Princess Ice ~Osa 7~

Oli lauantai ja päivä, jona mun oli tarkotus tavata Louis sillä rannalla. Onneks se sano sen rannan olevan rauhallinen, varmaan se oli kaukana kaupungista: oma rauha. Louis pyys mua tulemaan yheksältä illalla metsän reunaan, josta se me voitas jatkaa matkaa sinne. Oli loppu kevään ilta ja seesteinen maisema tulis luomaan meille tunnelmaa.

Mulla ei ollu aavistustakaan, että aikoko Louis sanoa rakastavansa sitä suutelemaansa tyttöä ja haluavansa unohtaa mut, vai sittenkin ehkä jotain ihan muuta. Mehiä oli liian vaikea etes yrittää tulkita saatika sitten ymmärtää. Mulla oli vielä aikaa miettiä moneen kertaa läpi kaikki maholliset vaihtoehot Louisin ehdotukselle.

Jokatapauksessa tänään mun ja Louisin suhde tulis muuttumaan suuntaan tai toiseen: mä tunsin sen. Me voidaan joko tilanteen takia erota toisistamme ikuisiksi ajoiksi, tai sitten me voidaan tuntea toisiamme kohtaan samoin ja tästä kaikesta meidän yhdessä kokemasta voi tulla jotain kaunista: jotain unohtumatonta.

Päivä kului nopeasti iltaan ja mä laittauduin tarkasti, miettien kaikkien yksityiskohtien yhteensopivuutta. Pitäskö Louis mua siltikkään kauniina? Kysyin itseltäni katsoessani viimeisen kerran peiliin ennen ovesta ulos lähtemistä. Äiti ja isä eivät olleet kotona kuten tavallista, joten mun ei tarvinnu kertoa mun lähtemisestä kellekkään.

Mä suljin oven takanani raskain sydämin ja lähdin kävelemään kohti meidän sovittua kohtaamispaikkaa. Mun sydän pamppaili samalla ku mä otin ripeitä askelia, etten myöhästys. Mua hermostutti:mua vastassa siellä olis ehkä maailman ihanin poika, tai todellinen paskiainen, johon olin tuhlannu aikani. Nythän mä olin menossa ottamaan selvää.

Lopulta mä saavuin perille ja näin Louisin olevan jo siellä oottamassa mua. Sen kasvot näytti ihan enkelinkasvoilta, kun aurinko osu niihin puiden välistä ja se hymyili sitä sen vallottavaa hymyä. Se oli todellaki miljoonan dollarin hymy. Mä jäin hetkeksi sanattomaksi, mutta sitten mä tervehdin ujosti, mutta edelleenki peittäen tunteeni.

"Ketkesiks oottaa jo kauan?" mä kysyin.

"En, vastahan mä tulin." Louis vastas edelleenki hymyillen.

Sillä hetkellä mun oli hankala uskoa mitään pahaa siitä ihanasta pojasta, joka sai mut pauloihinsa pelkällä hymyllään.

"Mennään. Mä näytän reitin." Louis sano hetken hiljasuuden jälkeen.

Mä nyökkäsin vastaukseksi ja lähin kävelemään Louisin perässä metsään, joka ei onneksi ollut liian tiheä. Me käveltiin pitkin polkua, joka helpotti kulkemista. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan sen lyhyen matkan aikana. Munki oli säästeltävä sanottavani perille, jossa me voitas olla kahen kesken.

"Perillä ollaan." Louis sano polun lopussa.

Maisema oli henkeäsalpaava: valkoista, sileä hiekkaa, puhtaan turkoosia vettä, auringonlasku ja kaiken täydensi maisemaan täydellisesti sopiva laituri.

"Mi-mistä sä tiedät tällasen paikan?" mä kysyin Louisilta.

"No, mä oon käyny seikkailemassa." Louis vastas hymyillen.

Me käveltiin paljainjaloin hiekan läpi laiturille ja istutiin alas katselemaan merta. Mä laitoin silmät kiinni ja tunsin tuulen tulevan mun hiuksiin.

"Pidäks sä tästä?" Louis kysy laittaen sen kädet mun lanteille.

Hetken mä olin hiljaa ennen ku vastasin.

"Maisemasta ehottomasti." mä vastasin.

Jos totta puhutaan ni Louisin kosketuski tuntu taivaalliselta, mutta mä en voinu sanoa sitä. Mehän tultiin tänne nimenomaan selvittämään, että oliko se oikein. Hetken aikaa me kuitenki vaan oltiin ennen ku meidän oli aika käydä välttämätön keskustelu siitä, mitä me haluttiin toisillemme olla.

"Haluaks sä alottaa kertomaan sun tuntemuksista?" Louis sano rikkoen hiljaisuuden.

Oli hyvä, että kissa saatiin nostettua pöydälle. Mun oli pystyttävä kertomaan tässä ja nyt, miltä musta tuntu. Se oli pelottavaa, mutta meidän kummanki takia se oli tehtävä. Nyt mä aikonu toimia järkevästi vaan mä aioin ensimmäistä kertaa elämässäni vaan kertoa sen, miltä musta todella tuntu.

"Louis, totuus on että mä todella taidan rakastaa sua. Anteeks, että se ei oo aina todellakaan vaikuttanu siltä, mutta totta se on. Se on sen takia, että mä oon yrittäny taistella sitä vastaan, mutta nyt mä en voi enää muuta, ku vaan kertoa sulle sen." mä sanoin.

Hetkeksi Louis jäi vaan tuijottamaan mua silmiin. Sitten se tuli lähemmäs, kaato mut makaamaan laituriin ja suuteli mua. Sanoja ei tarvittu: se suudelma kerto enemmän ku tuhat sanaa ois ikinä voinu. Meillä oli vielä puhuttavaa, mutta siinä hetkessä kaikki millä oli todella väliä tuli kerrottua vain yhdessä suudelmassa.