Princess Ice ~Osa 8~

Suudelma kesti kauan ja me kummatki selvästi nautittiin siitä täysillä viimeiseen asti. Sen loputtua mä näin auringonlaskevan Louisin takana ja sen hymyileville kasvoille paistoi aurinko. Se oli yksi niistä hetkistä, joita en tulis koskaan unohtamaan: en koskaan. Tämä enkelikasvoinen poika oli suudellu mua pitkään ja kiihkeästi.

Hetken aikaa me taas vaan oltiin siinä, toistemme vieressä kunnes meidän oli väistämättä palattava takasin siihen, mihin me jäätiin ennen Louisin spontaania hellyyden osoitusta. Mun oli avattava suuni ja kerrottava toinen puoli mun ajatuksista viime päivinä.

"Just sen takia mua sattuki niin paljon nähä sut toiset tytön kanssa, joka ei selvästikkään ollu sun sisko." mä sanoin.

Louis katto mua hetken, kunnes kerto kaiken.

"Mä tiedän, että mä tein väärin flirttaillessani sun kanssa, vaikka mulla oli tyttöystävä, mutta nyt asia on toisin. Mä jätin sen tänään." Louis sano.

Hetken ajan mä tunsin suurta myötätuntoa Louisia kohtaan. Vaikka rakkaus oliki ehkä sammunu ja ite jättääki toisen ni se voi olla silti vaikeaa.

"Mutta älä huoli siitä. Me ollaan alettu ajautua toisistamme erilleen jo kauan aikaa ja se tuntu parhaalta ratkasulta kummanki kannalta." Louis sano.

Taaskaan mä en tienny mitä sanoa. Kai mun pitäs olla ilonen, että Louis ei oo enää suhteessa, jossa se on onneton.

"Silti on harmi, että asiat ei toiminu teidän välillä." mä sanoin osottaen myötätuntoa.

Kumpikin oli taas hiljaa. Mitä muuta voi oikein sanoa jollekki, joka on just eronnu tyttöystävästään?

"Heather, mä jätin jotta mä voisin olla sun kanssa. Vaikka mua pelotti, että sä et haluais olla mun kanssa ni mä otin silti sen riskin." Louis sano.

Mä jäin vaan tuijottamaan Louisia. Se kerto rehellisesti sen tuntemuksista niin ku mäki olin tehny. Se siis halus olla mun kanssa ihan oikeasti.

"Louis, mäki haluan olla sun kanssa. Ei enää mitään jää prinsessa esitystä." mä sanoin.

Me suudeltiin toisen kerran. Mä olin nyt Louisin tyttöystävä ja se tuntu paremmalta ku mikään koskaan aikasemmin oli tuntunu. Tää ihana poika oli nyt mun oma: vihdoin ja viimein. Louis laitto sen kädet taas mun lanteille ja me jäätiin katsomaan hetkeksi ihan hiljaa aurinkoa, joka laski vetten taa. Ei ollu paikkaa, jossa mä olisin mielummin ollu.

"Mitä sä haluat tehä seuraavaksi?" Louis kysy lopulta.

"Muuta ku olla tässä? Mennä kotiin nukkumaan." mä sanoin nojaten Louisin olkapäähän melkein torkahtaen.

"Alkaa olla jo aika myöhä, joten muaki varmaan kaivataan." Louis sano.

Me noustiin laiturilta hitaasti ylös ja lähettiin kävelemään kohti polkua, jota pitkin me oltiin tänne tultu. Me käveltiin koko matka käsikädessä, auringonlaskun yhä loistaessa selkäpuolelta.

"Louis." mä sanoin kysyvästi.

"Mitä?" Louis vastas.

"Mä haluan oppia tuntemaan sut paremmin nyt ku me kerta ollaan yhessä." mä sanoin.

"No saamas pitää. Tässä sulle Louis Tomlinsonin elämänkerta hänen itsensä kertomana!" Louis sano leikkisästi ja alko kertomaan kaikki ne asiat, joista se piti.

Louis piti muun muassa porkkanoista, se tykkää käyttää raitoja vaatteissa (kuten nytkin) ja se ei melkein koskaan käytä sukkia. Ne oli just sellasia asoita, joita mä halusinki tietää: se oli tavallaan niin ku tyttöystävän tehtävä.

"Entäs sä? Sullaki on varmasti asoita, joita poikaystävän tulis tietää." Louis sano leikkisästi.

"Ehkä..." mä sanoin salaperäisesti.

Mä katoin Louisia virne naamalla.

"Mutta sun täytyy otta mut kiinni ensin!" mä huusin leikkisästi, irrotin mun käden Louisin kädestä ja lähin juoksemaan pitkin metsäpolkua.

"Ootas ku saan sut kiinni!" Louis huus mun perään kiusotellen.

Louis sai mut aika pian kiinni ja otti mut syleilyynsä. Mulla oli niin hyvä ja turvallinen olo Louisin kanssa sillä hetkellä. Vaan taivas oli rajana siinä, mihin me yhessä vielä pystyttäs.

Princess Ice ~Osa 7~

Oli lauantai ja päivä, jona mun oli tarkotus tavata Louis sillä rannalla. Onneks se sano sen rannan olevan rauhallinen, varmaan se oli kaukana kaupungista: oma rauha. Louis pyys mua tulemaan yheksältä illalla metsän reunaan, josta se me voitas jatkaa matkaa sinne. Oli loppu kevään ilta ja seesteinen maisema tulis luomaan meille tunnelmaa.

Mulla ei ollu aavistustakaan, että aikoko Louis sanoa rakastavansa sitä suutelemaansa tyttöä ja haluavansa unohtaa mut, vai sittenkin ehkä jotain ihan muuta. Mehiä oli liian vaikea etes yrittää tulkita saatika sitten ymmärtää. Mulla oli vielä aikaa miettiä moneen kertaa läpi kaikki maholliset vaihtoehot Louisin ehdotukselle.

Jokatapauksessa tänään mun ja Louisin suhde tulis muuttumaan suuntaan tai toiseen: mä tunsin sen. Me voidaan joko tilanteen takia erota toisistamme ikuisiksi ajoiksi, tai sitten me voidaan tuntea toisiamme kohtaan samoin ja tästä kaikesta meidän yhdessä kokemasta voi tulla jotain kaunista: jotain unohtumatonta.

Päivä kului nopeasti iltaan ja mä laittauduin tarkasti, miettien kaikkien yksityiskohtien yhteensopivuutta. Pitäskö Louis mua siltikkään kauniina? Kysyin itseltäni katsoessani viimeisen kerran peiliin ennen ovesta ulos lähtemistä. Äiti ja isä eivät olleet kotona kuten tavallista, joten mun ei tarvinnu kertoa mun lähtemisestä kellekkään.

Mä suljin oven takanani raskain sydämin ja lähdin kävelemään kohti meidän sovittua kohtaamispaikkaa. Mun sydän pamppaili samalla ku mä otin ripeitä askelia, etten myöhästys. Mua hermostutti:mua vastassa siellä olis ehkä maailman ihanin poika, tai todellinen paskiainen, johon olin tuhlannu aikani. Nythän mä olin menossa ottamaan selvää.

Lopulta mä saavuin perille ja näin Louisin olevan jo siellä oottamassa mua. Sen kasvot näytti ihan enkelinkasvoilta, kun aurinko osu niihin puiden välistä ja se hymyili sitä sen vallottavaa hymyä. Se oli todellaki miljoonan dollarin hymy. Mä jäin hetkeksi sanattomaksi, mutta sitten mä tervehdin ujosti, mutta edelleenki peittäen tunteeni.

"Ketkesiks oottaa jo kauan?" mä kysyin.

"En, vastahan mä tulin." Louis vastas edelleenki hymyillen.

Sillä hetkellä mun oli hankala uskoa mitään pahaa siitä ihanasta pojasta, joka sai mut pauloihinsa pelkällä hymyllään.

"Mennään. Mä näytän reitin." Louis sano hetken hiljasuuden jälkeen.

Mä nyökkäsin vastaukseksi ja lähin kävelemään Louisin perässä metsään, joka ei onneksi ollut liian tiheä. Me käveltiin pitkin polkua, joka helpotti kulkemista. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan sen lyhyen matkan aikana. Munki oli säästeltävä sanottavani perille, jossa me voitas olla kahen kesken.

"Perillä ollaan." Louis sano polun lopussa.

Maisema oli henkeäsalpaava: valkoista, sileä hiekkaa, puhtaan turkoosia vettä, auringonlasku ja kaiken täydensi maisemaan täydellisesti sopiva laituri.

"Mi-mistä sä tiedät tällasen paikan?" mä kysyin Louisilta.

"No, mä oon käyny seikkailemassa." Louis vastas hymyillen.

Me käveltiin paljainjaloin hiekan läpi laiturille ja istutiin alas katselemaan merta. Mä laitoin silmät kiinni ja tunsin tuulen tulevan mun hiuksiin.

"Pidäks sä tästä?" Louis kysy laittaen sen kädet mun lanteille.

Hetken mä olin hiljaa ennen ku vastasin.

"Maisemasta ehottomasti." mä vastasin.

Jos totta puhutaan ni Louisin kosketuski tuntu taivaalliselta, mutta mä en voinu sanoa sitä. Mehän tultiin tänne nimenomaan selvittämään, että oliko se oikein. Hetken aikaa me kuitenki vaan oltiin ennen ku meidän oli aika käydä välttämätön keskustelu siitä, mitä me haluttiin toisillemme olla.

"Haluaks sä alottaa kertomaan sun tuntemuksista?" Louis sano rikkoen hiljaisuuden.

Oli hyvä, että kissa saatiin nostettua pöydälle. Mun oli pystyttävä kertomaan tässä ja nyt, miltä musta tuntu. Se oli pelottavaa, mutta meidän kummanki takia se oli tehtävä. Nyt mä aikonu toimia järkevästi vaan mä aioin ensimmäistä kertaa elämässäni vaan kertoa sen, miltä musta todella tuntu.

"Louis, totuus on että mä todella taidan rakastaa sua. Anteeks, että se ei oo aina todellakaan vaikuttanu siltä, mutta totta se on. Se on sen takia, että mä oon yrittäny taistella sitä vastaan, mutta nyt mä en voi enää muuta, ku vaan kertoa sulle sen." mä sanoin.

Hetkeksi Louis jäi vaan tuijottamaan mua silmiin. Sitten se tuli lähemmäs, kaato mut makaamaan laituriin ja suuteli mua. Sanoja ei tarvittu: se suudelma kerto enemmän ku tuhat sanaa ois ikinä voinu. Meillä oli vielä puhuttavaa, mutta siinä hetkessä kaikki millä oli todella väliä tuli kerrottua vain yhdessä suudelmassa.

Princess Ice ~Osa 6~

Seuraavana päivänä kouluun mennessä mun olo oli hirveä ja vatsassa myllersi. Mua ehottomasti hermostutti nähä Louis ja enkä mä edelleenkään tienny, et miten mun pitäs siihen suhtautua. Mun ei auttanu muuta ku vaan toivoa, et Louisilla olis oikeesti joku hyvä selitys kaikelle ja että ehkä jollain tavalla se ei vaan leikkiny mun kanssa vaan oli oikeesti ees jollain tavalla, vaikka ees ihan ystävänä kiinnostunu musta.

Mä tiedän, et mun olis fiksua vaan avata suu ja puhua sille siitä, mitä mä sillon näin, mutta mä en tienny, et pystysinkö mä siihen, enkä mä tienny, et mitä Louis aattelis siitä. Oliko mun ihan tyhmää aatella mitään? Mehän ollaan kuitenki tunnettu vasta vähän aikaa, joten ei se voi jo olla kiinnostunu musta...

Aika meni nopeasti ennen englannin tuntia, jollon mun oli pakko kohdata Louis kasvotusten ja se sai mut olemaan peloissaan. Jossain vaiheessa jommankumman oli nöyrryttävä ja oltava ensimmäinen joka puhuu. Tietyllä tavalla oli reilua, et se olisin mä. Mähän se olin, joka tiuskinu ja kohdellu sitä, ku saastaa...

Mä havahduin ajatuksista siihen, ku mä kuulin Louisin siirtävän tuoliaan. Se istu alas ja katto mua edelleenki loukkaantuneena ja vihasena, eikä se kyllä ollu mikään ihme... Mun oli selitettävä sille kaikki: muu ei auttanu. Muuten sille jäis ihan väärä kuva musta ja se aattelis mun olevan pelkkä tavottamaton jää kuningatar.

Tunti kulu hitaasti ilman, että kumpikaan edes katto toisiaan, saatika olis puhunu. Mä mietin keinoa päästä sen kanssa kahden myöhemmin ja etes yrittää ottaa eka askel. Lopulta ihmiset alko tavalliseen tapaan lähteä luokasta nopeaa vauhtia ja mä jäin odottamaan mun tilaisuutta Louisin kanssa. Mun vatsaa väänsi, enkä mä tienny, et miten mä tulisin selviämään.

Mä kävelin hitaasti tärisevin jaloin kohti mun edellä kävelevää Louisia. Mä pyrin sen vierelle, mutta mua pelotti edelleenki liikaa, enkä mä pystyny siihen. Mä vaan jähmetyin hetkeksi, koettaen kerätä itteäni. Yhtäkkiä Louis käänty ja katto mua. Hetken mä vaan ihmettelin, kunnes se avas suunsa.

"Heather, musta tuntuu, että meiän pitää puhua." Louis sano kuulostaen suhteellisen vakavalta.

"Siltä mustaki tuntuu." mä vastasin yhtä vakavasti.

"Mulla on asoita, joita mä haluun sanoa sulle ja mä uskon, et sullaki on kerrottavaa mulle." Louis sano, ottaen mua kädestä kiinni.

Mä menin hämilleni, mutta pidin sen hyvin salassa. Kuitenki mä olin tyytyväinen, että Louis oli loppujen lopuks se, joka kysyä sitä, mikä oli varmasti kummanki mielessä. Se hetki oli jotenki maaginen. Vaikka me oltiin koulussa muita ei näkyny: siinä oli vaan me, vastakkain toisiamme.

"Missä sä haluat tavata?" mä kysyin hennosti.

"Rannalla. Siellä me saadaan olla rauhassa." Louis vastas, tällä kertaa jo ilosemmin.

Hetken me taas vaan tuijotettiin toisiamme, täysin lumoutuneena.

"Tavataan sitten siellä." mä vastasin hiljaa ja käännyin mun kaapille.

Louis lähti kävelemään pois, luotuaan vielä viimisen viipyilevän katseen mun suuntaan. Mua alko pelottaa tuleva hieman, mutta mä luotin siihen, että Louis haluais todella kuunnella mua ja me saatas tää asia selväksi. Mä halusin säilyttää välit sen kanssa. Lisäks tää oli kuitenki eka kerta, ku mulla oli tapaaminen jonku pojan kanssa.

Mä otin kaiken tarvittavan mun lokerosta ja lähin kävelemään kohti bussia. Mun ajatukset meni vuoristorataa, mutta oudolla tavalla mä olin kuitenki ilonen. Mun onnellisuus riippu joka tapauksessa siitä, että miten meidän tapaaminen tulis menemään. Mä saatoin joko saada sen, mitä mä toivoin salaa, tai menettää mahollisuudet Louisiin muuna ku korkeintaan vaan kaverina.

Totuutta mu oli turha kiistä: mä halusin olla sille enemmän ku vaan kaveri.

Princess Ice ~Osa 5~

Heatherin ajatuksia...

Louis oli idiootti. Piste. Se vaikutti mun näkökulmasta just sellaselta pojalta, josta kannatti pysyä mahollisimman kaukana. Kiltti ulkokuori hämäs täydellisesti ja sisältä se poika oli läpimätä. Se ei välittäny särkyneistä sydämistä: ne oli jo sille arkipäivää. Kaikesta tästä huolimatta mulla oli kuitenki halu selvittää tää kunnolla sen kanssa.

Mä tiedän, etten sais miettiä ees tällästa, mut kuitenkaan en voi ittelleni yksinkertasesti mitään. Mitä jos se jollain ihmeenkaupalla oliski kiinnostunu musta, vaikka sillä oliki tyttöystävä? Sen tytön näkemisen jälkeen mulle tuli yks mun tavallisista tilanteista, joissa mä aina aattelen toisen olevan mua itteäni kauniimpi...

Suoraa mä en kuitenkaan vois mitään kysyä: mä en halunnu epätoivosesti vaatia siltä selitystä tälle. Mä en halunnu antaa sille sitä iloa, jos se onki täys player, eikä välitäkkään mun tunteista. Jotain mun oli kyllä tehtävä, mutta mä tunsin olevani umpikujassa... Mun oli toimittava sillä tavalla, että Louis ei saa tietää mun kiinnostuksesta.

Mun oli kans otettava huomioon se, että jos mä oon yksinkertasesti tulkinnu Louisin singnaalit ihan väärin ja se onki halunnu olla pelästään vaan ystävällinen mulle: ihan kaverina. Mä olisin kyllä ilonen ihan siitäki, mutta joka tapauksessa mä en voinu kiistää mun orastavia tunteita sitä kohtaan... Mä en voinu nille mitään, vaikka mä tiesin varsin hyvin, että mäen sais olla kiinnostunu siitä.

Vaikka mä halusin tällä hetkellä kuollakseni puhua sille kaikesta ja kertoo kaiken mun oli kuitenki vähintäänki ootettava hetki. Mä en tietenkään voinu mun tän päiväsen tiuskimisen jälkeen heti pyytää sitä juttelemaan, tai se pitäs mua vähintäänki tärähtäneenä. Mun pitäs ka vaan oottaa sitä, että se haluais puhua mulle, jos niin etes käy...

Louisin ajatuksia...

Mä olin yks sika. Mulla oli tyttöystävä, jonka kanssa mä vielä olin onnellinen. Ainaki viime päiviin asti. Sihen asti kunnes mä törmäsin tyttöön, joka oisyhtä hyvin voinu olla enkeli: niin kaunis, herkkä ja siro. Mä koin välitöntä vetovoimaa tähän tyttöön, joka oli tullu mun elämään täysin odottamattomasti. Mun oli saatava oppia tuntemaan se paremmin.

Aivan huomaamattomasti mä aloin osottaa kiinnostusta tätä tyttöä kohtaan, vaikka mä olinki varattu. Alusta asti mulla oli huono omatunto siitä, mutta silti mä hakeuduin sen tytön lähelle. Aika kulu päiviä ja mä huomasin pikku hiljaa olevani entistä kiinnostuneenmpi. Lopulta mä huomasin ajattelevani Heatheriä koko ajan.

Mä olin enemmän ku mieltyny Heatheriin ja mä tiesin sen olevan väärin. Mullahan oli jo tyttöystävä, mutta Heather sai mut unohtamaan sen tosi asian. Tää ei kuitenkaan tarkota sitä, että mä olisin rakastunu vaan Heatheriin: mä olin rakastunu kumpaanki. Se tässä oliki mun ongelma, enkä mä tienn, mikä olis mulle prasta.

Lähes poikkeuksetta poikia, jotka osottaa kiinnostusta useammalle tytölle pidetään playereinä, mutta mä en ollu todellakaan sellanen. Mä olin todellisuudessa vaan poika, joka oli onnettomasti rakastunu toiseen, vaikka sattuki jo seurustelemaan mahtavan tytön kanssa. Mä vaan ootin, että mä voisin kertoa Heatherille sen ja paljon muuta itestäni.

Mun oli ennenmmin tai myöhemmin saatava puhua Heatherin kanssa kaikesta ja kerrottava siitä, mitä mä tunnen. Mun oli kerrottava sille, että mä saatoin todella olla rakastumassa siihen.

Princess Ice ~Osa 4~

Vaikka mun olo oli paha mä en antanu itteni itkeä: mä en aikonu tuhlata kyyneliä Louisiin. Mun olis pitäny aavistaa, että näin tulis käymään, mutta mä olin liian hyväuskonen. Miks ihmeessä Louis osotti kiinnostusta muhun, jos sillä oli jo tyttöystävä? Nyt mun oli otettava etäisyyttä Louisiin entistä enemmän. Mä en todellakaan halunnu vaikuttaa siltä, et havittelin varattua poikaa.

Kaikki oli jotenki vaan niin outoa, enkä mä halunnu lähteä mukaan Louisin peliin, jossa se mitä todennäkösemmin käytti mua vaan nappulana. Mä en kaivannu poikia, jotka vaan keräili tyttöjä ja jotka pönkitti omaa asemaansa sillä, että pyöritti useampaa tyttöä yhtä aikaa. Se ei todellakaan tehny muhun vaikutusta.

Mun oli unohettava Louis ja keskityttävä asoihin, joilla oli oikeesti väliä. Louisia ajatellessa mä vaan tuhlasin mun aikaa. Mun oli kai vaan palattava takasin siihen tilaan, jossa mä ennen tätä kaikkea olin: muitten hyljeksimäksi. Se oli ollu mulle raakaa todellisuutta jo kauan, ettei se enää jaksanu tuntua enää niin pahalta: siihen oli turtunu.

Oli jo seuraava päivä koulussa ja mulla ei ollu mitään motivaatiota mennä enkun tunnille, mutta lintsaaminenkaan ei kyllä olis oikea ratkasu. Mun oli kohdattava Louis eilisen jälkeen ja mulla oli sille nilkille sopiva kohtelu mielessä. Mä istuin tavalliseen tapaan muista välittämättä omalle paikalleni, katsomatta vahingossakaan Louisiin.

Mä otin kirjat esille ja aloin keskittyä siiden lukemiseen. Se toimi yllättävän hyvin, eikä Louiskaan näyttänyt kiinnittävän muhun huomiota. Ehkä se oli huomannu, että oli käyttämässä toista itsekkäästi hyväkseén ja oli päättäny lopettaa hyvänsään aikana. Se sopiski mulle vallan mainiosti: mulla ei ollu mitään sanottavaa sille.

Tunti kulu normaaliin tapaan eteenpäin ja kaikki oli niin ku aina ennenki. Välillä mun kuitenki olis tehny mieli antaa Louisin kuulla kunniansa kaikesta, mutta mä päätin hillitä itteni, vaikka koulun jälkeen räjähtämiseen oliski ehkä tilaisuus... Mä tajusin Louisin olevan vaan tavallinen ja itseasiassa hyvin tyypillinen poika, eikä mitenkään kiehtova ja uniikki kuten olin luullu.

Kello soi taas yhden koulupäivän lopuksi ja mä lähin kävelemään mahollisimman nopeasti kohti ulko-ovea. Mä erehyin kattomaan taakseeni ja näin Louisin, tällä kertaa yllättävästi yksin. Näytti ihan siltä niin ku se olis kattonu mua takasin, vaikka en tiiä, et kuvittelinko vaan... Koitin olla jäämättä miettimään stä, vaan jatkoin matkaa.

Pihalle pääsemisen jälkeen oli selvää, että Louis todellaki katto mua ja näytti tulevan puhumaan mulle. Mun taktiikka oli edelleenki kylmänä pysyminen.

"Hei Heather!" Louis tervehti mua niin ku mitään ei olis tapahtunu.

"Hei!" mä vastasin huomattavasti etäisemmin, ku Louis.

Hetken oli hiljasta. Mä tiesin Louisin tuntevan jo mun suhtautumisen muuuttuneen siihen tän ilmapiirin kautta.

"Bussia oottamassa ha?" Louis kysy.

"Joo." mä vastasin tavallisen tylsästi.

"Meillä taitaa olla sama kyyti. Istutaanko vierekkäin?" Louis kysy itsevarmaan sävyyn.

"Ei kiitti. Mee vaan istumaan sun kavereitten kanssa." mä vastasin purevasti.

"Mistäs nyt tuulee?" Louis kysy yrittäen olla hauska.

"Ei mistään." mä vastasin.

"Ollaanhan me kavereita silti, vaikka sulla onki ilmeisesti menkat menossa?" Louis kysy taas muka niin huvittavana.

"Louis, sulla on ilmeisesti paljon opittavaa naisista!" mä ärähdin.

Louis näytti hämmästyneeltä mun äksyilin jälkeen. Bussi tuli pihaan just sopivaan aikaan.

"Siirry!" mä tiuskn ja työnsn Louisín pois mu tieltä.

Mä lähin kävelemään bussiin pikavauhtia, jättäen Louisin taakse.

"Ilmota sitte ku hilloviikkos on ohi!" Louis ärähti mun perään.

Mä näytin sille keskaria. Tyypillistä mieheltä olettaa, että naisten äksyili johtuu aina kuukautisista. Mitä jos syy oliki ihan miehissä? Toivottavasti se idiootti ymmärsi nyt, ettei kaikki naiset valu sen jalkoihin nuin vaan.

Princess Ice ~Osa 3~

Mä en tienny, et miten mun pitäs suhtautua Louisiin. Olihan se tottakai söpö ja kaikkea, mut mitä jos se oliki vaan player? Mitä jos se vaan tahallaan kiusas mua ja sai mut ajattelemaan, et se vois olla kiinnostunu? Mun oli saatava selvää sen ajatuksista jollain keinolla, että mä tietäsin mun oman toiminnan etenemisestä.

Louis saatto olla hyvinki vaarallinen, jos se vaan flirttaili kaikille tytöille välittämättä niitten tunteista... Mulle tää oli iso juttu, mutta Louisille tää saatto vaan olla osa jotain sen sairasta peiliä saaha mut kiinnostumaan siitä ilman vastakaikua. Mä vihasin elämistä epätietosuudessa: mun oli saatava tietää, et mitä se oikein ajattelee.

Se poika saatto olla just se kaikkien haluama unelmien prinssi, tai sit sammakko pahimmasta päästä. Kai mun oli vaan yritettävä selvittää, että kumpi on totuus, mutta helppoa siitä ei tulis. Mun oli verrattava kaikkea mitä mä tiesin ja ootettava sitä, et mä tiesin enemmän. Mulla ei ollu aikomustakaan luottaa mihinkään huhuihin, tai toisten sanomisiin.

Loppu koulupäivä meni suhteellisen hitaasti ja mun keskittyminen oli muualla Louisin takia. Mä ootin, et pääsisin juttelemaan sen kanssa pian ihan kahestaan, jotta mä saisin otettua asoista selvää. Mun oli kärkyttävä tilaisuutta ja nyt mun oli helpompi sanoa jotain, koska Louis oli aiemmin ite puhunu mulle.

Tässä jutussa saatto olla muutaki, ku vaan onnekas sattuma siitä, että me kirjaimellisesti törmättiin toisiimme eilen. Louisilla saatto hyvinki olla joku juoni, josta mulla hyväuskosella ei ollu mitään aavistusta. Kaikenlisäks mä olin aina epäileväinen lähestulkoon kaikkien suhteen, mikä toisaalta ei ollu aina huono asia, jos kyseessä oli jotain, mitä kannattiki varoa.

Mä salaa halusin luottaa siihen, että Louis oli oikeesti kiinnostunu musta, mutta en voinu... Mä saatoin ehottomasri vaikuttaa tytöltä, joka olis helppo saalis, koska pojat ei suorastaan kilpaillu musta, mut oikeesti mä osasin tarvittaessa olla hyvinki varovainen poikien kanssa. Mä en todellakaan lähtis kenentahansa mukaan: se ei tulis kuuloonkaan.

Louis oli niin väärässä, jos luuli saavansa mut niin halutessaan helpolla pauloihinsa. Mä en leikkiny vaikeastitavoteltavaa poikien kanssa vaan toisin ku monet muut tytöt mä todella olin sitä. Ei sillä, etteikö mulle kelpais kukaan vaan kysymys oli siitä, että sillä tavoin mä karkotan playerit, jotka on kiinnostuneita vaan yhestä asiasta ja joille kuka vaan kelpaa.

Kello soi viimisen tunnin päätteeksi ja mä lähin kävelemään ajatuksissani kohti lähintä ulko-ovea. Käytävillä mä kävelin lähes tulkoon zombina ihmismeren läpi päästäkseni pihalle. Olin taas kerran törmätä muihin ja jouduin pyytämään anteeksi monta kertaa. Mun oli oltava skarpimpana, vaikka ajatukset leijailiki ties missä.

Ku mä lopulta pääsin ulos oottamaan bussia mä seisoskelin hetken yksin, kunnes mä näin Louisin pihan toiselle puolella kattoen samalla tavalla kaukaisuuteen, kuten mäki. Nyt vois olla mun tilaisuus puhua sen kanssa kahestaan ilman keskeytyksiä, tai muiden kuuntelemista. Mä mietin pitkän tovin, vedin syvään henkeä ja otin jo askeleen Louisin suuntaan.

Mä käännyn kuitenki pian takasin ja käänsin katseen pois punastellen. En mä pysty tähän. Hetken kuluttua mä kuitenki erehdyin kattomaan taas Louisia ja vielä pitkään. Se näytti niin komealta auringon osuessa sen kasvoille. Miks mä en pystyny tähän? Mä aloin melkein itkeä, kunnes mä taas keräsin voimani ja ajattelin, että mun oli tehtävä tää nyt tai sitte ei koskaan.

Just ku mä olin kääntyny ja ottamassa taas ensimmäistä askelta mä näin lyhyen, mustahiuksisen tytön kävelevän Louisin luo suunnasta, jonne se oli katsomassa. Sitte mä näin Louisin suutelevan sitä tyttöä. Louisilla oli tyttöystävä?! Se ei siis voikkaan olla kiinnostunu musta?! Mä yritin pidätellä kyyneliä viimiseen asti. Louis oli siis sammakko sittekki.

Princess Ice ~Osa 2~

Illalla nukkumaan mennessä mä aloin miettiä Louisia. Oli tosi mahtavaa, et koko mun koulu aikana etes joku vois olla kiinnostunu tutustumaan muhun, mut mitä jos se vaan leikki? Mitä jos se vaan härnäs mua, koska oon tällanen? Oli mahotonta yrittää saaha selvää miesten ajatuksista ja siitä, et mitä niitten päässä ikinä liikkukaan.

Kaikenkaikkiaan mä päätin pysyä varovaisena koko tän jutun suhteen, etten vaan tuu pettymään siihen, että jos Louis onki idiootti, joka leikki mun tunteilla... Ei tietenkään sillä, että mulla viellä sellasia ehtiny tullakkaan sitä kohtaan... Jos totta puhutaan ni mua kuitenki kiinnosti suuresti, että mitä tulevaisuudessa tulis tapahtumaan ja mä halusin ottaa selvää.

Tää tilanne oli mulle kokonaan uus. Siis mahollinen huomio pojalta... Mä en sais vielä ees miettiä sitä sellasena, koska enhän mä voi tietää sen tunteista, mut silti sen kanssa ollessa mä sain tunteen, et mahollisesti ehkä... Mietin koko ajan, et mahtoko Louis ajatella mua ollenkaan. Tän päivänen ei varmastikkaan ollu sille yhtä iso juttu, mut se oli sitä mulle.

Mä olin just aamulla ajatellu kaiken olevan mahollista ja sitte mä törmään tähän kiinnostavaan poikaan joka oli perjaatteessa muukalaiseen... Mä olin aina ollu salaa tunneherkkä, vaikka ulos mä saatoin vaikuttaakki hyvin kylmältä. Mä olin yks niistä ihmisistä, jotka ajattelee paljon enemmän, miltä voi ehkä ulkopuolelta näyttää.

Mä lopulta sain lopetettua tän asian vatvomisen kerta tousensa jälkeen ja nukahin. Aamu sarasti kirkkaana ja mulle tuli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hyvä tunne päivästä, joka tästä oli alkamassa. Mä söin nopeasti, puin, pesin hampaat, laitoin hiukset ja tein muut aamutoimet ennen ku taas hyppäsin vanhaan tuttuun koulubussiin.

Tänä aamuna mun olo tuntu oudolla tavalla vähemmän yksinäiseltä. Mulla oli pitkästä aikaa toivon kipinä siitä, että tulevaisuudessa asiat vois olla paremmin. Mä halusin tarttua uuteen alkuun, jonka mä tunsin olevan tulossa. Vaikka samat tunteet joukkoonkuulomattomuudesta, erilaisuudesta ja muusta paino oli mulle edelleen taakka, mutta se tuntu kevyemmältä.

Mä kuljin koulunpihassa tavalliseen tapaan kävellen luokkaan, jossa mulla olis eka tunti. Tavalliseen tapaan mä sain myös osakseni pitkiä, tuijottavia katseita niiltä, jotka oli jo vuosien ajan pitäny mua ylimielisenä snobina. Ne sattu aina, mutta nyt mulla oli niiden lisäksi sentään olemassa mahollisesti yks ystävällinenki ihminen.

Mä pääsin lopulta perille englannin luokkaan, jossa istu mun lisäks vasta muuta tyyppi. Mä istuin keskivaiheille, mun tavalliselle paikalle siinä luokassa, uus kurssi ei tulis muuttamaan samaa vanhaa järjestystä, johon kaikki oli jo tottunu, joten oli parempi vaan mennä samalle paikalle, ettei olis kenenkään tiellä.

Mä ehin istua luokassa vaan hetken, kunnes melkein kaikki oli tullu jo paikalle. Opettaja tuli viimeisenä ja tervehti luokkaa. Me noustiin ylös, istuttiin ja sama tuttu kieliopin jauhaminen alko taas kerran. Mun katse vaelsi ympäri luokkaa ja huomasin, ettei Louis ollu paikalla. No, ehkä se oli vaan toisessa ryhmässä. En jääny miettimään asiaa pitempään, vaan jatkoin tehteviä keskittyneesti.

Tietyllätavalla mä toivoin, et Louis olis ollu tässä ryhmässä... Sillon mä en tuntis oloani niin yksinäiseksi ja muitten uhkaamaksi... Sitä mä en kuitenkaan voinu myöntää itelleni ja työnsin ajatuksen välittömästi pois. Hetken kuluttua hiljaisuuden rikko koputus oveen. Opettaja meni avaamaan oven.

"Anteeks että oon myöhässä." Louis pahoitteli hengästyneenä.

"Ajoissa pitäisi kyllä olla, mutta menkööt tämän kerran." opettaja armahti.

Kaikki oletti Louisin saavan kuulla kunniansa.

"Katsotaampa, että missä on tilaa..." opettaja sanoi ja katsoi luokkaan.

Hetken oli ihan hiljasta ja kaikki ootti, että missä Louis tulis istumaan. Sen kaverit tietysti toivo sen pääsevän taakse.

"Tuolla. Menehän istumaan Heatherin viereen." opettaja lopulta sanoi osoittaen paikkaa mun vieressä.

Mä kuulin joittenki poikien tirskuvan takana tapahtuneelle. Louis kuitenki käveli reippaasti sille osotetulle paikalle.

"Näin me siis tavattiin taas." Louis sano mulle hiljaa samalla hymyillen.

Mä nyökkäsin ja hymyilin ujosti takasin. Mä en voinu olla kattomatta Louisia: sen koko olemus oli vaan niin uniikki ja puoleensa vetävä. Oppitunti kulu suhteellisen nopeasti loppuun ja opettaja oli antamassa läksyjä. Mä loin vielä viimisen kerran katsaukseen Louisiin ja se katto mua just samalla hetkellä takasin.

"Heather." Louis sano hiljaa.

"Niin?" mä kysyin vähän hermostuneena.

"Onko sulla poikaystävää?" Louis kysy.

Mitä?!! Miks se multa tollasia uteli? Miks sitä ylipäätänsä ees kiinnosti? Mun oli kai vaan annettava suoraan kysymykseen suora vastaus.

"E-Ei." mä vastasin, yrittäen pysyä mahollisimman tyynenä.

"No, haluaisiks sä poikaystävän?" Louis kysy.

Tähän mun piti miettiä vastausta tarkemmin.

"Ehkä." mä vastasin hymyillen ujosti.

Hetken oli hiljasta, ku me katottiin toisiamme.

"Miks sä kysyt?" mä uskalsin kysyä rikkoakseni jään.

"Ei mikskään. Mua vaan kiinnosti." Louis vastas hymyillen.

Kello soi ja kaikki alko lähteä ulo luokasta välitunnille. Louisia kiinnostaa, että onko mulla poikaystävä. Heti ensimmäisenä mä mietin, et mitätäköhän peliä se oikein pelaa.

Princess Ice ~Osa 1~

Mä oon Heather. Mulla on vaaleat, pitkät hiukset ja mä oon aina ollu meidän luokan pisin tyttö. Mun perhe on varakas suhteutettuna muihin tässä kaupungissa asuviin ja siks monet voi pitää mua snobina. Monet voi aatella mun olevan onnellinen kaikkien tavaroiden, matkojen ja muitten asoiden takia mitä mä saan, mutta todellisuudessa mä oon usein hyvinki yksinäinen.

Oli mulla muutama hyvä ystävä, mut niitten kanssa vietetty aika on alkanu käymään vähiin sen jälkeen, ku mä sain oikeuden olla osallisena isän yritykseen. Se on vieny paljon mun aikaa viimisen vuoden aikana ja osaksi sen takia mä oon jääny yhä enemmän yksin. Suurin syy on kuitenki se, että mun vanhemmat matkustaa paljon ja mä jään suureen taloon ihan yksin.

Kaikesta meidän varallisuudesta huolimatta mä kävin ihan tavallista koulua, koska mun vanhemmat halus niin. Välillä musta tuntuu, että yksityiskoulu olis ollu parempi vaihtoehto. Täällä mua katotiin monesti kieroon mun aseman takia ja musta puhuttiin pahaa. Kukaan ei näyttäny ymmärtävän, ettei varallisuus tuonu mukanaan ainoastaan vaan etuja.

Mun oli hankala monellaki tapaa lähestyä muita koulussa juuriki näistä syistä. Monet kerrat olin kyllä yrittäny, mutta mut on aina työnnetty pois. Mun vanhemmilla ei ollu aikaa kuunnella mun huolia: ne ei vaan töiltään ehtiny. Kaikenlisäks mun oli hankala luottaa muihin, varsinkaan perheen ulkopuolisiin. Se teki kaikesta entistä hankalampaa.

Nyt oli aamu ja mä olin valmis lähtemään kouluun. Mä vedin syvään henkeä ja yritin koota itteni taas kerran niin ku aina ennenki. Uus päivähän oli aina uus mahollisuus, vai miten se ny menikään. Mun oli vaan jatkettava eteenpäin ja toivottava, et kaikki tuliski lopilta päättymään hyvin mun kohalla... Todellsuudessa mä en uskonu siihen omalla kohallani, muitten kylläki.

Mä hyppäsin siihen tuttuun bussiin, joka vei mut koululle. Matkalla taas kerran mä kuulin muiden naurua ja tunsin itteni ulkopuoliseksi. Mä toivoin niin, että mulla olis enemmän yhteistä näitten muitten kanssa. Mä toivoin niin, että mä vielä kuulusin paremmin joukkoon... Kuka tietää, ehkä jonain päivänä tää muuri meidän välillä murtuu.

Koulun pihassa mulle tuli jo kiire ensimmäiselle tunnille. Mä yritin juosta mahollisimman nopeasti mun korkkareissa. Lopulta mun keskittyminen herpaantu ja mä törmäsin yhteen poikaan ja me kumpiki kaaduttiin maahan.

"Anteeks hirveesti! Ooks sä kunnossa?" poika kysy multa.

"Eihän mulla oo mitään hätää. Ihan itehän mä kompuroin." mä selitin punastellen.

"Sehän on hyvä." poika sano helpottuneesti.

Hetken oli hiljasta ja kumpiki oli vähän kiusaantunu tapahtuneesta.

"Me ei ollakkaan taidettu kunnolla tavata aiemmin. Mä oon Louis." poika esitteli itsensä.

"Heather." mä vastasin.

Mä hymyilin edelleenki nolostuneena takasin. En voi ymmärtää, et miten satuinki kompuroimaana niin. Mä keräsin kirjani maasta ja olin lähtemässä kävelemään kohti luokkaa.

"Missä sulla on tunti? Voidaan mennä yhessä." Louis ehotti.

"Mulla on matikkaa. Se on itäpäässä." mä kerroin.

"Siinä tapauksessa mahtavaa, koska mulla on fysiikkaa samassa osiossa." Louis sano hymyillen.

Se saattas mut vielä luokkaanki? Tää poika tais todellaki olla kohtelias.

"Joten ooks säki toisella vuodella?" mä kysyin hermostuneena.

"Joo. Aika hassua, että ollaan samalla vuosikurssilla, mutta ei aiemmin olla tutustuttu. Mä kyllä muuten olisin muistanu sut." Louis sano.

Mä hymyilin ujosti. En ollu tottunu saamaan tollasia kehuja vastaan, etenkään meidän koulun pojilta. Loppu matkana kumpikaan ei juurikaan uskaltanu sanoa mitään, mutta mä koin, että Louis oli ensimmäinen tyyppi, joka oli kiltti mulle täällä. Se sai mut tietyllä tavalla jo pitämään tästä pojasta, johon olin vasta tutustunu.

Meidän oli aika erota perillä omiin luokkiin ja hyvästeltiin toisemme.

"Nähdään... Heather." Louis hyvästeli.

"Nähään!" mä vastasin ujosti hymyillen.

Mun olo oli outo. Melkein tuntematon poika oli ollu uskomattoman ystävällinen mulle, vaikka mä olin kumonnu sen maahan. Mä salaa toivoin näkeväni Louisin taas pian, mutta sitä mä en missään nimessä halunnu myöntää itelleni. Mun oli pidettävä pää kylmänä. Enhän millään voinu osottaa lämpimiä tunteita vielä: vastahan me tavattiin.

That night ~Osa 9~

"Sä oot paras kämmis joka mulla on koskaan ollu. Kiitti kaikista näistä vuosista!" Sabina sano ja halas mua.

Tuntu äärimmäisen haikeelta jättää Sabina asumaan tänne yksin mun lähettyä.

"Mä jään kaippaamaan sua." Sabina sano melkeen itkien.

"Mäki sua." mä vastasin yhtä herkistyneenä.

"Mä en tuu koskaan löytämään yhtää coolia kämmistä ku sä olit." Sabina sano samalla naurahtaen.

Meillä oli kertyny paljon hyviä muistoja yhessä tässä asunnossa. Mä en voinu muuta ku herkistyä aatellessani kaikkea sitä. Nyt mun oli kuitenki aika muuttaa yhteen Niallin kanssa ja olla onnellinen. Sabina oli kuitenki mun paras ystävä, jonka kanssa mä tulisin varmasti vielä pitämään yhteyttä eri osotteista huolimatta.

Mä olin jokatapauksessa valmis uusiin haasteisiin, vaikka se tarkottaski tän kämpän jättämistä taakse...

"Menehän nyt ennen ku menee ihan vetistelyksi." Sabina sano lopulta hymyillen työntäen mut ulos ovesta.

"Nähään ja pidetään yhteyttä!" mä huusin ovelta.

"Tottakai!" Sabina huus takasin.

Mä kävelin reippain askelin portaita alas ja näin pihalla Niallin jo oottavan mua.

"Ethän oo joutunu oottamaan kauan?" mä kysyin.

"En mä." Niall vastas naurahtaen.

Mä kiipesin matkustajan paikalle toiselta puolelta autoa ja laitoin turvavyän kiinni.

"Mä tiesin, että te muijat jäisitte vetistelemään vielä, joten en pitäny kiirettä." Niall sano kiusotellen.

Mä tönäsin Niallia leikkimielisesti. Mä tiesin sen kyllä ymmärtävän, et mä jäin kaipaamaan Sabinaa ja meidän vanhaa asuntoa. Niall myös tiesi, et tää oli ensimmäinen kerta ku asuin yhessä miehen kanssa ja se jännitti mua. Kuitenki mä uskoin meidän yhteiselon onnistuvan pitemmänpäälle hyvin, kuhan vaan löydetään yhteinen toimintatapa.

Matka Niallin luo ei ollu sinänsä pitkä, mut monet ajatukset tulvi mun mieleen sillä välillä. Oli niin hassua, mitä vaan se ilta oli saanu aikaan. Siitä kaikki oli saanu alkunsa. Mä uskon nyt, et se oli kohtaloa, että Niall sattu just olemaan työvuorossa just sinä iltana ja et me satuttiinn just siihen baariin. Kaikenlisäks mä lopulta sain sieltä sen, mitä olin lähtenykki hakemaan.

Lopulta me saavuttiin Niallin talolle, jonka ympäristä oli yhtä kauns, ku olin muistanukki. Mä en voinu uskoa, et nyt tää oli munki asuinpaikka. Kaikki oli vaan tapahtunu niin nopeesti, mut en mä ikinä ollukkaan jahakailun perään. Me kannettiin Niallin kanssa kuistille mun tavarat ja jäätiin painamaan mieleen tää unohtumaton hetki.

Mä otin pihalla Niallia kaulasta kiinni ja me suudeltiin. Mun mielessä pyöri koko meiän tarina alkaen siitä illasta Diamondissa ja päättyen tähän hetkeen. Lopulta mä avasin silmäni pitkän suudelman jälkeen ja näin Niallin hymyilevän mulle valloittavammin kuin koskaan ennen. Siinä se oli: Niall Horan, mun avomies.

"Ooks sä valmis?" Niall kysy ilosena.

Mä hymyilin leveästi vastaukseksi. Niall otti mut syliinsä ja kanto mut sisään kynnyksen yli hääyö tyylillä. En voinu muuta ku kikattaa ilosta. Mä olin ikionnellinen. Mä näin tässä asnunnossa mun ja Niallin yhteisen tulevaisuuden ja kaiken mitä meistä vois vielä tulla.

"Tervetuloa kotiin kulta." Niall kuiskas mun korvaan.

That night ~Osa 8~

Mä olin valmis ja odotin Niallia tivolin ulkopuolella. Mä olin tietenki hermostuksissani ollu täällä jo paljon etuajassa. Mun kädet hikos, ku pidin kiinni mun laukusta. Mitä jos Niall tekiski mulle oharit? Mun oli rentouduttava ennen ku Niall tulis, muuten mä en antas kovin hyvää vaikutelmaa ja vielä näin ensi treffeillä...

Mulla oli huono tapa ottaa paineita kaikesta ja aina pelätä pahinta. Nytki kaikki voi mennä ihan hyvin, mutta mä vaan murehin sitä, jos ei meekkään... Mä vaan toivoin, että tietyllä tavalla Nialliaki hermostutti, vaikka mä olinki se hernmostuneempi osapuoli, jonka se sai aina rentoutumaan. Mä tiesin, et Niallin saavuttua kaikki ois paremmin.

Niallilla oli vaikutus saaha mut rentoutumaan ja olemaan paljon sponttaanimpi. Sen seurassa mua ei pelottanu mikään. Jos mä vaan saan sen mun rinnalle ni meistä tulee yhdessä paljon vahvempia ja voimakkaapia. Mä tiesin Niallinki tuntevan sen. Meidän kohdalla kemiat kyllä kohtas, mutta vaan aika näyttää, et kuulutaanko me lopulta yhteen.

Lämmin kesätuuli puhalsi mun kasvoille lämmittän niitä just sopivasti. Mä laitoin silmät kiinni ja tunsin, kuinka mun pelot lähti tuulen mukana.

"Hei muru!" Niall tuli tervehtien mun selän takaa.

"Hei kulta!" mä vastasin havahtuen.

Niall nauro saavutukselleen säikäyttää mut. Mun posket meni nolostuksesta punasiksi.

"No, mennäänjö jo sisään?" Niall kysy.

Mä nyökkäsin hymyillen ja me lähettiin kävelemään kohti lipunmyyntiä. Niall otti mua kädestä kiinni ja mä en voinu muuta, ku hymyillä kainosti vastaukeksi. Mun olo parani heti ja mä uskoin näitä treffeistä tulevan ikimuistoset. Mulla ei ollu mitään syytä pelätä enää. Niall oli vaan niin täydellinen: ja kokonaan mun.

"Minne sä haluat mennä eka?" mä kysyin Niallilta iloisena.

"Mä haluan kokeilla tota muutta vuoristorataa." Niall vastas.

Me mentiin siis ekana vuoristorataan, jossa mua kyllä kieltämättä ajoittain pelotti, mutta Niallin vierellä, sen suudellessa mua vaunun syöksyessä korkealta alaspäin, mulla ei ollu mitään hätää. Myöhemmin Niall voitti mulle pallonheitossa jättimäisen nallekarhun. Se saattaa kuulostaa kliseiseltä, mut mä pidin siitä.

Me syötiin jäätelöä auringossa ja välillä maistettiin niitä toisiltamme. Nallekin sai oman osansa, ku Niall työns jäätelöä sen suuhun. Me naurettiin ja nautittiin ihanasta kesäillasta. Mä olin onnellinen. Mitä muuta voin sanoa. Mä olin saanu melkein sen kaiken, mistä olin ennen vaan haaveillu. Mä vaan halusin tän kesrtävän ikusesti.

Sillon ku olin pieni olin aina vaan kattonu tivolissa pareja pitämässä toisiaan kädestä ja aatellu niitten olevan äärimmäisen onnekkaita: nyt mä olin Niallin kanssa sellanen pari. Se tuntu jotenki vaan niin oudolta. Vielä sinä iltana Diamondissakaan en ois voinu uskoa vielä olevani tässä hetkessä Niallin kanssa. Tää oli taikaa.

Aika kulu ku siivillä ja me oltiin käyty jo melkein kaikissa laitteissa: kummitusjunassa, törmäilyautoissa, keinussa... Viimiseksi me oltiinn jätetty maailmanpyörä. Me mentiin jonoon ja kummastaki näki jo väsymyksen, mutta myös onnellisuuden. Suhteellisen pian me päästiin jo kahestaan koppiin, joka lähti hitaasti ylöspäin.

Huipulla näkymä oli henkeäsalpaava. Kaupunki oli jo pimentynyt ja näky vaan sen valot pieninä pisteinä. Me kumpiki jäätiin kylpemään tähän maisemaan, kunnes Niall alko puhua.

"Jane, mulla on sulle ehdotus. Mä halusin tehä sen tänään ja nyt on sopiva aika." Niall sano.

Mitä?! Aikoko Niall kosia mua? Okei, mun ei kannattanu vielä innostua, tai aatella yhtään mitään. Enhän mä voinu tietää, et millasesta ehdotuksesta oli kysymys...

"Me ollaan tunnettu vasta vähän aikaa, mut mä kysyn tätä kuitenki: Jane, miltä susta tuntus muuttaa mun kanssa yhteen?" Niall kysy.

Hetken aikaa mä olin äimistyny, mutta en jääny kuitenkaan miettimään mun vastausta pitkäks aikaa.

"Niall, musta se olis loistavaa!" mä vastasin hyppäsin Niallin kaulaan.

Hetken aikaa me katottiin toisiamme silmiin ja suudeltiin itohimoisesti pimeä kaupunki taustalla. Me oltiin otettu merkittävä askel meidän suhteessa ja siitä oli syytä olla ilonen. Mä en tulis olemaan enää Niallin tyttöystävä, vaan avovaimo.

That night ~Osa 7~

Kaikki oli siis alkanu luistaa Niallin kanssa: vihdoinki. Sinä iltana sen asunnolla me oltiin päätetty alkaa seurustelemaan. Mulla oli pitkä kesä aikaa oppia tuntemaan se paremmin ja tehä kaikkea kivaa yhdesssä. Kaikki oli kuitenki avoinna ja meillä oli vielä mahollisuus täydelliseen rakkuden kesään. Siis jos Niall vaan halus niin...

Mä kerroin kaiken Sabinalle ja se oli innoissaan mun puolesta. Mä pystyin luottamaan siihen, et mun kämppis toivo aina mulle parasta. Se miten mun ja Niallin suhde tulis jatkumaan oli kuitenki vielä iso kysymysmerkki, joka oli kuitenki selvitettävissä. Yhdessä vietetty aika tulis vielä muovaamaan meitä lähemmäs toisiamme.

Tällä hetkellä musta tuntu vahvasti, että me voitas olla Niallin kanssa hyvinki sopivat toisillemme. Me kumpki oltiin samanlaisia siinä, mitä tuli rakkauteen. Me kumpiki annettiin tunteiden viedä ja jahdattiin rakkautta löytämättä sitä todella vasta ennen toistemme tapaamista. Mä en olis koskaan aiemmin uskonu Niallinki olevan samanlainen romantikko ku mä.

Mä näin mun sielunsilmin kaiken sen, mitä me voitas vielä olla ja mitä kaikkea me voitas tehä yhessä. Se oli vaan meistä ja meidän suhteen lujuudesta kiinni. Omalla kohallani mä ainaki näin tän oikeasti voivan toimia pitemmällekki, ku vaan kesän ja mä toivoin Niallinki ajattelevan niin. Mä en halunnu pelkää kesäsuhdetta: mä halusin paljon enemmän. Jotain kestävämpää.

Nyt mä olin kuitenki onnellinen pitkästä aikaa ja olin valmis todella panostamaan tähän. Mä toivoin vaan, että Niallki oli yhtä täysillä mukana... Siitä mulla ei kuitenkaan ollu todellista pelkoa, koska viime kerralla Niall oli se, joka halus mun jäävän ja oli ihanan romanttinen suudellessaan mua. Heti sitä ajatellessa mä sain mun kehoon sen saman kihelmöivän tunteen, ku sillon...

Just sillon ku olin jääny kellumaan tuohon sanoinkuvailemattomaan tunteeseen mun puhelin alko piipata: viesti.

"Hei kulta! Huomenna tivoli tulee kaupunkiin. Tekeekö mieli hattaraa? ;) -N"

Mä hymyilin Niallin viestille. Se sitte ties miten pyytää tyttöä ulos treffeille.

"Sun kanssa kyllä voiski tehä mieli. ;) Kello 14.00 sisäänkäynnillä? -J" mä vastasin.

"Sovittu! Nähään sillon! ;) -N" Niall vastas.

"En malta oottaa ;) -J" mä vastasin.

Mä olin siis menossa tivoliin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. En voinu olla kuvittelematta Niallia pitämässä mua kädestä pelottavissa vuoristoradoissa, tai syömässä hattaraa hitaasti... Kaikista hulluimmalta tuntu, et se oli nyt mun poikaystävä, jonka kanssa mä olin menossa ihan oikeille treffeille ensimmäistä kertaa. Mun mahassa leijaili perhosia.

Siitä oli jo liian kauan aikaa, ku olin viimeks ollu ensitreffeillä jonku kanssa. Lisäks se fakta, että mun deitti oli Niall teki tästä vielä kymmenen kertaa pelottavampaa, mutta kuitenki hyvällä tavalla kutkuttavaa. Mulla ei ollu mitään menetettävää nyt ku olin kerta saanu Niallin mun poikaystäväksi. Eihän? Mun oli vaan oltava luonnollinen, mikä oli kyllä helpommin sanottu ku tehty.

That night ~Osa 6~

Mä en ikinä ennen ollu sellanen vinkuva "pitäskö mun soittaa sille?" - tyttö, mut tää tilanne ei antanu mulle vaihtoehtoja. Mun vaan oli tehtävä päätös: joko yrittää, tai luovuttaa ikiajoiksi. Mä pyöritin mun puhelinta kädessä ties kuinka monennetta kertaa tekemättä kuitenkaan mitään. Pallo oli heitetty mulle jo sillon, ku Niall jätti sen numeron sinä iltana. Jatko oli musta kiinni.

"Tää on tyhmää." mä sanoin itelleni ja aloin näppäillä mun kännykkää.

Mä lähetin Niallille viestin, jossa luki: "Mua on jääny vaivaamaan kaikki, mitä meidän välillä on tapahtunu. Musta meidän ois parasta puhua. Teillä vai meillä? -J"

Mä kerkesin jo hetken katua, et tein mitään. Mitä jos Niall ei vastaakkaan? Mitä jos sitä ei kiinnostakkaan puhua enää? Mä katoin mun puhelinta ja Niall oli ihme ja kumma vastannu.

"Meillä. Muistaakseni sulla on uteliaalta vaikuttava kämppis :D Mä tekstaan osotteen. Nähään sitte! -N"

Mua alko välittömästi hermostuttaa. Niall halus tavata ja vielä sen luona. Mun oli uskallettava puhua sille jo tänään. Se mitä meillä oli on tuleva mahollisesti loppumaan, enkä mä tienny, miten oisin voinu valmistautua siihen. Mun oli tuntu täysin voimattomalta ja tietyllä tavalla tyhjältä. Mulla ei ollu aavistustakaan, et mitä Niall tulis sanomaan.

Mä sain Niallin osotteen, mutta mun oli ennen lähtöä vielä psyykattava itteäni lähtöön. Mä pukeuduin hienosti, mut en liian hienosti. Mun oli annettava rento vaikutelma, ettei kumpikaan ota liikaa paineita, tai ettei keskustelua syntys jäykkyyden takia. Mun oli myös esiteltävä itteni tälläkertaa mahollisimman hyvässä valossa.

Mä otin auton pihasta ja samalla huikkasin Sabinalle lähteväni (taas kerran) hoitamaan asioita. Nyt kyseessä oli kuitenki jotain vähemmän joka päivästä: ainaki mulle. Matkalla mä mietin päässäni kaikki mahollisest keskustelun alotukset ja yritin saada ne kuulostamaan luonnolliselta. Näin hermostuneena se oli äärimmäisen vaikeaa.

Hermostuneisuden mä en ainakaan antas ottaa valtaa nyt, ku oli tosi kyseessä. Toivottavasti Nialliaki hermostuttaa, etten mä oo ainoa. Rauhallsuus ei oo ikinä ollu yks mun vahvuuksista, mutta nyt se oli valttia. Miesten kanssa varsinki mun oli hankala rentoutua ja näyttää mun todellista persoonaa. Nyt mun oli kuitenki tehtävä parhaani sen eteen.

Viimein mä olin tän kaiken tunnemyrskyn jälkeen Niallin talon pihassa. Tää alue oli tunnettu sen siisteydestä ja se kyllä näky. Varsinki näin kesäsin se oli koristeltu mitä kauneimmilla kukilla, suihkulähteillä ja puutarhakoristeilla. Mä menin oikean asunnon kohalle, vedin syvään henkeä ja soitin ovikelloa. Mun sydän hakkas lujempaa ku koskaan.

"Jane! Sua mä just ootinki. Tuu toki sisään." Niall avas oven vieraanvarasesti.

"Mielellänihän mä. Täällä ympäristössäki on niin kaunista." mä sanoin ujosti hymyillen.

"Mä tiiän. Siks mä valitsinki tän alueen." Niall sano hymyillen.

Mä kävelin varovasti sisään Niallin asuntoon ja riisuin kengät eteiseen. Mä tunsin samalla mun kämmenten hikoavan jännityksestä.

"Tuu. Mennään istumaan olohuoneeseen." Niall kehotti.

Mä kävelin Niallin perässä sen yllättävän suureen olohuoneeseen, jossa mä istuin heti sohvalle. Hetken oli täysin hiljasta ennen ku kumpikaan uskalsi avata suutaan. Mä uskon, ettei kumpikaan ei oikein tienny sano kuvaamaan tätä meiän tilannetta. Pian jommankumman oli kuitenki oltava se, joka alottaa keskustelun.

"Jane, mä haluun alottaa kertomalla siitä, miltä musta tuntuu. Käykö se?" Niall kysy.

Mä nyökkäsin vastaukseksi. Tietyllä tavalla oli tyytyväinen, et Niall alotti. Sitä paitsi mä halusin tietää sen fiiliksistä ennen ku kerron mun omista.

"Mun mielestä sä oot mahtava tyttö, enkä mä halua missään nimessä jättää meidän tutustumista tähän..." Niall alotti.

Täähän vaikutti jo paremmalta, mitä olin aiemmin pelänny. Ehkä me päästään tällä keskustelulla vielä johonki lopputulokseen.

"Ja jos sä pelkäät, että sä katkotit mut pois niillä sun äänivieteillä sinä iltana ni älä turhaa. Mä kyllä ymmärrän, ettet sä aatellu sillon täysillä." Niall jatko.

Mun ilme kirkastu ja mun katse nous Niallin silmiin. Mä huomasin ensimmäisen kerran sen lumoavat siniset silmät.

"Mäki pidän susta ja mulle oli suuri helpotus, että sä et pidäkkään mua ihan epätoivosena..." mä alotin.

Hetken oli taas ihan hiljasta kunnes mä sain selvitettyä kurkkuni.

"Jos totta puhutaan ni mä olin Diamondissa hakemassa mies seuraa ja olin toi otettu, että sä huomasit mut." mä kerroin.

Me pysähyttiin katsomaan toisiamme taas silmiin. Kumpiki oli selvästi yllättyny siitä, mitä me oltiin toisistamme ajateltu.

"Mikä tässä sitten on ongelma?" Niall kysy hymyillen.

"Ei mikään." mä vastasin. Enää mikään ei ollu ongelmana.

Se hetki oli täydellinen. Me oltiin viimein saatu asiat selväksi. Mä olin siltikki aavistuksen hermostunu, mut tällä kertaa eri syystä.

"Kuulu, mun varmaan pitäs mennä kotiin jo." mä sanoin pikasesti.

Niall kuitenki otti mun ranteesta kiinni takaapäin ennen ku mä ehin liikkua kauemmas.

"Jane, jää." Niall kuiskas mun korvaan.

Mä halusin jäädä. Mä halusin jäädä, mutta mun järki sano muuta.

"Mennään ulos katsomaan kesäiltaa." Niall sano anelevasti.

Mä myönnyin ja me lähettiin ulos. Niall näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Mä en haluu, että sä et ehi nähä mun parhaita puolia vielä." Niall sano.

"No, mitä ne on?" mä kysyin.

"Tämä!" Niall huus ja työns mut leikkisästi viereiseen suihkulähteeseen.

Mä olin aivan märkä, mutta mulla oli silti äärimmäisen hauskaa.

"Tämä kostetaan herraseni!" mä huusin ja työnsin Niallin mun mukaan suihkulähteeseen.

Me kumpiki naurettiin hermottamasti ja läiskittiin vettä toistemme päälle kuumassa kesäillassa. Mun olo oli mahtava.

"Ja mitä muuta näihin parhaisiin puoliin kuuluu?" mä kysyin Niallilta kiosoittellen ku vesisota oli loppunu.

Niall tuli mua lähemmäs ja suuteli mua. Mä en ollu varatunu siihen yhtään, mutta mä ehottomasti nautin siitä ja se maistu äärimmäisen makealle: kostealle, mansikkaiselle...

"Tämä." Niall sano hymyillen lopuks.

That night ~Osa 5~

Janen näkökulma...

Aikaa kulu vielä enemmän, enkä ollu vieläkään saanu soitettua Niallille... Mä en tiiä, et pitäskö mun vaan luovuttaa koko asian suhteen... Sehän oli vaan yks ilta Diamondissa. Niinhän? Eihän se tarkottanu mitään? Mulle se kuitenki tarkotti jotain: mahollisuutta. Mä halusin yrittää luoda etes jonkilaisen suhteen Nialliin, vaikka se oliski vaan kaverina.

Pelkkänä kaverina pysyminen vois kuitenki olla hankalaa siihen nähen, et mulla oli tunteita sitä kohtaan. Se oli asia, jota mä en voinu kiistää. Ehnkä mun oli vaan puhuttava Niallin kanssa kunnolla kaikesta ja sitte vasta päätettävä, et mitä me haluttiin toisillemme olla. Se ilta Diamondissa ei ollukkaan niin yksinkertanen, ku saatan antaa kuvan...

Ilta ei jääny siihen, että mä lähin. Myöhemmin illalla mä olin puhunu Niallille vielä uudestaanki. Sillon mä olin ilmeisesti niin innoissani plus vielä juonu sen verran, etten ollu ajatellu selkeesti ja olin puhunu kaikkea outoa. Siks musta musta tuntuu, että mun mahollisuuet ei välttämättä ookkaan niin hyvät sen suhteen...

En oo saanu selitettyä Niallille sitä, että mä en ollu täysin järjissäni, enkä oikeesti oo sellanen... Oisko mahollista, että Niall pitäski sitä vaan söpönä? Tuskin, mut ainahan oli hyvä elää toivossa. Mä nolasin itteni sen silmissä sillon, ku olin harkitsematta jättäny sille ääniviestejä mun puhelimesta, jotka olin löytäny vasta myöhemmin...

Olin sanonu muun muassa, et mä halusin sen ja lukemattoman määrän muita noloja juttuja. Siks oli niin outoa, et Niall tuli puhumaan mulle sillon matkalla kaupungille... Mä jo luulin sen karttavan mua sen takia, et pti mua takertujana, joka luulee heti pienestäki vihjeestä, et toinen on kiinostunu... Tää oli ihan hirvee tilanne. Oisinpa vaan hoksannu ne ääniviestit aiemmin...

Mun oli saatava puhua Niallin kanssa asiat halki ja selitettävä mun käytöstä. Mun oli saatava tietää, et mitä se aatteli.

Niallin näkökulma...

Mä kiinnitin Janeen heti huomiota sen tanssiessa sinä iltana Diamondissa. Olin nähny harvoin asiakkaitten tanssivan niin hyvin muutaman drinkin jälkeen. Se herätti mun huomion. Mun oli saatava kontaktia siihen. Siten mä otin sen kännykän tiskiltä, jotta se vois hakea sen multa ja mä voisin jättää siihen mun numeron.

Kieltämättä oli aika outoa, et tyttö jonka en oottanu etes ottavan muhun yhteyttä jättiki ääniviestejä jo samana iltana. Baarimikkona mä kyllä tiesin, et Diamondissa vietetyn illan jälkeen päätöstentekokyky ei aina oo parhaimmillaan, joten se ei hetkauttanu mua kovinkaan. Kuitenki mulle jäi ajatus siitä, et oliko Jane liian innokas? Tietyllä tavalla se oli hyväki asia, koska niin olin määki.

Mä yritin puhua Janelle sillon, ku törmättiin kaupungin liepeillä, koska mä halusin selvittää asioita sen kanssa. Mä halusin tietää, et miten se tunsi. Mun mielessäon koko ajan ollu pelko, et mitä jos kaikesta huolimatta Jane oli kaikkea muuta ku innokas, vaan pikenmminki halus vältellä mua. Kuitenki mä aattelen sen johtuvan nolostuksesta.

Janella ei kuitenkaan ollu pelkoa, et se olis pilannu mahollisuutensa. Mä halusin sen tietävän sen. Siks mä toivoin Janen soittavan, et kummankaan ei tarviis enää tyytyä arvailemaan toisen tuntemuksia, vaan me voitas kunnolla puhua niistä. Omasta puolesta mä voin sanoa, et Jana vaikutti mahtavalta tyypiltä, jonka mä edelleen halusin oppia tuntemaan paremmin.

Mä pelkäsin Janen voivan luulla, et mä tein tätä jokaselle tytölle, joka jättin puhelimensa Diamondiin, mut niin ei todellakaan ollu. Mä halusin sen tietävän senki. Mä halusin kertoo sille kaiken, mitä mä olin kelannu tän viimisen kahen viikon aikana. Mä olin aina uskonu siihen, et asioista oli parempi puhua, ku jäädä katumaan kaikkea, mitä ois voinu sanoa, että asioit ois menny toisin.