Liikkeitäni ei voinut kuvata milläänmuotoa sulaviksi, mutta onnistuin pienellä avustuksella pääsemään mäen alas asti kaatumatta. Kun ymmärsin laudan mekaniikan niin sain jalkanikin toimimaan sen mukaisesti ja myötäilemään rinteen muotoja samalla tavalla, kuin suksillakin. Olin saanut sen hallintaani niin, että säilytin tasapainon.
"Hyvinhän se meni! Hienoa!" Liam kehui.
"Eihän tässä nyt vielä paljon ylistämistä ole, mutta eiköhän tässä olla pikkuhiljaa jonnekkin pääsemässä." sanoin naureskellen.
"Aivan varmasti!" Liam sanoi hymyillen kannustavasti.
Tiesin Liamin kehuneen mua jokatapauksessa, mutta silti hänen kannustuksensa ja tukensa toi lisää itsevarmuutta yrittää uudestaan.
"Ootko ihan puhki jo vai mennäänkö heti uudestaan?" Liam kysyi.
"Uutta putkeen vaan: ei tässä nyt olla vielä huilaamassa kun vasta päästiin alkuun." vastasin hymyillen.
Lopetan aina vasta sitten kun jokin on hoidettu kunnolla loppuun: se oli mun tyyli. Sitkeys oli kaikista tärkeintä.
"Hyvä on sitten tuleva snoukka mimmi." sanoi Liam naurahtaen leikkisästi.
Hänen kommenttinsa sai hymyn minunkin huulilleni. Menimme suoraapäätä uudestaan hissiin, jonka jono näytti kasvaneen hieman.
"Hyvä että me ollaan näinkin aikaisessa, että ehditään mennä edes muutama lasku ennen ruuhkaa." Liam sanoi.
"Jep. Mun mielestä rinnekkin on yleensä aina paremmassa kunnossa aamulla, kun se ei oo vielä ehtinyt pehmetä kaikkien laskijoiden jäljiltä." sanoin.
Kyllähän se keskustelu näytti sittenkin luonnistuvan, vaikka kyse oli nuinkin arkisesta ja tavallisesta aiheesta. Ehkä yhdessäolo olikin sanoja merkittävämpää.
"Onko teillä kotonapäin yhtään laskettelukeskusta?" Liam kysyi.
"Ainoastaan sellainen pieni nyppylä, jota ei oikeastaan voi rinteeksi edes sanoa. On siellä hissi, mutta lähinnä sitä käyttää vaan pikkulapset, tai innokkaimmat temppuilijat." selittin.
Se oli kuitenkin paikka, jossa muistan ottaneeni ensiaskeleet suksilla. Sieltä tämä kaikki ja lähti ja sen jälkeen mäet olivat vain kasvaneet sekä intoni lisääntynyt.
"Ei meilläkään tilanne oo yhtään sen kummempi. Vähän matkan päässä on toki yks ihan ok paikka, mutta se on oikestaan useimmiten niin täynnä väkeä, ettei sinne kannata mennä, ellei sitten halua jonottaa koko päivää. Lisäksi sekään ei oo oikeastaan juuri mistään kotoisin." Liam sanoi.
Ymmärsin, että Liamille täällä oleminen oli varmasti yhtä ainutlaatuista, kuin mullekkin. Me oltiin molemmat onnekkaita, kun saatiin kokoea tämä ja jakaa se yhdessä.
"Kokeillaanko tälle kertaa tehdä niin, että mä pidän sua ainoastaan kädestä kiinni? Tietysti pysettelen ihan sun etupuolella koko ajan." Liam ehdotti.
"Kai se käy. Enhän mä opi kunnolla, jos mä annan sun ohjata koko ajan." sanoin.
Nyt vasta pelkäsinkin kaatuvani, tai muuten vaan nolaavani itseni kun lähtisin jo näin lyhyen harjoittelun jälkeen laskemaan käytännössä yksin.
"Luotat vaan itsees niin kaikki menee kyllä hyvin." Liam sanoi vielä rohkistakseen.
Haparoivin liikkein lähdin pikkuhiljaa löysentämään otettani Liamista ja lähdin liikkeelle omin avuin. Liam pysyi koko ajan etupuolellani, kuten lupasikin, mutta tällä kertaa onnistuin laskemaan ihan itse, vaikkei vauhti päätä suoranaisesti huimannutkaan.
"Tosi hyvä! Siinäs näet, että sä kyllä pystyt mihin vaan kunhan vaan et turhaa epäile." Liam sanoi.
Näytin varmasti kuin juuri kävelemäänoppineelta pikkulapselta leveän hymyni kera. Ehkä turhankin uhkarohkeana lisäsin vauhtia ja onnistuin jopa johonkin pisteeseen asti hallitsemaan sen. Minun ei tarvinnut tunteakkaan itseäni auttamattomasti etanaksi muiden laskijoiden rinnalla.
"Sustahan kuoriutui hetkessä oikea hurjapää." Liam sanoi naureskellen leikkisästi.
Puikkekehdin sujuvasti varoen tarkasti muita, kunnes menetin hetkeksi hallinnan ja alkuperäinen pelkoni kävikin toteen: kaaduin, ja vieläpä niin, että vedin Liamin mukanani hänen yrittäessään ottaa minut kiinni. Ennen kuin ehdin tajuta mitään makasimme lähestulkoon päällekkäin rinteen raunassa. Havahduin siihen kun Liamin naama oli ilmestynyt suoraa kasvojeni eteen.
"Ootko sä kunnossa?" kysyin.
"Ei mulla oo hätää. Ei se ollut kovinkaan iso tärsky." Liam sanoi naureskellen.
Minua nolotti kamalasti, vaikkei mitään sen vakavampaa ollutkaan sattunut. Lähinnä vain ajattelin tilanteen olevan kiusallinen sillä asentomme oli melko lähellä suudelmaa.
"Äläkä huoli: parhaimpienkin on kaaduttava joskus." hän sanoi nauraen.
Nauroin myöskin, mutta se saattoi jäädä hieman väkinäiseksi. Tämä oli yksi niistä tilanteista joille en kyllä pystyisi nauramaan ainakaan ihan heti sillä sen verran pahasti olin munannut kun yritin esittää ammattilaista jo heti toisella laskulla. Hyvä ainakin, että Liam suhtautui siihen huumorilla.
"Nyt vaan pystyyn niin ollaan ehkä ansaittu kaakao-taukokin jossain vaiheessa. Mä tottakai tarjoan sitten heti ekan nappiinmenneen laskun jälkeen." Liam sanoi hymyille.
"Kuulostaa hyvältä. Nyt mulla on ainakin joku porkkana, jota tavoitella." sanoin naureskellen.
Mäen loppuosa onnistuikin sitten huomattavasti paremmin kun pystyin taas keskittymään. Välillä kuitenkin unohduin katselemaan Liamia, jolla oli lähestulkoon koko ajan kasvoillaan mitä hurmavin hymy. Ihalin sitä, kuinka hän jaksoi edelleen sitkeästi opettaa sinua. Hänen äänensä kuulemisestaan taustalla tiesin olevani hyvissä käsissä, vaikka olisinkin kuinka onneton tumpelo hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti