Kun aikaa kului ja leiriä oli jäljellä enää vain murto- osa lähennyin entisestään Zaynin kanssa. Vapaa- ajalla olimme paljon kahden, jutelimme ja nauroimme oikeastaan ihan kaikelle. Välillä taas kauniina päivinä vain istuimme ulkona suurella kivellä ottamassa aurinkoa, tai hyppelimme paljainjaloin nurmella, joka kutitti jalkapohjia mukavasti. Ruokailuissa istuimme kaikki porukalla uusien ystävieni kanssa ja he pitivät Zaynistä heti, kuin hänkin heistä.
Elämä leirillä oli muutenkin ylipäätänsä juuri sellaista, kuin toivoinkin. Ainoastaan harmittelin sitä, mitä kaikkea olin menettänyt, kun en ollut täällä aiempina kesinä. Ehkä siten olisin löytänyt tämän sisäisen voimani jo aiemmin ja uskonut itseeni. Se oli suurin asia, jonka tämä leiri oli mulle opettanut: mä olin lahjakas. Tuntui oudolta sanoa se suoraa, melkein itserakkaalta, mutta sitä en tarkoittanut. Tarkoitin sitä, etten enää vähätellyt itseäni turhaan.
Aina silloin saatoin nähdä Johannan ja muiden hymyilevän, tai iskevän minulle merkitsevästi silmää jostain kauempaa ollessani Zaynin kanssa. Se sai minut hämilleni, mutta silti olin salaa tyytyväinen, että ehkä minullakin oli kerrankin käyny tuuri miesrintamalla. Ehkä olikin yllättäen niin, etten ollutkaan enää vain yksi kateellisista sivustakatsojista, kun muut olivat jossain kuhertelemassa.
Mieleeni nousi vain yksi kysymys: kuinka kauan tätä ihanuutta muka kestäisi sen jälkeen kun leiri on ohi? Oli nimittäin ihan realistista ajatella, että yhteydenpito tulisi varmasti hankalammaksi kun olemme etäällä toisistamme. Liian usein sovitaan, että pidetään yhteyttä tiiviisti jatkossakin, mutta ajan myötä meilit ja soitot vähenee, eikä toisesta saatakkaan yhtäkkiä kuuluakkaan enää mitään. Useimmiten jompikumpi jää yrittämään luoda uutta kontakia toiseen tuloksetta.
Se oli yrillista, enkä halunnut niin käyvän, mutten voinut mitään totuudelle, joka tuli kylmästiiskemään meihinkin kun leiri ja tämä kesä on ohi. Vaikken sitä halunnutkaan niin näin se vaan tulisi olemaan, ennemmin tai myöhemmin. Syksy merkitsee aina kesästä ja sen haaveista luopumista; huuman jälkeen koittaa aina arki, enkä ollut varma, oliko minulla paikkaa Zaynin arjessa. Olisi aika tökeröä ottaa asiaa nuin vain puheeksi.
Ennen kuin leiri loppuu meidän on puhuttava, miten meille käy jatkossa. Halusikon Zayn välttämättä enää pitää yhteyttä? Mitä jos hänellä oli kotona jo joku tyttö? Eihän se mun asia toki ollut, mutta kyllä se muuttaa mun käsitystä Zaynistä, jos se on koko tän ajan ollut mun kanssa, vaikka sen sydän kuuluikin jollekkin muulle. Eikä se mikään ihme ollut, vaikka nuin komealla ja hyväkäytöksisellä pojalla riittäisikin vientiä.
Olin päättänyt kuitenkin olla miettimättä asiaa sen kummemmin, vaikka toki pelkäsin, että joutuisin vielä tavalla tai toisella pettymään Zayniin. Kukaan ei voinut olla todellisuudessa niin täydellinen, etteikö hänelläkin olisi sentään yksi luuranko kaapissa. Mun piti vaan keksiä hienovarainen tapa selvittää, mikä se oli. Se ei välttämättä ollut mitään suurta: ainakin mä oletin niin. Oli kuitenkin parempi kysyä, kuin katua.
"Hei Sandrine!" kuului yhtäkkiä kun makasin sängylläni täysin omissa ajatuksissani.
Ääni oli Zaynin: siinä paha missä mainitaan.
"Keskeytinkö mä sun päivätorkut?" hän kysyi hymyillen.
"Et. Kunhan vaan mietiskelin." vastasin hymyillen kainosti.
Oloni oli jo heti paljon virkeämpi, kun näin Zaynin kasvot, joissa oli sama ilme kuin lenkillehaluavalla koiralla.
"Nyt kun sä oot kerta päässyt pois mieles syövereistä niin lähdetäänkö pienelle kävelylle?" hän kysyi.
"Toki. Anna mun vaan vahtaa vaatteita ensin." vastasin hymyillen.
"Mahtavaa. Nähdään sitten pihalla viiden minsan päästä." Zayn sanoi ja suuteli minua kevyesti otsalle.
Hän lähti huoneesta ja jäin vielä hetkeksi makaamaan johonkin ihmeelliseen euforian tilaan. Olinhan sentään kokenut yhden elämäni ihanimmista "herätyksistä". Halusin melkein jo tottua näkemään Zaynin tuolla tavalla aina silloin kun tarvitsin jonkun tuomaan minut takaisin maanpinnalle oman mieleni sisältä.
"Sandrinelle on ilmeisesti treffit vielä ennen lounasta." sanoi Piper kiusoittelevasti.
"Oo hiljaa taskuraketti. Sä oot vaan kateellinen. OO sitä paitsi vaan onnellinen, että edes jollakin meistä riittää säpinää." sanoi Charlotte, myöskin hieman kiusoittelevasti.
"Rauhottukaa nyt: me mennnään ihan vaan kävelylle. Ei mitään sen ihmeellisempää." sanoin naureskellen muiden ylireagoinnille.
Sain viimein itseni ylös sängystä, siistyidyin hieman ja puin päälle jotain sporttisempaa kunnes lähdin kohti pihamaata, jossa Zayn jo odottikin.
"Just aikataulussa. Varmaan ensimmäinen kerta, kun jotain naista ei tartte odottaa." hän sanoi vitsaillen.
"No, mulla on taipumusta täsmällisyyteen, vaikka olenkin sukupuoleni edustaja." sanoin naurahtaen.
Lähdimme kävelemään kohti sitä metsää, jossa olimme käyneet ensimmäisenä päivänä. Zayn varmaan jo arvasikin minne haluaisin mennä. Siitä oli tullut ehdoton lempipaikkani koko leirin alueella.
"Zayn?" sanoin kysyvästi kun olimme päässeet kahden sille samalle metsäaukiolle.
"Mitä?" Zayn kysyi.
En vieläkään tiennyt, miten muotoilla asiani, mutta yritin kuitenkin tehdä sen kuulostamatta liian uteliaalta, tai kärkkäältä.
"Tää saattaa kuulostaa liian uteliaalta, tai tungettelevalta, eikä sun ole pakko vastata. Silti mun on kysyttävä sulta: onko sulla mitään sellaista asiaa, joka mun pitäis tietää?" sanoin arasti.
"Kuten mitä?" Zayn kysyi vähän ihmetellen.
"En mä tarkkaanottaen tiedä: jotain merkittävää, jota et oo saanu tilaisuutta kertoa aiemmin." sanoin.
Zayn mietti hetken ja lipoi huuliaan. Näin hänen ilmeestään, että kysymykseni saattoi olla ihan aiheellinen.
"Okei, kyllä mä taidan tietää, mitä sä meinaat ja ehkä mun on parempi sitten kertoa sulle yks juttu." Zayn sanoi hieman vaisuna.
Aloin jo melkein pelätä hänen seuraavia sanojaan, tai sitä miten se tulisi muhun vaikuttamaan.
"Kerro. Parempi että kerrot nyt kun asia tuli puheeksi." sanoin.
Istuimme vierekkäin alas mättäälle ja Zayn oli selvästi upottotunut hetkeksi ajatuksiinsa. Hän mietti, miten kertoa asiansa mulle.
"Juttu on niin, että mun kotipuolessa, erityisesti sillä alueella jossa mä asun, liikkuu paljon rikollisjengejä. Meitä aina käsketään pysyä kaukana niistä ja olla varuillamme, mutta silti niillä on taipumus hakeutua nuorten läheisyyteen ja houkutella heitä mukaansa." hän aloitti.
En voinut sanoa, että Zaynin aloitus olisi kuulostanut mitenkään lupaavalta, mutta pysettelin rauhallisena ja yritin olla ylireagoimatta.
"Yhtenä päivänä kun mä olin ihan tavalliseen tapaan käymässä kaupassa äidin puolesta niin näin niiden taas olevan siinä: tavallisessa paikassaan. Koetin kävellä mahdollisimman nopeasti ohi ja olla reagoimatta "Hei poika!", tai "Tulehan tänne!" - tyyppisiin huuteluihin, mutta jotenkin vain jähmetyin." hän selitti surullisena.
Zaynin kasvoista näki, että hän katui syvästi. En kyllä olisikaan uskonut hänen ihan tahallaan antaneen itsensä mennä jonkun jengin mukaan.
"En tiiä, ehkä mä vaan halusin tehdä jotain holtitonta ja menin lähemmäs. Se ei ollu mitenkään viisasta, mutta niin siinä kävi." hän jatkoi.
Myötätuntoni kasvoi entisestään. Kuinka puistattavalta tuntuikaan ajatella jonkun vain huvikseen vikittelevän kunnollisia nuoria mukaan rikollisuuteen. Kuka teki niin?
"Mitä sä sitten teit?" kysyin uteliaana.
"Aluksi me paiskottiin kättä velielliseen tyyliin. Se kevensi mun mieltä vähän, ihan kuin ne ei olisikaan niin pahoja kuin kaikki puhuu ja niin mäkin hetken aikaa tyhmyyksissäni luulin. Pian ne alkoi kuitenkin puhua seuraavasta 'keikasta'" Zayn kertoi.
Nyt sitten päästiin huippukohtaan. Mitä pahaa ne oli saaneet Zaynin tekemään?
"Ne aikoi ryöstää sen kaupan, tai ainakin kaiken mitä ehtisivät kerätä. Mä en suostunut siihen, vaikka ne pitikin mua nössönä. Loppujen lopuksi mun tehtäväksi jäi toimia harhauttajana, tavallisena asiakkaana, joka veis huomion muualle." hän kertoi.
Zaynin ilmeensä meni entistä synkemmäksi mitä pitemmälle tarina eteni. Hänen ei selvästikkään ollut helppoa puhua siitä, joten arvostin todella tätä avautumista näinkin kipeästä muistosta.
"Me siis mentiin siihen kauppaan ja mä menin kysymään kauppiaalta apua niin kuin oltiin sovittu. Sillä aikaa muut haali tavaroita huomaamatta. Mä tiesin, että tein väärin ja mulla on edelleen ihan hirveän huono omatunto siitä kaikesta." Zayn sanoi.
"Sen mä kyllä uskon, mutta en tuomitse." sanoin myötätuntoisesti.
Asetin vielä käteni Zaynin olkapäälle osoittaakseni tukeni.
"Jäikö ne kiinni?" kysyin hetken kuluttua.
"Jäi: siinä se onkin! Ne syyttää mua siitä, etten muka ollut tehnyt hommaani kunnolla! Ne on mun perässä edelleen!" Zayn sanoi painokkaasti.
Näin hänen poskelleen tirahttavan kyyneleitä. Tunsin hänen vilpittömän pettymyksensä itseensä ja häpeän teostaan. Toivoin vain, että voisin jotenkin helpottaa hänen oloaan.
"Kaikki on varmasti vielä okei. Mä tiedän sen." sanoin kliseisesti, mutta tarkoitin sitä.
Halasimme tiukasti ja jäimme istumaan kädet toistemme olkapäille.
"Kiitos kun kuuntelit mun tilitystä kaikesta ja toivottavasti en säikyttäny sua pois. Helpotti vaan puhua jonkun kanssa tästä." Zayn sanoi vielä.
"Ei se mitään. Et sä voi tehdä mitään mikä säikyttäis mut pois." sanoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti