Princess Ice ~Osa 1~

Mä oon Heather. Mulla on vaaleat, pitkät hiukset ja mä oon aina ollu meidän luokan pisin tyttö. Mun perhe on varakas suhteutettuna muihin tässä kaupungissa asuviin ja siks monet voi pitää mua snobina. Monet voi aatella mun olevan onnellinen kaikkien tavaroiden, matkojen ja muitten asoiden takia mitä mä saan, mutta todellisuudessa mä oon usein hyvinki yksinäinen.

Oli mulla muutama hyvä ystävä, mut niitten kanssa vietetty aika on alkanu käymään vähiin sen jälkeen, ku mä sain oikeuden olla osallisena isän yritykseen. Se on vieny paljon mun aikaa viimisen vuoden aikana ja osaksi sen takia mä oon jääny yhä enemmän yksin. Suurin syy on kuitenki se, että mun vanhemmat matkustaa paljon ja mä jään suureen taloon ihan yksin.

Kaikesta meidän varallisuudesta huolimatta mä kävin ihan tavallista koulua, koska mun vanhemmat halus niin. Välillä musta tuntuu, että yksityiskoulu olis ollu parempi vaihtoehto. Täällä mua katotiin monesti kieroon mun aseman takia ja musta puhuttiin pahaa. Kukaan ei näyttäny ymmärtävän, ettei varallisuus tuonu mukanaan ainoastaan vaan etuja.

Mun oli hankala monellaki tapaa lähestyä muita koulussa juuriki näistä syistä. Monet kerrat olin kyllä yrittäny, mutta mut on aina työnnetty pois. Mun vanhemmilla ei ollu aikaa kuunnella mun huolia: ne ei vaan töiltään ehtiny. Kaikenlisäks mun oli hankala luottaa muihin, varsinkaan perheen ulkopuolisiin. Se teki kaikesta entistä hankalampaa.

Nyt oli aamu ja mä olin valmis lähtemään kouluun. Mä vedin syvään henkeä ja yritin koota itteni taas kerran niin ku aina ennenki. Uus päivähän oli aina uus mahollisuus, vai miten se ny menikään. Mun oli vaan jatkettava eteenpäin ja toivottava, et kaikki tuliski lopilta päättymään hyvin mun kohalla... Todellsuudessa mä en uskonu siihen omalla kohallani, muitten kylläki.

Mä hyppäsin siihen tuttuun bussiin, joka vei mut koululle. Matkalla taas kerran mä kuulin muiden naurua ja tunsin itteni ulkopuoliseksi. Mä toivoin niin, että mulla olis enemmän yhteistä näitten muitten kanssa. Mä toivoin niin, että mä vielä kuulusin paremmin joukkoon... Kuka tietää, ehkä jonain päivänä tää muuri meidän välillä murtuu.

Koulun pihassa mulle tuli jo kiire ensimmäiselle tunnille. Mä yritin juosta mahollisimman nopeasti mun korkkareissa. Lopulta mun keskittyminen herpaantu ja mä törmäsin yhteen poikaan ja me kumpiki kaaduttiin maahan.

"Anteeks hirveesti! Ooks sä kunnossa?" poika kysy multa.

"Eihän mulla oo mitään hätää. Ihan itehän mä kompuroin." mä selitin punastellen.

"Sehän on hyvä." poika sano helpottuneesti.

Hetken oli hiljasta ja kumpiki oli vähän kiusaantunu tapahtuneesta.

"Me ei ollakkaan taidettu kunnolla tavata aiemmin. Mä oon Louis." poika esitteli itsensä.

"Heather." mä vastasin.

Mä hymyilin edelleenki nolostuneena takasin. En voi ymmärtää, et miten satuinki kompuroimaana niin. Mä keräsin kirjani maasta ja olin lähtemässä kävelemään kohti luokkaa.

"Missä sulla on tunti? Voidaan mennä yhessä." Louis ehotti.

"Mulla on matikkaa. Se on itäpäässä." mä kerroin.

"Siinä tapauksessa mahtavaa, koska mulla on fysiikkaa samassa osiossa." Louis sano hymyillen.

Se saattas mut vielä luokkaanki? Tää poika tais todellaki olla kohtelias.

"Joten ooks säki toisella vuodella?" mä kysyin hermostuneena.

"Joo. Aika hassua, että ollaan samalla vuosikurssilla, mutta ei aiemmin olla tutustuttu. Mä kyllä muuten olisin muistanu sut." Louis sano.

Mä hymyilin ujosti. En ollu tottunu saamaan tollasia kehuja vastaan, etenkään meidän koulun pojilta. Loppu matkana kumpikaan ei juurikaan uskaltanu sanoa mitään, mutta mä koin, että Louis oli ensimmäinen tyyppi, joka oli kiltti mulle täällä. Se sai mut tietyllä tavalla jo pitämään tästä pojasta, johon olin vasta tutustunu.

Meidän oli aika erota perillä omiin luokkiin ja hyvästeltiin toisemme.

"Nähdään... Heather." Louis hyvästeli.

"Nähään!" mä vastasin ujosti hymyillen.

Mun olo oli outo. Melkein tuntematon poika oli ollu uskomattoman ystävällinen mulle, vaikka mä olin kumonnu sen maahan. Mä salaa toivoin näkeväni Louisin taas pian, mutta sitä mä en missään nimessä halunnu myöntää itelleni. Mun oli pidettävä pää kylmänä. Enhän millään voinu osottaa lämpimiä tunteita vielä: vastahan me tavattiin.