Winter love ~Osa 3~

En törmännyt Liamiin enää sinä päivänä, vaikka salaa niin olisinkin toivonut. Hän vaikutti jo heti ensihetkistä asti jotenkin kiltiltä ja fiksulta pojalta, jonka kanssa viettäisin mielusti jatkossakin aikaa. Lumilautailun merkeissä juttelu saattaisi luonnistua vielä paremmin, sillä se oli asia, joka yhdisti meitä. Eikä sitä aina välttämättä tarvittu sanoja, kunhan vaan saataisiin luotua kontakti välillemme, ettei koko tilanteesta tule kiusallinen.

En ollut oikein hyvä juttelemaan poikien kanssa, vaikka mun ystäväpiiriin onkin löyhästi kuulunut joitain kaksilahkeisia vuosien varrealla. Ne on olleet mulle tärkeitäkin omalla tavallaan, mutta silti tulee aina olemaan asioita, joista ei voi oikein puhua poikien kanssa. Toisinaan on jopa vähän vaikea keksiä mistä puhua, koska pojat vaan on tietyllätavalla erilaisia verratuna tyttöihin. Loppujenlopuksi mä oon varmaan yks niistä tyypillisistä tyttöistä, jotka uskoutuu vaan parhaimmille tyttökavereilleen.

Otin kieltämättä hieman paineita lisäksi siitä, kuinka onnistuisin olemaan mahdollisimman hyvä oppilas, ettei Liamin tarvitse turhautua heti alussa, tai mun nolostella kömpelyyttäni. Enhän mä oikeastaan sinänsä kömpelö yleensä ollut, mutta mitä tuli lumilautailuun niin kaatumisilta ja muilta kömmähdyksiltä ei varmasti vältytä. No, ehkä pienen oppitunnin jälkeen mä oonkin jo opettajaani parempi: toivoa sopii ainakin aina.

"Miten päivä meni? Näkykö niistä hiihtopummeja?" isä tuli kysymään kiusoittelevaan sävyyn kun istuin illalla sohvalla.

"Ei isä! Päivä meni mainiosti ihan ilman mitään hikisiä, muka hyvännäköisiä rinnepummejakin." vastasin naureskellen.

Jätin tietenkin mainitsematta sanaakaan Liamista. Puhehan oli hiihtopummeista, eikä uusista tuttavuuksista.

"Eihän se toki oo mikään yllätys, että sä viihdyt rinteessä niin kuin edellisinäkin talvina." hän lisäsi vielä kohauttaen minua leikkisästi olalle.

Meillä oli aina ollut hyvinkin lämpimät, läheiset välit isän kanssa ja uskon sen johtuvan suurimmaksi osaksi minulle periytyneestä, yhteisestä intohimosta. Hänen positiivinen suhtautumisensa lähestulkoon jokaiseen asiaan sai myös minut näkemään asiat valoisemmin.

"Mennäänhän me huomenna vielä siihen samaan paikkaan?" varmistin.

"No, jos et ehtiny vielä kyllästyä niin mennä vaan. Ehditään me käydä vaikka missä muualla vielä näiden päivien aikana." isä sanoi.

Hymyilin kiittävästi ja isä jätti minut takaisin ajatusteni pariin. Olin innoissani huomisesta, mutta silti jännitin myös paljon ja pelkäsin, etten pysty olemaan tarpeeksi luontevasti jonkun kanssa, jonka olin vasta tavannut. Veikkaan, että ainakin tähän astisen perusteella Liam vaikutti paljon avoimemmalta, mitä itse olin. Toivoin vain, että tilanteen mukana kaikki voisi sujua ikäänkuin itsestään. Väkisin yrittäminen vaan sais aikaan kiusallisen hiljaisuuden.

Minua alkoi jo ramaista ja haukotuttaa pitkän päivän jälkeen joten päätin mennä yläkertaan laittamaan pään tyynyyn. Oli turha enää yliajatella vaan antaa aivojen levätä aamuun asti. Kaikki pelot, mietteet vaan paisuu, jos niitä jää jauhamaan ja itsekkin tiesin, ettei todellisuudessa mitään kovin pahaa voisi tapahtua: kysehän oli vaan lumilautailusta. Sehän voisi olla kivaakin nyt kun joku on viimeinkin valmis opettamaan mulle kunnon tekniikan.

Päästyäni makuulle nukahdin lähes sen saman tien. Aamulla heräsin jo aika aikaisin, mutta kuitenkin virkeänä. Tälle kertaa sain sentään nousta omaan tahtiini, enkä SB:n tyypilliseen ylitsepursuavaan hypähtelyyn ja mölinään. Hetkessä olin ripeästi saanut jo tehtyä kaikki tavalliset aamutoimet: puin, söin, pettasin petin ja pesin hampaat kunnes kaikkien muidenkin oltua valmiita lähdimme matkaan. Muut ihmettelivät kiirettäni, mutten aikonut selitellä sen enempää.

En tiedä, kuinka ajoissa Liam aikoisi olla paikalla, mutten halunnut antaa hänen ainakaan joutua odottamaan takiani. Perille päästyämme meniin siis jo mahdollisimman nopeasti vuokraamoon nähdäkseni oliko minulla seuraa. Kasvoilleni levisi automaatisesti leveähkö hymy, kun näin Liamin istuvan penkillä odottamassa minua.

"Huomenta. Valmiina oppitunnille?" hän tervehti hymyillen.

"Ehdottomasti. Pitää vaan ensin löytää sopiva lauta." sanoin.

"Siinäkin suhteessa mä osaan kyllä neuvoa, jos vaan haluat." Liam sanoi.

Oli kai aika selvää, että halusin: eihän mulla ollut juuri mitään käsitystä, että millaisella laudalla olisi hyvä aloittaa. Niin menimmekin yhdessä tutkimaan vaihtoehtoja ja onnistuin saamaan juuri mulle sopivan harjoittelukappaleen: se oli punainen, kuten mun lasketteluasukin ja siinä oli kultaisia ja hopeisia koristekuvioita.

"Sävy sävyyn. Niinhän se kuuluukin olla, että näyttää tyylikkäältä rinteessä." Liam sanoi vitsaillen.

Naurahdin hieman. Olihan se aika typerää välittää sävytyksestä, mutta jotenkin se toi mulle ammattimaisuuden tunnetta.

"Eiköhän mennä, että päästään tänään kunnolla alkuun." sanoin hymyillen.

Liam hymyili takaisin ja otti oman lumilautansa kainaloonsa. Hän näytti jopa minuakin enemmän oikeinkunnon ammattimaiselta skimbaajalta viimeisintähuutoaolevine laskettelulaseineen ja erikoisvarusteiltuine monoineen.

"Olisipa munkin vanhemmilla varaa hankkia mulle jotain tollaista." sanoin ihastellen.

"Itse mä näihin oon säästänyt, eikä se ollut mitenkään nopea prosessi." Liam sanoi hieman vitsaillen.

Lähdimme kävelemään kohti loivahkoa, mutta kuitenkin varmasti tarpeeksi haasteellista mäkeä. Hermostuneena kiinnitin monojen siteet Liamin avustuksella ja yritin nousta pystyyn kuin bambi jäällä.

"Ekana meidän pitää opetella miten hississä mennään laudan kanssa. Sen ei pitäis olla kovin vaikeaa." hän sanoi.

Hivuttauduimme siis hissiin ja Liam opasti minua kädestä pitäen, kuinka kapula otettiin ja kuinka se asetettiin tukevasti. Ainakin siihen mennessä luulin onnistuvani ihan hyvin, mutta itse laskemisesta en ollut yhtään niin varma.

"Kun päästään huipulle niin sitten päästäänkin tositoimiin. Toki otetaan hyvinkin rauhallisesti aluksi, mutta etköhän sä perustekniikan opi jo aika nopeasti." Liam sanoi.

"Otetaan ainakin se tavoitteeksi, että mä selviän hengissä." sanoin vitsaillen.

"Kyllä mä sut pelastan jos niikseen tulee." Liam sanoi naureskellen.

Mä tiesin, että Liam kyllä syöksyisi kohteliaisuuttaan heti turvatyynyksi, jos mä hoipertelisin uhkaavasti. Yksin mä en varmaa olis ehkä uskaltanu kokeilla lumilautailua enää koskaan. Silloin mulla olis ollu vielä isompi riski teloa itseni jopa oikein kunnolla. Liamin tuomasta turvasta huolimatta vatsaani kauristi yhä enemmän, mitä lähemmäksi huippua pääsimme.

"No niin. Otat musta vaan tiukasti kiinni niin lähdetään hitaasti kääntymään liikkeelle." Liam sanoi kun olimme perillä.

Tein niin kuin hän käski ja pienen hätkähdyksen jälkeen olini tuntui oudolla tavalla miellyttävältä, kun Liamin lämmin hengitys tuli vasten selkämystäni. Se ei tuntunut mitenkään painostavalta, vaan päinvastoin: oloni oli turvallinen. Olin päättäväinen: minulle ei kävisi kuitenkaan, kun lähelläni oli joku, johon luotin. Hetkessä unohdin jo aiemman jännitykseni ja lähdin rohkeasti kääntään jalkojani kohti edessä olevaa kaareetta.