Sen päivän jälkeen kaikki jatkui normaalisti, vaikka tieto siitä, että mä en olis kohta täällä enää kulkikin varjona. Kavereiden kanssa siihen ei oikeastaan viitattu, koska se tietäis samanlaista hiljaisuutta ja jännittyneisyyttä, kuin viimeksikin. Siihen aiheeseen oli kyllä palattava mutta ei vielä.
Me naurettiin ja ylipäätänsä nautittiin kuin viimeistä päivää, sillä pian se todella oli viimeinen päivä kun siihen olisi samanlainen mahdollisuus. Kaikki oli loppujen lopuksi paremmin, kuin olisin kuvitellut. Dramatisointi oli lopulta turhaa sillä kuten sanottu: meillä oli vielä aikaa ennen kuin mun piti lähteä.
Meillä tarkoitin tyttöjen lisäksi myös mua ja Liamia. Me oltiin pidetty yhteyttä jonkin verran ensi tapaamisen jälkeen, mutta en uskaltanut soittaa niin usein, kuin olisin halunnut. Mä olisin halunnut ehdottaa uutta tapaamistakin jo ties kuinka kauan aikaa sitten, mutta kai mä pelkäsin hylkäämistä, johon olin kyllä tavallan liiankin tottunut.
Oli aivan eri asia puhua puhelimessa kuin kasvotusten: kaipasin Liamin hymyä ja sen katsetta, kun se kuuntelee mun puhetta oikeasti kiinnostuneena. Harvoin kukaan, varsinkaan kukaan mies puolinen jaksoi kuunnella mua niin hyvin. Sitä tunnetta ei saanut puhelimessa, mutta jo Liamin äänen kuuleminen piristi toki päivää kummasti.
Toistaiseksi meidän ei ehkä ollutkaan ihan niin helppoa tavata, kuin luulin, mutta mä en aikonut missään nimessä luovuttaa sen suhteen sillä tässä oli jo nyt kiinni jotain mulle tärkeetä. Mä en voinu antaa tän jäädä yhdeksi niistä asioista, joiden mä pelkäsin jäävän muuton yhteydessä taakse ja mä aion tehdä kaikkeni ettei niin kävis.
Yhtenä iltana puhelimessa mä sain viimein kysyttyä sen kysymyksen, joka oli ollut mun huulilla siitä asti, kun me viimeksi oltiin tavattu. Ensin me puhutttiin ihan tavalliseen tapaan kuulumisia, vaikka mitään ihmeellistä ei oliskaan tapahtunut. Liam kertoi miten bändi kerhossa oli sujunut ja oletettavastikkin oli saanut jo soolon tulevassa juhlassa.
Mulle ei tapahtunut oikeastaan ikinä mitään niinkään jännittävää, mutta Liam jaksoi silti kuunella, kun kerroin kaikista kavereiden kanssa tapahtuneesta ja myös päivän ratsastus treeneistä. Olin just selittäny siitä, kuinka olin saanu maneesissa täysin pillastuneen hevosen rauhottumaan.
"Pollet näyttää tykkäävän susta hevoskuiskaaja." Liam sano vitsaillen.
"Enhän mä nyt vielä mikään hevoskuiskaaja oo. Kyllähän sitä nyt jo tässä vaiheessa, kun on harrastanu jo monta vuotta niin oppii sen verran tuntemaan hevosen luonnetta." sanoin nauraen.
"Olis itseasiassa kiva päästä itsekki joskus kokeilemaan, ku se on monien mielestä niin kivaa." Liam sanoi.
Siitä me päästiinkin siihen tilanteeseen, jossa mä viimein rohkaistuin ehdottamaan tapaamista. Mikä muu olis parempi paikka kuin mun om kotikenttä?
"Miltä susta kuulostais tulla mun kanssa tallille ens viikolla? Sis jos lannan haju ei häiritte." kysyin lopulta vitsikkäällä tavalla ja ainakin omasta mielestäni en kuulostanut läheskään niin jännittyneeltä, mitä olin.
"Ei se lanta mitenkään uus juttu oo. Kyllä mä miehenä sen kestän." Liam sano nauraen.
Mäkin nauroin. Pienestä huumorista oli siis hyötyä.
"Täytyy vielä miettiä, mutta kyllä se varmaan käy jos kyyti vaan järjestyy." Liam sanoi innostuneena.
"Kyllä sä nyt tänne jollain keinolla pääset." mä sanoin leikkisään sävyyn.
"Enköhän mutta nyt mun ruoka taitaa olla jo jäähtymässä huudon perusteella. Puhutaan myöhemmin." Liam sanoi nopeasti.
"Moikka! Nähdään sitten!" mä sanoin pirteästi.
"Joo, mä soitan sulle vielä myöhemmin." Liam sanoi ja hulki puhelun.
Mulla oli treffit, itseasiassa ekat treffit ikinä pojan kanssa, josta mä oikeasti tykkäsin ja mä olin vielä itse uskaltanut pyytää sitä. Se oli yks mun siihen astisen elämän tähti hetkistä. Ainoa hidaste, jota en millään kuitenkaan voinut olla miettimästä: miten meidän käy sitten kun me molenmmat muutetaan?
Terryn ja Kaylan kanssa se oli ihan eri tilanne, kun me oltiin tunnettu jo vuosia, mutta Liamin kanssa me oltiin vasta tavattu. Tuntuu ainaki siltä, että vois olla aika kiusallista tuppauta niille, kun tuun käymään täällä. Jääkö se kaipaamaan mua? Miten me pidettäisiin yhteyttä enää sen jälkeen? Mä olin aina ajattelemassa edelle, silloinkin kun siitä oli vaan haittaa.
Takaisin olennaiseen: treffit. Tilanne jonka mä olin kuvitellut varmaan miljoona kertaa mun pään sisällä, mutta nyt se oli totta: totisinta totta. Mulla ei ollut hajuakaan, että miten pitäisi käyttäytyä, tai mistä asioista pitäisi puhua, mutta luotin siihen, että Liam hallitsisi sen paremmin niin herrasmiesmäisenä.
Kai harrastuksen parissa mä voisin rentoutua paremmin, joten talli oli hyvä treffipaikka. Siellä mulla oli aina jotenkin rauhallisempi fiilis kuin tavallisesti. Mulle tuli mieleen jo monta asiaa, jotka mä halusin näyttää Liamille siellä ja ehkä tän kerran jälkeen oli Liamin vuoro tehdä oma siirtonsa.
Jos se on kiinnostunut niin se tekee vielä jotain tän meidän yhteyden kestämiseksi ja jos ei niin parempi olla tuhlaamatta enää sen aikaa.
lauantai 2. marraskuuta 2013
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Here I am ~Osa 4~
"Siis mitä?!" kuului kummankin suusta, kun sain kerrottua tilanteen.
"Kyllä, valitettavasti näin on käymässä." mä sanoin huokaisten.
Istuimme Terryn huoneen lattialla, yrittäen miettiä keinoja selvitä tästä. Jokainen kuitenkin tajusivat sanomatta ääneen, että kaikki tulisi muuttumaan: vaikka kuinka pyrittiin pitämään asiat samanlaisena se olisi mahdotonta, kun yksi meistä asuu satojen kilometrien päässä. Tunnelma kääntyi heti paljon synkemmäksi.
"Tuuthan sä käymään?" uskalsi Kayla kysyä rikkoen hiljaisuuden.
Oli suloista, että tuo oli ensimmäinen asia, joka Kaylalle tuli mieleen. Mä tiesin kyllä, että näille kahdelle tuli yhtä suuri ikävä mua ku mulla niitä.
"Tottakai. Niin usein ku vaan pääsen. Skype tietenki toimii sielläki, vaikka se tietenkään oo sama asia, mutta jotain silti." sanoin herkistyen.
Synkkyyn jatkui mun puheenvuoron jälken, enkä mä voinut hyväksyä sitä. Tää ei saanut jäädä viimeiseksi tunnetilaksi ennen lähtöä. Mun oli sanottava jotain, mikä vois saada tytöt piristymään.
"Ettehän te oikeasti kuvitelleet, että mä muka hylkäisin teidät? Ehei, kun mä tuun käymään niin kaikki on yhtä eeppistä ku ennenki." sanoin saaden aikaan jopa pienen virnistävän hymyn.
Se toimi ainakin vähän, sillä sain vastaukseksi hymyn kummaltakin.
"Parenpi oliskin tulla käymään sillä mulla ja Kaylalla voi olla aika orpoa ilman sua." Terry sanoi tuoden takaisin negatiivisen ilmapiirin.
Ei ollut kieltämättä helppoa löytää tästä tilanteesta mitään hyvää, mutta jos mä saisin tytöt paremmalle tuulelle ja vakuutetuksi niin mulle olis itsellekkin helpompaa hyväksyä tää.
"Ja teki ootte tottakai tervetulleita Brightoniin. Kun oon paikallinen niin osaan suunnitella teille kieroajelun." sanoin yrittäen saada sen kuulostamaan houkuttelevalta.
"Mä oon kyllä aina halunnu käydä siellä. Olis siistiä hengailla tyttöjen keskes muuallakin, kuin vaan täällä peräkylillä." Kayla sanoi hymyillen hennosti, nähden selvästi mitä reaktiota mä toivoin.
Terry ilme oli yhä totinen. Siitä tytöstä näki milloin sen piti saada prosessoida jotain asiaa ja nyt oli selvästi sellainen hetki.
"Vai mitä Terry?" Kayla kysyi yrittäen saada Terryä mukaan keskusteluun.
Terry ei vastannut, mutta näytti selvästi kuulevan. Mä en ollut koskaan nähnyt Terryä tuollaisena. Lopulta mä keksin keinon, joka tepsi takuuvarmasti ainakin Terryn normaaleihin mökötys kohtauksiin. Loin katseen Kaylaan ja se kyllä tiesi, mistä oli kyse.
"Älä pakota meitä aiheuttamaan kutituskuolemaa." sanoin viekkaasti.
Terryn totinen ilme vaihtui hymyyn, joka tiesi vain sitä, että me vedettiin oikeasta narusta. Terry nauroi sydämensä kyllyydestä.
"Ja nuin ystäväiseni käy jos täällä yritetään ruveta mököttämään, eikä osata nähdä asioita positiivisesti." Kayla sanoi hymyillen.
"Enköhän mä oo oppinu läksyni." Terry sanoi edelleen nauraen.
Me kaikki kikatettiin kuin pikku tytöt. Meidän tapa rtakaista asiat oli aika lapsellinen, mutta toimi joka kerta. Näin meidän kesken saatiin huonot asiat käännettyä edes jotenkin hyviksi.
"Onko kaikki siis okei?" mä kysyin kikatussession jälkeen.
"On kunhan lupaat soittaa joka päivä." Terry sanoi.
"Varmasti soitan. Pitäähän munkin saada tietää, että miten te voitte sen jälkeen, kun pyhä kolminaisuus on katkolla." sanoin vitsaillen.
"Otetaan ryhmähali ja unohdetaan tää asia hetkeksi, sillä eihän Dawn oo lähössä ihan vielä. Meillä on vielä monta eeppistä hetkeä tulossa, kun me tehdään näistä viimisistä kuukausista upeimmat mahdolliset." Kayla sanoi.
"Aivan. Mä pääsen vetämään teidät pois synkkyydestä vielä monta kertaa." sanoin nauraen.
Me tehtiin tiiviimpi ryhmähali kuin ikinä. Pieni toivon pilkahdus oli jo havaittavissa.
"Ja nyt kun kaikki on taas hyvin niin mulla on toinenkin asia kerrottavana. Ei tosin yhtä shokeeraava, eli älkää huoliko." sanoin hymyillen.
"Kerro heti!" Terry sanoi lähes silmät kiiluen innokkuudesta.
Virnistin salamyhkäisesti ja aloin kertoa Liamista: siitä miten me tavattiin, keskustelusta mun huoneessa ja kaikesta.
"Näin neutraalina osapuolena voin sanoa, et lupaavalta näyttää." Kayla sanoi merkitsevästi.
"Joo, iske kiinni vaan." Terry sanoi virnistäen.
"Pitääkö mun läimäyttää sua jollain?" kysyin vitsillä.
"Älä, en mä tarkottanu sitä ihan kirjaimellisesti." Terry sanoi nauraen.
Kaikki me revettiin nauruun. Nuo kommentit oli kyllä odotettavissa siihen nähden, että mä olin tällä hetkellä meistä ainoa, jolla oli jotain tällasta meneillään. Aika varmasti sain siis kuulla tyttöjen, erityisesti Terryn puoli häröjä vitsejä.
"Toivottavasti me päästää tarkastaan tää Lim joskus ni Sitten voidaan sanoa paremmin sanoa, et onko se sopiva sulle." Kayla sano vitsaillen.
"Otetaan vähän rauhallisemmin hei. Kyllä mä sen esitten teille, kuhan oon tutustunu itsekkin siihen paremmin. Ei ihme jos se säikähtää ja karkaa, jos joutuu tapaamaan teidät jo nyt." sanoin vitsillä ja nauroin.
Me puhuttiin vielä pitkään lähes kaikesta mahdollisesta, kunnes oli jo myöhä ja aika lähteä kotiin. Ilta oli pimeä, vain katulamput loivat valoa tielle. Se oli jotenkin tunnelmallinen niin kuin oli ollut tämä koko päiväkin. Mun ajatukset pyöri taas vaihteeksi vuoristorataa, mut sen mä tiesin nyt, että meidän jengi tulis kyllä selviämään tästä.
Ei mikään muukaan ollut meitä tähänkään asti voinut erottaa, eikä voiskaan koskaan. Ympyrä ei tulis koskaan sulkeutumaan.
"Kyllä, valitettavasti näin on käymässä." mä sanoin huokaisten.
Istuimme Terryn huoneen lattialla, yrittäen miettiä keinoja selvitä tästä. Jokainen kuitenkin tajusivat sanomatta ääneen, että kaikki tulisi muuttumaan: vaikka kuinka pyrittiin pitämään asiat samanlaisena se olisi mahdotonta, kun yksi meistä asuu satojen kilometrien päässä. Tunnelma kääntyi heti paljon synkemmäksi.
"Tuuthan sä käymään?" uskalsi Kayla kysyä rikkoen hiljaisuuden.
Oli suloista, että tuo oli ensimmäinen asia, joka Kaylalle tuli mieleen. Mä tiesin kyllä, että näille kahdelle tuli yhtä suuri ikävä mua ku mulla niitä.
"Tottakai. Niin usein ku vaan pääsen. Skype tietenki toimii sielläki, vaikka se tietenkään oo sama asia, mutta jotain silti." sanoin herkistyen.
Synkkyyn jatkui mun puheenvuoron jälken, enkä mä voinut hyväksyä sitä. Tää ei saanut jäädä viimeiseksi tunnetilaksi ennen lähtöä. Mun oli sanottava jotain, mikä vois saada tytöt piristymään.
"Ettehän te oikeasti kuvitelleet, että mä muka hylkäisin teidät? Ehei, kun mä tuun käymään niin kaikki on yhtä eeppistä ku ennenki." sanoin saaden aikaan jopa pienen virnistävän hymyn.
Se toimi ainakin vähän, sillä sain vastaukseksi hymyn kummaltakin.
"Parenpi oliskin tulla käymään sillä mulla ja Kaylalla voi olla aika orpoa ilman sua." Terry sanoi tuoden takaisin negatiivisen ilmapiirin.
Ei ollut kieltämättä helppoa löytää tästä tilanteesta mitään hyvää, mutta jos mä saisin tytöt paremmalle tuulelle ja vakuutetuksi niin mulle olis itsellekkin helpompaa hyväksyä tää.
"Ja teki ootte tottakai tervetulleita Brightoniin. Kun oon paikallinen niin osaan suunnitella teille kieroajelun." sanoin yrittäen saada sen kuulostamaan houkuttelevalta.
"Mä oon kyllä aina halunnu käydä siellä. Olis siistiä hengailla tyttöjen keskes muuallakin, kuin vaan täällä peräkylillä." Kayla sanoi hymyillen hennosti, nähden selvästi mitä reaktiota mä toivoin.
Terry ilme oli yhä totinen. Siitä tytöstä näki milloin sen piti saada prosessoida jotain asiaa ja nyt oli selvästi sellainen hetki.
"Vai mitä Terry?" Kayla kysyi yrittäen saada Terryä mukaan keskusteluun.
Terry ei vastannut, mutta näytti selvästi kuulevan. Mä en ollut koskaan nähnyt Terryä tuollaisena. Lopulta mä keksin keinon, joka tepsi takuuvarmasti ainakin Terryn normaaleihin mökötys kohtauksiin. Loin katseen Kaylaan ja se kyllä tiesi, mistä oli kyse.
"Älä pakota meitä aiheuttamaan kutituskuolemaa." sanoin viekkaasti.
Terryn totinen ilme vaihtui hymyyn, joka tiesi vain sitä, että me vedettiin oikeasta narusta. Terry nauroi sydämensä kyllyydestä.
"Ja nuin ystäväiseni käy jos täällä yritetään ruveta mököttämään, eikä osata nähdä asioita positiivisesti." Kayla sanoi hymyillen.
"Enköhän mä oo oppinu läksyni." Terry sanoi edelleen nauraen.
Me kaikki kikatettiin kuin pikku tytöt. Meidän tapa rtakaista asiat oli aika lapsellinen, mutta toimi joka kerta. Näin meidän kesken saatiin huonot asiat käännettyä edes jotenkin hyviksi.
"Onko kaikki siis okei?" mä kysyin kikatussession jälkeen.
"On kunhan lupaat soittaa joka päivä." Terry sanoi.
"Varmasti soitan. Pitäähän munkin saada tietää, että miten te voitte sen jälkeen, kun pyhä kolminaisuus on katkolla." sanoin vitsaillen.
"Otetaan ryhmähali ja unohdetaan tää asia hetkeksi, sillä eihän Dawn oo lähössä ihan vielä. Meillä on vielä monta eeppistä hetkeä tulossa, kun me tehdään näistä viimisistä kuukausista upeimmat mahdolliset." Kayla sanoi.
"Aivan. Mä pääsen vetämään teidät pois synkkyydestä vielä monta kertaa." sanoin nauraen.
Me tehtiin tiiviimpi ryhmähali kuin ikinä. Pieni toivon pilkahdus oli jo havaittavissa.
"Ja nyt kun kaikki on taas hyvin niin mulla on toinenkin asia kerrottavana. Ei tosin yhtä shokeeraava, eli älkää huoliko." sanoin hymyillen.
"Kerro heti!" Terry sanoi lähes silmät kiiluen innokkuudesta.
Virnistin salamyhkäisesti ja aloin kertoa Liamista: siitä miten me tavattiin, keskustelusta mun huoneessa ja kaikesta.
"Näin neutraalina osapuolena voin sanoa, et lupaavalta näyttää." Kayla sanoi merkitsevästi.
"Joo, iske kiinni vaan." Terry sanoi virnistäen.
"Pitääkö mun läimäyttää sua jollain?" kysyin vitsillä.
"Älä, en mä tarkottanu sitä ihan kirjaimellisesti." Terry sanoi nauraen.
Kaikki me revettiin nauruun. Nuo kommentit oli kyllä odotettavissa siihen nähden, että mä olin tällä hetkellä meistä ainoa, jolla oli jotain tällasta meneillään. Aika varmasti sain siis kuulla tyttöjen, erityisesti Terryn puoli häröjä vitsejä.
"Toivottavasti me päästää tarkastaan tää Lim joskus ni Sitten voidaan sanoa paremmin sanoa, et onko se sopiva sulle." Kayla sano vitsaillen.
"Otetaan vähän rauhallisemmin hei. Kyllä mä sen esitten teille, kuhan oon tutustunu itsekkin siihen paremmin. Ei ihme jos se säikähtää ja karkaa, jos joutuu tapaamaan teidät jo nyt." sanoin vitsillä ja nauroin.
Me puhuttiin vielä pitkään lähes kaikesta mahdollisesta, kunnes oli jo myöhä ja aika lähteä kotiin. Ilta oli pimeä, vain katulamput loivat valoa tielle. Se oli jotenkin tunnelmallinen niin kuin oli ollut tämä koko päiväkin. Mun ajatukset pyöri taas vaihteeksi vuoristorataa, mut sen mä tiesin nyt, että meidän jengi tulis kyllä selviämään tästä.
Ei mikään muukaan ollut meitä tähänkään asti voinut erottaa, eikä voiskaan koskaan. Ympyrä ei tulis koskaan sulkeutumaan.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Here I am ~Osa 3~
"Nyt ollaan puhuttu jo tarpeeks musta niin mä voisin esittää noi samat kysymykset sulle." sanoin.
"Se olkoon kohtuullista, että mäkin kerron vähän itsestäni." Liam sanoi hymyillen.
En etes yrittänyt arvata, että mitä Liam harrasti, mutta nuista vatsalihaksista päätellen selvästi urheilua.
"Mä oon saman ikäinen kuin sä ja myös lukion toiseksi viimisellä luokalla. Harrastuksista voin mainita juoksemisen ja musiikin." Liam sanoi.
Urheilullinen sekä vielä musikaalinen. Tää oli jopa parempaa, mitä mä kuvittelin.
"Soitaks sä jotain soitinta?" kysyin heti kiinnostuneena.
"Jonkin verran, mutta erityisesti mä tykkään laulaa." Liam sanoi.
Liamin puheäänen perusteella pystyin vaan kuvittelemaan, kuinka ihanalta sen laulu kuulosti.
"Sovitaanko niin, että vielä ennen kuin me molemmat muutetaan niin mä lupaan lukea sulle mun runoja, jos sä laulat mulle." mä sanoin.
"Tottakai. Olis itseasiassa kiva saada kommenttia mun äänestä muiltakin kun vaan porukoilta." Liam sanoi hymyillen.
"Mä tiedän kyllä. Vanhemmat kehuu aina, vaikka itse ei yhtään olisikaan tyytyväinen. Se on osa syy siihen miks mä en oo lukenu mun runoja äidille vielä koskaan." sanoin.
"Ehkä se vois olla ensi askel. Muakin hermostutti aluks laulaa etes omille vanhemmille, mutta kun mä sain tukea siihen niiltä niin ne itseasiassa haluaa kuulla mun laulua mahdollisimman paljon." Lianm kertoi.
Itse en ollut nähnyt asiaa koskaan tuolta kantilta, mutta Liamin puheissa oli perää. Miten mä voisin koskaan kehittyä, jos mä en uskalla kysyä palautta?
"Ehkä mä vielä kokeilen sitä, ettei iske ramppikuume sitten sulle esiintyessä." sanoin vitsaillen.
Liam nauroi. Kyllä mä tiesin, ettei tää meidän sopimus ollut mikään stressin aiheuttaja, vaan pikemminkin tarkoituksena meille molemmille oli päästä pois omasta kuorestaan. Siitä tulis hauskaa, eikä Liam varmasti lyttäis mua, vaikka mokaisinki.
"Liam! Meidän pitää lähteä kotiin!" huusi Liamin äiti.
Nyt ne vanhukset oli sitten viimein saaneet kahvinsa juotua ja meidän tapaaminen oli tällä kertaa tässä.
"Pakko mennä kun äiti käsky käy." Liam sanoi huumorilla.
"Siltä vaikuttaa, mutta toivottavasti tavataan vielä." sanoin hymyillen.
"Varmasti. Meidän on kummankin vielä pidettävä siitä sopimuksesta kiinni." Liam sanoi.
Hetken oli hiljaista, kun kumpikin oli ajatuksissaan.
"Odota." Liam sanoi.
Liam otti pöydältä paperia ja kynän ja kirjoitti jotain.
"Tässä on mun numero. Soita joskus niin voidaan sopia seukki tapaamisesta, tai jos tulee muuten vaan ikävä." Liam sanoi vitsaillen ja ojensi mulle lapun.
"Tehdään niin." mä sanoin nostaen katseeni Liamin antamasta lapusta.
"Nyt mun pitää varmaan kuitenki mennä ennen ku äiti saa hepulin." Liam sano huumorilla.
Me hyvesteltiin nopeasti ja Liam ajoi perheensä kanssa pois pihasta.
"Koko perhe vaikutti niin mukavalta, että ei kai tässä ole enää hirveänä miettimistä, jos vaan he pitävät kiinni tarjouksestaan." äiti sanoi pirteänä.
Oli kiva nähdä äidin taas innostuvan jostain pitkästä aikaa. Huonon työtilanteen takia me oltiin jouduttu kiristämään vyötä jo kauan, mikä vaikutti varmasti äitiin.
"Sähän vietit melkein koko ajan sen Liamin kanssa. Miltä se vaikutti?" äiti kysyi.
"Mukava poikahan Liam on. Me tultiin juttuun tosi hyvin ja puhuttiin jo siitä, että voitaisiin tavata uudestaanki." kerroin.
Mä tiesin jo mitä äiti kuvitteli.
"Sepäs on mukavaa. Teistähän voi tulla hyvätkin ystävät." äiti sanoi hymyillen.
Mäkään en voinut olla hymyilemättä. Tuntui niin kuin tässä muutossa olisi sittenkin seurannut jotain hyvääkin, kunnes mä muistin taas sen huomattavasti suuremman negatiivisen puolen.
"Mä taidan mennä tapaamaan Kaylaa ja Terryä, kun en oo päässy puhumaan tästä koko jutusta niiden kanssa vielä." sanoin vähän surkeana.
Äiti katsoi mua myötätuntoisella katseella ja oli selvästi valmiina kertomaan jonkun elämänviisauden, joka sais mun olon edes hieman paremmaksi.
"Voi kulta. Kyllä tytöt ymmärtää sen, mikä meidän tilanne tällä hetkellä on ja ettei meillä sen takia ole oikein vaihtoehtoja." äiti sanoi rauhoittavalla äänellä.
Kyllä ne varmasti ymmärsi, mutta miten ne siihen suhtautuis?
"Eikä teidän ystävyys varmasti lopu tähän sillä junat kulkee aina. Kunhan te saatte yhdessä puhuttua kaikesta niin te kyllä löydätte keinon järjestää asiat niin, että voitte jatkaa melkein niin kuin tähänkin asti." äiti sanoi.
'Melkein samalla tavalla' ei tuntunut sillä hetkellä missään nimessä riittävän. Se oli kuitenkin parasta, mihin oli mahdollisuus.
"Mä en syytä sua mistään, mutta tässä on vaan mulle vielä paljon sulateltavaa ja tytöilläkkin varmasti." mä sanoin ääni melkein väristen.
Suukotin äitiä poskelle ja lähdin ulos. Mä kävelin omissa ajatuksissani pitkin katuja ja näin lehtien putoavan puista maahan. Se kuvasti mun elämää tällä hetkellä: pian lähestulkoon vaikka vanha olis poissa ja arvaamatonta, lähes karua uutta tilalla.
"Se olkoon kohtuullista, että mäkin kerron vähän itsestäni." Liam sanoi hymyillen.
En etes yrittänyt arvata, että mitä Liam harrasti, mutta nuista vatsalihaksista päätellen selvästi urheilua.
"Mä oon saman ikäinen kuin sä ja myös lukion toiseksi viimisellä luokalla. Harrastuksista voin mainita juoksemisen ja musiikin." Liam sanoi.
Urheilullinen sekä vielä musikaalinen. Tää oli jopa parempaa, mitä mä kuvittelin.
"Soitaks sä jotain soitinta?" kysyin heti kiinnostuneena.
"Jonkin verran, mutta erityisesti mä tykkään laulaa." Liam sanoi.
Liamin puheäänen perusteella pystyin vaan kuvittelemaan, kuinka ihanalta sen laulu kuulosti.
"Sovitaanko niin, että vielä ennen kuin me molemmat muutetaan niin mä lupaan lukea sulle mun runoja, jos sä laulat mulle." mä sanoin.
"Tottakai. Olis itseasiassa kiva saada kommenttia mun äänestä muiltakin kun vaan porukoilta." Liam sanoi hymyillen.
"Mä tiedän kyllä. Vanhemmat kehuu aina, vaikka itse ei yhtään olisikaan tyytyväinen. Se on osa syy siihen miks mä en oo lukenu mun runoja äidille vielä koskaan." sanoin.
"Ehkä se vois olla ensi askel. Muakin hermostutti aluks laulaa etes omille vanhemmille, mutta kun mä sain tukea siihen niiltä niin ne itseasiassa haluaa kuulla mun laulua mahdollisimman paljon." Lianm kertoi.
Itse en ollut nähnyt asiaa koskaan tuolta kantilta, mutta Liamin puheissa oli perää. Miten mä voisin koskaan kehittyä, jos mä en uskalla kysyä palautta?
"Ehkä mä vielä kokeilen sitä, ettei iske ramppikuume sitten sulle esiintyessä." sanoin vitsaillen.
Liam nauroi. Kyllä mä tiesin, ettei tää meidän sopimus ollut mikään stressin aiheuttaja, vaan pikemminkin tarkoituksena meille molemmille oli päästä pois omasta kuorestaan. Siitä tulis hauskaa, eikä Liam varmasti lyttäis mua, vaikka mokaisinki.
"Liam! Meidän pitää lähteä kotiin!" huusi Liamin äiti.
Nyt ne vanhukset oli sitten viimein saaneet kahvinsa juotua ja meidän tapaaminen oli tällä kertaa tässä.
"Pakko mennä kun äiti käsky käy." Liam sanoi huumorilla.
"Siltä vaikuttaa, mutta toivottavasti tavataan vielä." sanoin hymyillen.
"Varmasti. Meidän on kummankin vielä pidettävä siitä sopimuksesta kiinni." Liam sanoi.
Hetken oli hiljaista, kun kumpikin oli ajatuksissaan.
"Odota." Liam sanoi.
Liam otti pöydältä paperia ja kynän ja kirjoitti jotain.
"Tässä on mun numero. Soita joskus niin voidaan sopia seukki tapaamisesta, tai jos tulee muuten vaan ikävä." Liam sanoi vitsaillen ja ojensi mulle lapun.
"Tehdään niin." mä sanoin nostaen katseeni Liamin antamasta lapusta.
"Nyt mun pitää varmaan kuitenki mennä ennen ku äiti saa hepulin." Liam sano huumorilla.
Me hyvesteltiin nopeasti ja Liam ajoi perheensä kanssa pois pihasta.
"Koko perhe vaikutti niin mukavalta, että ei kai tässä ole enää hirveänä miettimistä, jos vaan he pitävät kiinni tarjouksestaan." äiti sanoi pirteänä.
Oli kiva nähdä äidin taas innostuvan jostain pitkästä aikaa. Huonon työtilanteen takia me oltiin jouduttu kiristämään vyötä jo kauan, mikä vaikutti varmasti äitiin.
"Sähän vietit melkein koko ajan sen Liamin kanssa. Miltä se vaikutti?" äiti kysyi.
"Mukava poikahan Liam on. Me tultiin juttuun tosi hyvin ja puhuttiin jo siitä, että voitaisiin tavata uudestaanki." kerroin.
Mä tiesin jo mitä äiti kuvitteli.
"Sepäs on mukavaa. Teistähän voi tulla hyvätkin ystävät." äiti sanoi hymyillen.
Mäkään en voinut olla hymyilemättä. Tuntui niin kuin tässä muutossa olisi sittenkin seurannut jotain hyvääkin, kunnes mä muistin taas sen huomattavasti suuremman negatiivisen puolen.
"Mä taidan mennä tapaamaan Kaylaa ja Terryä, kun en oo päässy puhumaan tästä koko jutusta niiden kanssa vielä." sanoin vähän surkeana.
Äiti katsoi mua myötätuntoisella katseella ja oli selvästi valmiina kertomaan jonkun elämänviisauden, joka sais mun olon edes hieman paremmaksi.
"Voi kulta. Kyllä tytöt ymmärtää sen, mikä meidän tilanne tällä hetkellä on ja ettei meillä sen takia ole oikein vaihtoehtoja." äiti sanoi rauhoittavalla äänellä.
Kyllä ne varmasti ymmärsi, mutta miten ne siihen suhtautuis?
"Eikä teidän ystävyys varmasti lopu tähän sillä junat kulkee aina. Kunhan te saatte yhdessä puhuttua kaikesta niin te kyllä löydätte keinon järjestää asiat niin, että voitte jatkaa melkein niin kuin tähänkin asti." äiti sanoi.
'Melkein samalla tavalla' ei tuntunut sillä hetkellä missään nimessä riittävän. Se oli kuitenkin parasta, mihin oli mahdollisuus.
"Mä en syytä sua mistään, mutta tässä on vaan mulle vielä paljon sulateltavaa ja tytöilläkkin varmasti." mä sanoin ääni melkein väristen.
Suukotin äitiä poskelle ja lähdin ulos. Mä kävelin omissa ajatuksissani pitkin katuja ja näin lehtien putoavan puista maahan. Se kuvasti mun elämää tällä hetkellä: pian lähestulkoon vaikka vanha olis poissa ja arvaamatonta, lähes karua uutta tilalla.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Here I am ~Osa 2~
"Aloitetaan sitten esittely." äiti sanoi pirteänä.
Lähdimme siis kiertämään taloa äidin johdolla. Katseeni oli arvaten yhä kiinni Liamissa. En vaan päässyt yli siitä, kuinka suloiselta ja jotenkin lempeältä tämä poika vaikutti jo ensisilmäyksellä. Mä en varmasti ollu ainoa tyttö, joka ajatteli niin. Liam oli sellainen poika, jonka ympärillä parveili aina paljon tyttöjä.
Mun oli päästävä juttusille sen kanssa kunhan vaan tää pakollinen osuus on saatu hoidettua, jos nuin coolia poika edes kiinnosti jutella mun kanssa.
"Tää on selvästi paras talo, jota me ollaan tähän mennessä käyty katsomassa. Muissa on ollut vähintään perusteellisen vessaremontin tarvetta." Liamin isä sanoi vitsaillen.
"Niin. Me ollaan asuttu täällä jo useita vuosia, eikä mitään valittamista ole sinänänsä löytynyt." äiti sanoi naureskellen.
Me käytiin katseilla pieni sanaton keskustelu Liamin kanssa siitä, kuinka naurettavia vanhemmat voi olla. Tottakai äiti sanoi niin. Eihän me voitu lytätä tähän mennessä ainoiden ostajien aikeita.
"Viimeisenä sitten voitaisiin vielä käydä Dawnin huoneessa, että saatte kokonaiskuvan." äiti sanoi.
Onneksi olin vasta siivonnut: normaalitilassa mun huone oli kuin pommin jäljeltä, enkä mä tietenkään halunnut vieraiden näkevän sitä.
"Täällähän on siistiä! Liamin huoneessa on aina sekasorto, mutta tytöt ovat selvästikkin siistimpiä." Liamin äiti kehui.
"Äiti." Liam sanoi punastellen.
Mua hymyilytti Liamin ilme sekä se, että ainoastaan äiti tiesi mun huoneen normaalitilan. Jos se olisi paljastunut niin mua olis varmasti nolottanut yhtä paljon kuin Liamiakin: oli toki söpöä, että poika punastuu.
"Joten mitä mieltä olette kokonaisuudesta?" äiti kysyi meidän lähdettyä huoneesta.
"Meidän täytyy vielä neuvotella, mutta en usko, että mitään parempaa voi tulla eteen." Liamin äiti sanoi hymyillen.
Äiti oli selvästi onnensa kukkuloilla, mutta ovelasti peitti sen. Se tarttui muhunkin, vaikka muutto ahdistikin edelleen.
"Haluaisitteko päivä kahvit ennen kuin lähdette?" äiti kysyi vieraanvaraisuuttaan.
"Toki. Eihän meillä ole mitään kiirettä lähteä vielä." Liamin isä sanoi.
Olisihan se pitänyt arvata, että äiti haluaa vielä juoruta ja vakuuttaa, että meidän talo on paras vaihtoehto. No, olihan mun pakko olla tyytyväinen siihen, että tänne muuttaa ihana poika ja vielä mun ikäinen...
"Dawn, pidäthän seuraa Liamille sillä välin?" äiti kysyi.
"Tottakai, jos se vaan sopii..." sanoin vähän ujosti.
"Se kuulostaa hyvältä. Haluun kuulla kaiken siitä, millasta täällä on asua." Liam sanoi hymyillen.
Vaikka mua ujostutti olla kahden pojan kanssa, jonka vasta tapasin niin en voinut olla hymyilemättä saadessani siihen tilaisuuden.
"Mennään mun huoneeseen." sanoin jo varmemmin ja katsoen Liamia silmiin.
Me käveltiin ja laitoin perässä oven kiinni, jotta vanhempien kovaääninen keskustelu ja räkätys ei kuuluisi. Tilanne oli tunnelmaltaan aluksi ehkä vähän sulkeutunut, mutta sitten Liam rikkoi sen.
"Teillä on oikeasti siisti talo. Ainakin meidän entiseen verrattuna." Liam sanoi lämpimällä äänensävyllä.
"Mikä siinä sitten oli vikana?" mä kysyin viritellen keskustelua.
"Ensinnäkin suihku ei oo toiminu kunnolla enää aikoihin, mutta kai niihin vähän viileämpiinkin suihkuihin on jo tottunut." Liam sanoi vitsaillen.
Naurahdin. Ehkä meillä olikin jotain yhteistä ja tästä tulis jotain. Vitsailu ei ehkä ollut vielä ihan luontevaa, mutta ainakin Liam yritti ja se sai mut hymyilemään.
"Kerro sitten miten te päädyitte suunnittelemaan muuttoa tänne?" mä kysyin.
"Molemmat vanhemmat sai töitä täältä niin ei ollut oikein vaihtoehtoja." Liam sanoi vähän surkeana.
Liamin tilanne oli sis paljon samanlainen kuin mulla. Meillä ei kummallakaan ei ollut valinnanvaraa sen suhteen, missä asuttiin.
"Tiedän ton tunteen. Mekin lähdetään täältä äidin työn perässä" sanoin.
Liamin oli hyvä tietää, ettei se ollut missään nimessä yksin.
"No mutta en mä tullu tänne murehtimaan sitä. Kerro millanen meno täällä on?" Liam sanoi piristäen tunnelmaa.
"Jos oot yhtään käyny ulkona täälläpäin ni tiiät, että aika hiljasta. Aika tuppukylähän tää on mitä tulee aktiviteetteihin" sanoin vitsaillen.
"Älä ny. Mulla on kyllä kokemusta pikkukaupungissa asumisesta, eli tiiän mitä se on. Ei tää minään järkytyksenä tule ja kaikkeen tottuu." Liam sanoi nauraen.
Hetki me puhuttiin kotipaikoistamme, niiden plussista ja miinuksista. Nyt tää alkoi jo sujua vähän paremmin. Ei ollu mitenkään helppoa keksiä puhuttaa uusien ihmisten kanssa, mutta eiköhän me pärjätty.
"Nyt kun ollaan puhuttu suurinpiirtein nää perus small talkin aiheet läpi niin mä uskallan kysyä jotain susta." Liam sano hymyillen.
"Kysy pois." mä sanoin naurahtaen.
"En oo päässy vieläkään kysymään, että mitä luokkaa sä käyt ja kuinka vanha sä oot. Mitä sä harrastat?" Liam kysyi ja jäi odottamaan vastausta kiinnostuneena.
"Mä oon 17 ja lukion toiseks viimisellä luokalla. Harrastuksista voisin mainita ainakin ratsastuksen ja tää kuulostaa varmaan aika nörtiltä, mutta mä luen ja myös toisinaan kirjotan runoja." kerroin.
"Runoja ja ratsastusta siis. Mielenkiintosta. Olis kiva päästä kuulemaan jotain sun itse kirjoittamaa." Liam sanoi hymyillen.
"Ehkä mutta ne ei oo mitenkään hyviä." sanoin hieman punastuen.
"Varmasti on. Pitää vaan uskoa omaan tekemiseen niin tulos on varmasti hyvä." Liam sanoi rohkaisevasti.
Äitikään ei tiennyt mun runoilusta vielä, saatika niin että olisin antanut sen, tai kenenkään lukea niitä. Tuntui tosi hyvältä kuulla jonkun rohkaisevan. Mä olin nimittäin saanu koko elämäni osaksi muiden yrityksiä latistaa mun unelmia.
Lähdimme siis kiertämään taloa äidin johdolla. Katseeni oli arvaten yhä kiinni Liamissa. En vaan päässyt yli siitä, kuinka suloiselta ja jotenkin lempeältä tämä poika vaikutti jo ensisilmäyksellä. Mä en varmasti ollu ainoa tyttö, joka ajatteli niin. Liam oli sellainen poika, jonka ympärillä parveili aina paljon tyttöjä.
Mun oli päästävä juttusille sen kanssa kunhan vaan tää pakollinen osuus on saatu hoidettua, jos nuin coolia poika edes kiinnosti jutella mun kanssa.
"Tää on selvästi paras talo, jota me ollaan tähän mennessä käyty katsomassa. Muissa on ollut vähintään perusteellisen vessaremontin tarvetta." Liamin isä sanoi vitsaillen.
"Niin. Me ollaan asuttu täällä jo useita vuosia, eikä mitään valittamista ole sinänänsä löytynyt." äiti sanoi naureskellen.
Me käytiin katseilla pieni sanaton keskustelu Liamin kanssa siitä, kuinka naurettavia vanhemmat voi olla. Tottakai äiti sanoi niin. Eihän me voitu lytätä tähän mennessä ainoiden ostajien aikeita.
"Viimeisenä sitten voitaisiin vielä käydä Dawnin huoneessa, että saatte kokonaiskuvan." äiti sanoi.
Onneksi olin vasta siivonnut: normaalitilassa mun huone oli kuin pommin jäljeltä, enkä mä tietenkään halunnut vieraiden näkevän sitä.
"Täällähän on siistiä! Liamin huoneessa on aina sekasorto, mutta tytöt ovat selvästikkin siistimpiä." Liamin äiti kehui.
"Äiti." Liam sanoi punastellen.
Mua hymyilytti Liamin ilme sekä se, että ainoastaan äiti tiesi mun huoneen normaalitilan. Jos se olisi paljastunut niin mua olis varmasti nolottanut yhtä paljon kuin Liamiakin: oli toki söpöä, että poika punastuu.
"Joten mitä mieltä olette kokonaisuudesta?" äiti kysyi meidän lähdettyä huoneesta.
"Meidän täytyy vielä neuvotella, mutta en usko, että mitään parempaa voi tulla eteen." Liamin äiti sanoi hymyillen.
Äiti oli selvästi onnensa kukkuloilla, mutta ovelasti peitti sen. Se tarttui muhunkin, vaikka muutto ahdistikin edelleen.
"Haluaisitteko päivä kahvit ennen kuin lähdette?" äiti kysyi vieraanvaraisuuttaan.
"Toki. Eihän meillä ole mitään kiirettä lähteä vielä." Liamin isä sanoi.
Olisihan se pitänyt arvata, että äiti haluaa vielä juoruta ja vakuuttaa, että meidän talo on paras vaihtoehto. No, olihan mun pakko olla tyytyväinen siihen, että tänne muuttaa ihana poika ja vielä mun ikäinen...
"Dawn, pidäthän seuraa Liamille sillä välin?" äiti kysyi.
"Tottakai, jos se vaan sopii..." sanoin vähän ujosti.
"Se kuulostaa hyvältä. Haluun kuulla kaiken siitä, millasta täällä on asua." Liam sanoi hymyillen.
Vaikka mua ujostutti olla kahden pojan kanssa, jonka vasta tapasin niin en voinut olla hymyilemättä saadessani siihen tilaisuuden.
"Mennään mun huoneeseen." sanoin jo varmemmin ja katsoen Liamia silmiin.
Me käveltiin ja laitoin perässä oven kiinni, jotta vanhempien kovaääninen keskustelu ja räkätys ei kuuluisi. Tilanne oli tunnelmaltaan aluksi ehkä vähän sulkeutunut, mutta sitten Liam rikkoi sen.
"Teillä on oikeasti siisti talo. Ainakin meidän entiseen verrattuna." Liam sanoi lämpimällä äänensävyllä.
"Mikä siinä sitten oli vikana?" mä kysyin viritellen keskustelua.
"Ensinnäkin suihku ei oo toiminu kunnolla enää aikoihin, mutta kai niihin vähän viileämpiinkin suihkuihin on jo tottunut." Liam sanoi vitsaillen.
Naurahdin. Ehkä meillä olikin jotain yhteistä ja tästä tulis jotain. Vitsailu ei ehkä ollut vielä ihan luontevaa, mutta ainakin Liam yritti ja se sai mut hymyilemään.
"Kerro sitten miten te päädyitte suunnittelemaan muuttoa tänne?" mä kysyin.
"Molemmat vanhemmat sai töitä täältä niin ei ollut oikein vaihtoehtoja." Liam sanoi vähän surkeana.
Liamin tilanne oli sis paljon samanlainen kuin mulla. Meillä ei kummallakaan ei ollut valinnanvaraa sen suhteen, missä asuttiin.
"Tiedän ton tunteen. Mekin lähdetään täältä äidin työn perässä" sanoin.
Liamin oli hyvä tietää, ettei se ollut missään nimessä yksin.
"No mutta en mä tullu tänne murehtimaan sitä. Kerro millanen meno täällä on?" Liam sanoi piristäen tunnelmaa.
"Jos oot yhtään käyny ulkona täälläpäin ni tiiät, että aika hiljasta. Aika tuppukylähän tää on mitä tulee aktiviteetteihin" sanoin vitsaillen.
"Älä ny. Mulla on kyllä kokemusta pikkukaupungissa asumisesta, eli tiiän mitä se on. Ei tää minään järkytyksenä tule ja kaikkeen tottuu." Liam sanoi nauraen.
Hetki me puhuttiin kotipaikoistamme, niiden plussista ja miinuksista. Nyt tää alkoi jo sujua vähän paremmin. Ei ollu mitenkään helppoa keksiä puhuttaa uusien ihmisten kanssa, mutta eiköhän me pärjätty.
"Nyt kun ollaan puhuttu suurinpiirtein nää perus small talkin aiheet läpi niin mä uskallan kysyä jotain susta." Liam sano hymyillen.
"Kysy pois." mä sanoin naurahtaen.
"En oo päässy vieläkään kysymään, että mitä luokkaa sä käyt ja kuinka vanha sä oot. Mitä sä harrastat?" Liam kysyi ja jäi odottamaan vastausta kiinnostuneena.
"Mä oon 17 ja lukion toiseks viimisellä luokalla. Harrastuksista voisin mainita ainakin ratsastuksen ja tää kuulostaa varmaan aika nörtiltä, mutta mä luen ja myös toisinaan kirjotan runoja." kerroin.
"Runoja ja ratsastusta siis. Mielenkiintosta. Olis kiva päästä kuulemaan jotain sun itse kirjoittamaa." Liam sanoi hymyillen.
"Ehkä mutta ne ei oo mitenkään hyviä." sanoin hieman punastuen.
"Varmasti on. Pitää vaan uskoa omaan tekemiseen niin tulos on varmasti hyvä." Liam sanoi rohkaisevasti.
Äitikään ei tiennyt mun runoilusta vielä, saatika niin että olisin antanut sen, tai kenenkään lukea niitä. Tuntui tosi hyvältä kuulla jonkun rohkaisevan. Mä olin nimittäin saanu koko elämäni osaksi muiden yrityksiä latistaa mun unelmia.
lauantai 26. lokakuuta 2013
Here I am ~Osa 1~
"Älä ota sitä noin raskaasti!" äiti sanoi äkäisenä.
"Raskaasti?! Miten muuten mä voisin ottaa tän?!" raivosin.
Mä en voinu uskoa, että näin kävi ja vielä just nyt kun olin vihdoin alkanut viihtyä täällä: me muutetaan. Syynä on joku suuri esimiehen paikka, jota tarjottiin äidille. Kaiken huippuna tää tapahtuu niin nopeasti, että ensimmäiset talon ostajat tulevat tänne jo huomenna.
"No voisit ainakin olla vähän aikuisempi ja nähdä, ettei kaikki ole niin mustavalkoista!" äiti huusi.
Äiti aina toitotti aikuistumisesta ja käski mun käyttäytyä kympsemmin. Mitä se edes oikeastaan tarkoitti?
"Mutta mun koko elämä on nyt täällä äiti." sanoin rauhallisemmin ja aloin itkeä.
Äiti tuli vierelleni ja otti minut syleilyynsä.
"Dawn- pieni. Mä kyllä tajuan sen, mutta sä kyllä saat rakennettua uuden, jopa vielä paremman elämän, kunhan ollaan päästy asettumaan Brightoniin." äiti sanoi lohduttavasti.
Mä en uskonut omiin mahdollisuuksiini yhtä vakaasti, sillä äidillä oli taipumus nähdä mut täysin eri tavalla, kuin mä näin itseni. Uudessa koulussa mua varmasti katsotaan samalla tavalla kieroon, kuin useimmat täälläkin.
"Näe se mahdollisuutena. Sä pääset eroon täällän olevista pahoista muistoista ja sitä mä toivon sulle." äiti sanoi itsekkin itkien.
Mä tiesin hyvin mitä äiti tarkoitti. Mä olin joutunut kestämään täälläkin paljon kaikkea: kiusaamista, niin sanottujen ystävien hylkäämistä, yksinäisyyttä... Oli vaikea kuvitella, että mä pääsisin vapaaksi siihen liittyvästä murheesta nuin vain muuttamalla. Uudessa paikassa mun samoihin erikoisiin piirteisiin kiinnitetään mitä varmemmin huomiota ja kaikki alkaa uudestaan: sitä mä en kestä nyt kun oon päässyt viimein edes jotenkin jaloilleni.
Vaikka mulla ei oo juurikaan hyvää sanottavaa menneisyydestäni niin nyt kaikki on hyvin: mulla on taas ystäviä. Sellaisia oikeita, jotka eivät hylkää ja oon jotenkin alkanut taas luottaa itseeni. Mä en ollut valmis luopumaan kaikesta siitä, mitä olin onnistunut saamaan aikaan viimeisen vuoden aikana. Se oli syy miks mä en halunnut muuttaa. Mä en ollut valmis aloittamaan kaikkea taas uudestaan, varsinkaan nyt.
"Mäkin toivon niin itselleni." sanoin itkien yhä vuolaammin.
Tätä se mun tuuri oli: just kun olin tulossa oikeasti onnelliseksi niin jotain tällaista tapahtuu.
"Sä oot ainutlaatuinen ja kaunis nuori tyttö Dawn: älä koskaan unohda sitä." äti sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Mä tiesin äidin ajattelevan niin, olinhan mä sen tytär, mutta voisin helposti nimetä ties kuinka monta muuta, jotka ajattelee mun olevan säälittävä ja mitätön. Itseasiassa koulussa vain mun parhaatystävät Terry ja Kayla välitti musta, mutta muita mä en oikeasti kivannutkaan. Ystävissä mulle oli ehdottomasti tärkeämpää laatu kuin määrä ja tunsin olevani niin onnekas, kun vanhojen ystävien hylkäämisen jälkeen löysin nämä kaksi tyttöä, jotka tulee aina olemaan mulle tärkeitä, asuin mä Brightonissa tai täällä.
"Menehän nyt rauhoittumaan. Tässä oli aika paljon käsiteltävää." äiti sanoi.
"Niin oli. Mun on kai parempi myös ottaa reippaampi asenne huomiseksi, että meidän talo voitaisiin haluta ostaakkin." sanoin keventäen tunnelmaa.
Kävelin omaan huoneeseeni ja ensimmäisenä tajusin, että pian se olisi jonkun muun huone. Pian koko talossa asuisi joku ihan toinen perhe, joka sisustaa tän uudelleen omalla tyylillään. Tää ei olis enää sama talo. Merkit meistä pyyhittäisiin pois, kuin epäonnistunut piirrustus. Mä en voinut sille mitään: niin tuli käymään. Tulisiko uusi asunto tuntumaan kodilta? Vahvasti epäilin, mutta mun oli yritettävä sopeutua: äidin vuoksi.
Uni ei selvästikkään tahtonut tulla, mutta lopulta itkun väsyttämänä nukahdin. Näin unta tulevasta. Se oli itseasiassa hyvä uni: asuin Brightonissa ja kaikki sujui hyvin. Mä olin huomionkeskipisteenä, mutta hyvällä tavalla. Mä näytin kauniilta, kauniimmalta kuin mä tulisin todellisuudessa koskaan näyttämään. Mulla oli varaa kalliisiin vaatteisiin, jotka eivät olleet lähelläkään mun nykyisiä, joista oon kyllä saanut kuulla jos jonkinlaista kommenttia varmaan eskarista asti.
Ehkä mä en suoranaisesti toivonut kuitenkaan sellaista tulevaisuutta: mä en pyytänyt olla kaunis, ainoastaan vaan etten erottuis joukosta niin paljon. Mä en ollut uskaltanut puhua num tuntemuksista mun kavereillekkaan, sillä ne ei täysin ymmärtäis, tai sitten ne suhtautuis muhun eri tavalla. Koulussa mä oon niiden kanssa aina pirteä ja jopa se ryhmän vitsiniekka ja ilopilleri, mutta yksin nää itsesäälin tunteet nousee aina pintaan.
Mä heräsin ja todellisuus iski: mä olin vaan tyttö, jolla oli edessä rankka päivä. Ensin mun oli tavattava ne ostajat ja sitten kerrottava Kaylalle ja Terrylle huonot uutiset. Mun oli kerrottava niille, että me ei voitaiskaan viettää viimeistä lukiovuotta yhdessä. Me oltiin suunniteltu jo kaikki penkkarijäynät opettajille ja mietitty, kuinka mahtavaa
kaikesta tulis, mutta koska onni ei oo ikinä oikein ollu mun puolle niin mä tuun missaamaan kaiken. Tottakai mä tulisin usein käymään, mutta ei se oo sama asia.
Ensin oli kuitenkin vuorossa esittely, joten oli laitettava pirteä ilme kasvoille ja unohdettava tää kaikki pohtiminen hetkeksi. Ryhdistäydyin ja kävelin keittiöön syömään aamupalaa.
"Huomenta! Valmistaudu äkkiä, sillä se mahdollinen ostaja perhe halusi tulla jo tunnin päästä." äiti sanoi.
"Parasta kiirehtiä sitten." sanoin huokaisten.
"Älä turhaa hermoile. Ne vaikutti hyvin mukavilta ja kaiken lisäksi kiinnostuneilta, joten tässä on meidän mahdollisuus." äiti sanoi.
Ei helpottanut yhtään saada tietää, että nopea muutto nopeutuisi ehkä entisestään. Sentään saisin tietää, että millainen perhe tänne muuttaa ja tiesin kyllä, että äidille oli tärkeää päästä Brightoniin jo hyvissä ajoin ennen työn alkua. Silti mun sydäntä kivisti ja mieleeni nousi huoli ties kuinka monesta asiasta. Tein aamutoimet nopeasti ja ovikello soi.
"Sieltä he tulevat." äiti sanoi innostuneena.
Mä olin enemmänkin kauhuissani kuin innoissani, mutta en antanut sen näkyä. Hymyni saattoi näyttää väkinäiseltä, mutta tuskin kukaan huomaisi. Taloahan ne oli tulossa katsomaan eikä mua.
"Tervetuloa!" äiti tervehti vieraita.
Ovella seisoivat pariskunta ja heidän poikansa.
"Tässä on tyttäreni Dawn." äiti esitteli minut ensimmäiseksi.
Kun näin pojan kasvot paremmin jäin tuijottamaan niitä lumoutuneena. Hän oli aika varmasti komein poika, jonka olin koskaan nähnyt: ihan eri luokkaa kuin täkäläiset, joiden kanssa käyn koulua. Tuollaisia ei tullut muualta kuin taivaasta.
"Älä nyt ole epäkohtelias vaan tule kättelemään vieraitamme." äiti sanoi havahduttaen mut ajatuksistani.
Kävelin eteiseen ja kättelin ensin vanhempia. Yritin peittää ujostukseni kun menin sen jälkeen pojan luokse.
"Hauska tavata, mä oon Liam." poika sanoi hymyillen.
Tottkai niin ihanalla pojalla oli täydellinen hymykin. Kättelimme asiallisesti, vaikka henkisesti olin sulaa siihen paikkaan.
"Raskaasti?! Miten muuten mä voisin ottaa tän?!" raivosin.
Mä en voinu uskoa, että näin kävi ja vielä just nyt kun olin vihdoin alkanut viihtyä täällä: me muutetaan. Syynä on joku suuri esimiehen paikka, jota tarjottiin äidille. Kaiken huippuna tää tapahtuu niin nopeasti, että ensimmäiset talon ostajat tulevat tänne jo huomenna.
"No voisit ainakin olla vähän aikuisempi ja nähdä, ettei kaikki ole niin mustavalkoista!" äiti huusi.
Äiti aina toitotti aikuistumisesta ja käski mun käyttäytyä kympsemmin. Mitä se edes oikeastaan tarkoitti?
"Mutta mun koko elämä on nyt täällä äiti." sanoin rauhallisemmin ja aloin itkeä.
Äiti tuli vierelleni ja otti minut syleilyynsä.
"Dawn- pieni. Mä kyllä tajuan sen, mutta sä kyllä saat rakennettua uuden, jopa vielä paremman elämän, kunhan ollaan päästy asettumaan Brightoniin." äiti sanoi lohduttavasti.
Mä en uskonut omiin mahdollisuuksiini yhtä vakaasti, sillä äidillä oli taipumus nähdä mut täysin eri tavalla, kuin mä näin itseni. Uudessa koulussa mua varmasti katsotaan samalla tavalla kieroon, kuin useimmat täälläkin.
"Näe se mahdollisuutena. Sä pääset eroon täällän olevista pahoista muistoista ja sitä mä toivon sulle." äiti sanoi itsekkin itkien.
Mä tiesin hyvin mitä äiti tarkoitti. Mä olin joutunut kestämään täälläkin paljon kaikkea: kiusaamista, niin sanottujen ystävien hylkäämistä, yksinäisyyttä... Oli vaikea kuvitella, että mä pääsisin vapaaksi siihen liittyvästä murheesta nuin vain muuttamalla. Uudessa paikassa mun samoihin erikoisiin piirteisiin kiinnitetään mitä varmemmin huomiota ja kaikki alkaa uudestaan: sitä mä en kestä nyt kun oon päässyt viimein edes jotenkin jaloilleni.
Vaikka mulla ei oo juurikaan hyvää sanottavaa menneisyydestäni niin nyt kaikki on hyvin: mulla on taas ystäviä. Sellaisia oikeita, jotka eivät hylkää ja oon jotenkin alkanut taas luottaa itseeni. Mä en ollut valmis luopumaan kaikesta siitä, mitä olin onnistunut saamaan aikaan viimeisen vuoden aikana. Se oli syy miks mä en halunnut muuttaa. Mä en ollut valmis aloittamaan kaikkea taas uudestaan, varsinkaan nyt.
"Mäkin toivon niin itselleni." sanoin itkien yhä vuolaammin.
Tätä se mun tuuri oli: just kun olin tulossa oikeasti onnelliseksi niin jotain tällaista tapahtuu.
"Sä oot ainutlaatuinen ja kaunis nuori tyttö Dawn: älä koskaan unohda sitä." äti sanoi katsoen mua suoraa silmiin.
Mä tiesin äidin ajattelevan niin, olinhan mä sen tytär, mutta voisin helposti nimetä ties kuinka monta muuta, jotka ajattelee mun olevan säälittävä ja mitätön. Itseasiassa koulussa vain mun parhaatystävät Terry ja Kayla välitti musta, mutta muita mä en oikeasti kivannutkaan. Ystävissä mulle oli ehdottomasti tärkeämpää laatu kuin määrä ja tunsin olevani niin onnekas, kun vanhojen ystävien hylkäämisen jälkeen löysin nämä kaksi tyttöä, jotka tulee aina olemaan mulle tärkeitä, asuin mä Brightonissa tai täällä.
"Menehän nyt rauhoittumaan. Tässä oli aika paljon käsiteltävää." äiti sanoi.
"Niin oli. Mun on kai parempi myös ottaa reippaampi asenne huomiseksi, että meidän talo voitaisiin haluta ostaakkin." sanoin keventäen tunnelmaa.
Kävelin omaan huoneeseeni ja ensimmäisenä tajusin, että pian se olisi jonkun muun huone. Pian koko talossa asuisi joku ihan toinen perhe, joka sisustaa tän uudelleen omalla tyylillään. Tää ei olis enää sama talo. Merkit meistä pyyhittäisiin pois, kuin epäonnistunut piirrustus. Mä en voinut sille mitään: niin tuli käymään. Tulisiko uusi asunto tuntumaan kodilta? Vahvasti epäilin, mutta mun oli yritettävä sopeutua: äidin vuoksi.
Uni ei selvästikkään tahtonut tulla, mutta lopulta itkun väsyttämänä nukahdin. Näin unta tulevasta. Se oli itseasiassa hyvä uni: asuin Brightonissa ja kaikki sujui hyvin. Mä olin huomionkeskipisteenä, mutta hyvällä tavalla. Mä näytin kauniilta, kauniimmalta kuin mä tulisin todellisuudessa koskaan näyttämään. Mulla oli varaa kalliisiin vaatteisiin, jotka eivät olleet lähelläkään mun nykyisiä, joista oon kyllä saanut kuulla jos jonkinlaista kommenttia varmaan eskarista asti.
Ehkä mä en suoranaisesti toivonut kuitenkaan sellaista tulevaisuutta: mä en pyytänyt olla kaunis, ainoastaan vaan etten erottuis joukosta niin paljon. Mä en ollut uskaltanut puhua num tuntemuksista mun kavereillekkaan, sillä ne ei täysin ymmärtäis, tai sitten ne suhtautuis muhun eri tavalla. Koulussa mä oon niiden kanssa aina pirteä ja jopa se ryhmän vitsiniekka ja ilopilleri, mutta yksin nää itsesäälin tunteet nousee aina pintaan.
Mä heräsin ja todellisuus iski: mä olin vaan tyttö, jolla oli edessä rankka päivä. Ensin mun oli tavattava ne ostajat ja sitten kerrottava Kaylalle ja Terrylle huonot uutiset. Mun oli kerrottava niille, että me ei voitaiskaan viettää viimeistä lukiovuotta yhdessä. Me oltiin suunniteltu jo kaikki penkkarijäynät opettajille ja mietitty, kuinka mahtavaa
kaikesta tulis, mutta koska onni ei oo ikinä oikein ollu mun puolle niin mä tuun missaamaan kaiken. Tottakai mä tulisin usein käymään, mutta ei se oo sama asia.
Ensin oli kuitenkin vuorossa esittely, joten oli laitettava pirteä ilme kasvoille ja unohdettava tää kaikki pohtiminen hetkeksi. Ryhdistäydyin ja kävelin keittiöön syömään aamupalaa.
"Huomenta! Valmistaudu äkkiä, sillä se mahdollinen ostaja perhe halusi tulla jo tunnin päästä." äiti sanoi.
"Parasta kiirehtiä sitten." sanoin huokaisten.
"Älä turhaa hermoile. Ne vaikutti hyvin mukavilta ja kaiken lisäksi kiinnostuneilta, joten tässä on meidän mahdollisuus." äiti sanoi.
Ei helpottanut yhtään saada tietää, että nopea muutto nopeutuisi ehkä entisestään. Sentään saisin tietää, että millainen perhe tänne muuttaa ja tiesin kyllä, että äidille oli tärkeää päästä Brightoniin jo hyvissä ajoin ennen työn alkua. Silti mun sydäntä kivisti ja mieleeni nousi huoli ties kuinka monesta asiasta. Tein aamutoimet nopeasti ja ovikello soi.
"Sieltä he tulevat." äiti sanoi innostuneena.
Mä olin enemmänkin kauhuissani kuin innoissani, mutta en antanut sen näkyä. Hymyni saattoi näyttää väkinäiseltä, mutta tuskin kukaan huomaisi. Taloahan ne oli tulossa katsomaan eikä mua.
"Tervetuloa!" äiti tervehti vieraita.
Ovella seisoivat pariskunta ja heidän poikansa.
"Tässä on tyttäreni Dawn." äiti esitteli minut ensimmäiseksi.
Kun näin pojan kasvot paremmin jäin tuijottamaan niitä lumoutuneena. Hän oli aika varmasti komein poika, jonka olin koskaan nähnyt: ihan eri luokkaa kuin täkäläiset, joiden kanssa käyn koulua. Tuollaisia ei tullut muualta kuin taivaasta.
"Älä nyt ole epäkohtelias vaan tule kättelemään vieraitamme." äiti sanoi havahduttaen mut ajatuksistani.
Kävelin eteiseen ja kättelin ensin vanhempia. Yritin peittää ujostukseni kun menin sen jälkeen pojan luokse.
"Hauska tavata, mä oon Liam." poika sanoi hymyillen.
Tottkai niin ihanalla pojalla oli täydellinen hymykin. Kättelimme asiallisesti, vaikka henkisesti olin sulaa siihen paikkaan.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
The fool ~Osa 9~
Nykyhetki, Emman näkökulma
Saatuamme vihdoin puhuttua kaikki asiat halki Hannahin kanssa tunnelma muuttui uudestaan jotenkin jännittyneeksi ja vakavaksi. Me oltiin keskusteltu järkevästi niin kuin aikuiset, ilman turhaa draamaa mistä mä olin kiitollinen. Mä tiesin Hannahin olevan kykenevä nostattamaan myrskyn kaikesta niin halutessaan.
"Mä ymmärrän sua nyt paremmin Emma." Hannah sanoi.
Nuo sanat mä halusinkin kuulla. Tärkeintä oli, että me ymmärrettiin toisiamme, sillä muuten tästä tilanteesta ei olisi pakoa.
"Niin mäkin sua." vastasin.
Enkä mä valehdellut: ilman tätä keskustelua Hannah olis jääny mun silmissä ikuisiksi ajoiksi vaan tytöksi, jonka kanssa mä en voinut kilpailla Harrystä. Ainoastaan käärmeeksi, joka oli meidän tiellä, mutta nyt mä tiesin paremmin. Hannah oli todellisuudessa kuorestaan huolimatta yhtä haavoittuvainen ja rakkautta tarvitseva kuin mäkin.
"Mä oon tehny kaiken sun kertoman perusteella päätöksen." Hannah sanoi vakavana.
Mitä ikinä Hannah sanoiskaan mun oli hyväksyttävä se ja mentävä sen mukana. Mun ilme oli varmasti toiveikas, sillä vihdoin oli tulossa loppu tälle kaikelle: sitä mä toivoin.
"Älä odota liikoja sillä mä oon päättäny ottaa Harryn takakaisin vaan, jos se itse sitä pyytää." Hannah sanoi kylmähkösti.
"En mä odotakkaan sun hyppäävän suoraa sen syliin. Mä en alussa odottanut sun edes ottavan mua vakavasti, saatikka että olisit suostunut kuuntelemaan." sanoin.
"Ehkä mä oonkin yhteistyökykyisempi, kuin sä luulet, mutta älä kuvittelekkaan, että mä tekisin suoraa niin kuin sä toivot." Hannah sanoi.
Olishan mun pitäny tietää, että Hannah oli liian ylpeä sanomaan suoraa pitävänsä Harrystä. Tuo vastaus kelpasi mulle kuitenkin toistaiseksi mainiosti, sillä pian Harrykin tulis näkemään, että rakasti Hannahia.
Nykyhetki, Harryn näkökulma
Yritin soittaa sekä Hannahille että Emmalle mutta kumpikaan ei vastannut. Missä ne oli? Ei ollut hankala laskea yks yhteen: Emma oli tapaamassa Hannahia. Mä olin varoittanut Emmaa, mutta silti se oli tehny oman mielensä mukaan. Miten mä en ollut tajunnut? Emma ei tietenkään luovuttais ennen kuin olis saanu puhua Hannahin kanssa. Mitä mä muka luulin? Tietenkin Emma oli kertomassa Hannahille tuntemuksistaan siitä, että mä vielä rakastin sitä.
Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä jos Hannahilla on tapaaminen oikeastaan kenentahansa kanssa niin se hänen lempi kahvilassaan. Mun oli turha ottaa taksia: mä juoksin. Mä juoksin kirpeässä syys illassa etsien rakkaitani, kiirehtien ennen kuin he repisivät toisensa kappaleiksi. Päästyäni paikalle ilokseni huomasin, että veikkaukseni oli väärässä: Emma ja Hannah istuivat pöydässä juoden kahvia, eikä kumpikaan näyttänyt edes erityisen vihaiselta.
Uskaltaisinko mä mennä sisään? Mitä jos ne oli vihaisia mulle eivätkä toisilleen? Kummatkin tytöistä näyttivät niin kauniilta, kumpikin omalla tavallaan. Hannah oli selvästi edelleen oma kipakka ja tulinen itsensä ja Emma herkkä ja suloinen. Ajatuskin siitä, että mä menettäisin kummankaan särki mun sydäntä. Rukoilin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.
Nykyhetki, Emma
"Näyttääkö tuo poika sunki mielestä Harryltä?" kysyi Hannahilta.
"Sä vaan kuvittelet. Voi muillakin pojilla olla kiharat hiukset." Hannah sanoi.
Mä tiesin, etten ollu väärässä. Mä tunnistaisin Harryn missä vaan.
"No jos se kerta on Harry niin käy pyytämässä se ihmeessä sisään." Hannah sanoi.
Mä tein työtä käskettyä ja kävelin itsevarmasti ulos hakemaan Harryä. Kävelin hytisten ilman takkia pojan luokse, joka oli epäilyksettä Harry.
"Mä sä teet täällä?" kysyin.
"Mä voisin kysyä sulta saman kysymyksen, mutta taidan tietää jo vastauksen." Harry sanoi ja katsoi sisällä istuvaa Hannahia.
Mä tiesin, ettei Harry pitänyt siitä, että mä tapasin Hannahin, mutta niin oli meille kaikille parasta.
"Tule sisälle täältä kylmästä niin selvitetään asiat niin kuin aikuiset. Mä ja Hannah ollaan kyllä otettu jo vähän etumatkaa." sanoin yrittäen keventää tunnelmaa.
Harry pienen harkinnan jälkeen hymyili ja me käveltiin sisälle. Hannah katsoi meitä pitkään, eikä voinut uskoa, että mä olin todella nähnyt Harryn.
"Harry." Hannah sanoi hiljaa ja he vaihtoivat nopean halauksen.
Tällä kertaa mä en ollut mustasukkainen. Pikemminkin oudolla tavalla se tilamne tuntui oikealta.
"Meillä on ilmeisesti selvittämättömiä asiota, joten parasta hoitaa ne pois alta vielä tänään." Harry sanoi kuulostamatta kuitenkaan liian vakavalta, vaan pikemminkin luoden jo avoimenkeskustelun ilmapiirin.
Me istuttiin pöytään ja mä otin ensimmäisen puheenvuoron.
"Mä ehdotan, että me kaikki vuorotellen puhutaan ja kerrotaan omat toiveemme, okei?" mä sanoin.
Harry ja Hannah nyökkäsivät. Mun oli ehdottajana puhuttava ensin.
"On selvää, että te kaks kuulutte yhteen ja jos te väitätte muuta se on vale. Tottakai mulla ja Harrylläkin on oma kemiamme, mutta ei sellaista, mikä tekis meistä parin. Ainoastaan sellaista, joka pitää meidät toistemme lähellä, vaikka ihan ystävinäkin." mä sanoin tunteita säästelemättä.
Hetken oli hiljaista, kunnes oli Hannahin vuoro.
"Mä pidän susta Harry, paljon, mutta me ei olla aina kohdeltu toisiamme parhaalla mahdollisella tavalla, kuten tiedät." Hannah sanoi.
Vielä oli Harryn vuoro ennen kuin kaikki haluttava oli sanottu.
"Jos mä oon rehellinen niin kun mä mietin kaikkea tapahtunutta niin mä en voi kiistää sitä, että mä rakastan sua Hannah ja mä haluun yhteisen tulevaisuuden sun kanssa. Mä nään sen mun sielunsilmin." Harry sanoi.
Mä aloin itkeä, mutta Harry teki itselleen oikein, mikä oli tärkeintä.
"Mutta mä en halua missään nimessä menettää sua Emma. Se on yks mun pahimmista peloista." Harry lisäsi.
Tää oli se hetki, jollon mun oli päästettävä Harry vapaaksi.
"Et sä menetä mua. Jos te ootte yhdessä niin mä kyllä kestän sen, jos saan vaan olla Harryn elämässä." sanoin lähes itkien.
Sitä seurasi hiljaisuus, jonka rikkoa Hannah.
"Tiedäks mitä? Nyt ku mä tunnen sut niin me ollaan ystäviä ja ystävät pitää aina yhtä seurustelusta huolimatta." Hannah sanoi.
Se oli oikeasti kilttiä Hannahilta sanoa meitä ystäviksi ja puhua noin kauniisti.
"Ajattele meitä enemmän triona kuin mua ja Hannahia parina, sillä sä oot meille molemmille nyt tärkeä." Harry sanoi.
Mä kuivasin kyyneleet ja aloin piristyä. Kumpikin oli lopulta oikerassa, sillä me tultiin elämään vielä paljon hyviä hetkiä yhdessä: me kolme. Vaikka mä en olis ennen sitä uskonutkaan niin totta se oli: Hannah ja Harry oli pari, mutta me oltiin trio.
Saatuamme vihdoin puhuttua kaikki asiat halki Hannahin kanssa tunnelma muuttui uudestaan jotenkin jännittyneeksi ja vakavaksi. Me oltiin keskusteltu järkevästi niin kuin aikuiset, ilman turhaa draamaa mistä mä olin kiitollinen. Mä tiesin Hannahin olevan kykenevä nostattamaan myrskyn kaikesta niin halutessaan.
"Mä ymmärrän sua nyt paremmin Emma." Hannah sanoi.
Nuo sanat mä halusinkin kuulla. Tärkeintä oli, että me ymmärrettiin toisiamme, sillä muuten tästä tilanteesta ei olisi pakoa.
"Niin mäkin sua." vastasin.
Enkä mä valehdellut: ilman tätä keskustelua Hannah olis jääny mun silmissä ikuisiksi ajoiksi vaan tytöksi, jonka kanssa mä en voinut kilpailla Harrystä. Ainoastaan käärmeeksi, joka oli meidän tiellä, mutta nyt mä tiesin paremmin. Hannah oli todellisuudessa kuorestaan huolimatta yhtä haavoittuvainen ja rakkautta tarvitseva kuin mäkin.
"Mä oon tehny kaiken sun kertoman perusteella päätöksen." Hannah sanoi vakavana.
Mitä ikinä Hannah sanoiskaan mun oli hyväksyttävä se ja mentävä sen mukana. Mun ilme oli varmasti toiveikas, sillä vihdoin oli tulossa loppu tälle kaikelle: sitä mä toivoin.
"Älä odota liikoja sillä mä oon päättäny ottaa Harryn takakaisin vaan, jos se itse sitä pyytää." Hannah sanoi kylmähkösti.
"En mä odotakkaan sun hyppäävän suoraa sen syliin. Mä en alussa odottanut sun edes ottavan mua vakavasti, saatikka että olisit suostunut kuuntelemaan." sanoin.
"Ehkä mä oonkin yhteistyökykyisempi, kuin sä luulet, mutta älä kuvittelekkaan, että mä tekisin suoraa niin kuin sä toivot." Hannah sanoi.
Olishan mun pitäny tietää, että Hannah oli liian ylpeä sanomaan suoraa pitävänsä Harrystä. Tuo vastaus kelpasi mulle kuitenkin toistaiseksi mainiosti, sillä pian Harrykin tulis näkemään, että rakasti Hannahia.
Nykyhetki, Harryn näkökulma
Yritin soittaa sekä Hannahille että Emmalle mutta kumpikaan ei vastannut. Missä ne oli? Ei ollut hankala laskea yks yhteen: Emma oli tapaamassa Hannahia. Mä olin varoittanut Emmaa, mutta silti se oli tehny oman mielensä mukaan. Miten mä en ollut tajunnut? Emma ei tietenkään luovuttais ennen kuin olis saanu puhua Hannahin kanssa. Mitä mä muka luulin? Tietenkin Emma oli kertomassa Hannahille tuntemuksistaan siitä, että mä vielä rakastin sitä.
Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä jos Hannahilla on tapaaminen oikeastaan kenentahansa kanssa niin se hänen lempi kahvilassaan. Mun oli turha ottaa taksia: mä juoksin. Mä juoksin kirpeässä syys illassa etsien rakkaitani, kiirehtien ennen kuin he repisivät toisensa kappaleiksi. Päästyäni paikalle ilokseni huomasin, että veikkaukseni oli väärässä: Emma ja Hannah istuivat pöydässä juoden kahvia, eikä kumpikaan näyttänyt edes erityisen vihaiselta.
Uskaltaisinko mä mennä sisään? Mitä jos ne oli vihaisia mulle eivätkä toisilleen? Kummatkin tytöistä näyttivät niin kauniilta, kumpikin omalla tavallaan. Hannah oli selvästi edelleen oma kipakka ja tulinen itsensä ja Emma herkkä ja suloinen. Ajatuskin siitä, että mä menettäisin kummankaan särki mun sydäntä. Rukoilin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan.
Nykyhetki, Emma
"Näyttääkö tuo poika sunki mielestä Harryltä?" kysyi Hannahilta.
"Sä vaan kuvittelet. Voi muillakin pojilla olla kiharat hiukset." Hannah sanoi.
Mä tiesin, etten ollu väärässä. Mä tunnistaisin Harryn missä vaan.
"No jos se kerta on Harry niin käy pyytämässä se ihmeessä sisään." Hannah sanoi.
Mä tein työtä käskettyä ja kävelin itsevarmasti ulos hakemaan Harryä. Kävelin hytisten ilman takkia pojan luokse, joka oli epäilyksettä Harry.
"Mä sä teet täällä?" kysyin.
"Mä voisin kysyä sulta saman kysymyksen, mutta taidan tietää jo vastauksen." Harry sanoi ja katsoi sisällä istuvaa Hannahia.
Mä tiesin, ettei Harry pitänyt siitä, että mä tapasin Hannahin, mutta niin oli meille kaikille parasta.
"Tule sisälle täältä kylmästä niin selvitetään asiat niin kuin aikuiset. Mä ja Hannah ollaan kyllä otettu jo vähän etumatkaa." sanoin yrittäen keventää tunnelmaa.
Harry pienen harkinnan jälkeen hymyili ja me käveltiin sisälle. Hannah katsoi meitä pitkään, eikä voinut uskoa, että mä olin todella nähnyt Harryn.
"Harry." Hannah sanoi hiljaa ja he vaihtoivat nopean halauksen.
Tällä kertaa mä en ollut mustasukkainen. Pikemminkin oudolla tavalla se tilamne tuntui oikealta.
"Meillä on ilmeisesti selvittämättömiä asiota, joten parasta hoitaa ne pois alta vielä tänään." Harry sanoi kuulostamatta kuitenkaan liian vakavalta, vaan pikemminkin luoden jo avoimenkeskustelun ilmapiirin.
Me istuttiin pöytään ja mä otin ensimmäisen puheenvuoron.
"Mä ehdotan, että me kaikki vuorotellen puhutaan ja kerrotaan omat toiveemme, okei?" mä sanoin.
Harry ja Hannah nyökkäsivät. Mun oli ehdottajana puhuttava ensin.
"On selvää, että te kaks kuulutte yhteen ja jos te väitätte muuta se on vale. Tottakai mulla ja Harrylläkin on oma kemiamme, mutta ei sellaista, mikä tekis meistä parin. Ainoastaan sellaista, joka pitää meidät toistemme lähellä, vaikka ihan ystävinäkin." mä sanoin tunteita säästelemättä.
Hetken oli hiljaista, kunnes oli Hannahin vuoro.
"Mä pidän susta Harry, paljon, mutta me ei olla aina kohdeltu toisiamme parhaalla mahdollisella tavalla, kuten tiedät." Hannah sanoi.
Vielä oli Harryn vuoro ennen kuin kaikki haluttava oli sanottu.
"Jos mä oon rehellinen niin kun mä mietin kaikkea tapahtunutta niin mä en voi kiistää sitä, että mä rakastan sua Hannah ja mä haluun yhteisen tulevaisuuden sun kanssa. Mä nään sen mun sielunsilmin." Harry sanoi.
Mä aloin itkeä, mutta Harry teki itselleen oikein, mikä oli tärkeintä.
"Mutta mä en halua missään nimessä menettää sua Emma. Se on yks mun pahimmista peloista." Harry lisäsi.
Tää oli se hetki, jollon mun oli päästettävä Harry vapaaksi.
"Et sä menetä mua. Jos te ootte yhdessä niin mä kyllä kestän sen, jos saan vaan olla Harryn elämässä." sanoin lähes itkien.
Sitä seurasi hiljaisuus, jonka rikkoa Hannah.
"Tiedäks mitä? Nyt ku mä tunnen sut niin me ollaan ystäviä ja ystävät pitää aina yhtä seurustelusta huolimatta." Hannah sanoi.
Se oli oikeasti kilttiä Hannahilta sanoa meitä ystäviksi ja puhua noin kauniisti.
"Ajattele meitä enemmän triona kuin mua ja Hannahia parina, sillä sä oot meille molemmille nyt tärkeä." Harry sanoi.
Mä kuivasin kyyneleet ja aloin piristyä. Kumpikin oli lopulta oikerassa, sillä me tultiin elämään vielä paljon hyviä hetkiä yhdessä: me kolme. Vaikka mä en olis ennen sitä uskonutkaan niin totta se oli: Hannah ja Harry oli pari, mutta me oltiin trio.
tiistai 22. lokakuuta 2013
The fool ~Osa 8~
Harryn näkökulma...
Mä olin täydellisessä umpikujassa, josta mä sain kyllä kiittää vaan itseäni: tai pikemminkin mun typerää sydäntä, joka ei millään kertonut mulle oikee ratkaisua. Ehkä se ei etes tiennyt sitä, tai se on tän koko ajan yrittänyt kertoa mulle jotain, mutta mä en ole vaan kuunnellut. Jokatapauksessa mun pää oli täysin sekaisin, enkä mä pystynyt miettimään muuta, kuin kahta tyttöä, jotka oli mulle kumpikin tärkeämpiä, kuin mikään muu tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan tuu olejmaan onnellinen, jos tää jatkuu näin.
Hannahilla ja mulla on meidän historia: sitä mä en kiellä. Enkä myöskään sitä kuinka helppoa hannahin kanssa oli olla, tai unohda sitä kuinka palavasti mä siihen aikanaan rakastuin. Se ei katoa koskaan mihinkään. Emma on kuitenkin jotain, jota mä en vaan voi päästää menemään. Se olis niin väärin ja mä joutuisin katumaan sitä mun loppu elämän, mutta jos mä valitsisin Hannahin niin kuinka Emma suhtautuis siihen? Haluaisko se olla missään tekemisissä mun kanssa enää koskaan? Voitasko me olla ystäviä sen jälkeen?
Kumpaa mä rakastin? Se oli hyvä kysymys, johon mä tällä hetkellä en voi vastata muuta kun kumpaakin. Hyvin eri tavalla, mutta silti kumpaakin. Tää koko juttu on vaivannut mua siitä asti kun mä tapasin Emman: siitä asti kun mä rakastuin siihen, sen naururuun ja vilpittömyyteen. Se oli jotain aivan muuta, mihin olin tulisieluisen Hannahin kanssa tottunut ja siksi erittäin kiehtovaa. Mun tapana ei ole yleensä flirttailla tuntemattomille, mutta Emma oli poikkeus: ainoa poikkeus. Olisinhan mä nyt hölmö, jos nuin suloinen tyttö olis päässy multa huomiomatta.
Halusiko Hannah mut ylipäätänsä takaisin? Meidän suhteen päättymisen muistaen epäilen kyllä sitä. Suurin syy siihen oli Emma, mutta taustalla oli paljon muutakin.
*****************************************************************************
Menneisyys, syksy
Pyysin Hannahia tapaamaan mut kertoakseni, että meidän suhde oli ohi, että mä olin löytänyt toisen ja se olisi viimeinen pisara. Olin keittänyt meille kupit ekspressoa, koska tiesin Hannahin pitävän siitä.
"Mistä sä halusit puhua kulta?" Hannah kysyi äänellä, jota useimpina päivinä rakastin.
Se oli yksi vaikeimmista asiosta, joita mun on koskaan pitänyt tehdä, mutta turha sitä oli pitkittää.
"Hannah, kaikki ei oo ollu viime aikoina kunnossa ja säkin tiedät sen." aloitin varovasti.
Hannah oli kipakka, eikä varmasti pitänyt kuulemastaan.
"Mä taidan tietää mistä sä puhut." Hannah sanoi hiljaa.
Osan hän varmaan tiesikin, mutta ei kaikkea.
"Mä tiedän, että mä en oo ollu viime aikoina täydellinen tyttöystävä ajan puolesta ja kouluun liityvän kireyden takia, mutta me voidaan selvittää se." Hannah sanoi.
Siinä nähtiin Hannahin tyypillinen selittely puhe, mutta se ei mennyt läpi.
"Ei Hannah! Mä tiedän, että sä teet kyllä kaikkes, jotta saisit pelastettua meidän suhteen, mutta se on ohi!" huusin saatuani tarpeeksi.
Olin valmiina lähtemään pois, kunnes tajusin, että mulla oli vielä selitettävää.
"Osittain se kyllä johtuu myös musta. Mä oon löytäny toisen ja oon onnellinen." sanoin varovasti.
Hannahin kasvoilta näki järkytyksen ja surun, joka johti kyyneliin.
"Mä en siis riittänytkään sulle." Hannah sanoi.
Hannahin kyyneleiden täyttämät silmät katsoivat mua anelevasti.
"Ei kysymys oo siitä. Mä vaan kaipasin rakkauden tuntemista uudestaan ja löysin mahdollisesti mun elämäni tytön." sanoin.
"Enkö mä oo enää se sulle?" Hannah kysyi, edelleen pidätellen itkua.
Kävelin Hannahin viereen toisellepuolen pöytää ja otin hänet syleilyyni.
"Kuule Hannah, sä tuut aina olemaan tärkeä mulle, tapahtu mitä vaan." sanoin.
"Varmasti?" Hannah kysyi.
"Varmasti." vastasin.
*******************************************************************************
Kun mietin tuota tilannetta jälkikäteen niin me erottiin loppujenlopuksi ihan hyvissä väleissä. Ei kai me muuten oltais näin hyvissä väleissä kuin nyt. Silloin tosin mä luulin, että me ei tultas enää olemaan Hannahin kanssa missään tekemisissä, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että Hannah antoi mulle armoa. Sovinto oli jotain, mikä oli hankala tehdä Hannahin kanssa hänen tempperamenttinsä tuntien. Me ei puhuttu toisillemme sanaakaan pitkään aikaan eron jälkeen, mutta pitkän keskustelun jälkeen kaikki oli taas hyvin.
Mun oli nyt kysyttävä itseltäni se ratkaiseva kysymys: kumman kanssa mä näin itseni tulevaisuudessa? Kun mä ajatuksissani summasin joka hetken, jokaisen tunteen ja kokohistorian niin mä tajusin jotain. Filminauha mun mielessä pysähtyi tiettyihin kohtiin, jotka oli mun elämän parhaita hetkiä ja kaikki oli yhtäkkiä selvää. Mä näin sielunisilmin sen filmin jatkon ja tiesin, kenen kasvot siinä tulisivat olemaan. Se oli Hannah. Se oli aina ollut Hannah.
Mä olin täydellisessä umpikujassa, josta mä sain kyllä kiittää vaan itseäni: tai pikemminkin mun typerää sydäntä, joka ei millään kertonut mulle oikee ratkaisua. Ehkä se ei etes tiennyt sitä, tai se on tän koko ajan yrittänyt kertoa mulle jotain, mutta mä en ole vaan kuunnellut. Jokatapauksessa mun pää oli täysin sekaisin, enkä mä pystynyt miettimään muuta, kuin kahta tyttöä, jotka oli mulle kumpikin tärkeämpiä, kuin mikään muu tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan tuu olejmaan onnellinen, jos tää jatkuu näin.
Hannahilla ja mulla on meidän historia: sitä mä en kiellä. Enkä myöskään sitä kuinka helppoa hannahin kanssa oli olla, tai unohda sitä kuinka palavasti mä siihen aikanaan rakastuin. Se ei katoa koskaan mihinkään. Emma on kuitenkin jotain, jota mä en vaan voi päästää menemään. Se olis niin väärin ja mä joutuisin katumaan sitä mun loppu elämän, mutta jos mä valitsisin Hannahin niin kuinka Emma suhtautuis siihen? Haluaisko se olla missään tekemisissä mun kanssa enää koskaan? Voitasko me olla ystäviä sen jälkeen?
Kumpaa mä rakastin? Se oli hyvä kysymys, johon mä tällä hetkellä en voi vastata muuta kun kumpaakin. Hyvin eri tavalla, mutta silti kumpaakin. Tää koko juttu on vaivannut mua siitä asti kun mä tapasin Emman: siitä asti kun mä rakastuin siihen, sen naururuun ja vilpittömyyteen. Se oli jotain aivan muuta, mihin olin tulisieluisen Hannahin kanssa tottunut ja siksi erittäin kiehtovaa. Mun tapana ei ole yleensä flirttailla tuntemattomille, mutta Emma oli poikkeus: ainoa poikkeus. Olisinhan mä nyt hölmö, jos nuin suloinen tyttö olis päässy multa huomiomatta.
Halusiko Hannah mut ylipäätänsä takaisin? Meidän suhteen päättymisen muistaen epäilen kyllä sitä. Suurin syy siihen oli Emma, mutta taustalla oli paljon muutakin.
*****************************************************************************
Menneisyys, syksy
Pyysin Hannahia tapaamaan mut kertoakseni, että meidän suhde oli ohi, että mä olin löytänyt toisen ja se olisi viimeinen pisara. Olin keittänyt meille kupit ekspressoa, koska tiesin Hannahin pitävän siitä.
"Mistä sä halusit puhua kulta?" Hannah kysyi äänellä, jota useimpina päivinä rakastin.
Se oli yksi vaikeimmista asiosta, joita mun on koskaan pitänyt tehdä, mutta turha sitä oli pitkittää.
"Hannah, kaikki ei oo ollu viime aikoina kunnossa ja säkin tiedät sen." aloitin varovasti.
Hannah oli kipakka, eikä varmasti pitänyt kuulemastaan.
"Mä taidan tietää mistä sä puhut." Hannah sanoi hiljaa.
Osan hän varmaan tiesikin, mutta ei kaikkea.
"Mä tiedän, että mä en oo ollu viime aikoina täydellinen tyttöystävä ajan puolesta ja kouluun liityvän kireyden takia, mutta me voidaan selvittää se." Hannah sanoi.
Siinä nähtiin Hannahin tyypillinen selittely puhe, mutta se ei mennyt läpi.
"Ei Hannah! Mä tiedän, että sä teet kyllä kaikkes, jotta saisit pelastettua meidän suhteen, mutta se on ohi!" huusin saatuani tarpeeksi.
Olin valmiina lähtemään pois, kunnes tajusin, että mulla oli vielä selitettävää.
"Osittain se kyllä johtuu myös musta. Mä oon löytäny toisen ja oon onnellinen." sanoin varovasti.
Hannahin kasvoilta näki järkytyksen ja surun, joka johti kyyneliin.
"Mä en siis riittänytkään sulle." Hannah sanoi.
Hannahin kyyneleiden täyttämät silmät katsoivat mua anelevasti.
"Ei kysymys oo siitä. Mä vaan kaipasin rakkauden tuntemista uudestaan ja löysin mahdollisesti mun elämäni tytön." sanoin.
"Enkö mä oo enää se sulle?" Hannah kysyi, edelleen pidätellen itkua.
Kävelin Hannahin viereen toisellepuolen pöytää ja otin hänet syleilyyni.
"Kuule Hannah, sä tuut aina olemaan tärkeä mulle, tapahtu mitä vaan." sanoin.
"Varmasti?" Hannah kysyi.
"Varmasti." vastasin.
*******************************************************************************
Kun mietin tuota tilannetta jälkikäteen niin me erottiin loppujenlopuksi ihan hyvissä väleissä. Ei kai me muuten oltais näin hyvissä väleissä kuin nyt. Silloin tosin mä luulin, että me ei tultas enää olemaan Hannahin kanssa missään tekemisissä, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että Hannah antoi mulle armoa. Sovinto oli jotain, mikä oli hankala tehdä Hannahin kanssa hänen tempperamenttinsä tuntien. Me ei puhuttu toisillemme sanaakaan pitkään aikaan eron jälkeen, mutta pitkän keskustelun jälkeen kaikki oli taas hyvin.
Mun oli nyt kysyttävä itseltäni se ratkaiseva kysymys: kumman kanssa mä näin itseni tulevaisuudessa? Kun mä ajatuksissani summasin joka hetken, jokaisen tunteen ja kokohistorian niin mä tajusin jotain. Filminauha mun mielessä pysähtyi tiettyihin kohtiin, jotka oli mun elämän parhaita hetkiä ja kaikki oli yhtäkkiä selvää. Mä näin sielunisilmin sen filmin jatkon ja tiesin, kenen kasvot siinä tulisivat olemaan. Se oli Hannah. Se oli aina ollut Hannah.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)