Aamu koitti ja heräsin hyvin toiveikkaana ja odottavana. Kun päästiin aamupalalle näytti yhtäkkiä siltä kuin meidän pöydästämme olikin tullut yhtäkkiä suosittu. Oli toki niitäkin, jotka eivät tohtineet tunkeilla, mutta joukossa oli paljon tyyppejä, joille en ollut edes oikeastaan puhunut kertaakaan aiemmin koko leirin aikana. Uusia naamoja oli toki kiva nähdä, mutta mielummin olisin jutellut ihan rauhassa niiden kanssa, joihin olin jo ehtinyt tutustua.
Jotkut jäivät mieleen vilpittömällä ystävällisyydellään, kun taas toiset saattoivat käydä jopa ärsyttäviksi esittämällä niitä tyypillisiä useinkysytyillä kysymyksiä ja kommentteja, kuten "Kuinka kauan sä oot harrastanu laulamista? Varmasti kakarasta asti kun oot kuulemma ohjaajienkin mielestä niin lahjakas!" Ja kun kerroin oikeastaan aloittaneeni vasta noin vuosi sitten treenaamaan sain aikaan ihmetystä pervelijoiden jengissä.
Ei kukaan mitään pahaa uteliauudellaan kuitenkaan tarkoittanut. Olihan tietysti muiden hyvä tietää mun ei loppupeleissä kovin häävistä, tai säväyttävästä taustasta. Ehkä täällä oli salassapidosta huolimatta muitakin, joiden vanhemmat eivät olleet joko upporikkaita, tai toimineet johtajina millään musabisneksen alalla. Niitä joiden kohdalla ainakin toinen piti paikkansa ajateltiin olevan etulyöntiasemassa, tai automaattisesti "taviksia" lahjakkaampia.
Osaksi se oli syynä mun erityiseen tenttaamiseen, koska ilmeisesti Johannan perheen tiedettiin olevan rikas ja hän oli ollut leirillä aiemminkin. En uskaltanut kysyä millä menestyksellä, mutta en epäile, etteikö tämä olisi Johannalle jo vähintään sadas palkinto jostain musiikkiin liittyvästä. Kai mun piti olla otettu, että sain tuntea jonkun nuinkin tyynen ja hillityn kaunottaren, josta tulisi vielä todellinen tähti jonain päivänä. Sen näki jo nyt hänen asenteestaan.
"Nyt kun pakolliset selvitykset on tehty ja samalla saatu syötyäkin niin eiköhän mennä takaisin huoneeseen." sanoi Johanna.
Se sopi meille muille vallan hyvin. Charlotte ja Piper olivat varmasti jo kyllästyneet katsellessaan meidän saamaamme huomiota koko aamun. Olivathan he toki olleet ensimmäisten joukossa kertomassa meille ylpeydestään.
"Miten sä otat tän jotenki niin rennosti?" kysyin hiljaa Johannalta kun olimme viemässä astoita.
"Minkä?" hän kysyi vähän huvittuneena.
"No sen kuinka meidän ympärillä on koko aamun pyöriny hirveä kanalauma." sanoin vitsailevaan sävyyn.
Johanna hymyili. Ehkei tämä hässäkkä ollut sille mitenkään vierasta enää.
"Näin meidän kesken tää ei oo mun ensimmäinen palkinto. Viime kesänä mä sain myös tunnustuksen mun kyvyistä, vaikka tosin pienemmän." hän selitti.
'Just niin ku arvelinki' ajattelin.
"Ei tullu kyllä mitenkään yllätyksenä. Kai mä oon sitten vaan vielä untuvikko näissä hommissa." sanoin huumorilla.
"Parempi sitten tottua tällaseen, sillä sä oot oikeasti hyvä." Johanna sanoi tönäisten mua leikkisästi.
Itse en ollut niinkään varma. Enemmänki kyse oli onnenkantamoisesta sillä olisihan sen palkinnon varmasti ansainnut oikeasti kuka tahansa täällä.
"Uusi tyttö niittää mainetta! Mä oon ylpeä susta Sandrine ja sunkin pitäis olla itsestäsi! Eihän nuita palkintoja nyt ihan ilman perusteitakaan anneta." Johanna sanoi jatkaen leikittelevää linjaansa.
Ehkä se oli totta, mutta silti suhtauduin hyvin maltillisesti koko hässäkkään. Seuraavan tehtävän jälkeen joku muu saattoi olla puolestaan pinnalla ja minä taas vain pohjasakkaa.
"Sen näkee sitten näiden päivien jälkeen." sanoin hymyillen arasti.
Se oli mun taktiikka: päivä kerrallaan. Ei ollut mitään syytä olettaa vielä mitään tähän astisen perusteella, ihan niin kuin Veronica oli eilen sanonutkin. Oikeankin musabisneksen kuului kyllä kieltämättä juuri samantyyppinen arvaamattomuus, ettei koskaan tiennyt, myykö se mikä myy tänään enää huomenna. Aina piti olla varpaillaan ja pitää pää kylmänä huolimatta kehujen määrästä. Siihen meitä yritettiin kouluttaa jo täällä näinkin varhaisessa vaiheessa.
Kävelimme takaisin huoneeseemme hetkeksi periaatteessa vaan makaamaan sängylle kunnes tuttu kello soi kutsuakseen kaikki taas saliin.
"Jee! Vihdoinkin jotain toimintaa!" hihkui Piper.
Ei ollut mitenkään yllätys, että tyttö, jonka lempinimi on "taskuraketti" tylsystyi oltuaan kokonaiset viisi minuuttia toimettomana paikallaan.
"Äläpä nyt vielä intoile. Saattaa olla, ettei luvassa oo yhtään mitään kivaa, vaan kovaa työtä niin ku Veronica eilen sano." sanoi Charlotte.
"Älä nyt heti ole noin kyyninen Lottie!" Piper sanoi leikkisästi.
Kaksikon sanailun jälkeen saavuimme uudenlaiseen huoneeseen. Tällä kertaa tila oli järjestetty luokka- asetelmaan melkein kuin koulussa ja sen edessä seisoi ohjaajakolmikon sijasta vain Benjamin. Pikaisen tarkastekun jälkeen kaikki olivat jo valinneet paikkansa ja asettuneet kuuntelemaan ohjeita. Minä istuin Johanna vieressä ja Piper Charloten kanssa meidän takanamme.
"Huomenta kaikille ja tervetuloa leirin ensimmäiselle viralliselle oppitunnille." hän sanoi hymyillen.
Oppitunnille? Tätä se kova työ siis tarkoitti.
"Älkää pelätkö. Mulla ei oo aikomustakaan luonnoida teille kahta tuntia musiikin tekniikasta: jätetään se Henrylle." Benjamin sanoi vitsaillen.
Luokasta kuului naurun purskahduksia. Kaikki taisivat jo arvata, että niiltä kuivahkoilta luonnoilta ei kuitenkaan tulevien viikkojen aikana tultaisi välttymään.
"Älkää kuitenkaan kertoko sille, koska muuten multa voi mennä työt alta." hän lisäsi edelleen luoden lerkeää tunnelmaa.
Nyt kun Benjamin oli tullut tavallaan lähemmäs meitä leiriläisiä niin aloimme olla jo innoissamme siitä, mitä ikinä olikaan luvassa.
"Mutta jottei aika pääse käymään liian vähiin niin mennää asiaan. Joten tänään meidän tavoitteena on päästä viimein kunnolla teidän luonteisiinne ja jokaisen omiin vaahvuuksiin." hän sanoi.
Kaikki jäivät odottamaan, miten tämä sitten tapahtuisi käytännössä.
"Ja pääsette myös vapauttamaan sisäisen picassonne, koska teemme yhteisen taideteoksen, jossa tulee näkymään kaikkien henkilökohtainen tuotos. Jokainen maalaa jotkin, mikä kuvaa kuvaa jollain tavalla itseään." hän selitti ja veti esiin koko seinän peittävän, valkean lakanan.
Sen lisäksi lattialla oli monen erivärisiä maalipurkkeja ja erikokoisia siveltimiä.
"Tiedän, että osa teistä on maalannut viime kerran esikoulussa, mutta veikkaampa, että kun olette valmiita tämän kelpaa laittaa kyllä tämän salin seinälle loppu leirin ajaksi." Benjamin sanoi.
Alku arastelun jälkeen leiriläisiä alkoi pikku hiljaa asettua kankaanääreen pensseleineen, kunnes lopulta kaikki olivat mukana. Tuntui, kuin olisimme joukko esikoululaisia, mutta virkistävällä ja hauskalla tavalla. Teimme oikeastaan jotain ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä ja se tuntui kivalta. Aiemmissa tehtävissä oli ollut kysymys vastakkainasettelusta ja kilpailemisesta, kun taas tällä kertaa saimme vain käyttää vapaasti luovuuttamme.
Aloin uskoa, että Benjaminin piilotarkoituksena oli tuoda meitä oman itsemme lisäksi myös lähemmäs toisiamme; ja se toimi silllä ihan kuin muurit eri porukoiden välillä olivat unohtuneet hetkeksi.
"Miten sujuu?" Zayn tuli hetken kuluttua viereeni ja hymyili.
"Ihan hyvin kai. En mä nyt ikinä mikään taiteilija oo ollu, mutta enköhän tästä jotain synny." sanoin vitsaillen.
Yritin olla hymyilemättä kuin hullu, vaikka se oli lähes välitön reaktio aina kun olin Zaynin lähellä. Ehkä meidän välillemme oli todella kehittymässä jotain, edes ystävyyttä, mutten halunnut sanoa sitä ääneen vielä.
"Oikea kysymys taitaakin kuulua, että mitä sä teit." sanoin.
"Tuu niin mänäytän sulle." Zayn sanoi hymyillen salaperäisesti.
Kun näin Zaynin miniatyyrimaalauksen olin täysin ällikällä lyöty. Hän oli maalannut omalle alueelleen pienen metsän asukkaineen, ihan kuin se jossa kävimme harjoittelemassa. Suurimmassa osassa siinä olivat sulokkaat linnut, jotka olivat levittäneet siipensä lentääkseen jonnekkin pois.
"Tää kuvaa mua, koska toisinaan mäkin haluaisin tavallaan lentää pois: mennä jonnekkin muualle, olla joku muu." Zayn selitti minulle hiljaa.
Ymmärsin hyvin, mitä hän ajoi takaa. Kuvasta aisti heti kaipuun vapauteen, jonka me kaikki tunsimme aina silloin tällöin. Oikeastaan me tarvitsimme tilaa hengittää, jotta pysyisimme elossa.
"Se on todella kaunis." sanoin, vaikka ne sanat eivät aloittaneetkaan kuvaamaan sitä, mitä Zayn oli saanut aikaan vain muutamalla siveltimenvedolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti