Istuin autossa matkalla paikkaan, josta olin unelmoinut jo pitkään: alpit. Itseasiassa tarkkaanottaen sveitsin alpit. Ensimmäistä kertaa meidän perheellä oli varaa pitkällisen, kuukausia kestäneen "joo, ei"- keskustelun jälkeen lähteä tänne. Mitä pitemmälle pääsimme sitä lumoavimmaksi maisemat kävivät: suuria vuoria joka puolella, minne katsoi, lumisia puita, kirkas taivas... Juuri niin täydellistä, kuin olin aina kuvitellutkin.
Isä oli laittanut mulle sukset jalkaan ja vienyt rinteeseen kun olin ehkä kaks vuotias ja siitä asti laskettelu on ollut lähellä mun sydäntä. Haaveena on tottakai ollut oikeasti suuret ja jopa vaaralliset luonnon mäet, joita ei löytänyt ihan jokapaikasta. Täällä niitä taas oli enemmän, kuin ehtisin millään koluta viikon aikana.
"Luntaa! Ja paljon!" sanoi pikku- siskoni Sarah- Beth hihkuen.
Pikkuinen ei ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljon lunta yhtäaikaa samassa paikassa. En mäkään kyllä kieltämättä, mutta lapsen silmin kaikki oli vielä moninkerroin ihmeellisempää.
"Niin SB. Pian sä pääset leikkimään sen keskelle kunhan päästään asettumaan meidän mökkiin ensin." sanoi äiti.
"Jee!" kuului välittömästi takapenkiltä.
En voinut olla naurahtamatta hieman. Se natiainen tulee olemaan enemmän kuin tyytyväinen kunhan vaan pääsee temmeltämään lumihankeen. Toivottavasti vielä simahtaa mahdollisimman äkkiä illalla sänkyynsä, kun virta alkaa olla lopussa.
"Mennäänhän me siis varmasti huomenna jo rinteeseen?" kysyin osoittaen innokkuuteni jälleen kerran.
"Kyllä. Miljoonannen kerran Summer. Kyllä." isä sanoi höröttäen loppuun.
Tunsin itseni yhtä malttamattomaksi pikkulapseksi kuin SB, mutten voinut sille mitään: olihan mun pitkäaikainen unelma viimein käymässä toteen. En halunnut menettää hetkeäkään nauttimatta siitä kaikesta.
"Ensimmäisenä aamulla rinteessä ja viimeisenä poissa: sellainen on Summer." totesi äiti hymyillen.
Niin se oli jokaisella talvilomalla ollut niin kauan kuin vain jaksoin muistaa. Ainoa mitä olin koskaan tarvinnut mukaani oli korkeintaan energiajuoma pullo ja sämpylä: se riitti ja jaksoin koko päivän.
"Mäkin tahdon isoon rinteeseen!" SB ilmoitti kovaan ääneen.
"Eiköhän meille kahdelle riitä ihan lastenrinne ja pulkkamäki. Jätetään nuille kahdelle hurjapäälle se varsinainen alppien valloitus." äiti sanoi vitsaillen.
Tiesin jo valmiiksi, ettei isäkään lähtisi täältä ennen kuin oli varma, että oli testannu kaikki parhaat mäet. Olihan se nuorempana elänyt ihan oikeana hiihtopummina ja käynyt laskemassa Amerikan lisäksi Euroopassakin. Alpit oli silti suhteellisen uusi valloitus sillekkin.
"Varmasti! Kunhan vaan pumppu ei petä kesken rinteen." isä sanoi tavalliseen tapaansa vitsaillen mukamaste iänmyötä huonnontuneesta sydämestään.
Kaikista parasta näissä reissuissa oli jokatapauksessa päästä viettämään aikaan perheen kanssa ilman arjen kiireisyyttä: óli aikaa tehdä mitä halusi. Iltaisin koko päivän ulkonaolon jälkeen oli ihana saada vaan istua sisällä mökissä takkatulen ääressä ja vaikkapa pelata korttia, tai tuijottaa telkkaria vanhempien kanssa.
"Näyttää siltä, että me ollaan viimein perillä." sanoi isä hymyillen.
Kaikki siirtyivät tuijottamaan tiukasti eteenpäin suurehkoa mökkiä, joka olisi kokonaan meidän seuraavan viikon ajan. Se oli suhteellisen suuri, joten tilaa ja mukavuuksiakin luulisi riittävän. Esitteen mukaan se ei myöskään ollut ihan sieltä lomakylän huonoimmasta päästä, vaan kerran kun lähdettiin näinkin kauas kotoa niin oli aika myös panostaa. En malttanut odottaa pääseväni illalla lysähtämään sängylle pitkän automatkan jälkeen.
"Mutta muistakaa, ettei ryntäillä vielä minnekkään! Tavarat täytyy purkaa autosta ennen kuin voidaan edes asettua ja teidänkin on autettava." äiti muistutti kun auto oli pysähtynyt pihalle.
Sehän oli itsestään selvää, mutta silti mieleni teki vain hypätä lämpimään porealtaaseen, jonka tiesin jo kutsuvan mun nimeä.
"Aikamoinen lukaali!" isä huudahti käveltyään ensimmäisenä sisälle mökkiin.
Hän vei sanat suustani: tämä tuntui kotiin verrattuna melkein kuin hotellilta. Pakollisen tavaroidenkanto operaation jälkeen lähdin huone huoneelta tutikaan koko paikan läpikotaisin. Silmääni pisti kuinka Kaikki oli siivottu perusteellisesti edellisten asukkaiden jäjiltä ja erityisesti keittiössä oli esillä heti kaikenlaisia välineitä, joiden käyttötarkoituksesta en ollut edes varma. Ruokasalin pöytä ja tuolit oli tehty arvokkaasa tammesta.
Makuuhuoneita oli kaksi isoa ja yksi pieni. Tottakai saisin toisen isoista niin kuin sovitiin jo kotona ja varasin niistä sen, josta oli parempi näköala ulos asettamalla tavarani sängylle. Toisena kriteerinä oli pieni, mutta hyvin idyllinen ja siisti vessa ihan sen vieressä. Kaipasin kotonakin aina omaa tilaa laittautumiselle aamuisin ja oli parempi, että täälläkin mulla oli siihen pahdollisuus ilman SB:n kiukuttelua.
Alakerrassa oleva isompi kyllpyhuone puolestaan oli ehkä jopa paras osa: se oli laatoitettu valko-musta ruudullisella laminaatilla, suurehko poreamme dominoi tilaa, mutta mukaan mahtui myös suihku ja lasioven takana oleva sauna. Erillisessä tilassa oli iso, koristeellinen peili lavuaarin yläpuolella, jonka vieressä roikkui vielä väritykseen sopivia käsipyyhkeitä ja tietysti sielläkin oli vielä vessanpönttö.
Päästyäni olohuoneeseen, johon kuului kaksi suurta, pehmeää sohvaa viltteineen ja tyynyineen, lisäksi höystettynä laajakuva TV:llä ja takalla olin entistä vakuuttuneempi, että parempaa mökkiä emme olisi voineet saada.
"Taitaa miellyttää, vai mitä?" isä sanoi kohauttaen minua leikkisästi olalle.
Hymyilin leveästi vastaukseksi.
"Kiitos kun te järjestitte tän." sanoin vilpittömästi ja halasin isää.
En ollut koskaan ollut mikään halaaja- tyyppi, mutta nyt kunnon kiitos oli enemmänkin kuin paikallaan.
"Ole hyvä vain kultaseni. Onhan tämä virkistävää vaihtelua mulle ja äidillekkin: meille kaikille." hän sanoi.
Tiesin sen kyllä hyvin, että tämän matkan tarkoituksena oli nimenomaan irtautuminen arjesta ja ajanvietto pikästä aikaa niin, että koko perhe on yhdessä.
"Ties vaikka tapaisit täällä jonkun snoukkaaja pojan ja jäätkin tälle reissulle sen saman tien." isä sanoi vielä höröttäen.
"Sopii toivoa." vastasin naureskellen.
Jäin istumaan sohvalle ja tuijotin loimuavaa takkaa. Oloni oli mukava, lämmin ja jotenkin turvallinen. Käänsin katseeni ikkunaan ja huomasin, että siellä oli alkanut sataa lunta isoina hiutaleina, hitaasti ja tasaisesti pudoten taivaalta. Tällaista ei tapahtunut kotona: näky oli niin luonnonkaunis ja jotenkin koko ilma oli jotenkin niin koskematon: puhdas. Ainoa asia, joka tuli näkökenttään oli joku tunnistamaton pikkulintu, joka lensi nopeasti pakkasta pakoon omaan pesäänsä.
Siinä samassaa päätin nousta, laittaa takin päälle ja mennä katsomaan lähempää. Heti avattuani oven terassille aloin tehdä jotain, mikä oli lapsena ollut yksi lempi puuhistani talvella: ottaa kiinni lumihiutaleita kielelläni. Olin jo melkein unohtanut, kuinka yksinkertaisen hauskaa se oli yhä edelleen. Olin aina pitänyt ajatuksesta, että jokainen lumihiutale oli erilainen, niin kuin jokainen ihminenkin.
Nähtyäni sopivan puhtaan kohdan lumesta hypäsin silkasta päähänpistosta siihen ja tein lumienkelin sekä heittelin ja puhaltelin päättömästi lunta ilmaan. En voinut olla kikattamatta itsekseni hieman, kun tajusin, kuinka lapselliseksi saatoinkin toisinaan heittäytyä. No, ei kukaan ollut näkemässä, joten hälläväliä. Tuskin ketään edes kiinnostaisi, vaikka sattuisikin todistamaan tuntemattoman teinin hetkellistä paluuta takaisin lapsuuteen.
Katsottuani hieman kauemmas näin valon: lähistöllä taisi olla sittenkin myös toinen mökki. Uteliaisuuttani menin lähemmäs ja uskaltauduin jopa kurkkaamaan vainvihkaa sisään ikkunasta. Näin perheen istuvan olohuoneessa: vanhemmat ja ruskea hiuksisen pojan, jolla oli myös ruskeat silmät, arviolta minun ikäiseni. Hän näytti urheilulliselta ja minun näkökulmastani aika komealta. Mistäköhän he mahtoivat olivat kotoisin?
Pian näin hänen katseensa kääntyvän suuntani ja vetäydyin matalaksi mahdollisimman nopeasti. Tulipunaisena lähdin takaisin kohti omaa mökkiäni ja toivoin, että minua oltu huomattu. Kukaan ei varmasti ilahtuisi huomattuaan jonkun kyttäävän ikkunan takana kuin mikäkin stalkkeri. Oli kai parempi kuitenkin antaa asian olla: enhän mä välttämättä enää törmäisi koko perheeseen.
"No, kuinka monta lumihiutaletta sait kiinni?" isä kysyi vitsaillen kun pääsin sisälle.
"Aika monta itseasiassa." vastasin hymyillen.
"Arvasin." hän sanoi.
"Pelataan korttia!" huusi SB painokkaasti pöydästä.
Riisuin takin ja menin pelaamaan ainoaa peliä, jonka Sarah- Beth osasi: mustaa maijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti