Muutama päivä meni oletettavastikkin kolutessa lähistön muita laskettelukeskuksia, enkä ollut kuullut Liamista toistaiseksi mitään. Ehkä se oli odotettavissakin sillä tiesin kyllä, että hänkään ei varmasti halunnut olla liian hätäinen sen suhteen, mistä nyt meidän kohdalla olikaan kysymys, enkä mä mene väittämäänkään, että tämä jäisi missäännimessä tähän, tai että olisin luopunut toivosta tavata Liam uudelleen.
Jo tänä aikana olin kieltämättä pyöritellyt kännykkää kädessä, toisinaan odottaen sen maagisesti soivan, tai arpoen, olisiki minulla kanttia soittaa itse. Lopputulos oli kuitenkin ollut aina sama: ei mitään. Olin päättänyt vakaasti odottaa loman loppupuolelle asti ja niin aioin tehdä: vaikka kuinka ihanaa olisikin viettää joka päivä yhdessä. Ajattelin, että ehkä se pehmentäisi vähän eron iskua jos näemme viimeisen kerran vasta silloin.
En toki ollut huomannut kysyä, missä Liam asui, mutta veikkasin, että tuskin lähelläkään mua. Se teki tapaamisen entistä vaikeammaksi, jos se olisi edes mahdollista. Näin lyhyen tuntemisen jälkeen tuskin oli edes lähellekkään soveliasta olettaa kyläilyä, enkä mä ikinä uskaltaisi ehdottaakaan sitä, mutta toivoin, että netin välityksellä me voitaisiin pitää yhteyttä. Niin monet muutkin nuoret tekee ja se näyttää toimivan ihan hyvin.
Meilit ja muut viestit toki tuntuivat oikeaan läheisyyteen verrattuna aika etäiseltä, mutta se kelpaisi mulle kyllä kunhan vain tää ei jäisi vaan kahden nuoren sattumanvaraiseen törmäämiseen lomamatkalla. Mä en odottanut paljon, mutta luulin Liaminkin haluavan pitää vielä yhteyttä, ellei hän ollut kokoajan vain yrittänyt olla herraamiesmäisen kohtelias vain sen takia, koska olin tyttö ja niin kuului tehdä, että antaisi itsestään hyvän kuvan.
Olisi toki mukava saada vielä lisää lautailuoppitunteja, mutta saa nähdä, onko siihen mahdollisuutta vielä jonain päivänä. Piti kai vain toivoa uutta törmäämistä näissä merkeissä joskus tulevaisuudessakin, jos vain meidän perheellä tulee enää olemaan varaa lähteä näinkin hulppealle matkalle enää koskaan. Jo nyt unelmoin kuitenkin paluusta näihin maisemiin, vaikka se saattaakin tapahtua vasta sitten kun olen aikuinen, ehkä omien lasteni kanssa.
Yhtäkkiä kuulin, kun mökin oveen koputettiin. Kuka siellä muka voi olla? Kaikki muutkin olivat sisällä ja lisäksi mökkikin oli syrjässä niin ettei kaupustelijoita varmasti ollut eksynyt tänne. Menin kuitenkin avaamaan oven ja yllätyksekseni siellä oli Liam.
"Liam?! Mistä sä tiesit, että tää on meidän mökki?" kysyin ihmetellen.
"Ei se ollut kovin vaikeaa, kun kävelin vaan vähän matkaa, enkä voinut olla huomaamatta tutunnäköistä autoa pihassa." hän selitti hymyillen.
Ei se toki kyllä ollut ihmekkään, jos vaan vähänkään viitsi katsella ympäriinsä.
"Päätin tulla vaan pistäytymään ja kyselemään vähän kuulumisia viime näkemän jälkeen." hän sanoi.
Tuon perusteella menisin jo melkein väittämään, että ehkä Liamkin oli ajatellut minua ainakin jollaintasaolla näiden päivien aikana.
"No, kiva että tulit. Perämmälle vaan." sanoin hymyillen.
Liam riisui takkinsa ja tuli sisälle, katsellen samalla varovasti ympärilleen.
"Vau! Meidän mökki vaikuttaa melkein hökkeliltä verrattuna tähän." hän sanoi naureskellen.
"Aika luksustahan täällä on olla, kun kerrankin vanhemmat raaski tuhlata oikein kunnolla yhteiseen lomaan, josta oltiin puhuttu jo oikeastaan vuosia." sanoin.
Kun Liam oli saattamanani nähnyt tarpeeksi halusin olla hyvä emäntä ja ehdottaa jotain tekemistä.
"Nyt kun kerta oot täällä niin pelattaisiinko vaikka korttia? Mä voin tarjota samalla kahvia ja pikkuleipiä, jos maistuu." sanoin.
"Mikä ettei kunhan vaan pelataan peliä, jonka säännöt kumpikin tietää. Eikä mulla ole kiirettä mihinkään ja kahvi kyllä tekis hyvää." Liam sanoi hymyillen.
Laitoin kahvin tippumaan ja hain takanpäältä pelikortit.
"Ristiseiska lienee varmaan sullekkin tuttu." sanoin.
"Joo, se on itseasiassa yks niistä peleistä, jotka opin jo kersanana kun oltiin kesäiltaisin mummolan katoksessa viettämässä iltaa ja pappa tiesi parhaat pelit, mitkä opettaa." hän sanoi.
Jaoin kortit ja aloimme pelata samalla hörppien kuumaa kahvia ja naureskellen. Aika sai lähestulkoon siivet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti