Camplife with you ~Osa 5~

"You are the one that I want greasista!" Zayn sanoi.

Biisi oli kyllä tuttu ja grease on yksi lempi musikaaleistani. Halusin kuitenkin tehdä oman tulkintani, joka jäisi mieleen kaikista lukuisista covereista, joita siitä on tehty.

"Tehdään siitä akustinen sun säestyksellä. Sähän osaat soittaa kitaraa?" Zayn kysyi.

"Osaanhan mä, mutta tää vaatii vähän opettelua." sanoin mennen vähän hämilleni.

"Tässähän on vielä aikaa ja kyllä sä perussävelen opit varmaan nopeasti." sanoi Zayn innostavasti.

Kyllä mä aion opetella sen sillä pakkohan mulla oli olla jotain, mihin tukeutua jos laulaminen jostain syystä tökkii.

"Hei, Mä haluaisin myös, että me voitaisiin tehdä pieni koreografia sillä tanssiminen on oikeastaan mun pääharrastus." ehdotin.

Sitten Zayn piti pitkän miettimistauon. Tiesin kyllä, ettei tanssiminen välttämättä ollutkaan kaikkien juttu.

"Wow, pakitetaanpa vähän. Mä en osaa tanssia ja tää olis ehkä huonoin mahollinen hetki paljastaa se ohjaajille." Zayn sanoi.

Ilmeisesti kaikilla todella oli heikkoutensa ja olin juuri löytänyt Zaynin.

"Ei se haittaa vaikkei olisikaan mestari heti alussa. Mä voin ottaa asiakseni opettaa sua, eikä sen tarvii olla kovin haastava." koetin selittää.

Zayniä selvästi edelleen arvelutti ajatus tanssimisesta niin tärkeässä tilaisuudessa, mutta ehkä hän tarvitsi vain pienen rohkaisun.

"Sun osuus voi olla pieni kunhan etes kokeilet! Jos sä onnistut niin se tulee näyttämään hyvältä ohjaajien silmissä." sanoin.

Zayn jatkoi vaisulla linjallaan. Ehdin jo tuntea olevani kohtuuton painostaja.

"Hyvä on. Mitä mun pitää tehdä?" hän sanoi lopulta.

Hymyilin hieman ja uskoin jo saaneeni Zayninkin innostumaan edes hieman. Ennen kuin huomasinkaan olin saanut mielessäni aikaan koreografian, jota aloin opettaa Zaynille. Hän oli yllättävän kärsivällinen oppilas huolimatta useista kompastumisista ja alun haparoinnista. Sitä oli oikeastaan huvittava katsoa, mutta hienotunteisuuttani en nauranut. Liike liikkeeltä kuitenkin onnistuimme saamaan hyvän lopputuloksen, joka tulee toivottavasti erottumaan.

Samalla hyräilimme biisin sanoja ja sitkeän työn jälkeen Zaynkin pysyi tahdissa. Kysymys ei ollutkaan tanssitaidon puutteesta, vaan siitä että Zayn kuvitteli olevansa surkea tanssija ilman oikeasti kokeilematta.

"Nyt kun pakollinen tanssirääkki on ohi niin voidaan varmaan keskittyä enemmän lauluun." Zayn sanoi vitsaillen.

Raukka oli uupunut mun vaatiessa lähes täydellisyyttä liikkeiden säädössä. Vannon, että se oli sen arvoista kun kukaan muu ei pystyisi vetämään meille vertoja tänä iltana.

"Joo. Eihän me tehdä mitään puolella teholla, eihän?" kysyin vitsaillen.

Olin iloinen, että olin sittenkin saanut parin, joka ei pelännyt työntekoa. Välillä jopa mulla itsellänikin oli pysyttelemistä Zaynin tahdissa.

"Muista sitten mitä me puhuttiin: kertsissä täytyy olla tunnetta, joka kantaa koko biisin." sanoin tomerana.

Mä kyllä tiesin, että Zayn ymmärsi tunteen merkityksen laulussa, mutta nyt oli kyse uskottavan tunteen luomisesta kahden laulajan välille. Meidän oli laulettava toisillemme: meidän oli laulettava yhdessä.

"Mä tiedän. En vaan oo laulanu hirveästi kenenkään kanssa. Yksin se on ollu jotenki helpompaa, kun voi luottaa vaan omaa osaamiseensa ja omaan kapasiteettiin, tiedäthän sä?" Zayn sanoi.

"Jep. Toi taitaa olla pääsyy miks meille tää tehtävä ylipäätänsä annettiin." sanoin.

Tuskin täällä kukaan oli vielä täysin luonteva esiintyessään jonkun toisen kanssa, varsinkaan kenenkään tuntemattoman. Ensin piti luoda yhteys toiseen ennen kuin pystyi saamaan aikaan luontevan projektin toisen kanssa.

"Tää saattaa kuulostaa vähän oudolta kysymykseltä tähän väliin, mutta miltä susta kuulostais, jos me molemmat kerrottaisiin itsestämme jotain. Niin me voitaisiin ehkä saada jonkinlainen yhteys, mitä duetossa tarvitaan." ehdotin arasti.

"Toki. Ei mulla oo mitään salattavaa." Zayn sanoi nauraskellen.

En siis ollutkaan turhan utelias, tai mitenkään tunkeileva vaikka sitä pelkäsinkin. Nyt vaan piti valita kysymys tarkkaan.

"Millainen sun perhe on? Mitä sä teet yleensä vapaa- aikana?" kysyin.

