Loppupäivän aikana voin sanoa oppineeni lautailemaan jo kohtuullisen hyvin. Loppuvaiheessa menin ihan ilman Liamin avustustakin ja pysyin jopa ajoittain hänen tahdissaan. Se luvattu kaakaotauko tuli aiemmin, kuin osasin odottaakaan, kun perusasiat olivat kuin olivatkin hanskassa jo aika pian.
"Jos sun kehitys jatkuu samaa mallia niin pian sä vedät jo hyppyreistäkin ihan muittamutkitta." Liam ylisti tapansamukaan, kun istuimme kahviossa höyrtävien kermavaahtokaakaoiden kera.
"Katsotaanpa sitä sitten kun osaan hallita liikkeet vielä paremmin, etten lennä ilmasta selälleni." sanoin naureskellen ja pyyhin Liamin kasvoille muodostuneet kermavaahtoviikset.
Se aiempi kömmähdykseni oli tainnut siinä samassa jo täysin unohtua, mutta silllä hetkellä mieleeni palasi kuva, jossa Liamin huulet olivat lähellä suudella minua. Se tunne oli samanaikaan jotenkin outo, mutta sai mahanpohjassani tuntumaan miellyttävän kihelmöivän tunteen.
"On jo aika myöhä, joten meidän on kai parasta lopettaa muutaman laskun jälkeen, ettei vanhemmat joudu metsästämään meitä ympäriinsä." Liam sanoi.
"Niin kai. Mun vanhemmat on kyllä jo vuosien varrella hyvinki kerenny tottumaan siihen, ettei mua meinaa saa rinteestä pois repimälläkään." sanoin naureskellen.
"Vähän sama juttu täällä. Muistan silloin kun oli pieni, enkä koskaan olis saanu tarpeekseni laskettelusta. Aina kun tuli lähdön aika niin piti ihan periaatteesta vinkua vielä yhtä laskua." hän sanoi naureskellen.
Olin itse aina ollut ihan samanlainen. Oli hassua, kuinka jokin tällainen asia oli tuonut meidät yhteen, vaikka olimme vasta tavanneet. Katsoin Liamia, enkä vain voinut olla syventymättä hänen kauniisiin, ruskeisiin silmiinsä, jotka erottuivat kirkkaina hänen vaaleasta vaatetuksestaan.
"No niin. Nautitaan vielä viimeiset kerrat ennen kuin ne julmurit tulee vaatimaan, että pitää lähteä." hän sanoi hymyillen kun oli saanut hörpättyä viimeisen kulauksen kaakaostaan.
Olimme laittamassa takkeja takaisin päälle ja juuri lähdössä ulos kahvion ovesta, kunnes näin kauempana isän. Yritin livistää paikalta mahdollisimman nopeasti, mutta turhaan: pian hän huomasi minut myös. Isä käveli luoksemme ja rukoilinmilessäni, ettei hän sanoisi tapansamukaan mitään typerää ja nolaisi minua.
"No, riittääkö jo?" hän kysyi ensiksi.
En ehtinyt vastata ennen kuin hän jo kiinnitti oletettavasti huomionsa Liamiin.
"Sä oot ilmeisesti löytänyt seuraakin. Mikäs herran nimi on?" hän kysyi.
"Hei mä oon Liam. Ja sä olet ilmeisesti Summerin isä?" Liam esittäytyi kohteliaasti.
"Kyllä vain. Hauska tavata ja mukavaa, että Summerilla on ollut joku, jonka kanssa hurjastella menemään." isä sanoi.
Punastuin hieman, mutta olin kuitenkin tyytyväinen, että saisin näillänäkymin odottaa tarkempaa kuulustelua vielä automatkaan asti.
"Me ajateltiin vielä käydä muutama lasku ennen lähtöä jos se vaan käy." sanoin.
"Kaikin mokomin! Ei meillä ole vielä mitään kiirettä, kunhan vaan et viivy niin kauan, että SB kerkeää hermostua odottamaan." isä sanoi.
"Hyvä sitten! Me kyllä palataan hyvissäajoin." Liam sanoi hymyillen.
Pääsimme lähtemään takaisin ulos ja päätimme kokeilla vielä yhtä haastavampaa rinnettä. Näin illalla lamput valaisivat koko matkan tunnelmallisesti, eikä tarvinnut huolehtia enää väenpaljoudesta. Olin aika väsynyt, mutta hyvin tyytyväinen sillä päivä oli sujunut kaikinpuolin paremmin, kuin olin osannut ajatella. Nykyisin tuli enää harvoin päiviä, jolloin oli mahdollisuus viettää aikaa rinteessä ilman kiirettä minnekkään.
"Se taitaa olla toistaiseksi hyvästien paikka." Liam sanoi viimeisen laskun jälkeen.
Oli hankala sanoa Liamille hyvästejä: varsinkin kun ei ollut varmuutta, taipaisimmeko välttämättä enää.
"Siltä vaikuttaa, mutta toivotaan, että me tavataan vielä." sanoin.
"Mä annan sulle mun puhelinnumeron niin voidaan ainakin pysyä yhteyksissä." Liam sanoi ja otti paperia taskustaan.
Otin sen vastaan kiittäen ja hymyilin hiljaa mielessäni. Ehken joutunutkaan sanomaan Liamille hyvästejä ikuisiksi ajoiksi.
"Mutta törmäillään!" Liam huikkasi iloisesti hymyillen ja lähti kohti parkkipaikkaa.
Jäin hetkeksi paikalleni leijumaan hetkeksi omiin svääreihini, kunnes tajusin, että minuakin varmasti odotettiin jo. Kävelin autolle, jossa muut istuivat jo valmiina lähtöön.
"Sieltähän sitä tullaan." isä sanoi hymyillen.
Istuin autoon ja juuri kun ehdin luulla, että ristikuulustelulta vältyttäisiin niin äiti avasi suunsa.
"Isä kertoi, että sä olit jonkun pojan kanssa." hän sanoi.
"Niin olin. Entä sitten?" sanoin.
Tyypillistä: aina kyseessä on poika niin se on heti monta kertaa isompi juttu.
"Summerilla on poikaystävä!" kailotti SB.
Olisihan se pitänyt arvata, että tuolla pikku hölösuulla oli sanottavansa asiaan.
"Hiljaa!" ärähdin automaattisesti.
"Äläpäs höpötä Sarah- Beth. On ainoastaan mukavaa, että Summerilla oli laskettelu seuraa tänään, eikä mistään poikaystävistä kannata sen perusteella puhua." sanoi äiti.
SB päästi turhautuneen puuskauksen. Oli kai iso pettynys, että tyttö ja poika saattoi ollakkin ihan vaan kavereita keskenään.
"Mikäs siinä: mukavalta ja fiksulta pojaltahan se Liam vaikutti. Aiotteko te vielä tavata?" kysyi isä.
"Itseasiassa en tiiä. Kyllä me vaihdettiin puhelinnumeroita, mutta saa nähdä." vastasin.
Jäin omiin ajatuksiini miettimään koko kuviota. Toivoin salaa, että Liam soittaisi minulle jo tänään, mutta se taisi olla turhaa. Ehkä hän ei enää muistaisikaan minua enää muutaman päivän päästä, kun lomakin olisi melkein ohi. Toisaalta voisinhan minäkin soittaa, mutta en halunnut vaikuttaa mitenkään epätoivoiselta, tai liian päällekäyvältä.
"Sen kun otat vaan puhelimen käteen ja soitat sitten kun tuntuu siltä, tai muuten siinä voi päästä hyvä tuttavuus sormienvälistä." sanoi isä.
Ehkä hän oli oikeassa, mutta päätin kuitenkin katsoa tilannetta. Halusin nähdä miten Liam reagoisi: ehkä se olikin se, kumpi ottaa yhteyttä ensimmäisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti