja mitä sä oot tehny Jamielle?" Louis kysy pilaillen.

Mä naurahdin ja punastuin.

"Halusin vaan näyttää parammelta mitä yleensä. Koulussa mä käytän aina niitä mun kuluneita villapaitoja." mä sanoin.

"Sä näytät kyllä ihan hyvältä niissäki." Louis sano lohduttavasti huomatessaan mun äänensävyn.

Kukaan ei ollu koskaan sanonu mua kauniiksi. Saatika sitten niin, että mä näytin muka mun tavallisissa nuhjuisissa kouluvaatteissa edes siedettävältä. Ehkä Louis vaan taas halus olla pelkästään kohtelias.

"Kiitos." mä sanoin hiljaa, punastellen nolosti.

Hetken me oltiin vaan hiljaa. Mä tunsin, että Louisin katse oli nauliintunu muhun ku mä hymyilin maahan.

"Sä sitte tiedät miten yllättää poika." Louis sano vitsailemasti samalla naurahtaen.

Mun kasvoille levis myös hymy ja pieni naurun tiskahdus pääsi ilmoille.

"Vaikka en mä susta ulkonäön takia vaan pidä. Sä oot uskomaton pakkaus muutenki." Louis sano.

Uskomaton pakkaus?! Mäkö?! Mä en osannu sanoa yhtään mitään.

"Lähdetäänkö me?" mä kysyin edelleen miettien Louisin edellisiä sanoja.

"Hyppää kyytiin." Louis sano hymyillen.

Mä laitoin kypärän päähän, istuin Louisin taakse ja otin sitä vyötäröltä tiukasti kiinni. Louis paino kaasun pohjaan ja me lähdettiin paikkaan, jonne Louis halus mut viedä.

Beautiful people ~Osa 7~

Kesken mun itsesäälissä rypemisen mä tajusin jotain: miks mä uskosin Annieta nuin vaan? Olihan kuitenki selvää, että se tekis mitä vaan, jotta sais kaikki pyrkyrit, varsinki tytöt pois Louisin kimpusta. Annie oli saattanu vaan sanoa mulle sen, mitä halus Louisin ajattelevan musta. Mun oli jotenki päästä Louisin puheille ja saatava selville totuus.

Miten mä saatoinkaan olla luovuttamassa näin helpolla? Mitä kaikki ne tunteet sisäisestä taistelijasta olis ollu, jos mä vaan olisin antanu tän olla? Mä en luovuttas ilman taistelua. Varsinkaan ilman kuulematta Louisin mielipidettä siltä itseltään. Mun oli joko kysyttävä suoraa, tai muuten saatava selville mitä se ajattelee.

Tää oli vaan mulle niin tärkeä asia ja Annie osas vetää oikeista naruista, mutta mua ei kuitenkaan niin helpolla kaadettu. Tää oli taistelu, jota Annie ei tuu voittamaan. Annie vaan luulee olevansa kaunis, koska kaikki puhuu siitä joka päivä, mutta todelluudessa sisältä se oli ruma. Mä en ollu yhtään sen huonompi ku Anniekaan.

Mä en voinu odottaa kauempaa. Mun oli löydettävä Louis mahdollisimman pian ja laitettava itteni likoon huolimatta lopputuloksesta. Mun piti kuitenki ensin testata vettä, ennen ku mä pystyin hyppäämään veteen. Tässä tapauksessa se hyppy on todennäkösesti pääedellä, haiden sekaan, mutta jos kaikki menee hyvin se on sen arvosta.

Mä aloin miettiä todennäkösintä paikkaa, jossa mä voisin "sattumalta" törmätä Louisiin. Se ei ollu vaikeaa: Louis vietti lähes tulkoon kaiken vapaa-aikansa koulun futiskentällä, varsinki näin finaalin aikaan. Jos se ei ollu Annien kanssa se oli varmasti siellä. Lisäks mä en herättäs liikaa huomiota, koska futisjoukkueen treeneissä on aina tyyppejä katsomossa.

Mä päätin lähteä kentälle. Tää saatto vaikuttaa liian hätäiseltä, mutta mä kyllä tiesin tasantarkkaan, että mitä mä tein. Tää oli päätös, jota mä olin jahkaillu aivan liian kauan. Mä en suostunu enää olemaan näkymätön: mä aioin näyttää kaikille, eritoten Louisille, että mä olin ihan yhtä "kaunis ihminen" ku muutki.

Mä pääsin lopulta perille ja näky kentällä yllätti mut: siellä oli vaan Louis potkimassa palloa. Eikö täällä pitäny olla treenit menossa? Ei menny kauan ennen ku se huomas mut. Se oli kai sitten vaan mä ja Louis: ei pakotietä.

"Hei Jamie!" Louis huusi.

"Hei Louis." mä vastasin.

"Mitä sä täällä teet?" Louis kysy hieman yllättyneeseen sävyyn.

"Mä tulin seuraamaan teidän treenejä, mutta näyttää siltä, että joukkuen on pienentyny viime näkemästä." mä vaastasin leikkisästi.

"Ei se mihinkään oo pienentyny. Treenit meni jo ja muut lähti kotiin." Louis selitti.

"Mutta sä oot täällä." mä sanoin hieman kysyvään sävyyn.

"Koska mä oon kapteeni. Mun on aina treenattava vähän enemmän, jotta mä pysyn kunnossa." Louis sano.

Mä jäin hetkeksi miettimään sitä stressiä ja paineita, joita Louisilla varmasti oli finaalin takia.

"Varmasti rankkaa olla kapteeni, hah?" mä kysyin.

"Sulla ei oo aavistustakaan. Mun on aina pidettävä huolta koko muusta joukkueesta." Louis sano.

Mä kuitenki tiesin, että Louisille oli suuri kunnia saada olla kapteeni. Sitä kunniaa ei suotu kaikille.

"On siinä toki hyvätkin puolensa: saa suurimman osan kunniasta." Louis sano vitsaillen.

Mä naurahdin ja tiesin kyllä, että kyse oli ennemmänki rakkaudesta lajiin, ku maineesta ja kunniasta.

"Jos totta puhutaan niin mulla yks toinenki syy olla täällä purkamassa höyryjä." Louis sano ja potkas pallon maaliin.

Purkamassa höyryjä? Mitä oli tapahtunu?

"Mä jätin Annien." Louis sano.

Louis jätti Annien? Tää oli kyllä jotain, mitä mä en osannu odottaa. Mä en tienny, että mitä mun olis pitäny sanoa.

"Se kävi liian raskaaksi." Louis sano ja istu maahan.

Mä istuin Louisin viereen ja odotin, että se selittää kaiken tarkemmin.

"Annie on kyllä mahtava, mutta se ei enää vaan tuntu samalta. Mä haluun olla vapaa, tiedäthän sä?" Louis sano.

Mä tiesin varsin hyvin. Louis oli aina ollu vapaa sielu ja Annienki olis pitäny jo oppia tietämään se. Mä itsekki halusin olla vapaa: vapaa näistä luokista, joihin ihmiset usein laitetaan.

"Mä tiedän Louis." mä sanoin.

Tää oli yks niistä asiaoista, joissa me oltiin kiistatta hyvinki samanlaisia. Vaikka me ei tunnettukkaan kovin hyvin mä silti ymmärsin Louisia.

"Mä tarviin jonku joku suo mulle sen vapauden. Mä toivon löytäväni sellasen tytön vielä joskus." Louis sano.

Mä voisin olla just sellanen tyttö. Mun vaan piti saada Louis tajuamaan se.

"Pelataanko vähän? Mä voin opettaa sulle muutaman tempun." Louis ehdotti ja nosti mut ylös.

Mä hymyilin ja nyökksäsin. Tottakai mä halusin pelata Louisin kanssa. Mä voisin viettää vaikka koko päivän kuunnellen sen futisopetusta. Salaisesti mulla oli missio, jonka mä aioin toteuttaa: mä aioin näyttää Louisille sen kuinka täydellisiä me voitas olla yhdessä ja se saa sanoa oman mielipiteensä, jonka mä hyväksyn oli se mikä hyvänsä.

Se tulis kuitenki vasta eteen myöhemmin. Nyt oli tärkeintä saada viettää aikaa yhdessä ja se, että nyt mulla todella on se mun mahdollisuus, jota mä oon koko ajan odottanu.

Beautiful people ~Osa 6~

Jamien ajatuksia...

Annien sanat pisti ku tikari. Mun ei olis ikinä pitäny yrittää mitään: mä olin idiootti. Louis vaan halus pilailla mun kustannuksella ja mä tottakai otin kaiken tosissaan. Ei se muistanu mua: mä olin sille yhdentekevä. Annie oli se kenen kanssa Louis oli onnellinen, enkä mä voinu sille mitään. Mä en ansainnu ketään sen kaltaista.

Oli selvää, että mä olin vihainen, mutta ainoa, ketä mä tuli syyttää olin mä itse. Mun oli kai opittava kantapään kautta, että toisten mieheen ei kosketa. Ei etes vaikka se olis pyöriny mun ajatuksissa ties kuinka kauan. Oli sääli, että mä tarttin Annien kertomaan sen mulle päinnaamaa, että mä uskon.

Mä kyllä pärjään: aina oon pärjänny. Tässä lopputuloksessa ei ollu mulle mitään yllättävää. Mä löydän jonkun muun saavuttamattoman jätkän ja särjen sydämeni uudestaan, mutta sellaseksi mun rakkauselämnä oli kai tuomittu. Tosi rakkaus oli selvästikki tarkotettu vaan sellasille tytöille ku Annie ja mun oli hyväksyttävä se.

Ehkä tää oli jotain, mitä mun Louisista irtipäästäminen vaati. Ehkä kaikkien näiden vuosien jälkeen mä viimein pystyisin katsomaan poikia, jotka oli vapaita ja mun saavutettavissa. Loppujen lopuks Louishan oli vaan poika ja niitähän riitti. Mutta mitä jos se oliki just se poika, jonka mä halusin: se ainoa poika, jonka mä halusin.

Lousin näkökulma...

Mä istuin Annien kanssa mun sängyllä. Tää oli yks niistä tapaamisista, joita Annie vaati, jotta me nähtäs tarpeeksi usein. Mulla oli tänään vielä harjottelua finaalia varten, mutta tottakai tyttöystävälle piti löytyä aikaa ja mä halusin olla hyvä poikaystävä. Sitä paitsi Annien näkeminen teki mutki iloiseksi.

"Eikö tää ookki ihanaa?" Annie kysy mun silittäessä sen suoria, pitkiä, vaaleita hiuksia.

"On." mä vastasin hymyillen hieman.

Lauantait Annien kanssa oli mahtavia. Viime aikoina kuitenki kaikki ei oo enää tuntunu samalta. Ei sillä tavalla kuitenkaan, ettenkö mä nauttis Annien seurasta, mutta mä koen tarvitsevani enemmän omaa tilaa ja aikaa. Mä toivoisin, että Annieki ymmärtäis sen. Mä kuitenkin pelkään sanoa mitään, ettei Annie suutu.

Toisinaan mun mielessä käy ajatus siitä, että mä puhuisin suuni puhtaaksi: jopa sillä riskillä, että mä ja Annie erotaan. Toisinaan mulla käy mielessä myös ajatus siitä, miltä tuntus olla sinkku. Sillon mä voisin olla vapaampi, ehkä jutella tyttöjen kanssa ja olla vaan kavereita. Varattuna mä joudun työntämään monet pois Annien takia.

"Mitä sä muuten teit sen Jamien kanssa yks päivä?" Annie kysy, tavalliseen kuulustelevaan tapaansa.

Tässä sitä taas oltiin. Annie oli varmasti nähty, tai kuullu meidät ja luulee heti, että mä oon uskoton.

"Me vaan juteltiin. Eihän se oo kiellettyä?" mä kysyin leikkisästi.

Todellisuudessa tää oli just se, mistä mä en pitäny suhteessa olemisessa. Mä en pitäny siitä, että mä en voinu olla miten mä haluan. Ehkä seki olis eri asia jonku muun tytön kanssa, joka hyväksyy mun tavat, mutta Annie oli vaativa: ehkä liianki vaativa.

"Ei toki, mutta kyllähän sä tiedät, että mitä kaikkea siitä voi päätellä." Annie sano.

Perus Annie: yleensä ihana, mutta mustasukkaisuuden puuskassa sietämätön.

"Kyllä mä tiedän, mutta mä en välitä niistä." mä sanoin.

Mä tiesin, että Annie välitti. Annielle oli äärimmäisen tärkeetä pitää yllä tätä kuvaa meistä. Mulle se taas alko käydä aivan liian raskaaksi. Mä huokasin ja aioin kertoa sen, mitä mun mielessä liikku.

"Kuule Annie. Tää meidän aika yhdessä on ollu kaikinpuolin mahtaa, mutta se mitä meillä joskus oli tuntuu kadonneen..." mä alotin.

Annien kasvoilta näki, että se ei tulis todellakaan pitämään siitä, mitä mä aioin seuraavaksi sanoa.

"Mä tarviin jonkun, joka hyväksyy mun tavan puhua kaikille ilman mitään mustasukkasuusdraamaa. Joten Annie, sä oot mahtava ihminen, mutta mä haluan olla vaan ystäviä." mä sain sanottua.

Annie näytti järkyttyneeltä, mutta samalla vähän vihaiselta.

"Hyvä on sitten! Soita sitten ku sä kaipaat mua taas Herra playboy." Annie sano, nousi, otti laukkunsa ja lähti.

Sehän meni hienosti. Parempaa tulosta ei kyllä Annien kanssa olis vounukkaan odottaa. Mä en kuitenkaan voinu enää valehdella itselleni, että tää toimii, koska niin ei ollu. Mä halusin olla Annien ystävä, mutta seurustelu ei onnistu, jos mä en pysty olemaan oma itseni ja toimimaan mun haluamalla tavalla.

Mä tarvin tytön, joka antaa mun olla vapaa ja oma itseni. Jos totta puhutaan, mä olin kyllä valmis asettumaan alas, jos mä joskus löydän oikean tytön, joka saa sen aikaan. Toivottavasti mä löydän sellasen tytön joku kaunis päivä.

Beautiful people ~Osa 5~

Mä en edelleenkään voinu uskoa, että mitä just oli tapahtunu, eikä mulla ollu avistustakaan, että mitä Louis oikein oli yrittämässä. Sillä ei kuitenkaan ollu väliä: se oli huomannu mut. Kaiken tän ajan jälkeen se oli huomannu mut. Nyt mun piti miettiä seuraavaa liikettä tarkaan, että tää ei jää tähän.

Mä olin saanu jalan oven väliin ja ehottomati aioin hyödyntää sitä. Piti vaan keksiä jotain järkevää ensin. Mä menin Caran luo nähtyäni sen käytävällä ja en malttanu odottaa päästä kertomaan hyvät uutiset.

"Miten meni?" Cara kysy hiljaa.

"Paremmin ku mä osasin etes toivoa." mä vastasin, leveän hymyn nousten mun kasvoille.

"Mähän sanoin, että kaikki menee hyvin. Sun vaan piti luottaa ittees." Cara sano, tönästen mua leikkisästi.

"Niin se kai oli." mä sanoin.

Valehtelematta mun itsetunto ei ikinä oo ollu mikään paras, mutta tän jälkeen mulla oli parempi olo itsestäni ja mun mahdollisuuksista olla muutakin, ku vaan säälittävä luuseri koko mun loppuelämän. Se oli toivoa, jota mä en ollu tuntenu enää pitkään aikaan. Oli outoa, että vaati vaan muutama sana Louisilta sai mut tuntemaan näin.

Ihastuneena maailma näytti aina kauniimmalta: sitä ei voinu kukaan kiistää. Kuitenkaan mä en voinu kertoa tästä Caran lisäks kenellekkään, koska muuten kaikki vois olla taas yhtä pilalla ku ennenki, jos Annie saa tietää. Mitä jos Louis oli kertonu sille jo? Etenki se kaikista nauraa mulle taatusti, jos saa kuulla. Se nauraa mulle kätyreidensä kanssa niin lujaa.

Ehkä mulla ei ollukkaan aihetta juhlia toistaseksi, mutta pyyhettä mä en aikonu vielä heittä kehään. Mun on vaan oltava varovainen, ettei ainakaan vielä kuningatar mehiläinen oo saamassa musta seuraavaa kohdettaan. Kaikki ties, että kilpailemisesta Annien kanssa ei seuraa ikinä mitään hyvää. Se voittaa aina ja saa kyllä haluamansa.

Siinä me oltiin lhes toistemme vastakohtia: Annie sai kaiken ihan ku hopeatarjottimella ja mä oon aina joutunu taistelemaan kaiken vähänki eteen. Varmasti Anniellakin oli kyllä omat ongelmansa, mutta kukaan ei tietenkään tiedä niistä: ei edes kätyrit. Mutta mä uskon silti, että senki prinsessan takana on paljon muutaki, mitä me nähdään.

Mä en kuitenkaan aikonu nyt tuhlata sen enempää aikaa Annien miettimiseen, vaan mä mielummin puhuin Caran kanssa. Se oli varmasti ainoa täällä, joka oli ilonen mun puolesta tässä asiassa.

"Mitä sä aiot tehä seuraavaksi?" Cara kysy.

"Mulla ei oo aavistustakaan." mä sanoin kuitenki ilosella, mutta edelleen hölmistyneellä äänensävyllä.

"No, mä kyllä ymmärrän, että muiks sun ei kannata tehä mitään liian nopeasti." Cara sano.

Mä kyllä tiesin tasantarkaan, että Cara tarkotti Annieta ja sen kiistatonta asemaa, jota mä olin järkytämässä.

"Aiothan sä silti tehä jotain, eiö niin? Älä välitä Anniesta. Usko mua, ei sekään oo niin cool, mitä vaikuttaa. Sisältä se on sysiruma." Cara sano.

Eli mä en ollu ainoa, joka ajatteli, että ehkä sisältä Annie ei ollukkaan niin kaunis ku ulkoa.

"Niin mäki uskon, mutta sitä ei saa sanoa ääneen." mä sanoin, jatkaen meidän varovaisen hiljaista keskustelua.

"Sanos muuta." Cara sano.

"Mutta älä huoli, mä kyllä aioin tehdä jotain, vaika se ei kuningattarelle sopiskaan." mä sanoin.

"Jamie, tän takia me ollaan kavereita. Sä et luovuta taistelutta." Cara sano mulle rohkasevasti.

Ehkä Cara oli oikeassa. Vaikka sitä ei mun ulkonäöstä tai olemuksesta huomanu, mä olin tietyllä omalla tavallani taistelija. Aina mä en uskonu siihen itsekkään, mutta niin se oli.

"Tunnit alkaa jo. Nähdään!" mä sanoin Caralle, kun mä huomasin paljonko kello oli.

Me hyvästeltiin ja mä menin seuraavalle tunnille, joka oli ranskaa. Mulla oli hyvä olo ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja koko loppupäivä meni ihan ku siivillä ja lopulta oli jo aika päästä kotiin. Mä kävelin tavalliseen tapaan, kunnes mä törmäsin viimiseen ihmiseen, jonka mä olisin halunnu nähä: Annieen.

Mä yritin kävellä mahdollisimman rauhallisesti ohi herättämättä huomiota, mutta mä kuulin Annien sanovan jotain mulle viimehetkellä ennen ku mä pääsin ohi mun pyörälle.

"Mä tiedän mitä sä yrität ja se on niin läpinäkyvää." Annie sano.

Mun olis pitäny lähteä pois mahdollisimman äkkiä, mutta jostainsyystä mä jäin kuuntelemaan.

"Luuletko sä tosiaan, että Louis ois kiinnostunu susta? Me olaan onnellisia yhdessä, etkä sä voi sille todellisuudessa mitään." Annie jatko.

Jo siinä vaiheessa sen sanat sattu ja ne sai mut tuntemaan itseni täydelliseksi idiootiksi.

"Ei oo olemassa pienintäkään mahdollisuutta, että Louis ottais sut mun tilalle. Mieti nyt itekki." Annie sano.

Mulle nousi pala kurkkuun, mutta mä yritin pidättää itkua. Mä en voinu alkaa itkemään Annien nähden: muuten se sais taas kerran sen minkä haluaa.

"Sitä paitsi Louis sano, että se vaan halus olla kohtelas sulle kehuessaan sun hymyä takasin. Ei se oikeasti muista sua kunnolla, saatikka pidä susta, joten sun ois järkevintä perääntyä nyt ennen ku tästä tulee entistä nolompaa sulle." Annie sano viimiseksi.

Mä olin hetken hiljaa paikallani ja yritin miettiä jonku nasevan vastalauseen. Lopulta mä kuitenki tiesin, ettei kannattanu sanoa yhtään mitään: ei Annie ollu sen arvonen. Mulla oli jokatapauksessa äärettämän paha olla ja yritin vaan selvitä kotiin itkemättä.

"Jos sä vielä kehtaat yrittää jotain ni sä tiedät kyllä mitä tapahtuu!" Annie huus mun perään ku mä lähdin pyöräilemään pois.

Mun ajatukset ol muuttunu hetkessä ihan toisenlaisiksi. Epätoivo ja itse-epäilyt valtas mun mielen taas ja mä tunsin itteni hölmöksi, että mä olin etes ajatellu Louisin voivan olla ystävällinen mulle ihan aidosti. Ehkä näkymätön oli sittenki paika, jossa mun ol tarkotus olla. Muu oli vaan toiveunta, joka oli muuttunu yhdessä hetkessä painajaiseksi.

Beautiful people ~Osa 4~

Tunti mateli eteenpäin: se tuntu kestävän ikuisuuden. Yritin keskittyä kuuntelemaan opettajaa, mutta aina välillä mun ajatukset ja myös katse siirty Louisiin. Miten mä voisin lähestyä jotain noin tavoittamatonta? Mehän oltiin ihan eri maailmoista. Louis oli jalkapallo joukkueen kapteeni ja hyvin tietoinen asemastaan, kun taas mä en ollu mitään.

Mun sisällä kaikestahuolimatta eli taisteli, joka näki tässä tilanteessa toivoa. Se oli puoli mussa, jota mä en usein näyttäny, mutta kun kysymys oli Louisista se ei antanu mun luovuttaa. Se ei antanu mun luovuttaa ennen ku mä olisin saanu ton pojan itellenni. Mun sisäinen taistelija oli se, joka sai mut nousemaan sängystä aamulla.

Jos mulla ei olis sitä voimaa mä en ikinä olis etes harkinnu tekeväni mitään tällasta. Ilman sitä mä olisin luovuttanu jo ajat sitten ku Louis alko olla yhdessä Annien kanssa. Mä oon ilonen, että mä en tehny niin, koska se että mä etes yritän tätä todistaa, että mä en loppujenlopuksi oo mikään heikkolenkki.

Vaikka me ei tunnettukkaan kunnolla Louisin kanssa, ilman sitä mun elämä olis huomattavasti köyhempää. Louisin ajatteleminen sai mulle outoa voimaa, joka sai mut jatkamaan. Se sai mut tuntemaan, että mä oon elossa, enkä mä en ollu valmis luopumaan siitä tunteesta.

"No niin. Tunti alkaa loppua, joten läksyksi voitte lukea seuraavalle tunnille alkuaineita käsittelevän kappaleen, joka alkaa sivulta 70." opettaja sanoi.

Kaikki alkoivat pakata tavaroitaan ja lähteä luokasta. Mä en kiirehtiny turhaa, koska näin silmäkulmasta Louisin olevan vielä paikallaan. Mä pakkasin tavarani hitaasti ja odotin, että mä saisin mun tilaisuuden. Mä otin maskotin repusta taskuuni valmiiksi ja tunsin mun käsien tärisevän. Kaikkea mä olinki valmis ton pojan takia tekemään.

Louis nousi ylös penkistään ja mä tiesin mun hetken olevan käsillä. Mä näin Louisin kävelyn hidastettuna, kun se samalla hymyili pöyhien hiuksiaan mitä huumaavimmalla tavalla. Ennen ku mä huomasinkaan niin Louis oli mun kohdalla. Luokassa ei ollut ketään muita: täydellistä. Nyt mun oli vaan saatava sanotuksi jotain.

"Louis." mä sanoin ja Louis käänsi katseensa muhun päin.

Nyt mä olin saanu sen huomion. Tästä eteenpäin tää tulee olemaan jo helpompaa, kuhan mä en sais itteäni näyttämään hölmöltä...

"Mä vaan ajattelin, että kun teillä on tulossa se finaali peli ja se olis suuri kunnia koululle, jos te voitatte..." mä alotin hiljaa ja vähän ujosti.

Mun piti rauhottua. Muuten mä pilaisin tän ainoan mahollisuuden, joka mulla oli tehdä vaikutus Louisiin.

"Niin. Koko jengi on tehny kovasti töitä, jotta meillä olis mahdollisuus voittaa ja tuoda pokaali aulan vitriiniin, joka on ollu jo vuosikaudet aika tyhjänlainen." Louis sano hymyillen leikkisästi.

Mä naurahdin ja hymyilin takasin. Ehkä mä pystysin nyt ottamaan rennommin ku Louis selvästi oli vastaanottava.

"Niin mä päätin antaa sulle kapteenille maskotin, jonka mä tein. Tuomaan hyvää onnea." mä sanoin hermostuneesti, mutta toivottavasti se ei näkyny.

Mä kaivoin mun taskusta maskotin, jossa oli edelleen se lappu, jonka kirjottamista olin aloin katumaan viimihetkellä. Oli kuitenki liian myöhästä tehdä asialle enää mitään.

"Se on hieno! Kiitos Jamie!" Louis sano hymyillen ja katsoen mua silmiin.

Mulla ei ollu aavistustakaan, että miten se muka saatto muistaa mun nimen. Mä punastuin Louisin kehuista ja hymyilin takaisin. kainosti. Mä lähdin mahdollisimman pian pois paikalta, ettei se ehtis huomata mun reaktiota.

"Sulla on kaunis hymy kans." mä kuulin Louisin sanovan mun perään ennen ku ehdin päästä ulos luokasta.

Mä pysähdyin ja en voinu muuta ku hymyillä itsekseni.

"Kiitos." mä vastasin perus äänensävyllä ja jatkoin matkaa.

Tää ei ollu todellakaan se lopputulos, jota mä oletin, mutta salaa toivoin Louisin pitävän mun lahjasta. Kaiken lisäks se sano pitävänsä mun hymystä. Sitä ei kai sitten oikeastikkaan voi tietää, että mitä tapahtuu, jos ei kokeile. Mä olin ylpeä itsestäni. Mulla oli varmasti kohta eräs blondi hengittämässä mun niskaan, mutta tää oli sen arvosta.