Princess Ice ~Osa 6~

Seuraavana päivänä kouluun mennessä mun olo oli hirveä ja vatsassa myllersi. Mua ehottomasti hermostutti nähä Louis ja enkä mä edelleenkään tienny, et miten mun pitäs siihen suhtautua. Mun ei auttanu muuta ku vaan toivoa, et Louisilla olis oikeesti joku hyvä selitys kaikelle ja että ehkä jollain tavalla se ei vaan leikkiny mun kanssa vaan oli oikeesti ees jollain tavalla, vaikka ees ihan ystävänä kiinnostunu musta.

Mä tiedän, et mun olis fiksua vaan avata suu ja puhua sille siitä, mitä mä sillon näin, mutta mä en tienny, et pystysinkö mä siihen, enkä mä tienny, et mitä Louis aattelis siitä. Oliko mun ihan tyhmää aatella mitään? Mehän ollaan kuitenki tunnettu vasta vähän aikaa, joten ei se voi jo olla kiinnostunu musta...

Aika meni nopeasti ennen englannin tuntia, jollon mun oli pakko kohdata Louis kasvotusten ja se sai mut olemaan peloissaan. Jossain vaiheessa jommankumman oli nöyrryttävä ja oltava ensimmäinen joka puhuu. Tietyllä tavalla oli reilua, et se olisin mä. Mähän se olin, joka tiuskinu ja kohdellu sitä, ku saastaa...

Mä havahduin ajatuksista siihen, ku mä kuulin Louisin siirtävän tuoliaan. Se istu alas ja katto mua edelleenki loukkaantuneena ja vihasena, eikä se kyllä ollu mikään ihme... Mun oli selitettävä sille kaikki: muu ei auttanu. Muuten sille jäis ihan väärä kuva musta ja se aattelis mun olevan pelkkä tavottamaton jää kuningatar.

Tunti kulu hitaasti ilman, että kumpikaan edes katto toisiaan, saatika olis puhunu. Mä mietin keinoa päästä sen kanssa kahden myöhemmin ja etes yrittää ottaa eka askel. Lopulta ihmiset alko tavalliseen tapaan lähteä luokasta nopeaa vauhtia ja mä jäin odottamaan mun tilaisuutta Louisin kanssa. Mun vatsaa väänsi, enkä mä tienny, et miten mä tulisin selviämään.

Mä kävelin hitaasti tärisevin jaloin kohti mun edellä kävelevää Louisia. Mä pyrin sen vierelle, mutta mua pelotti edelleenki liikaa, enkä mä pystyny siihen. Mä vaan jähmetyin hetkeksi, koettaen kerätä itteäni. Yhtäkkiä Louis käänty ja katto mua. Hetken mä vaan ihmettelin, kunnes se avas suunsa.

"Heather, musta tuntuu, että meiän pitää puhua." Louis sano kuulostaen suhteellisen vakavalta.

"Siltä mustaki tuntuu." mä vastasin yhtä vakavasti.

"Mulla on asoita, joita mä haluun sanoa sulle ja mä uskon, et sullaki on kerrottavaa mulle." Louis sano, ottaen mua kädestä kiinni.

Mä menin hämilleni, mutta pidin sen hyvin salassa. Kuitenki mä olin tyytyväinen, että Louis oli loppujen lopuks se, joka kysyä sitä, mikä oli varmasti kummanki mielessä. Se hetki oli jotenki maaginen. Vaikka me oltiin koulussa muita ei näkyny: siinä oli vaan me, vastakkain toisiamme.

"Missä sä haluat tavata?" mä kysyin hennosti.

"Rannalla. Siellä me saadaan olla rauhassa." Louis vastas, tällä kertaa jo ilosemmin.

Hetken me taas vaan tuijotettiin toisiamme, täysin lumoutuneena.

"Tavataan sitten siellä." mä vastasin hiljaa ja käännyin mun kaapille.

Louis lähti kävelemään pois, luotuaan vielä viimisen viipyilevän katseen mun suuntaan. Mua alko pelottaa tuleva hieman, mutta mä luotin siihen, että Louis haluais todella kuunnella mua ja me saatas tää asia selväksi. Mä halusin säilyttää välit sen kanssa. Lisäks tää oli kuitenki eka kerta, ku mulla oli tapaaminen jonku pojan kanssa.

Mä otin kaiken tarvittavan mun lokerosta ja lähin kävelemään kohti bussia. Mun ajatukset meni vuoristorataa, mutta oudolla tavalla mä olin kuitenki ilonen. Mun onnellisuus riippu joka tapauksessa siitä, että miten meidän tapaaminen tulis menemään. Mä saatoin joko saada sen, mitä mä toivoin salaa, tai menettää mahollisuudet Louisiin muuna ku korkeintaan vaan kaverina.

Totuutta mu oli turha kiistä: mä halusin olla sille enemmän ku vaan kaveri.