Winter love ~Osa 6~

Muutama päivä meni oletettavastikkin kolutessa lähistön muita laskettelukeskuksia, enkä ollut kuullut Liamista toistaiseksi mitään. Ehkä se oli odotettavissakin sillä tiesin kyllä, että hänkään ei varmasti halunnut olla liian hätäinen sen suhteen, mistä nyt meidän kohdalla olikaan kysymys, enkä mä mene väittämäänkään, että tämä jäisi missäännimessä tähän, tai että olisin luopunut toivosta tavata Liam uudelleen.

Jo tänä aikana olin kieltämättä pyöritellyt kännykkää kädessä, toisinaan odottaen sen maagisesti soivan, tai arpoen, olisiki minulla kanttia soittaa itse. Lopputulos oli kuitenkin ollut aina sama: ei mitään. Olin päättänyt vakaasti odottaa loman loppupuolelle asti ja niin aioin tehdä: vaikka kuinka ihanaa olisikin viettää joka päivä yhdessä. Ajattelin, että ehkä se pehmentäisi vähän eron iskua jos näemme viimeisen kerran vasta silloin.

En toki ollut huomannut kysyä, missä Liam asui, mutta veikkasin, että tuskin lähelläkään mua. Se teki tapaamisen entistä vaikeammaksi, jos se olisi edes mahdollista. Näin lyhyen tuntemisen jälkeen tuskin oli edes lähellekkään soveliasta olettaa kyläilyä, enkä mä ikinä uskaltaisi ehdottaakaan sitä, mutta toivoin, että netin välityksellä me voitaisiin pitää yhteyttä. Niin monet muutkin nuoret tekee ja se näyttää toimivan ihan hyvin.

Meilit ja muut viestit toki tuntuivat oikeaan läheisyyteen verrattuna aika etäiseltä, mutta se kelpaisi mulle kyllä kunhan vain tää ei jäisi vaan kahden nuoren sattumanvaraiseen törmäämiseen lomamatkalla. Mä en odottanut paljon, mutta luulin Liaminkin haluavan pitää vielä yhteyttä, ellei hän ollut kokoajan vain yrittänyt olla herraamiesmäisen kohtelias vain sen takia, koska olin tyttö ja niin kuului tehdä, että antaisi itsestään hyvän kuvan.

Olisi toki mukava saada vielä lisää lautailuoppitunteja, mutta saa nähdä, onko siihen mahdollisuutta vielä jonain päivänä. Piti kai vain toivoa uutta törmäämistä näissä merkeissä joskus tulevaisuudessakin, jos vain meidän perheellä tulee enää olemaan varaa lähteä näinkin hulppealle matkalle enää koskaan. Jo nyt unelmoin kuitenkin paluusta näihin maisemiin, vaikka se saattaakin tapahtua vasta sitten kun olen aikuinen, ehkä omien lasteni kanssa.

Yhtäkkiä kuulin, kun mökin oveen koputettiin. Kuka siellä muka voi olla? Kaikki muutkin olivat sisällä ja lisäksi mökkikin oli syrjässä niin ettei kaupustelijoita varmasti ollut eksynyt tänne. Menin kuitenkin avaamaan oven ja yllätyksekseni siellä oli Liam.

"Liam?! Mistä sä tiesit, että tää on meidän mökki?" kysyin ihmetellen.

"Ei se ollut kovin vaikeaa, kun kävelin vaan vähän matkaa, enkä voinut olla huomaamatta tutunnäköistä autoa pihassa." hän selitti hymyillen.

Ei se toki kyllä ollut ihmekkään, jos vaan vähänkään viitsi katsella ympäriinsä.

"Päätin tulla vaan pistäytymään ja kyselemään vähän kuulumisia viime näkemän jälkeen." hän sanoi.

Tuon perusteella menisin jo melkein väittämään, että ehkä Liamkin oli ajatellut minua ainakin jollaintasaolla näiden päivien aikana.

"No, kiva että tulit. Perämmälle vaan." sanoin hymyillen.

Liam riisui takkinsa ja tuli sisälle, katsellen samalla varovasti ympärilleen.

"Vau! Meidän mökki vaikuttaa melkein hökkeliltä verrattuna tähän." hän sanoi naureskellen.

"Aika luksustahan täällä on olla, kun kerrankin vanhemmat raaski tuhlata oikein kunnolla yhteiseen lomaan, josta oltiin puhuttu jo oikeastaan vuosia." sanoin.

Kun Liam oli saattamanani nähnyt tarpeeksi halusin olla hyvä emäntä ja ehdottaa jotain tekemistä.

"Nyt kun kerta oot täällä niin pelattaisiinko vaikka korttia? Mä voin tarjota samalla kahvia ja pikkuleipiä, jos maistuu." sanoin.

"Mikä ettei kunhan vaan pelataan peliä, jonka säännöt kumpikin tietää. Eikä mulla ole kiirettä mihinkään ja kahvi kyllä tekis hyvää." Liam sanoi hymyillen.

Laitoin kahvin tippumaan ja hain takanpäältä pelikortit.

"Ristiseiska lienee varmaan sullekkin tuttu." sanoin.

"Joo, se on itseasiassa yks niistä peleistä, jotka opin jo kersanana kun oltiin kesäiltaisin mummolan katoksessa viettämässä iltaa ja pappa tiesi parhaat pelit, mitkä opettaa." hän sanoi.

Jaoin kortit ja aloimme pelata samalla hörppien kuumaa kahvia ja naureskellen. Aika sai lähestulkoon siivet.

Winter love ~Osa 5~

Loppupäivän aikana voin sanoa oppineeni lautailemaan jo kohtuullisen hyvin. Loppuvaiheessa menin ihan ilman Liamin avustustakin ja pysyin jopa ajoittain hänen tahdissaan. Se luvattu kaakaotauko tuli aiemmin, kuin osasin odottaakaan, kun perusasiat olivat kuin olivatkin hanskassa jo aika pian.

"Jos sun kehitys jatkuu samaa mallia niin pian sä vedät jo hyppyreistäkin ihan muittamutkitta." Liam ylisti tapansamukaan, kun istuimme kahviossa höyrtävien kermavaahtokaakaoiden kera.

"Katsotaanpa sitä sitten kun osaan hallita liikkeet vielä paremmin, etten lennä ilmasta selälleni." sanoin naureskellen ja pyyhin Liamin kasvoille muodostuneet kermavaahtoviikset.

Se aiempi kömmähdykseni oli tainnut siinä samassa jo täysin unohtua, mutta silllä hetkellä mieleeni palasi kuva, jossa Liamin huulet olivat lähellä suudella minua. Se tunne oli samanaikaan jotenkin outo, mutta sai mahanpohjassani tuntumaan miellyttävän kihelmöivän tunteen.

"On jo aika myöhä, joten meidän on kai parasta lopettaa muutaman laskun jälkeen, ettei vanhemmat joudu metsästämään meitä ympäriinsä." Liam sanoi.

"Niin kai. Mun vanhemmat on kyllä jo vuosien varrella hyvinki kerenny tottumaan siihen, ettei mua meinaa saa rinteestä pois repimälläkään." sanoin naureskellen.

"Vähän sama juttu täällä. Muistan silloin kun oli pieni, enkä koskaan olis saanu tarpeekseni laskettelusta. Aina kun tuli lähdön aika niin piti ihan periaatteesta vinkua vielä yhtä laskua." hän sanoi naureskellen.

Olin itse aina ollut ihan samanlainen. Oli hassua, kuinka jokin tällainen asia oli tuonut meidät yhteen, vaikka olimme vasta tavanneet. Katsoin Liamia, enkä vain voinut olla syventymättä hänen kauniisiin, ruskeisiin silmiinsä, jotka erottuivat kirkkaina hänen vaaleasta vaatetuksestaan.

"No niin. Nautitaan vielä viimeiset kerrat ennen kuin ne julmurit tulee vaatimaan, että pitää lähteä." hän sanoi hymyillen kun oli saanut hörpättyä viimeisen kulauksen kaakaostaan.

Olimme laittamassa takkeja takaisin päälle ja juuri lähdössä ulos kahvion ovesta, kunnes näin kauempana isän. Yritin livistää paikalta mahdollisimman nopeasti, mutta turhaan: pian hän huomasi minut myös. Isä käveli luoksemme ja rukoilinmilessäni, ettei hän sanoisi tapansamukaan mitään typerää ja nolaisi minua.

"No, riittääkö jo?" hän kysyi ensiksi.

En ehtinyt vastata ennen kuin hän jo kiinnitti oletettavasti huomionsa Liamiin.

"Sä oot ilmeisesti löytänyt seuraakin. Mikäs herran nimi on?" hän kysyi.

"Hei mä oon Liam. Ja sä olet ilmeisesti Summerin isä?" Liam esittäytyi kohteliaasti.

"Kyllä vain. Hauska tavata ja mukavaa, että Summerilla on ollut joku, jonka kanssa hurjastella menemään." isä sanoi.

Punastuin hieman, mutta olin kuitenkin tyytyväinen, että saisin näillänäkymin odottaa tarkempaa kuulustelua vielä automatkaan asti.

"Me ajateltiin vielä käydä muutama lasku ennen lähtöä jos se vaan käy." sanoin.

"Kaikin mokomin! Ei meillä ole vielä mitään kiirettä, kunhan vaan et viivy niin kauan, että SB kerkeää hermostua odottamaan." isä sanoi.

"Hyvä sitten! Me kyllä palataan hyvissäajoin." Liam sanoi hymyillen.

Pääsimme lähtemään takaisin ulos ja päätimme kokeilla vielä yhtä haastavampaa rinnettä. Näin illalla lamput valaisivat koko matkan tunnelmallisesti, eikä tarvinnut huolehtia enää väenpaljoudesta. Olin aika väsynyt, mutta hyvin tyytyväinen sillä päivä oli sujunut kaikinpuolin paremmin, kuin olin osannut ajatella. Nykyisin tuli enää harvoin päiviä, jolloin oli mahdollisuus viettää aikaa rinteessä ilman kiirettä minnekkään.

"Se taitaa olla toistaiseksi hyvästien paikka." Liam sanoi viimeisen laskun jälkeen.

Oli hankala sanoa Liamille hyvästejä: varsinkin kun ei ollut varmuutta, taipaisimmeko välttämättä enää.

"Siltä vaikuttaa, mutta toivotaan, että me tavataan vielä." sanoin.

"Mä annan sulle mun puhelinnumeron niin voidaan ainakin pysyä yhteyksissä." Liam sanoi ja otti paperia taskustaan.

Otin sen vastaan kiittäen ja hymyilin hiljaa mielessäni. Ehken joutunutkaan sanomaan Liamille hyvästejä ikuisiksi ajoiksi.

"Mutta törmäillään!" Liam huikkasi iloisesti hymyillen ja lähti kohti parkkipaikkaa.

Jäin hetkeksi paikalleni leijumaan hetkeksi omiin svääreihini, kunnes tajusin, että minuakin varmasti odotettiin jo. Kävelin autolle, jossa muut istuivat jo valmiina lähtöön.

"Sieltähän sitä tullaan." isä sanoi hymyillen.

Istuin autoon ja juuri kun ehdin luulla, että ristikuulustelulta vältyttäisiin niin äiti avasi suunsa.

"Isä kertoi, että sä olit jonkun pojan kanssa." hän sanoi.

"Niin olin. Entä sitten?" sanoin.

Tyypillistä: aina kyseessä on poika niin se on heti monta kertaa isompi juttu.

"Summerilla on poikaystävä!" kailotti SB.

Olisihan se pitänyt arvata, että tuolla pikku hölösuulla oli sanottavansa asiaan.

"Hiljaa!" ärähdin automaattisesti.

"Äläpäs höpötä Sarah- Beth. On ainoastaan mukavaa, että Summerilla oli laskettelu seuraa tänään, eikä mistään poikaystävistä kannata sen perusteella puhua." sanoi äiti.

SB päästi turhautuneen puuskauksen. Oli kai iso pettynys, että tyttö ja poika saattoi ollakkin ihan vaan kavereita keskenään.

"Mikäs siinä: mukavalta ja fiksulta pojaltahan se Liam vaikutti. Aiotteko te vielä tavata?" kysyi isä.

"Itseasiassa en tiiä. Kyllä me vaihdettiin puhelinnumeroita, mutta saa nähdä." vastasin.

Jäin omiin ajatuksiini miettimään koko kuviota. Toivoin salaa, että Liam soittaisi minulle jo tänään, mutta se taisi olla turhaa. Ehkä hän ei enää muistaisikaan minua enää muutaman päivän päästä, kun lomakin olisi melkein ohi. Toisaalta voisinhan minäkin soittaa, mutta en halunnut vaikuttaa mitenkään epätoivoiselta, tai liian päällekäyvältä.

"Sen kun otat vaan puhelimen käteen ja soitat sitten kun tuntuu siltä, tai muuten siinä voi päästä hyvä tuttavuus sormienvälistä." sanoi isä.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta päätin kuitenkin katsoa tilannetta. Halusin nähdä miten Liam reagoisi: ehkä se olikin se, kumpi ottaa yhteyttä ensimmäisenä.

Winter love ~Osa 4~

Liikkeitäni ei voinut kuvata milläänmuotoa sulaviksi, mutta onnistuin pienellä avustuksella pääsemään mäen alas asti kaatumatta. Kun ymmärsin laudan mekaniikan niin sain jalkanikin toimimaan sen mukaisesti ja myötäilemään rinteen muotoja samalla tavalla, kuin suksillakin. Olin saanut sen hallintaani niin, että säilytin tasapainon.

"Hyvinhän se meni! Hienoa!" Liam kehui.

"Eihän tässä nyt vielä paljon ylistämistä ole, mutta eiköhän tässä olla pikkuhiljaa jonnekkin pääsemässä." sanoin naureskellen.

"Aivan varmasti!" Liam sanoi hymyillen kannustavasti.

Tiesin Liamin kehuneen mua jokatapauksessa, mutta silti hänen kannustuksensa ja tukensa toi lisää itsevarmuutta yrittää uudestaan.

"Ootko ihan puhki jo vai mennäänkö heti uudestaan?" Liam kysyi.

"Uutta putkeen vaan: ei tässä nyt olla vielä huilaamassa kun vasta päästiin alkuun." vastasin hymyillen.

Lopetan aina vasta sitten kun jokin on hoidettu kunnolla loppuun: se oli mun tyyli. Sitkeys oli kaikista tärkeintä.

"Hyvä on sitten tuleva snoukka mimmi." sanoi Liam naurahtaen leikkisästi.

Hänen kommenttinsa sai hymyn minunkin huulilleni. Menimme suoraapäätä uudestaan hissiin, jonka jono näytti kasvaneen hieman.

"Hyvä että me ollaan näinkin aikaisessa, että ehditään mennä edes muutama lasku ennen ruuhkaa." Liam sanoi.

"Jep. Mun mielestä rinnekkin on yleensä aina paremmassa kunnossa aamulla, kun se ei oo vielä ehtinyt pehmetä kaikkien laskijoiden jäljiltä." sanoin.

Kyllähän se keskustelu näytti sittenkin luonnistuvan, vaikka kyse oli nuinkin arkisesta ja tavallisesta aiheesta. Ehkä yhdessäolo olikin sanoja merkittävämpää.

"Onko teillä kotonapäin yhtään laskettelukeskusta?" Liam kysyi.

"Ainoastaan sellainen pieni nyppylä, jota ei oikeastaan voi rinteeksi edes sanoa. On siellä hissi, mutta lähinnä sitä käyttää vaan pikkulapset, tai innokkaimmat temppuilijat." selittin.

Se oli kuitenkin paikka, jossa muistan ottaneeni ensiaskeleet suksilla. Sieltä tämä kaikki ja lähti ja sen jälkeen mäet olivat vain kasvaneet sekä intoni lisääntynyt.

"Ei meilläkään tilanne oo yhtään sen kummempi. Vähän matkan päässä on toki yks ihan ok paikka, mutta se on oikestaan useimmiten niin täynnä väkeä, ettei sinne kannata mennä, ellei sitten halua jonottaa koko päivää. Lisäksi sekään ei oo oikeastaan juuri mistään kotoisin." Liam sanoi.

Ymmärsin, että Liamille täällä oleminen oli varmasti yhtä ainutlaatuista, kuin mullekkin. Me oltiin molemmat onnekkaita, kun saatiin kokoea tämä ja jakaa se yhdessä.

"Kokeillaanko tälle kertaa tehdä niin, että mä pidän sua ainoastaan kädestä kiinni? Tietysti pysettelen ihan sun etupuolella koko ajan." Liam ehdotti.

"Kai se käy. Enhän mä opi kunnolla, jos mä annan sun ohjata koko ajan." sanoin.

Nyt vasta pelkäsinkin kaatuvani, tai muuten vaan nolaavani itseni kun lähtisin jo näin lyhyen harjoittelun jälkeen laskemaan käytännössä yksin.

"Luotat vaan itsees niin kaikki menee kyllä hyvin." Liam sanoi vielä rohkistakseen.

Haparoivin liikkein lähdin pikkuhiljaa löysentämään otettani Liamista ja lähdin liikkeelle omin avuin. Liam pysyi koko ajan etupuolellani, kuten lupasikin, mutta tällä kertaa onnistuin laskemaan ihan itse, vaikkei vauhti päätä suoranaisesti huimannutkaan.

"Tosi hyvä! Siinäs näet, että sä kyllä pystyt mihin vaan kunhan vaan et turhaa epäile." Liam sanoi.

Näytin varmasti kuin juuri kävelemäänoppineelta pikkulapselta leveän hymyni kera. Ehkä turhankin uhkarohkeana lisäsin vauhtia ja onnistuin jopa johonkin pisteeseen asti hallitsemaan sen. Minun ei tarvinnut tunteakkaan itseäni auttamattomasti etanaksi muiden laskijoiden rinnalla.

"Sustahan kuoriutui hetkessä oikea hurjapää." Liam sanoi naureskellen leikkisästi.

Puikkekehdin sujuvasti varoen tarkasti muita, kunnes menetin hetkeksi hallinnan ja alkuperäinen pelkoni kävikin toteen: kaaduin, ja vieläpä niin, että vedin Liamin mukanani hänen yrittäessään ottaa minut kiinni. Ennen kuin ehdin tajuta mitään makasimme lähestulkoon päällekkäin rinteen raunassa. Havahduin siihen kun Liamin naama oli ilmestynyt suoraa kasvojeni eteen.

"Ootko sä kunnossa?" kysyin.

"Ei mulla oo hätää. Ei se ollut kovinkaan iso tärsky." Liam sanoi naureskellen.

Minua nolotti kamalasti, vaikkei mitään sen vakavampaa ollutkaan sattunut. Lähinnä vain ajattelin tilanteen olevan kiusallinen sillä asentomme oli melko lähellä suudelmaa.

"Äläkä huoli: parhaimpienkin on kaaduttava joskus." hän sanoi nauraen.

Nauroin myöskin, mutta se saattoi jäädä hieman väkinäiseksi. Tämä oli yksi niistä tilanteista joille en kyllä pystyisi nauramaan ainakaan ihan heti sillä sen verran pahasti olin munannut kun yritin esittää ammattilaista jo heti toisella laskulla. Hyvä ainakin, että Liam suhtautui siihen huumorilla.

"Nyt vaan pystyyn niin ollaan ehkä ansaittu kaakao-taukokin jossain vaiheessa. Mä tottakai tarjoan sitten heti ekan nappiinmenneen laskun jälkeen." Liam sanoi hymyille.

"Kuulostaa hyvältä. Nyt mulla on ainakin joku porkkana, jota tavoitella." sanoin naureskellen.

Mäen loppuosa onnistuikin sitten huomattavasti paremmin kun pystyin taas keskittymään. Välillä kuitenkin unohduin katselemaan Liamia, jolla oli lähestulkoon koko ajan kasvoillaan mitä hurmavin hymy. Ihalin sitä, kuinka hän jaksoi edelleen sitkeästi opettaa sinua. Hänen äänensä kuulemisestaan taustalla tiesin olevani hyvissä käsissä, vaikka olisinkin kuinka onneton tumpelo hyvänsä.

Winter love ~Osa 3~

En törmännyt Liamiin enää sinä päivänä, vaikka salaa niin olisinkin toivonut. Hän vaikutti jo heti ensihetkistä asti jotenkin kiltiltä ja fiksulta pojalta, jonka kanssa viettäisin mielusti jatkossakin aikaa. Lumilautailun merkeissä juttelu saattaisi luonnistua vielä paremmin, sillä se oli asia, joka yhdisti meitä. Eikä sitä aina välttämättä tarvittu sanoja, kunhan vaan saataisiin luotua kontakti välillemme, ettei koko tilanteesta tule kiusallinen.

En ollut oikein hyvä juttelemaan poikien kanssa, vaikka mun ystäväpiiriin onkin löyhästi kuulunut joitain kaksilahkeisia vuosien varrealla. Ne on olleet mulle tärkeitäkin omalla tavallaan, mutta silti tulee aina olemaan asioita, joista ei voi oikein puhua poikien kanssa. Toisinaan on jopa vähän vaikea keksiä mistä puhua, koska pojat vaan on tietyllätavalla erilaisia verratuna tyttöihin. Loppujenlopuksi mä oon varmaan yks niistä tyypillisistä tyttöistä, jotka uskoutuu vaan parhaimmille tyttökavereilleen.

Otin kieltämättä hieman paineita lisäksi siitä, kuinka onnistuisin olemaan mahdollisimman hyvä oppilas, ettei Liamin tarvitse turhautua heti alussa, tai mun nolostella kömpelyyttäni. Enhän mä oikeastaan sinänsä kömpelö yleensä ollut, mutta mitä tuli lumilautailuun niin kaatumisilta ja muilta kömmähdyksiltä ei varmasti vältytä. No, ehkä pienen oppitunnin jälkeen mä oonkin jo opettajaani parempi: toivoa sopii ainakin aina.

"Miten päivä meni? Näkykö niistä hiihtopummeja?" isä tuli kysymään kiusoittelevaan sävyyn kun istuin illalla sohvalla.

"Ei isä! Päivä meni mainiosti ihan ilman mitään hikisiä, muka hyvännäköisiä rinnepummejakin." vastasin naureskellen.

Jätin tietenkin mainitsematta sanaakaan Liamista. Puhehan oli hiihtopummeista, eikä uusista tuttavuuksista.

"Eihän se toki oo mikään yllätys, että sä viihdyt rinteessä niin kuin edellisinäkin talvina." hän lisäsi vielä kohauttaen minua leikkisästi olalle.

Meillä oli aina ollut hyvinkin lämpimät, läheiset välit isän kanssa ja uskon sen johtuvan suurimmaksi osaksi minulle periytyneestä, yhteisestä intohimosta. Hänen positiivinen suhtautumisensa lähestulkoon jokaiseen asiaan sai myös minut näkemään asiat valoisemmin.

"Mennäänhän me huomenna vielä siihen samaan paikkaan?" varmistin.

"No, jos et ehtiny vielä kyllästyä niin mennä vaan. Ehditään me käydä vaikka missä muualla vielä näiden päivien aikana." isä sanoi.

Hymyilin kiittävästi ja isä jätti minut takaisin ajatusteni pariin. Olin innoissani huomisesta, mutta silti jännitin myös paljon ja pelkäsin, etten pysty olemaan tarpeeksi luontevasti jonkun kanssa, jonka olin vasta tavannut. Veikkaan, että ainakin tähän astisen perusteella Liam vaikutti paljon avoimemmalta, mitä itse olin. Toivoin vain, että tilanteen mukana kaikki voisi sujua ikäänkuin itsestään. Väkisin yrittäminen vaan sais aikaan kiusallisen hiljaisuuden.

Minua alkoi jo ramaista ja haukotuttaa pitkän päivän jälkeen joten päätin mennä yläkertaan laittamaan pään tyynyyn. Oli turha enää yliajatella vaan antaa aivojen levätä aamuun asti. Kaikki pelot, mietteet vaan paisuu, jos niitä jää jauhamaan ja itsekkin tiesin, ettei todellisuudessa mitään kovin pahaa voisi tapahtua: kysehän oli vaan lumilautailusta. Sehän voisi olla kivaakin nyt kun joku on viimeinkin valmis opettamaan mulle kunnon tekniikan.

Päästyäni makuulle nukahdin lähes sen saman tien. Aamulla heräsin jo aika aikaisin, mutta kuitenkin virkeänä. Tälle kertaa sain sentään nousta omaan tahtiini, enkä SB:n tyypilliseen ylitsepursuavaan hypähtelyyn ja mölinään. Hetkessä olin ripeästi saanut jo tehtyä kaikki tavalliset aamutoimet: puin, söin, pettasin petin ja pesin hampaat kunnes kaikkien muidenkin oltua valmiita lähdimme matkaan. Muut ihmettelivät kiirettäni, mutten aikonut selitellä sen enempää.

En tiedä, kuinka ajoissa Liam aikoisi olla paikalla, mutten halunnut antaa hänen ainakaan joutua odottamaan takiani. Perille päästyämme meniin siis jo mahdollisimman nopeasti vuokraamoon nähdäkseni oliko minulla seuraa. Kasvoilleni levisi automaatisesti leveähkö hymy, kun näin Liamin istuvan penkillä odottamassa minua.

"Huomenta. Valmiina oppitunnille?" hän tervehti hymyillen.

"Ehdottomasti. Pitää vaan ensin löytää sopiva lauta." sanoin.

"Siinäkin suhteessa mä osaan kyllä neuvoa, jos vaan haluat." Liam sanoi.

Oli kai aika selvää, että halusin: eihän mulla ollut juuri mitään käsitystä, että millaisella laudalla olisi hyvä aloittaa. Niin menimmekin yhdessä tutkimaan vaihtoehtoja ja onnistuin saamaan juuri mulle sopivan harjoittelukappaleen: se oli punainen, kuten mun lasketteluasukin ja siinä oli kultaisia ja hopeisia koristekuvioita.

"Sävy sävyyn. Niinhän se kuuluukin olla, että näyttää tyylikkäältä rinteessä." Liam sanoi vitsaillen.

Naurahdin hieman. Olihan se aika typerää välittää sävytyksestä, mutta jotenkin se toi mulle ammattimaisuuden tunnetta.

"Eiköhän mennä, että päästään tänään kunnolla alkuun." sanoin hymyillen.

Liam hymyili takaisin ja otti oman lumilautansa kainaloonsa. Hän näytti jopa minuakin enemmän oikeinkunnon ammattimaiselta skimbaajalta viimeisintähuutoaolevine laskettelulaseineen ja erikoisvarusteiltuine monoineen.

"Olisipa munkin vanhemmilla varaa hankkia mulle jotain tollaista." sanoin ihastellen.

"Itse mä näihin oon säästänyt, eikä se ollut mitenkään nopea prosessi." Liam sanoi hieman vitsaillen.

Lähdimme kävelemään kohti loivahkoa, mutta kuitenkin varmasti tarpeeksi haasteellista mäkeä. Hermostuneena kiinnitin monojen siteet Liamin avustuksella ja yritin nousta pystyyn kuin bambi jäällä.

"Ekana meidän pitää opetella miten hississä mennään laudan kanssa. Sen ei pitäis olla kovin vaikeaa." hän sanoi.

Hivuttauduimme siis hissiin ja Liam opasti minua kädestä pitäen, kuinka kapula otettiin ja kuinka se asetettiin tukevasti. Ainakin siihen mennessä luulin onnistuvani ihan hyvin, mutta itse laskemisesta en ollut yhtään niin varma.

"Kun päästään huipulle niin sitten päästäänkin tositoimiin. Toki otetaan hyvinkin rauhallisesti aluksi, mutta etköhän sä perustekniikan opi jo aika nopeasti." Liam sanoi.

"Otetaan ainakin se tavoitteeksi, että mä selviän hengissä." sanoin vitsaillen.

"Kyllä mä sut pelastan jos niikseen tulee." Liam sanoi naureskellen.

Mä tiesin, että Liam kyllä syöksyisi kohteliaisuuttaan heti turvatyynyksi, jos mä hoipertelisin uhkaavasti. Yksin mä en varmaa olis ehkä uskaltanu kokeilla lumilautailua enää koskaan. Silloin mulla olis ollu vielä isompi riski teloa itseni jopa oikein kunnolla. Liamin tuomasta turvasta huolimatta vatsaani kauristi yhä enemmän, mitä lähemmäksi huippua pääsimme.

"No niin. Otat musta vaan tiukasti kiinni niin lähdetään hitaasti kääntymään liikkeelle." Liam sanoi kun olimme perillä.

Tein niin kuin hän käski ja pienen hätkähdyksen jälkeen olini tuntui oudolla tavalla miellyttävältä, kun Liamin lämmin hengitys tuli vasten selkämystäni. Se ei tuntunut mitenkään painostavalta, vaan päinvastoin: oloni oli turvallinen. Olin päättäväinen: minulle ei kävisi kuitenkaan, kun lähelläni oli joku, johon luotin. Hetkessä unohdin jo aiemman jännitykseni ja lähdin rohkeasti kääntään jalkojani kohti edessä olevaa kaareetta.

Winter love ~Osa 2~

"Summer! Herää! On laskettelupäivä!" kajautti SB rysäytettyään huoneeni oven auki aamulla.

"Mene pois." sanoin painokkaasti, mutta kuitenkin korottamatta ääntäni.

"Mutta me lähdetään kohta!" SB intti.

Olisihan se pitänyt arvata, ettei se pikku riiviö malttaisi nukkua missäännimessä kahdeksaa pitempään, varsinkaan kun luvassa oli vähänkin jotain erikoisempaa ohjelmaa. Olin aika väsynyt, mutta olisin silti varmasti jo hetkessä valmis nousemaan ylös, haukkaamaan jotain aamupalaa ja lähtemään rinteeseen.

"Tiedän kyllä. Tuun alakertaan ihan kohta." sanoin kääntäen kylkeäni viimeisen kerran.

SB lähti juoksemaan kovaäänisesti portaita alas ja jätti minut viimein rauhaan, jotta saisin edes puettua päälleni. Katsoin ulos ja näin sään olevan täydellinen: pieni pakkanen, eikä tuullut. Pettasin petini ja kävin siistiytymässä vessassa.

"Viimeinkin!" SB sanoi saavuttuani alakertaan, ikäänkuin olisi muka kulunut edes viittä minuuttia.

"Kulta pieni, anna Summerin olla ihan rauhassa: ei meillä ole mitään kiirettä vielä." äiti sanoi.

Näin aamiaisen olevan katettu: keitettyjä kanamunia, tuoretta leipää, croisantteja ja monta eri sorttia mysliä. Maistoin hieman kaikkea ja olin valmis lähtemään.

"Mä oon valmis, mennäänkö jo?" kysyin yhtä täpinöissäni kuin SB aiemmin.

"Odotas hetki: kukas nyt hoppuilee?" isä sanoi tapansamukaan naureskellen.

Punastelin käytöstäni, mutta olihan isä kyllä tottunut siihen, että mitä lasketteluun tuli niin en koskaan saanut tarpeekseni.

"Myönnän kyllä, että mullakin syyhyttää päästä jo kokeilemaan uusia suksia." sanoin.

Isä hymyili. Hän kyllä tiesi, että olin odottanut koko kesäkauden päästäkseni viimein testaamaan niitä.

"No eiköhän me siinä tapauksessa voida jo mennä, että ehditään illaksi takaisin." isä sanoi.

Ilmeeni kirkastui huomattavasti kun hetkeä myöhemmin istuimme kaikki lähestulkoon täyteen pakatussa autossa matkalla ylös mäkeä, jonka hupulla oli yksi alueen laskettelukeskuksista. Sen rinteiden valot saattoi nähdä jo kauas ja monet olivat selvästi liikkeellä yhtä aikaisin, kuin mekin. Parkkipaikalla oli kuitenkin vielä hyvin tilaa, eikä hisseihin näyttänyt olevan vielä niin pitkiä jonoja.

"Hyvä että ollaan liikkeellä ajoissa: iltapäivästä voi tulla melkoinen ruuhka. Tämä on vielä sitäpaitsi kuulemma yksi suosituimmista paikoista täälläpäin." isä sanoi.

Nostaessani suksia peräkontista katseeni siirtyi yhtäkkiä tutunnäköiseen autoon, joka oli parkkeerattu viereemme. Tajusin melko pian sen olevan mökkinaapuriemme auto: hekin olivat täällä. Saatoin kyllä olla pahasti väärässäkin, mutta olin mielestäni melko varma, että näin tuon saman auton eilen.

"No niin, kaikki valmiina! Pidetäänpä sitten hauskaa!" isä sanoi hymyillen leveästi.

Kävelin ripeästi monot jalassa kantaen suksia ensimmäisen parihissin juurelle ja silmänräpäyksessä seisoin jo jonossa. Katsoin ylöspäin, enkä malttanut odottaa, että pääsisin huipulle ja laskemaan talven ensimmäisen laskun. Se oli aina ollut yksi lempi hetkistäni vuodesta, kun tiesi koko laskettelukauden olevan vielä edessäpäin. Vielä olisi koko talvi aikaa kehittyä ja kokeilla uusia tekniikoita, sekä rinteitä.

"Anteeksi, mutta onko tässä tilaa?" kuulin jonkun kysyvän takaani.

Käänsin hämmästyneenä päätäni ja näin kysyjän olevan poika, eikä kuka tahansa poika, vaan meidän mökkinaampurimme.

"Ajattelin vain, että näytetään kumpikin olevan menossa yksin niin säästetään jonotusaikaa." hän lisäsin, kun en ehtinyt saada vastausta suustani.

"Toki. Mukavampihan se on mennä jonkun kanssa." sanoin hymyillen.

Hän hymyili takaisin ystävällisesti. Olin jotenkin niin häkeltynyt, että ennen kuin ehdin edes prosessoida koko tilanetta istuin jo tämän kohteliaan muukalaisen vieressä.

"Mikä sut tänne tuo?" hän kysyi hetken kuluttua.

"Perheloma, josta me ollaan yhdessä unelmoitu ja suunniteltu jo ties kuinka kauan, mutta aiemmin ei vaan oo ollu mahdollisuutta lähteä." seitin.

"Aika pitkälle sama juttu täällä. Lisäksi me valittiin nimenomaan tää paikka sijainnin ja tottakai näitten maisemien takia." hän sanoi.

Hetkeksi unohduin taas katselemaan suojalasin ulkopuolelle sitä talvenihmemaata, jonka keskellä olimme.

"Niimpä. Mäkin oon aina rakastanut näitä luonnonkauniita paikkoija: niissä jotain niin erityistä, maagista." sanoin hieman haaveilevasti.

Hän katsoi minua niin, että tiesi kyllä hyvin, mitä tarkoitin.

"Näitä ei tosiaan ole ihan joka kulman takana." hän totesi.

Sen jälkeen olimme kumpikin hetken hiljaa, uppoutuneena omiin ajatuksiimme.

"Lautailetko sä ollenkaan?" hän kysyi verratessaan omaa lumilautaansa suksiini.

"Kyllä mä oon joskus kokeillut, mutta huonolla menestyksellä: lensin nimittäin aika äkkiä rähmälleni." vastasin naureskellen, kun muistelin viime talven säälitävää yritystäni lautailla.

"Äläs nyt! Sulla ei oo varmaan vaan ollut tarpeeks hyvää opettajaa. Mä voisin ottaa sen pestin vastaan, jos et pelkää saman kohtalon toistuvan." hän sanoi naureskellen.

Mietin hetken, mutten tietenkään voinut suoraa kieltäyttyä noin kohteliaasta ehdotuksesta.

"Kyllähän se sopii, mutta mä varotan jo valmiiksi, että kärsivällisyyttä tullaan tarvimaan aikalailla." sanoin naureskellen.

"Eiköhän mulla sitä riitä." hän sanoi hymyillen.

Oli ehkä ihan hyväkin, että joku opastaisi mua vähän lautailussa. Olihan mun jo aika päästä vetämään sekin yli keskeneräisten asioiden listalta.

"Olenpas mä ollut törkeä, kun en oo edes nimeäni kertonut: mä oon Liam." poika sanoi.

"Summer." vastasin arasti hymyillen.

Pikaisen esittäytymisen jälkeen olimme jo viimein päässet huipulle ja oli aika hypätä kyydistä.

"Nähdäänkö sitten vaikka huomenaamulla vuokraamossa ja lähdetään sieltä yhdessä?" hän kysyi vielä.

"Joo. Nähdään sitten!" huikkasin vastaukseksi ja lähdin laskemaan rinnettä alas.

Tunsin oloni äärimmäisen vapaaksi laskiessani lähestulkoon koskematonta mäkeä, johon toivat oman mausteensa pienet töyssyt ja kumpareet, jotka toivat oman mausteensa ja sopivan vaarantunteen, josta nautin. Maaston muodot myötäilivät jokaista liikettäni: olin elementissäni. Tämä oli se, mitä rakastin, eikä edes äskeinen tavallaan treffikutsu saanu minua herpaantumaan.

Winter love ~Osa 1~

Istuin autossa matkalla paikkaan, josta olin unelmoinut jo pitkään: alpit. Itseasiassa tarkkaanottaen sveitsin alpit. Ensimmäistä kertaa meidän perheellä oli varaa pitkällisen, kuukausia kestäneen "joo, ei"- keskustelun jälkeen lähteä tänne. Mitä pitemmälle pääsimme sitä lumoavimmaksi maisemat kävivät: suuria vuoria joka puolella, minne katsoi, lumisia puita, kirkas taivas... Juuri niin täydellistä, kuin olin aina kuvitellutkin.

Isä oli laittanut mulle sukset jalkaan ja vienyt rinteeseen kun olin ehkä kaks vuotias ja siitä asti laskettelu on ollut lähellä mun sydäntä. Haaveena on tottakai ollut oikeasti suuret ja jopa vaaralliset luonnon mäet, joita ei löytänyt ihan jokapaikasta. Täällä niitä taas oli enemmän, kuin ehtisin millään koluta viikon aikana.

"Luntaa! Ja paljon!" sanoi pikku- siskoni Sarah- Beth hihkuen.

Pikkuinen ei ollut varmaan koskaan nähnyt niin paljon lunta yhtäaikaa samassa paikassa. En mäkään kyllä kieltämättä, mutta lapsen silmin kaikki oli vielä moninkerroin ihmeellisempää.

"Niin SB. Pian sä pääset leikkimään sen keskelle kunhan päästään asettumaan meidän mökkiin ensin." sanoi äiti.

"Jee!" kuului välittömästi takapenkiltä.

En voinut olla naurahtamatta hieman. Se natiainen tulee olemaan enemmän kuin tyytyväinen kunhan vaan pääsee temmeltämään lumihankeen. Toivottavasti vielä simahtaa mahdollisimman äkkiä illalla sänkyynsä, kun virta alkaa olla lopussa.

"Mennäänhän me siis varmasti huomenna jo rinteeseen?" kysyin osoittaen innokkuuteni jälleen kerran.

"Kyllä. Miljoonannen kerran Summer. Kyllä." isä sanoi höröttäen loppuun.

Tunsin itseni yhtä malttamattomaksi pikkulapseksi kuin SB, mutten voinut sille mitään: olihan mun pitkäaikainen unelma viimein käymässä toteen. En halunnut menettää hetkeäkään nauttimatta siitä kaikesta.

"Ensimmäisenä aamulla rinteessä ja viimeisenä poissa: sellainen on Summer." totesi äiti hymyillen.

Niin se oli jokaisella talvilomalla ollut niin kauan kuin vain jaksoin muistaa. Ainoa mitä olin koskaan tarvinnut mukaani oli korkeintaan energiajuoma pullo ja sämpylä: se riitti ja jaksoin koko päivän.

"Mäkin tahdon isoon rinteeseen!" SB ilmoitti kovaan ääneen.

"Eiköhän meille kahdelle riitä ihan lastenrinne ja pulkkamäki. Jätetään nuille kahdelle hurjapäälle se varsinainen alppien valloitus." äiti sanoi vitsaillen.

Tiesin jo valmiiksi, ettei isäkään lähtisi täältä ennen kuin oli varma, että oli testannu kaikki parhaat mäet. Olihan se nuorempana elänyt ihan oikeana hiihtopummina ja käynyt laskemassa Amerikan lisäksi Euroopassakin. Alpit oli silti suhteellisen uusi valloitus sillekkin.

"Varmasti! Kunhan vaan pumppu ei petä kesken rinteen." isä sanoi tavalliseen tapaansa vitsaillen mukamaste iänmyötä huonnontuneesta sydämestään.

Kaikista parasta näissä reissuissa oli jokatapauksessa päästä viettämään aikaan perheen kanssa ilman arjen kiireisyyttä: óli aikaa tehdä mitä halusi. Iltaisin koko päivän ulkonaolon jälkeen oli ihana saada vaan istua sisällä mökissä takkatulen ääressä ja vaikkapa pelata korttia, tai tuijottaa telkkaria vanhempien kanssa.

"Näyttää siltä, että me ollaan viimein perillä." sanoi isä hymyillen.

Kaikki siirtyivät tuijottamaan tiukasti eteenpäin suurehkoa mökkiä, joka olisi kokonaan meidän seuraavan viikon ajan. Se oli suhteellisen suuri, joten tilaa ja mukavuuksiakin luulisi riittävän. Esitteen mukaan se ei myöskään ollut ihan sieltä lomakylän huonoimmasta päästä, vaan kerran kun lähdettiin näinkin kauas kotoa niin oli aika myös panostaa. En malttanut odottaa pääseväni illalla lysähtämään sängylle pitkän automatkan jälkeen.

"Mutta muistakaa, ettei ryntäillä vielä minnekkään! Tavarat täytyy purkaa autosta ennen kuin voidaan edes asettua ja teidänkin on autettava." äiti muistutti kun auto oli pysähtynyt pihalle.

Sehän oli itsestään selvää, mutta silti mieleni teki vain hypätä lämpimään porealtaaseen, jonka tiesin jo kutsuvan mun nimeä.

"Aikamoinen lukaali!" isä huudahti käveltyään ensimmäisenä sisälle mökkiin.

Hän vei sanat suustani: tämä tuntui kotiin verrattuna melkein kuin hotellilta. Pakollisen tavaroidenkanto operaation jälkeen lähdin huone huoneelta tutikaan koko paikan läpikotaisin. Silmääni pisti kuinka Kaikki oli siivottu perusteellisesti edellisten asukkaiden jäjiltä ja erityisesti keittiössä oli esillä heti kaikenlaisia välineitä, joiden käyttötarkoituksesta en ollut edes varma. Ruokasalin pöytä ja tuolit oli tehty arvokkaasa tammesta.

Makuuhuoneita oli kaksi isoa ja yksi pieni. Tottakai saisin toisen isoista niin kuin sovitiin jo kotona ja varasin niistä sen, josta oli parempi näköala ulos asettamalla tavarani sängylle. Toisena kriteerinä oli pieni, mutta hyvin idyllinen ja siisti vessa ihan sen vieressä. Kaipasin kotonakin aina omaa tilaa laittautumiselle aamuisin ja oli parempi, että täälläkin mulla oli siihen pahdollisuus ilman SB:n kiukuttelua.

Alakerrassa oleva isompi kyllpyhuone puolestaan oli ehkä jopa paras osa: se oli laatoitettu valko-musta ruudullisella laminaatilla, suurehko poreamme dominoi tilaa, mutta mukaan mahtui myös suihku ja lasioven takana oleva sauna. Erillisessä tilassa oli iso, koristeellinen peili lavuaarin yläpuolella, jonka vieressä roikkui vielä väritykseen sopivia käsipyyhkeitä ja tietysti sielläkin oli vielä vessanpönttö.

Päästyäni olohuoneeseen, johon kuului kaksi suurta, pehmeää sohvaa viltteineen ja tyynyineen, lisäksi höystettynä laajakuva TV:llä ja takalla olin entistä vakuuttuneempi, että parempaa mökkiä emme olisi voineet saada.

"Taitaa miellyttää, vai mitä?" isä sanoi kohauttaen minua leikkisästi olalle.

Hymyilin leveästi vastaukseksi.

"Kiitos kun te järjestitte tän." sanoin vilpittömästi ja halasin isää.

En ollut koskaan ollut mikään halaaja- tyyppi, mutta nyt kunnon kiitos oli enemmänkin kuin paikallaan.

"Ole hyvä vain kultaseni. Onhan tämä virkistävää vaihtelua mulle ja äidillekkin: meille kaikille." hän sanoi.

Tiesin sen kyllä hyvin, että tämän matkan tarkoituksena oli nimenomaan irtautuminen arjesta ja ajanvietto pikästä aikaa niin, että koko perhe on yhdessä.

"Ties vaikka tapaisit täällä jonkun snoukkaaja pojan ja jäätkin tälle reissulle sen saman tien." isä sanoi vielä höröttäen.

"Sopii toivoa." vastasin naureskellen.

Jäin istumaan sohvalle ja tuijotin loimuavaa takkaa. Oloni oli mukava, lämmin ja jotenkin turvallinen. Käänsin katseeni ikkunaan ja huomasin, että siellä oli alkanut sataa lunta isoina hiutaleina, hitaasti ja tasaisesti pudoten taivaalta. Tällaista ei tapahtunut kotona: näky oli niin luonnonkaunis ja jotenkin koko ilma oli jotenkin niin koskematon: puhdas. Ainoa asia, joka tuli näkökenttään oli joku tunnistamaton pikkulintu, joka lensi nopeasti pakkasta pakoon omaan pesäänsä.

Siinä samassaa päätin nousta, laittaa takin päälle ja mennä katsomaan lähempää. Heti avattuani oven terassille aloin tehdä jotain, mikä oli lapsena ollut yksi lempi puuhistani talvella: ottaa kiinni lumihiutaleita kielelläni. Olin jo melkein unohtanut, kuinka yksinkertaisen hauskaa se oli yhä edelleen. Olin aina pitänyt ajatuksesta, että jokainen lumihiutale oli erilainen, niin kuin jokainen ihminenkin.

Nähtyäni sopivan puhtaan kohdan lumesta hypäsin silkasta päähänpistosta siihen ja tein lumienkelin sekä heittelin ja puhaltelin päättömästi lunta ilmaan. En voinut olla kikattamatta itsekseni hieman, kun tajusin, kuinka lapselliseksi saatoinkin toisinaan heittäytyä. No, ei kukaan ollut näkemässä, joten hälläväliä. Tuskin ketään edes kiinnostaisi, vaikka sattuisikin todistamaan tuntemattoman teinin hetkellistä paluuta takaisin lapsuuteen.

Katsottuani hieman kauemmas näin valon: lähistöllä taisi olla sittenkin myös toinen mökki. Uteliaisuuttani menin lähemmäs ja uskaltauduin jopa kurkkaamaan vainvihkaa sisään ikkunasta. Näin perheen istuvan olohuoneessa: vanhemmat ja ruskea hiuksisen pojan, jolla oli myös ruskeat silmät, arviolta minun ikäiseni. Hän näytti urheilulliselta ja minun näkökulmastani aika komealta. Mistäköhän he mahtoivat olivat kotoisin?

Pian näin hänen katseensa kääntyvän suuntani ja vetäydyin matalaksi mahdollisimman nopeasti. Tulipunaisena lähdin takaisin kohti omaa mökkiäni ja toivoin, että minua oltu huomattu. Kukaan ei varmasti ilahtuisi huomattuaan jonkun kyttäävän ikkunan takana kuin mikäkin stalkkeri. Oli kai parempi kuitenkin antaa asian olla: enhän mä välttämättä enää törmäisi koko perheeseen.

"No, kuinka monta lumihiutaletta sait kiinni?" isä kysyi vitsaillen kun pääsin sisälle.

"Aika monta itseasiassa." vastasin hymyillen.

"Arvasin." hän sanoi.

"Pelataan korttia!" huusi SB painokkaasti pöydästä.

Riisuin takin ja menin pelaamaan ainoaa peliä, jonka Sarah- Beth osasi: mustaa maijaa.

Camplife with you ~Osa 9~

Zaynin paljastus sai kieltämättä mut miettimään mun suhtautumista uudelleen. Oliko Zayn se, joksi mä sitäluulin? Oliko se sittenkään pohjimmiltaan niin jalosydäminen ja kiltti kuin olin luullut? Mitä jos se ei ollutkaan ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Zayn meni niiden mukaan? Oliko sillä todellinen pimeä puoli, josta mulla ei ollut aavistustakaan? Ja jos niin oli niin olinko mä täysi typerys antessani sen pilata kaiken, mitä meillä on?

Ei se tietysti missäännimessä olis reilua ketään kohtaan, jos mä antaisin jonkun tällasen paljastuksen mitätöidä sen kaiken hyvän, minkä mä tiesin Zaynissä olevan: kiltteys, lempeys, herkkyys... Ei kukaan sellainen voinut haluta satuttaa ketään, eihän? Sitä paitsi Zayn katu tekoaan ja rikolliset jäivät ansionsa mukaan kiinni. Tavallaan Zayn ei ollutkaan aikomuksestaan huolimatta auttanut heitä: se oli ainoa, millä oli väliä, kun ajateltiin kokonaiskuvaa.

Jos en olisi halunnut tietää niin mun ei olis tarvinnut edes kysyä. Oon kuitenkin iloinen, että kysyin sillä ilman tätä mä en olis koskaan välttämättä saanu tietää kaikkea tarvittavaa Zaynistä. Ehkä tilaisuuden tullen mäkin tulen vielä avautumaan omasta elämästäni vielä enemmän, vaikkei mulla olekkaan takana mitään nuin dramaattista, mutta jos Zayn vain kuuntelisi niin voisin kertoa vaikka koko mun taipaleen hiekkalaatikolta asti.

Mun oli päästävä heti sanomaan Zaynille, ettei se paljastus tuhonnut kaikkea. Kello oli jo paljon: yli keskiyön, mutta tiesin, että hän vielä valvoi.

"Mun oli vaan saatava sanottua, että kaikki on ihan oikeasti ok: en mä järkyttynyt siitä, mitä sä kerroit, eikä sen tartte vaikuttaa meidän väleihin millään tavalla. Mä todella arvostan, että sä avauduit nuinkin kipeästä asiasta ja luotit muhun. Voimia! -S"

Toivoin saavani vastauksen pian, jotta saisin viimein rauhan ajatuksiltani. Ehtisimme kyllä puhua huomenna vielä lisää kaikesta.

"Et uskokkaan, kuinka helpottunu mä oon kuullessani ton vielä. Pelkäsin jo silloin aukolla hetken, ettet sä haluais olla enää mun kanssa, tai että meidän väleistä tulis jotenkin vaivaantuneet tästä eteenpäin. Äläkä huoli enää musta, sillä mä kyllä pärjään niin kauan kun mulla on joku sunlainen tukena. Yötä! Nää kauniita unia! -Z"

Hymyilin itsekseni kännykännäytölle. Ton viestin jälkeen nukuin varmasti kuin tukki. Enää ei ollut mitään syytä pelätä, tai tuntea oloa epämukavaksi, kun tiesin, että huomenna olisimme taas yhdessä: tai no ainakin niin kauan kun leiriä oli vielä jäljellä...

"Mitä sä vielä kukut?" kuului yhtäkkiä yläpuoleltani.

Säikähdin taas kerran Piperin tapaa hyökätä jostain täysin ilman ennakkovaroitusta. No, minkä hän luonteelleen pystyi.

"Ai, chattaat sen mieskarkin kanssa, vai? Ei sitten mitään. Jatka kaikinmokomin." hän lisäsi kuisoitellen ennen kuin ehdin edes reagoida mitenkään.

Punastuin hieman, mutta onnekseni se ei erottunut pimeässä.

"Ei mulla enää mitään ollut. Ihan just olin laittamassa nukkumaan." sanoin, pistin puhelimen pois ja asetin pään tyynyyn.

Sinä yönä näin ihanaa ja samalla kamalaa unta:

Siinä leiri oli loppumassa, kuten todellisuudessaki. Istuimme Zaynin kanssa sen aukion nurmella, joka oli jokseenkin karu, mutta kuitenkin juuri oikean vihreä. Aurinko paistoi ja makasin Zaynin sylissä katsoen hänen hymyileviä kasvojaan. Olin ikäänkuin herrännyt unen keskellä.

"Hei prinsessa. Joko oot unelmoinu tarpeeksi?" hän kysyi.

Tiesin heti sen olevan unta, koska Zaynin ympärillä oli eräänlainen valo ja kaikki värit olivat epätavallisen kirkkaita. Ihan kuin olisin taikamaailmassa, josta en halunnut pois. Kaiken lisäksi huomasin päälläni olevan luunvalkea mekko, jonkanlaista en varmasti omistanut.

"Enköhän." vastasin hymyillen.

Hetken taas tuijotettuamme tiiviisti toisiamme Zayn kumartui suutelemaan minua. Niin ei ollut käynyt vielä tosi elämässä, mutta veikkaan, että se tuntuisi yhtä taivaalliselta.

"Sääli lähteä kotiin tänään. Mulla oli niin hauskaa täällä." sanoin sivellen hänen käsivarttaan.

Zayn virnisti.

"Niin mullakin. Tää oli mahtava kesä." hän sanoi.

Nyökkäsin myhäillen.

"Valitettavasti mua odottaa muut intressit kotona, joten tää satu päättyy tähän." Zayn sanoi yhtäkkiä ivallisesti.

"Mitä sä meinaat?" kysyin hätääntyneenä.

"Sitä että kun tää leiri on ohi niin sä oot historiaa mulle... muru. Sä et oo mulle enää mitään muuta kuin muisto, kesän hairahdus. Kai sä sen tiesit jo, vai mitä?" Zayn sanoi ivallisesti, lähes pelottava ilme kasvoillaan.

Siihen kohtaan heräsin. Hetken pälyilin hysteerisenä ympärille, kunnes muistin nähneeni vain unta. Olin entistä varmempi siitä, että meidän todella oli puhuttava Zaynin kanssa menneiden luurankojen lisäksi myös tulevasta: olisi pitänyt jo ajat sitten. Kumpikaan ei ollut varmaan vain uskaltanut, tai yksinkertaisesti halunnut miettiä vielä sitä, mutta mun oli saatava vastaus: oliko meillä pienintäkään mahdollisuutta olla yhdessä vielä tämänkin jälkeen?

Puin nopeasti ja juoksin ulos, jossa tiesin kaikkien olevan jo matkalla aamupalalle. Onnekseni törmäsin Zayniin suhteellisen nopeasti sillä tämä ei voinut odottaa.

"Huomenta." Zayn sanoi pirteänä.

"Huomenta. Voidaanko me puhua nyt?" kysyin muittamutkitta.

"Toki. Ei mulla oo mikään kiire vielä syömään." hän vastasi.

Odotimme kunnes väki oli kaikonnut ja istuimme kaivonkannelle. Päätin olla pitkittämättä asiaa, joten puhuin suoraa sen, mitä ajattelin.

"Juttu on niin, että mun mielessä on pyöriny yks asia jo muutaman päivän, liittyen meihin." sanoin.

Zayn kuunteli tarkkaavaisena, antaen täyden huomionsa, mikä sai minut hermostumaan entistä enemmän.

"Joten, leiri on kohta loppumassa, siitä me ei päästä mihinkään. Siks mun täytyykin kysyä, että onko meillä mitään saumaa tavata, jutella, tai edes pitää yhteyttä sitten kun me ei voidakkaan nähdä näin joka päivä?" kysyin arasti.

Zaynin kasvoille levisi hymy ja hän purskahti pieneen nauruun.

"Mitä? Sanoinko mä muka jotain hauskaa?" kysyin itsekkin naureskellen.

"Et sinänsä. Mä vaan luulin, että se on sullekkin itsestäänselvää, että tää ei missäännimessä jää tähän." Zayn sanoi.

Se oli erittäin helpottavaa kuulla.

"Tai ainakin jos se vaan musta on kiinni niin me tullaan hengailemaan mahollisimman usein. Mä haluan tutustua suhun ja sun elämään tän kaiken ulkopuolellaki." hän jatkoi ja veti kätensä olkani yli.

En jotunutkaan pelkäämään sitä tyypillistä "leiriromanssi"- kohtaloa. Se ei pätenyt meihin. Olin onnellinen.

"Nyt kun ykskään utelias silmäpari ei oo näkemässä niin mä uskallan vieläpä tehdä sulle näin." Zayn sanoi ja suuteli minua.

Se tapahtui yhtäkkiä. Refleksinomaisesti vastasin hänen suudelmaansa, jota seurasi vielä muutama lyhyempi. Olin paritiisissa: minun ja Zaynin omassa satumaassa.

"Paras kesä ikinä." sanoin lopuksi hymyillen, pitäen päätäni tiukasti vasten Zaynin rintaa.

Enkä liioitellut yhtään: sitä kesää en tullut koskaan unohtamaan.

"Todentotta." Zayn sanoi.

Camplife with you ~Osa 8~

Kun aikaa kului ja leiriä oli jäljellä enää vain murto- osa lähennyin entisestään Zaynin kanssa. Vapaa- ajalla olimme paljon kahden, jutelimme ja nauroimme oikeastaan ihan kaikelle. Välillä taas kauniina päivinä vain istuimme ulkona suurella kivellä ottamassa aurinkoa, tai hyppelimme paljainjaloin nurmella, joka kutitti jalkapohjia mukavasti. Ruokailuissa istuimme kaikki porukalla uusien ystävieni kanssa ja he pitivät Zaynistä heti, kuin hänkin heistä.

Elämä leirillä oli muutenkin ylipäätänsä juuri sellaista, kuin toivoinkin. Ainoastaan harmittelin sitä, mitä kaikkea olin menettänyt, kun en ollut täällä aiempina kesinä. Ehkä siten olisin löytänyt tämän sisäisen voimani jo aiemmin ja uskonut itseeni. Se oli suurin asia, jonka tämä leiri oli mulle opettanut: mä olin lahjakas. Tuntui oudolta sanoa se suoraa, melkein itserakkaalta, mutta sitä en tarkoittanut. Tarkoitin sitä, etten enää vähätellyt itseäni turhaan.

Aina silloin saatoin nähdä Johannan ja muiden hymyilevän, tai iskevän minulle merkitsevästi silmää jostain kauempaa ollessani Zaynin kanssa. Se sai minut hämilleni, mutta silti olin salaa tyytyväinen, että ehkä minullakin oli kerrankin käyny tuuri miesrintamalla. Ehkä olikin yllättäen niin, etten ollutkaan enää vain yksi kateellisista sivustakatsojista, kun muut olivat jossain kuhertelemassa.

Mieleeni nousi vain yksi kysymys: kuinka kauan tätä ihanuutta muka kestäisi sen jälkeen kun leiri on ohi? Oli nimittäin ihan realistista ajatella, että yhteydenpito tulisi varmasti hankalammaksi kun olemme etäällä toisistamme. Liian usein sovitaan, että pidetään yhteyttä tiiviisti jatkossakin, mutta ajan myötä meilit ja soitot vähenee, eikä toisesta saatakkaan yhtäkkiä kuuluakkaan enää mitään. Useimmiten jompikumpi jää yrittämään luoda uutta kontakia toiseen tuloksetta.

Se oli yrillista, enkä halunnut niin käyvän, mutten voinut mitään totuudelle, joka tuli kylmästiiskemään meihinkin kun leiri ja tämä kesä on ohi. Vaikken sitä halunnutkaan niin näin se vaan tulisi olemaan, ennemmin tai myöhemmin. Syksy merkitsee aina kesästä ja sen haaveista luopumista; huuman jälkeen koittaa aina arki, enkä ollut varma, oliko minulla paikkaa Zaynin arjessa. Olisi aika tökeröä ottaa asiaa nuin vain puheeksi.

Ennen kuin leiri loppuu meidän on puhuttava, miten meille käy jatkossa. Halusikon Zayn välttämättä enää pitää yhteyttä? Mitä jos hänellä oli kotona jo joku tyttö? Eihän se mun asia toki ollut, mutta kyllä se muuttaa mun käsitystä Zaynistä, jos se on koko tän ajan ollut mun kanssa, vaikka sen sydän kuuluikin jollekkin muulle. Eikä se mikään ihme ollut, vaikka nuin komealla ja hyväkäytöksisellä pojalla riittäisikin vientiä.

Olin päättänyt kuitenkin olla miettimättä asiaa sen kummemmin, vaikka toki pelkäsin, että joutuisin vielä tavalla tai toisella pettymään Zayniin. Kukaan ei voinut olla todellisuudessa niin täydellinen, etteikö hänelläkin olisi sentään yksi luuranko kaapissa. Mun piti vaan keksiä hienovarainen tapa selvittää, mikä se oli. Se ei välttämättä ollut mitään suurta: ainakin mä oletin niin. Oli kuitenkin parempi kysyä, kuin katua.

"Hei Sandrine!" kuului yhtäkkiä kun makasin sängylläni täysin omissa ajatuksissani.

Ääni oli Zaynin: siinä paha missä mainitaan.

"Keskeytinkö mä sun päivätorkut?" hän kysyi hymyillen.

"Et. Kunhan vaan mietiskelin." vastasin hymyillen kainosti.

Oloni oli jo heti paljon virkeämpi, kun näin Zaynin kasvot, joissa oli sama ilme kuin lenkillehaluavalla koiralla.

"Nyt kun sä oot kerta päässyt pois mieles syövereistä niin lähdetäänkö pienelle kävelylle?" hän kysyi.

"Toki. Anna mun vaan vahtaa vaatteita ensin." vastasin hymyillen.

"Mahtavaa. Nähdään sitten pihalla viiden minsan päästä." Zayn sanoi ja suuteli minua kevyesti otsalle.

Hän lähti huoneesta ja jäin vielä hetkeksi makaamaan johonkin ihmeelliseen euforian tilaan. Olinhan sentään kokenut yhden elämäni ihanimmista "herätyksistä". Halusin melkein jo tottua näkemään Zaynin tuolla tavalla aina silloin kun tarvitsin jonkun tuomaan minut takaisin maanpinnalle oman mieleni sisältä.

"Sandrinelle on ilmeisesti treffit vielä ennen lounasta." sanoi Piper kiusoittelevasti.

"Oo hiljaa taskuraketti. Sä oot vaan kateellinen. OO sitä paitsi vaan onnellinen, että edes jollakin meistä riittää säpinää." sanoi Charlotte, myöskin hieman kiusoittelevasti.

"Rauhottukaa nyt: me mennnään ihan vaan kävelylle. Ei mitään sen ihmeellisempää." sanoin naureskellen muiden ylireagoinnille.

Sain viimein itseni ylös sängystä, siistyidyin hieman ja puin päälle jotain sporttisempaa kunnes lähdin kohti pihamaata, jossa Zayn jo odottikin.

"Just aikataulussa. Varmaan ensimmäinen kerta, kun jotain naista ei tartte odottaa." hän sanoi vitsaillen.

"No, mulla on taipumusta täsmällisyyteen, vaikka olenkin sukupuoleni edustaja." sanoin naurahtaen.

Lähdimme kävelemään kohti sitä metsää, jossa olimme käyneet ensimmäisenä päivänä. Zayn varmaan jo arvasikin minne haluaisin mennä. Siitä oli tullut ehdoton lempipaikkani koko leirin alueella.

"Zayn?" sanoin kysyvästi kun olimme päässeet kahden sille samalle metsäaukiolle.

"Mitä?" Zayn kysyi.

En vieläkään tiennyt, miten muotoilla asiani, mutta yritin kuitenkin tehdä sen kuulostamatta liian uteliaalta, tai kärkkäältä.

"Tää saattaa kuulostaa liian uteliaalta, tai tungettelevalta, eikä sun ole pakko vastata. Silti mun on kysyttävä sulta: onko sulla mitään sellaista asiaa, joka mun pitäis tietää?" sanoin arasti.

"Kuten mitä?" Zayn kysyi vähän ihmetellen.

"En mä tarkkaanottaen tiedä: jotain merkittävää, jota et oo saanu tilaisuutta kertoa aiemmin." sanoin.

Zayn mietti hetken ja lipoi huuliaan. Näin hänen ilmeestään, että kysymykseni saattoi olla ihan aiheellinen.

"Okei, kyllä mä taidan tietää, mitä sä meinaat ja ehkä mun on parempi sitten kertoa sulle yks juttu." Zayn sanoi hieman vaisuna.

Aloin jo melkein pelätä hänen seuraavia sanojaan, tai sitä miten se tulisi muhun vaikuttamaan.

"Kerro. Parempi että kerrot nyt kun asia tuli puheeksi." sanoin.

Istuimme vierekkäin alas mättäälle ja Zayn oli selvästi upottotunut hetkeksi ajatuksiinsa. Hän mietti, miten kertoa asiansa mulle.

"Juttu on niin, että mun kotipuolessa, erityisesti sillä alueella jossa mä asun, liikkuu paljon rikollisjengejä. Meitä aina käsketään pysyä kaukana niistä ja olla varuillamme, mutta silti niillä on taipumus hakeutua nuorten läheisyyteen ja houkutella heitä mukaansa." hän aloitti.

En voinut sanoa, että Zaynin aloitus olisi kuulostanut mitenkään lupaavalta, mutta pysettelin rauhallisena ja yritin olla ylireagoimatta.

"Yhtenä päivänä kun mä olin ihan tavalliseen tapaan käymässä kaupassa äidin puolesta niin näin niiden taas olevan siinä: tavallisessa paikassaan. Koetin kävellä mahdollisimman nopeasti ohi ja olla reagoimatta "Hei poika!", tai "Tulehan tänne!" - tyyppisiin huuteluihin, mutta jotenkin vain jähmetyin." hän selitti surullisena.

Zaynin kasvoista näki, että hän katui syvästi. En kyllä olisikaan uskonut hänen ihan tahallaan antaneen itsensä mennä jonkun jengin mukaan.

"En tiiä, ehkä mä vaan halusin tehdä jotain holtitonta ja menin lähemmäs. Se ei ollu mitenkään viisasta, mutta niin siinä kävi." hän jatkoi.

Myötätuntoni kasvoi entisestään. Kuinka puistattavalta tuntuikaan ajatella jonkun vain huvikseen vikittelevän kunnollisia nuoria mukaan rikollisuuteen. Kuka teki niin?

"Mitä sä sitten teit?" kysyin uteliaana.

"Aluksi me paiskottiin kättä velielliseen tyyliin. Se kevensi mun mieltä vähän, ihan kuin ne ei olisikaan niin pahoja kuin kaikki puhuu ja niin mäkin hetken aikaa tyhmyyksissäni luulin. Pian ne alkoi kuitenkin puhua seuraavasta 'keikasta'" Zayn kertoi.

Nyt sitten päästiin huippukohtaan. Mitä pahaa ne oli saaneet Zaynin tekemään?

"Ne aikoi ryöstää sen kaupan, tai ainakin kaiken mitä ehtisivät kerätä. Mä en suostunut siihen, vaikka ne pitikin mua nössönä. Loppujen lopuksi mun tehtäväksi jäi toimia harhauttajana, tavallisena asiakkaana, joka veis huomion muualle." hän kertoi.

Zaynin ilmeensä meni entistä synkemmäksi mitä pitemmälle tarina eteni. Hänen ei selvästikkään ollut helppoa puhua siitä, joten arvostin todella tätä avautumista näinkin kipeästä muistosta.

"Me siis mentiin siihen kauppaan ja mä menin kysymään kauppiaalta apua niin kuin oltiin sovittu. Sillä aikaa muut haali tavaroita huomaamatta. Mä tiesin, että tein väärin ja mulla on edelleen ihan hirveän huono omatunto siitä kaikesta." Zayn sanoi.

"Sen mä kyllä uskon, mutta en tuomitse." sanoin myötätuntoisesti.

Asetin vielä käteni Zaynin olkapäälle osoittaakseni tukeni.

"Jäikö ne kiinni?" kysyin hetken kuluttua.

"Jäi: siinä se onkin! Ne syyttää mua siitä, etten muka ollut tehnyt hommaani kunnolla! Ne on mun perässä edelleen!" Zayn sanoi painokkaasti.

Näin hänen poskelleen tirahttavan kyyneleitä. Tunsin hänen vilpittömän pettymyksensä itseensä ja häpeän teostaan. Toivoin vain, että voisin jotenkin helpottaa hänen oloaan.

"Kaikki on varmasti vielä okei. Mä tiedän sen." sanoin kliseisesti, mutta tarkoitin sitä.

Halasimme tiukasti ja jäimme istumaan kädet toistemme olkapäille.

"Kiitos kun kuuntelit mun tilitystä kaikesta ja toivottavasti en säikyttäny sua pois. Helpotti vaan puhua jonkun kanssa tästä." Zayn sanoi vielä.

"Ei se mitään. Et sä voi tehdä mitään mikä säikyttäis mut pois." sanoin.

Camplife with you ~Osa 7~

Aamu koitti ja heräsin hyvin toiveikkaana ja odottavana. Kun päästiin aamupalalle näytti yhtäkkiä siltä kuin meidän pöydästämme olikin tullut yhtäkkiä suosittu. Oli toki niitäkin, jotka eivät tohtineet tunkeilla, mutta joukossa oli paljon tyyppejä, joille en ollut edes oikeastaan puhunut kertaakaan aiemmin koko leirin aikana. Uusia naamoja oli toki kiva nähdä, mutta mielummin olisin jutellut ihan rauhassa niiden kanssa, joihin olin jo ehtinyt tutustua.

Jotkut jäivät mieleen vilpittömällä ystävällisyydellään, kun taas toiset saattoivat käydä jopa ärsyttäviksi esittämällä niitä tyypillisiä useinkysytyillä kysymyksiä ja kommentteja, kuten "Kuinka kauan sä oot harrastanu laulamista? Varmasti kakarasta asti kun oot kuulemma ohjaajienkin mielestä niin lahjakas!" Ja kun kerroin oikeastaan aloittaneeni vasta noin vuosi sitten treenaamaan sain aikaan ihmetystä pervelijoiden jengissä.

Ei kukaan mitään pahaa uteliauudellaan kuitenkaan tarkoittanut. Olihan tietysti muiden hyvä tietää mun ei loppupeleissä kovin häävistä, tai säväyttävästä taustasta. Ehkä täällä oli salassapidosta huolimatta muitakin, joiden vanhemmat eivät olleet joko upporikkaita, tai toimineet johtajina millään musabisneksen alalla. Niitä joiden kohdalla ainakin toinen piti paikkansa ajateltiin olevan etulyöntiasemassa, tai automaattisesti "taviksia" lahjakkaampia.

Osaksi se oli syynä mun erityiseen tenttaamiseen, koska ilmeisesti Johannan perheen tiedettiin olevan rikas ja hän oli ollut leirillä aiemminkin. En uskaltanut kysyä millä menestyksellä, mutta en epäile, etteikö tämä olisi Johannalle jo vähintään sadas palkinto jostain musiikkiin liittyvästä. Kai mun piti olla otettu, että sain tuntea jonkun nuinkin tyynen ja hillityn kaunottaren, josta tulisi vielä todellinen tähti jonain päivänä. Sen näki jo nyt hänen asenteestaan.

"Nyt kun pakolliset selvitykset on tehty ja samalla saatu syötyäkin niin eiköhän mennä takaisin huoneeseen." sanoi Johanna.

Se sopi meille muille vallan hyvin. Charlotte ja Piper olivat varmasti jo kyllästyneet katsellessaan meidän saamaamme huomiota koko aamun. Olivathan he toki olleet ensimmäisten joukossa kertomassa meille ylpeydestään.

"Miten sä otat tän jotenki niin rennosti?" kysyin hiljaa Johannalta kun olimme viemässä astoita.

"Minkä?" hän kysyi vähän huvittuneena.

"No sen kuinka meidän ympärillä on koko aamun pyöriny hirveä kanalauma." sanoin vitsailevaan sävyyn.

Johanna hymyili. Ehkei tämä hässäkkä ollut sille mitenkään vierasta enää.

"Näin meidän kesken tää ei oo mun ensimmäinen palkinto. Viime kesänä mä sain myös tunnustuksen mun kyvyistä, vaikka tosin pienemmän." hän selitti.

'Just niin ku arvelinki' ajattelin.

"Ei tullu kyllä mitenkään yllätyksenä. Kai mä oon sitten vaan vielä untuvikko näissä hommissa." sanoin huumorilla.

"Parempi sitten tottua tällaseen, sillä sä oot oikeasti hyvä." Johanna sanoi tönäisten mua leikkisästi.

Itse en ollut niinkään varma. Enemmänki kyse oli onnenkantamoisesta sillä olisihan sen palkinnon varmasti ansainnut oikeasti kuka tahansa täällä.

"Uusi tyttö niittää mainetta! Mä oon ylpeä susta Sandrine ja sunkin pitäis olla itsestäsi! Eihän nuita palkintoja nyt ihan ilman perusteitakaan anneta." Johanna sanoi jatkaen leikittelevää linjaansa.

Ehkä se oli totta, mutta silti suhtauduin hyvin maltillisesti koko hässäkkään. Seuraavan tehtävän jälkeen joku muu saattoi olla puolestaan pinnalla ja minä taas vain pohjasakkaa.

"Sen näkee sitten näiden päivien jälkeen." sanoin hymyillen arasti.

Se oli mun taktiikka: päivä kerrallaan. Ei ollut mitään syytä olettaa vielä mitään tähän astisen perusteella, ihan niin kuin Veronica oli eilen sanonutkin. Oikeankin musabisneksen kuului kyllä kieltämättä juuri samantyyppinen arvaamattomuus, ettei koskaan tiennyt, myykö se mikä myy tänään enää huomenna. Aina piti olla varpaillaan ja pitää pää kylmänä huolimatta kehujen määrästä. Siihen meitä yritettiin kouluttaa jo täällä näinkin varhaisessa vaiheessa.

Kävelimme takaisin huoneeseemme hetkeksi periaatteessa vaan makaamaan sängylle kunnes tuttu kello soi kutsuakseen kaikki taas saliin.

"Jee! Vihdoinkin jotain toimintaa!" hihkui Piper.

Ei ollut mitenkään yllätys, että tyttö, jonka lempinimi on "taskuraketti" tylsystyi oltuaan kokonaiset viisi minuuttia toimettomana paikallaan.

"Äläpä nyt vielä intoile. Saattaa olla, ettei luvassa oo yhtään mitään kivaa, vaan kovaa työtä niin ku Veronica eilen sano." sanoi Charlotte.

"Älä nyt heti ole noin kyyninen Lottie!" Piper sanoi leikkisästi.

Kaksikon sanailun jälkeen saavuimme uudenlaiseen huoneeseen. Tällä kertaa tila oli järjestetty luokka- asetelmaan melkein kuin koulussa ja sen edessä seisoi ohjaajakolmikon sijasta vain Benjamin. Pikaisen tarkastekun jälkeen kaikki olivat jo valinneet paikkansa ja asettuneet kuuntelemaan ohjeita. Minä istuin Johanna vieressä ja Piper Charloten kanssa meidän takanamme.

"Huomenta kaikille ja tervetuloa leirin ensimmäiselle viralliselle oppitunnille." hän sanoi hymyillen.

Oppitunnille? Tätä se kova työ siis tarkoitti.

"Älkää pelätkö. Mulla ei oo aikomustakaan luonnoida teille kahta tuntia musiikin tekniikasta: jätetään se Henrylle." Benjamin sanoi vitsaillen.

Luokasta kuului naurun purskahduksia. Kaikki taisivat jo arvata, että niiltä kuivahkoilta luonnoilta ei kuitenkaan tulevien viikkojen aikana tultaisi välttymään.

"Älkää kuitenkaan kertoko sille, koska muuten multa voi mennä työt alta." hän lisäsi edelleen luoden lerkeää tunnelmaa.

Nyt kun Benjamin oli tullut tavallaan lähemmäs meitä leiriläisiä niin aloimme olla jo innoissamme siitä, mitä ikinä olikaan luvassa.

"Mutta jottei aika pääse käymään liian vähiin niin mennää asiaan. Joten tänään meidän tavoitteena on päästä viimein kunnolla teidän luonteisiinne ja jokaisen omiin vaahvuuksiin." hän sanoi.

Kaikki jäivät odottamaan, miten tämä sitten tapahtuisi käytännössä.

"Ja pääsette myös vapauttamaan sisäisen picassonne, koska teemme yhteisen taideteoksen, jossa tulee näkymään kaikkien henkilökohtainen tuotos. Jokainen maalaa jotkin, mikä kuvaa kuvaa jollain tavalla itseään." hän selitti ja veti esiin koko seinän peittävän, valkean lakanan.

Sen lisäksi lattialla oli monen erivärisiä maalipurkkeja ja erikokoisia siveltimiä.

"Tiedän, että osa teistä on maalannut viime kerran esikoulussa, mutta veikkaampa, että kun olette valmiita tämän kelpaa laittaa kyllä tämän salin seinälle loppu leirin ajaksi." Benjamin sanoi.

Alku arastelun jälkeen leiriläisiä alkoi pikku hiljaa asettua kankaanääreen pensseleineen, kunnes lopulta kaikki olivat mukana. Tuntui, kuin olisimme joukko esikoululaisia, mutta virkistävällä ja hauskalla tavalla. Teimme oikeastaan jotain ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä ja se tuntui kivalta. Aiemmissa tehtävissä oli ollut kysymys vastakkainasettelusta ja kilpailemisesta, kun taas tällä kertaa saimme vain käyttää vapaasti luovuuttamme.

Aloin uskoa, että Benjaminin piilotarkoituksena oli tuoda meitä oman itsemme lisäksi myös lähemmäs toisiamme; ja se toimi silllä ihan kuin muurit eri porukoiden välillä olivat unohtuneet hetkeksi.

"Miten sujuu?" Zayn tuli hetken kuluttua viereeni ja hymyili.

"Ihan hyvin kai. En mä nyt ikinä mikään taiteilija oo ollu, mutta enköhän tästä jotain synny." sanoin vitsaillen.

Yritin olla hymyilemättä kuin hullu, vaikka se oli lähes välitön reaktio aina kun olin Zaynin lähellä. Ehkä meidän välillemme oli todella kehittymässä jotain, edes ystävyyttä, mutten halunnut sanoa sitä ääneen vielä.

"Oikea kysymys taitaakin kuulua, että mitä sä teit." sanoin.

"Tuu niin mänäytän sulle." Zayn sanoi hymyillen salaperäisesti.

Kun näin Zaynin miniatyyrimaalauksen olin täysin ällikällä lyöty. Hän oli maalannut omalle alueelleen pienen metsän asukkaineen, ihan kuin se jossa kävimme harjoittelemassa. Suurimmassa osassa siinä olivat sulokkaat linnut, jotka olivat levittäneet siipensä lentääkseen jonnekkin pois.

"Tää kuvaa mua, koska toisinaan mäkin haluaisin tavallaan lentää pois: mennä jonnekkin muualle, olla joku muu." Zayn selitti minulle hiljaa.

Ymmärsin hyvin, mitä hän ajoi takaa. Kuvasta aisti heti kaipuun vapauteen, jonka me kaikki tunsimme aina silloin tällöin. Oikeastaan me tarvitsimme tilaa hengittää, jotta pysyisimme elossa.

"Se on todella kaunis." sanoin, vaikka ne sanat eivät aloittaneetkaan kuvaamaan sitä, mitä Zayn oli saanut aikaan vain muutamalla siveltimenvedolla.

Camplife with you ~Osa 6~

Intro alkoi soida ja Zayn lauloi ensin oman soolonsa. Se meni nappiin liikkeidensä kera: ihan niin kuin harjoiteltiinkin. Tietyn epävarmuuden kyllä saattoi huomata, mutta se todisti vain, että me oltiin kaikki ainoastaan ihmisiä. Oman osuuteni hoidin kunnialla ja pyrin pitämään koko ajan katseen avulla tietyn kontaktin Zaynin kanssa. Lempi kohtiani olivat kuitenkin ne, joissa saimme laulaa kahdestaan: toisillemme ja ennennäkemättömällä intensiteetillä.

En tiedä johtuiko se pelkästään hyvin järjestetystä akustiikasta, mutta äänemme sointuivat yhteen täydellisesti. Ehkä meidät oli tarkoitettu pariksi, jotta voisimme täydentää toistemme kykyjä: minä opetin Zaynille tanssia ja hän minulle hieman taiteellisuutta tulkintaan. Olimme molemmat lahjakkaita omalla sarallamme, joten pystyimme ottamaan vinkkejä vastaan ja kokeilemaan pienellä kannustuksella kumpikin jotain uutta. Tuomitsemisesta ei ollut pelkoa.

Näinkin erilaiset yksilöt kuin me pystyivät saamaan aikaan vaivatta harmonian: yhteisen flown. Harjoittelemisen tuottamasta stressistä huolimatta itse todellisessa tilanteessa olimme rentoja ja pidimme hauskaa lavalla, nauttien toistemme läheisyydestä.

"Kiitos. Menkää odottamaan saliin siihen asti kun kaikki ovat esiintyneet." sanoi Henry tapansamukaan tyynen asiallisesti.

Ohjaajien reaktioista ei voinut päätellä oikeastaan mitään. Veikkaan, ettei ketään haluttu lytätä, tai puolestaan kehua liikaa heti esiintymisen jälkeen. Myöhemmin epäonnistuneet saavat kyllä kuulla kunniansa ja menestyneet ansaitsevat heille kuuluvat ablodit.

"No, mitä mieltä sä oot?" kysyin varovasti Zayniltä päästyämme ulos.

"Mun mielestä me pärjättiin hyvin, mutta koskaan ei tiedä, mitä nuo hapannaamat tällä kertaa osaa arvostaa." Zayn sanoi vitsaillen.

En viitsinyt sanoa, että minunkin mielestäni olimme loistavia. En halunnut toivoa liikoja ja joutua myöhemmin pettymään. Se olisi liian paljon kestettävää, vaikka itsetuntoni onkin parantunut huomattavasti täällä vietetyn toistaiseksi lyhyen ajan myötä.

"Kohtahan me se saadaan tietää kun vielä viimeiset päästetää piinasta. Kuulin vielä, että parhaat palkitaan jollain tavalla." Zayn sanoi.

Onneksi Zayn kertoi sen vasta nyt. Ennen esitystä se olisi ainoastaan lisännyt paineita entistä enemmän. Jonkun eri palkinnon lisäksi maine ja kunnia oli merkittävää, kun kaikki tavoittelivat samaa unelmaa. Tiedossa oli myös etteivät kaikki tule välttämättä koskaan saavuttamaan sitä kovimmistakaan ponnisteluista huolimatta. Se oli todella sääli sillä kaikilla täällä oli varmasti omat erityistaitonsa taitonsa, joiden vain piti päästä esille.

Ehdimme odottaa tovin, kunnes Zayn uskaltautui avaamaan suunsa lähes haudan hiljaisessa salissa.

"Jos jollain ihmeen kaupalla se osuu meidän kohdalle niin muista olla tarkkana." Zayn sanoi.

"Miks niin?" kysyin epäilevästi.

Hän ei ehtinyt vastata kun ohjaajat kävelit eteemme arvokkaasti. Tuntui melkein kuin joukko kenraaleja olisi marssinut sotilaiden eteen. Ainoastaan Veronica hymyili, mutta se ei ollut mikään yllätys. Kun kaikkien huomio oli saatu kiinnitettyä heihin Benjamin alkoi puhua.

"Nyt olemme saaneet ilon kuulla taitojanne jo toistamiseen tänään ja koko ohjaaja porukan puolesta on kai oikein sanoa, että osa teistä teki meihin todellisen vaikutuksen." hän sanoi.

Tietystikkään Benjamin ei kiinnittänyt katsettaan erityisesti kehenkään, ettei ennakkoepäilyksiä parhaimmistosta heräisi.

"Me uskomme että heikommin selvityneet kyllä tunnistavat itsensä. Ei ole kuitenkaan mitään syytä panikoida, tai olla vielä erityisen huolissaan. Emme aio nolata ketään muiden edessä heti ensimmäisenä päivänä, tai osoitella sorvella. Kunhan tiedätte, että petrattavaa riittää: oikeastaan teillä kaikilla." Veronica sanoi.

Se helpotti kaikkien oloa. Leirin henkeä ei kuitenkaan sopinut unohtaa: se oli pyrkimys tulla parhaaksi. Seuraavaksi odotettiin vain sitä, keillä oli etuoikeus kuulua tähän parhaimmistoon.

"Kuten jotkut jo tietävät meillä on sponsoriemme taholta ilo palkita muutama onnistunut esitys. Tämän palkinnon tarkoituksena on kannustaa teitä jatkamaan musiikkiharrastusta myös leirin jälkeen." Henry sanoi.

"Kahdelle parhaalle parille tarjotaan jokaiselle 100 punnan lahjakortti more music- liikkeeseen." Veronica sanoi innostuneesti.

Se oli kieltämättä tavoittelemisenarvoinen palkinto. Lisäksi se tulisi tarpeeseen, jos haluan hankkia uuden kitaran pian.

"Turha teitä on varmaan enää pitää jännityksessä, joten Henry saa kunnian kertoa nämä parit." Benjamin sanoi, hymyillen meidän jännityksellemme.

"Ilomielin. Ensinnäkin pidimme paljon Johanna Dominicin ja Mike Harlowin sovituksesta Rihannan hittiin "Please don't stop the music." Henry aloitti.

Kaikki taputtivat. Johanna näytti niin onnelliselta kävellessään vastaanottamaan lahjakorttiaan. Itsekkin olin niin iloinen hänen puolestaan, että unohdin toisenkin parin saavan vielä palkinnon.

"Ja toiseksi meitä ilahdutti Sandrine Lenoxin ja Zayn Malikin innoittava ja omapäräinen tulkinta grease- klassikosta "You are the one that I want." hän lisäsi.

Olin häkeltynyt. Ennen kuin ehdin edes tajuta mitään Zayn heitti kanssani ylävitosen ja joutui käytännössä raahaamaan minut eteen. Hetken aikaa meille taputettiin, kunnes palasimme 100:n punnan verran rikkaampina paikoillemme. Kaikki tapahtui niin nopeasti.

"Kello taitaa olla jo sen verran paljon, että teidän on aika levätä. Huomenna edessä on pitkä päivä ja pääsemme aloittamaan todellisen työn." Veronica sanoi.

Sen myötä kaikki alkoivat kulkeutua pikkuhiljaa huoneisiinsa. Itse päätin kuitenkin mennä vielä käymään WC- rakennuksessa ennen nukkumaanmenoa, joten otin hammasharjani ja suuntasin ulos. Olin koko ajan omissa ajatuksissani. Tässä päivässä oli paljon sulateltavaa. Tuntui kuin olisi yhdessä yössä muuttunut pyrkyristä Madonnaksi, tai ainakin melkein. Menestys ei kuitenkaan ollut noussut päähän: ei missään nimessä. Kaikki suitsutus vaan tuntui niin omituiselta.

Kun olin saanut pestyä hampaat kävelin pitkin pihamaata tyttöjen puolelle majoitusrakennusta, kunnes joku yllätti takaapäin ja otti minua olkapäistä kiinni.

"Böö." Zayn sanoi vitsikkäästi.

"Sä säikäytit mut kuoliaaksi." miltein kiljuin.

"Sori, mutta mä vaan halusin puhua sun kanssa vielä." hän selitti.

Itseasiassa mäkin halusin puhua Zaynin kanssa. Oltiinhan me nyt "kuumaa kamaa" sen palkinnon ansiosta. Tälläkin hetkellä joku varmasti katsoi meitä ikkunasta tehden omia johtopäätöksiään.

"Niin. Muakin jäi mietityttämään, että mitä sä tarkotit, että jos meidät palkitaan niin mun pitää olla tarkkana." kysyin.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Zayn vastasi.

"Tarkotin vaan sitä, että monet tulee nyt haluamaan puhua sulle ja puolet niistä on vaan pyrkyreitä, jotka koettaa hyötyä sun seurassa esiintymisestä. Siis jos ymmärrät mitä meinaan." Zayn sanoi.

En ollut ajatellut koko asiaa aiemmin, mutta tottahan se varmasti oli. Ehkä Zaynillä oli enemmän kokemusta tällaisista tilanteista kuin mulla. Olihan se ollut leirillä ennenkin ja tiesi, että ketkä täällä oli "nokkimisjärjestyksen" huipulla.

"Okei, mä olen kyllä tarkkana sen suhteen keneen luotan." sanoin vakuuttavasti.

Huomenna puhuisin vielä Johannan kanssa ja selvitän sen suhtautumisen tähän. Olihan silläkin nyt valtava maalitaulu selässään.

"Just ton mä haliusinkin vaan kuulla. Hyvää yötä sitten." Zayn sanoi tyytyväisenä.

"Hyvää yötä." vastasin pirteänä, mutta olin samalla kuitenkin jotenkin hermostunut.

Menin makaamaan sänkyyni ja pyöritin mielessäni Zaynin sanoja. Ihan kuin mua olis yritetty varoittaa jostakin suuremmasta. Tää tilanne oli mulle täysin uus ja jopa hämmentävä ,mutta samalla odotin innolla huomista ja sen tuomista mahdollisuuksista. Ehkei mua huomattaisikaan mitenkään erityisesti: en mä ollut näkyvä persoona palkinnosta huolimatta.

Camplife with you ~Osa 5~

"You are the one that I want greasista!" Zayn sanoi.

Biisi oli kyllä tuttu ja grease on yksi lempi musikaaleistani. Halusin kuitenkin tehdä oman tulkintani, joka jäisi mieleen kaikista lukuisista covereista, joita siitä on tehty.

"Tehdään siitä akustinen sun säestyksellä. Sähän osaat soittaa kitaraa?" Zayn kysyi.

"Osaanhan mä, mutta tää vaatii vähän opettelua." sanoin mennen vähän hämilleni.

"Tässähän on vielä aikaa ja kyllä sä perussävelen opit varmaan nopeasti." sanoi Zayn innostavasti.

Kyllä mä aion opetella sen sillä pakkohan mulla oli olla jotain, mihin tukeutua jos laulaminen jostain syystä tökkii.

"Hei, Mä haluaisin myös, että me voitaisiin tehdä pieni koreografia sillä tanssiminen on oikeastaan mun pääharrastus." ehdotin.

Sitten Zayn piti pitkän miettimistauon. Tiesin kyllä, ettei tanssiminen välttämättä ollutkaan kaikkien juttu.

"Wow, pakitetaanpa vähän. Mä en osaa tanssia ja tää olis ehkä huonoin mahollinen hetki paljastaa se ohjaajille." Zayn sanoi.

Ilmeisesti kaikilla todella oli heikkoutensa ja olin juuri löytänyt Zaynin.

"Ei se haittaa vaikkei olisikaan mestari heti alussa. Mä voin ottaa asiakseni opettaa sua, eikä sen tarvii olla kovin haastava." koetin selittää.

Zayniä selvästi edelleen arvelutti ajatus tanssimisesta niin tärkeässä tilaisuudessa, mutta ehkä hän tarvitsi vain pienen rohkaisun.

"Sun osuus voi olla pieni kunhan etes kokeilet! Jos sä onnistut niin se tulee näyttämään hyvältä ohjaajien silmissä." sanoin.

Zayn jatkoi vaisulla linjallaan. Ehdin jo tuntea olevani kohtuuton painostaja.

"Hyvä on. Mitä mun pitää tehdä?" hän sanoi lopulta.

Hymyilin hieman ja uskoin jo saaneeni Zayninkin innostumaan edes hieman. Ennen kuin huomasinkaan olin saanut mielessäni aikaan koreografian, jota aloin opettaa Zaynille. Hän oli yllättävän kärsivällinen oppilas huolimatta useista kompastumisista ja alun haparoinnista. Sitä oli oikeastaan huvittava katsoa, mutta hienotunteisuuttani en nauranut. Liike liikkeeltä kuitenkin onnistuimme saamaan hyvän lopputuloksen, joka tulee toivottavasti erottumaan.

Samalla hyräilimme biisin sanoja ja sitkeän työn jälkeen Zaynkin pysyi tahdissa. Kysymys ei ollutkaan tanssitaidon puutteesta, vaan siitä että Zayn kuvitteli olevansa surkea tanssija ilman oikeasti kokeilematta.

"Nyt kun pakollinen tanssirääkki on ohi niin voidaan varmaan keskittyä enemmän lauluun." Zayn sanoi vitsaillen.

Raukka oli uupunut mun vaatiessa lähes täydellisyyttä liikkeiden säädössä. Vannon, että se oli sen arvoista kun kukaan muu ei pystyisi vetämään meille vertoja tänä iltana.

"Joo. Eihän me tehdä mitään puolella teholla, eihän?" kysyin vitsaillen.

Olin iloinen, että olin sittenkin saanut parin, joka ei pelännyt työntekoa. Välillä jopa mulla itsellänikin oli pysyttelemistä Zaynin tahdissa.

"Muista sitten mitä me puhuttiin: kertsissä täytyy olla tunnetta, joka kantaa koko biisin." sanoin tomerana.

Mä kyllä tiesin, että Zayn ymmärsi tunteen merkityksen laulussa, mutta nyt oli kyse uskottavan tunteen luomisesta kahden laulajan välille. Meidän oli laulettava toisillemme: meidän oli laulettava yhdessä.

"Mä tiedän. En vaan oo laulanu hirveästi kenenkään kanssa. Yksin se on ollu jotenki helpompaa, kun voi luottaa vaan omaa osaamiseensa ja omaan kapasiteettiin, tiedäthän sä?" Zayn sanoi.

"Jep. Toi taitaa olla pääsyy miks meille tää tehtävä ylipäätänsä annettiin." sanoin.

Tuskin täällä kukaan oli vielä täysin luonteva esiintyessään jonkun toisen kanssa, varsinkaan kenenkään tuntemattoman. Ensin piti luoda yhteys toiseen ennen kuin pystyi saamaan aikaan luontevan projektin toisen kanssa.

"Tää saattaa kuulostaa vähän oudolta kysymykseltä tähän väliin, mutta miltä susta kuulostais, jos me molemmat kerrottaisiin itsestämme jotain. Niin me voitaisiin ehkä saada jonkinlainen yhteys, mitä duetossa tarvitaan." ehdotin arasti.

"Toki. Ei mulla oo mitään salattavaa." Zayn sanoi nauraskellen.

En siis ollutkaan turhan utelias, tai mitenkään tunkeileva vaikka sitä pelkäsinkin. Nyt vaan piti valita kysymys tarkkaan.

"Millainen sun perhe on? Mitä sä teet yleensä vapaa- aikana?" kysyin.

Ne olivat kaksi yksinkertaisinta kysymystä, jotka sain mieleeni.

"Mun perhe on aika tyypillinen muslimiperhe johon kuuluu mun lisäksi mun vanhemmat ja kolme siskoa, joten naisten käsittelyssä mä taidan olla aika ekspertti." Zayn sanoi hieman vitsaillen.

Tuon tyyppistä vastausta mä ehkä osasinkin vähän odottaa. Zayn oli selvästi huomaavainen veli ja piti huolta siskoistaan.

"Ja mitä vapaa- aikaan tulee niin mä teen taidetta spray maalilla kaikkialle, minne vaan mahdollista, jopa mun huoneen seinille. Sen lisäksi mä teen muutakin kuvataidetta ja laulan." Zayn kertoi.

Tuon taas osasin päätellä jo leirillä näkemäni perusteella.

"Entä sä?" Zay kysyi.

"No, mun elämä on oikeastaan aika tavallista, tylsää jopa. Harrastuksista voisin mainita tanssimisen ja kitaran soiton. Laulamistakin koetan treenata aina sillointällöin." sanoin.

"Musta on hienoa, että jotkut osaa tanssia. Multa se nimittäin ei luonnistu, kuten tänäänkin on jo todistettu." Zayn sanoi hetken päästä nauraen.

"Et sä nyt niin toivoton oo!" sanoin malttamatta olla nauramatta.

Zayn oli jotenkin sympaattinen ja jopa liikuttava yrittäessään sinnikkäästi päästä pois tanssikammostaan.

"Kiitos muuten, ettäsä suostuttelit mut siihen. Muuten mä varmaan olisin viettänyt loppuelämäni uskaltamatta ottaa yhtään tanssiaskelta." hän sanoi.

Hymyilin vastaukseksi. Tuntui hyvältä ajatella, että minun ansiostani Zayn oli halukas voittamaan pelkonsa. Katsoimme toisiamme hymyillen ja kauempaa alkoi kuulua kellon kilkatusta.

"Meidän varmaan pitää jo mennä. Ei koskaan tiedä missä vaiheessa meidät huudetaan sisään." sanoin.

Lähdimme kävelemään pois metsästä. Jossainvaiheessa Zayn otti minua varovasti kädestäkiinni.

"Ettet vaan lähde ramppikuumeen takia karkuun." hän sanoi vitsaillen.

Salaa nautin tilanteesta, mutta varoin näyttämättä sitä. Tuskin Zayn tarkoitti mitään muuta kuin vain hyödyntää luontaista charmiaan tässäkin tilanteessa.

"En mä karkaa. Muuten saisin kyllä kuulla kunniani kun sä oot joutunu menemään kompastelemaan sinne yksin." sanoin vitsaillen.

Mun oli oltava Zaynin henkisenä tukena ja sen mun. Tää oli meidän yhteinen projekti, joka oli vietävä kunnialla loppuun asti. Vaikkeivät ohjaajat pitäisikään esityksestämme niin se riitti, että olisimme itse tyytyväisiä. Pystyin jo sanomaan, että olin ylpeä Zaynin panoksesta ja toivoin, että hän itsekkin ymmärsi sen merkityksen. Suurin ilo yhdessä tekemisessä oli nähdä se, kuinka kumpikin uskalsivat kompromissien kautta tulla pikkuhiljaa ulos mukavuusalueeltaan.

Päädyimme lopulta siihen samaan saliin, josta olimme lähteneet ja lähes kaikki muut leiriläisistä olivat jo paikalla. Tällä kertaa kuitenkin hermostuneisuus oli muuttanut tunnelman aiempaa huomattavasti vaisummaksi. Vaikka ensimmäisillä olikin mahdollisuus asettaa rima korkealle niin kukaan ei halunnut olla sillä paikalla.

"Hyvällä tuurilla me saadaan olla viimeisiä ja jäädä tuoreimpana mieleen." Zayn kuiskasi minulle.

Viimeisenä taas oli entistä hankalampaa tuoda enää mitään uutta pöytään, mutta ainakin tuo oli etuna. Istuimme lähekkäin toisiamme ja sanattomasti tsemppasimme toisiamme tulevaan. Monia pareja kutsuttiin sisään ennen meitä, kunnes arviolta puolessavälissä säpsähdimme, kun Veronican jopa ylipirteä ääni kajautti: "Sandrine Lenox ja Zayn Malik."

"Muista hymyillä. Sulla on kaunis hymy." Zayn kuiskasi vielä kun kävelimme huoneeseen.

Punastuin, mutta laskin sen varaan, ettei Zayn huomaisi sitä. En jäänyt turhaa analysoimaan muutenkaan tilannetta, ettei keskittyminen siirtyisi esiintymisestä liikaa johonkin ihan muuhun. Jos alkaisin vain haaveilla Zaynistä ja kuvitella olemattomia niin mistään ei tuu mitään. Mun oli oltava ammattimainen.

"Mä oon valmis." sanoin hymyillen ja avasimme yhdessä oven arviointi huoneeseen.

Tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani, kun näin ohjaajien istuvan kivikasvoisina tuoleillaan pöydän toisella puolella. Spottivalo oli sytytetty alueelle, johon meitä odotettiin. Nyt oli tosi kysessää. Katsoimme vielä toisiamme rohkaisevasti ja astelimme käsikädessä, ylpeinä ja itsevarmoina heidän eteensä.

Camplife with you ~Osa 4~

Lopuksi Zayn näytti aikaansaannostaan yleisöön ja kaikki olivat mykistyneitä. Edes puheliaalla Piperillä ei ollut siihen hetkeen mitään sanottavaa. Tällä pojalla riitti omaperäisyyttä, eikä ollut epäilystäkään, etteikö tämä jäänyt yhdeksi päivän kohokohdista.

"Kiitos." hän sanoi vaatimattomasti ja käveli takaisin.

Jäljellä oli enää muutama esiintyjä, joille Zayn oli asettanut riman lähes kohtuuttoman korkealle: ja mä kun luulin, että mun vuoro tuli huonoon saumaan. Hekin olivat toki omallatavallaan taitavia, kuten jokainen täällä, mutta eivät mitään verrattuna Zayniin, joka sai kaikki miltein purskahtamaan kyyneliin. Hänellä oli varmasti jo paikka listalla niistä, joita ohjaajat tulisivat pitämään erityisesti silmällä, mikä loi epäilemättä paineita.

Pian kaikki olivat saaneet tilaisuutensa todistaa kykynsä ja oli aika odottaa, mitä tulee seuraavaksi.

"Nyt olemme kuulleet kaikilta näytteet ja voin sanoa, että porukkahan käy vuosivuodelta lahjakkaammaksi." sanoi Benjamin.

Ei me siis ihan onnettomia oltu, jos me muka pystyttiin vetämään vertoja edellisten vuosien leiriläisille. Paitsi jos Benjamin ei vaan halunnut lytätä meidän toiveita heti ekana päivänä.

"Eikä tässä kuitenkaan ole vielä kaikki. Teille on luvassa vielä toinenkin tehtävä tänään." Veronica ilmoitti.

Oli se mitä hyvänsä niin äskeisen jälkeen pystyisin siihen kyllä.

"Jaamme teidät arpomalla tyttö- poika- duettopareiksi ja saatte iltaan asti aikaa harjoitella jonkun kappaleen, johon on sisälytettävä myös tanssi koreografia." Henry sanoi.

Ensimmäisenä ajattelin: "Jee! Tanssimista!", mutta sitten tajusin, että vääränlaisen parin kanssa kaikki voi mennä pelleilyksi. Huono pari voi saada itsensälisäksi myös toisen näyttämään hölmöltä.

"Tällä kertaa esiintyminen tapahtuu kuitenkin vain meille kolmelle, joten ei paineita." Veronica lisäsi.

Yleisöä olisi siis huomattavasti vähemmän, mutta se tulisi olemaan kriittisempi ja arvovaltaisempi. Tässä vaiheessa jyvät alettiin jo erottaa akanoista testaamalla jokaisen yhteistyökykyä.

"Näihin lappuihin on kirjoitettu jokaisen nimi ja Veronica toimii onnettarena." Benjamin sanoi sekoitellen lipukkeita.

Odotin sydän villisti rinnassa hakaten, mutta nimeni ei tullut ensimmäisenä. Ei edes ensimmäisten joukossa, eikä Zayninkään. Piper, Charlotte ja Johannakin olivat jo saaneet parinsa, joista en suoraansanottuna ollut kovinkaan kateellinen. Ainoastaan Johannan pari Mike vaikutti kunnolliselta ja ehkä jopa osaisi ottaa tehtävän vakavasti. Piperistä taas en ollut siltikkään huolissani sillä se tyttö kyllä saisi kontaktin pahimpaankin vitsiniekkaan.

Jännitys tiivistyi entisestään, kun jäljellä oli enää muutama nimi. Osalla oli kiire jo harjoittelemaan, joten tahti kiristyi.

"Seuraava pari ovat Sandrine Lenox ja ..." Veronica luki.

'No niin. Räjäyttäkää jo se pommi.' ajattelin.

Hitaasti hän nosti lapun poikien kulhosta ja avasi sen.

"Zayn Malik." hän luki.

Zayn kääntyi katsomaan suuntani ja hymyili ystävällisesti. Olin oikeastaan aika iloinen, että pääsin tekemään töitä Zaynin kanssa, mutta samalla pelkäsin ulkokuoren ja muutaman esiintymisen jälkeen muodostamani kuvan voivan helposti särkyä.

"Nyt kun kaikki ovat saaneet kuulla parinsa niin on aika vetäytyä harjoittelemaan omaa numeroa. Kello tulee soimaan harjoitteluajan loppumisen merkiksi ja sitten iltapalan jälkeen esiinnytte vuorotellen meille." Henry ilmoitti.

Päivä oli jo yllättävän pitkällä, joten aikaa ei ollut paljon. Uskoin kuitenkin, että me pystyisimme siihen.

"Tsemppiä treenaamiseen ja muistakaa antaa kaikkienne." Veronica rohkaisi kaikki lopuksi.

Ohjaajien lähtemisen jälkeen alkoi käydä hirveä kuhina kun kaikki halusivat varata itselleen mahdollisimman rauhallisen paikan, jonne kukaan ei varmasti tulisi. Pian tämän ryntäyksen jälkeen huomasimme olevamme Zaynin kanssa salissa miltein kahden. Menin lähemmäksi häntä ja tilanne alkoi käydä jo kuisalliseksi, kunnes Zayn avasi suunsa.

"Miks vaivautua ryntäämään: mulla on jo mielessä yks paikka, jota kukaan muu ei oo varmastikkaan keksiny. Seuraa mua." Zayn sanoi hymyillen salaperäisenä.

Tein työtä käskettyä ja seurasin häntä ulos. Näimme jo muutamia pareja istumassa kaivonkannella, nurmikolla ja suurien kivien päällä. Zayn kuitenkin johdatti minut kohti pientää, jokseenkin karua metsää, joka sijaitsi hieman pihamaan ulkopuolella. Se oli kieltämättä oivallinen piilopaikka muilta, mutta minne me muka siellä menisimme?

"Minne me ollaan tarkkaanottaen matkalla? Eihän täällä oo muuta kuin puita." sanoin epäilevästi.

"Niin monet luulee." Zayn sanoi jatkaen virnuiluaan.

Päästyämme pienelle metsäaukealle minulle kuitenkin selvisi, mitä Zayn tarkoitti. Näin peuran latkimassa vettä purosta, joka virtasi pienestä kallionkolosta. Siellä hyppeli myös jäniksiä, juoksenteli oravia ja pieniä lintuja lensi taivaalta pesiinsä.

"Mä en osannu arvatakkaan, että täällä on tällasta elämää." sanoin hämmästellen.

"Mä löysin tän paikan oikeastaan sattumalta viime kesänä kun olin täällä. Nyt mulle iski jotenkin kaipuu takaisin." Zayn selitti.

"En ihmettele. Täällä on niin kaunista ja jotenkin elävää, vaikka muuten koko muu metsä on täysin karu." sanoin.

"Sanos muuta. Toisinaan mä tuon näille raukoille joitain tähteitä ruokalasta, kun niiden on hankala löytää tän kaiken kalseuden keskeltä mitään syötävää." Zayn kertoi.

Kuulosti todella jalolta ja hyväsydämiseltä. Hän taisi olla muun herkkyyden lisäksi myös eläinrakas, tai ainakin hän aidosti välitti näistä olennoista ja tiesi niiden hoitamisesta.

"Mutta pitemmittä puheitta meidän kannattaa varmaan alkaa töihin, että saadaan valmista iltaan mennessä." Zayn sanoi hetken kuluttua.

"Joo. Voidaan aloittaa miettimällä ensin, mikä laulu me halutaan ottaa." sanoin.

En ollut yhtään varma pidimmekö edes samantyyppisestä musiikista, mutta piti kai vain rohkeasti ehdottaa jotain. Onneksi Zayn kuitenkin avasi suunsa ennen kuin ehdin sanoa mitään tyhmää ja nolaamaan itseni.

"Mä muuten oudin sun billionare- esityksestä. Se sai yleisön hyvin messiin. Mä ajattelin, että mitä sä sanoisit jos me näytettäisiin toinen puoli susta. Tehdään nyt joku tunnelmallinen duetto." Zayn ehdotti.

Duetto oli kyllä aika kaukana mun mukavuusalueelta, mutta ilman riskejä mä en ikinä sais tehtyä vaikutusta ohjaajiin.

"Kuulostaa hyvältä. Mitä sulla oli sitten mielessä?" sanoin empien kuitenkin hieman.

"Itseasiassa tunnelmallisemmat biisit on mulle tuttuja, kuten varmaan osasitki jo arvata. Siks mulla onkin mielessä jotain, millä me voidaan räjäyttää pankki." Zayn sanoi samalla mystisellä virneellä.