Ne olivat kaksi yksinkertaisinta kysymystä, jotka sain mieleeni.

"Mun perhe on aika tyypillinen muslimiperhe johon kuuluu mun lisäksi mun vanhemmat ja kolme siskoa, joten naisten käsittelyssä mä taidan olla aika ekspertti." Zayn sanoi hieman vitsaillen.

Tuon tyyppistä vastausta mä ehkä osasinkin vähän odottaa. Zayn oli selvästi huomaavainen veli ja piti huolta siskoistaan.

"Ja mitä vapaa- aikaan tulee niin mä teen taidetta spray maalilla kaikkialle, minne vaan mahdollista, jopa mun huoneen seinille. Sen lisäksi mä teen muutakin kuvataidetta ja laulan." Zayn kertoi.

Tuon taas osasin päätellä jo leirillä näkemäni perusteella.

"Entä sä?" Zay kysyi.

"No, mun elämä on oikeastaan aika tavallista, tylsää jopa. Harrastuksista voisin mainita tanssimisen ja kitaran soiton. Laulamistakin koetan treenata aina sillointällöin." sanoin.

"Musta on hienoa, että jotkut osaa tanssia. Multa se nimittäin ei luonnistu, kuten tänäänkin on jo todistettu." Zayn sanoi hetken päästä nauraen.

"Et sä nyt niin toivoton oo!" sanoin malttamatta olla nauramatta.

Zayn oli jotenkin sympaattinen ja jopa liikuttava yrittäessään sinnikkäästi päästä pois tanssikammostaan.

"Kiitos muuten, ettäsä suostuttelit mut siihen. Muuten mä varmaan olisin viettänyt loppuelämäni uskaltamatta ottaa yhtään tanssiaskelta." hän sanoi.

Hymyilin vastaukseksi. Tuntui hyvältä ajatella, että minun ansiostani Zayn oli halukas voittamaan pelkonsa. Katsoimme toisiamme hymyillen ja kauempaa alkoi kuulua kellon kilkatusta.

"Meidän varmaan pitää jo mennä. Ei koskaan tiedä missä vaiheessa meidät huudetaan sisään." sanoin.

Lähdimme kävelemään pois metsästä. Jossainvaiheessa Zayn otti minua varovasti kädestäkiinni.

"Ettet vaan lähde ramppikuumeen takia karkuun." hän sanoi vitsaillen.

Salaa nautin tilanteesta, mutta varoin näyttämättä sitä. Tuskin Zayn tarkoitti mitään muuta kuin vain hyödyntää luontaista charmiaan tässäkin tilanteessa.

"En mä karkaa. Muuten saisin kyllä kuulla kunniani kun sä oot joutunu menemään kompastelemaan sinne yksin." sanoin vitsaillen.

Mun oli oltava Zaynin henkisenä tukena ja sen mun. Tää oli meidän yhteinen projekti, joka oli vietävä kunnialla loppuun asti. Vaikkeivät ohjaajat pitäisikään esityksestämme niin se riitti, että olisimme itse tyytyväisiä. Pystyin jo sanomaan, että olin ylpeä Zaynin panoksesta ja toivoin, että hän itsekkin ymmärsi sen merkityksen. Suurin ilo yhdessä tekemisessä oli nähdä se, kuinka kumpikin uskalsivat kompromissien kautta tulla pikkuhiljaa ulos mukavuusalueeltaan.

Päädyimme lopulta siihen samaan saliin, josta olimme lähteneet ja lähes kaikki muut leiriläisistä olivat jo paikalla. Tällä kertaa kuitenkin hermostuneisuus oli muuttanut tunnelman aiempaa huomattavasti vaisummaksi. Vaikka ensimmäisillä olikin mahdollisuus asettaa rima korkealle niin kukaan ei halunnut olla sillä paikalla.

"Hyvällä tuurilla me saadaan olla viimeisiä ja jäädä tuoreimpana mieleen." Zayn kuiskasi minulle.

Viimeisenä taas oli entistä hankalampaa tuoda enää mitään uutta pöytään, mutta ainakin tuo oli etuna. Istuimme lähekkäin toisiamme ja sanattomasti tsemppasimme toisiamme tulevaan. Monia pareja kutsuttiin sisään ennen meitä, kunnes arviolta puolessavälissä säpsähdimme, kun Veronican jopa ylipirteä ääni kajautti: "Sandrine Lenox ja Zayn Malik."

"Muista hymyillä. Sulla on kaunis hymy." Zayn kuiskasi vielä kun kävelimme huoneeseen.

Punastuin, mutta laskin sen varaan, ettei Zayn huomaisi sitä. En jäänyt turhaa analysoimaan muutenkaan tilannetta, ettei keskittyminen siirtyisi esiintymisestä liikaa johonkin ihan muuhun. Jos alkaisin vain haaveilla Zaynistä ja kuvitella olemattomia niin mistään ei tuu mitään. Mun oli oltava ammattimainen.

"Mä oon valmis." sanoin hymyillen ja avasimme yhdessä oven arviointi huoneeseen.

Tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani, kun näin ohjaajien istuvan kivikasvoisina tuoleillaan pöydän toisella puolella. Spottivalo oli sytytetty alueelle, johon meitä odotettiin. Nyt oli tosi kysessää. Katsoimme vielä toisiamme rohkaisevasti ja astelimme käsikädessä, ylpeinä ja itsevarmoina heidän eteensä.