Winter love ~Osa 8~

Kuten saattoikin jo arvata niin koko loppuloman ajan en saanut Liamia mielestäni. Se suudelma, se hetki oli jotain niin unohtumatonta. Olin todellakin näiden sattumien kautta löytänyt jonkun, jonka kanssa jaoin samoja kiinnostuksenkohteita ja jonka kanssa viihdyin paremminkin kuin hyvin. Olin erityisesti äärimmäisen imarreltu, jos Liam tunsi läheskään yhtä vahvasti minua kohtaan ja uskoin, että niin oli, ellen sitten lukenut merkkejä pahasti väärin.

Sitä seuraavina päivinä soittelimme toisillemme aktiivisesti, vaikkei meillä olisikaan ollut varsinaisesti mitään sen merkittävämpää asiaa: halusimme vain kuulla toistemme äänet. Välillä tuntui jopa siltä, että olimme hölmöjä ja pelkäsimme toisen katoavan johonkin, jos emme olleet jollain tavalla toistemme tavoitettavissa koko ajan. Sitä kai se oli kun rakastui ja vielä meidän tapauksessa näinkin nopeasti ja sattumalta.

Tiesimme haluavamme olla yhdessä, vaikka olimmekin vasta tavanneet. Ainoa ongelma oli vain välimatka, joka tuli väistämättä pohdintaan kun meidän kummankin tulisi jo aika lähteä omille teillemme, kotiin autuaasta paratiisista. Meillä ei ollut edes tarkkaa suunnitelmaa siitä, kuinka etenisimme, mutta se oli varmaa, että emme unohtaisi toisiamme. Lisäksi lupasimme käydä vielä sanomassa toisillemme hyvästit ennen kuin lähdemme.

Kun olimme pakkaamassa autoa ja tekemässä lähtöä tuntui äärimmäisen haikealta jättää tämä kaikki taakse, mutta Liamin ansiosta mulla tulis aina olemaan pieni palanen siitä muistona aatteissani. En tulisi koskaan unohtamaan yhteistä aikaamme täällä, vaikka mitä tulevaisuus toisikaan mukanansa.

"Nyt tää on sitten oikeasti loman loppu. Se oli kyllä mun elämän paras, mutta kaiken hyvän on tunnetusti päätyttävä joskus." Liam sanoi.

En osannut sanoa oikein mitään. Tunsin palasen kurkussani, mutta siinä oli myös haikeuden lisäksi toivoa.

"Et arvaakkaan kuinka paljon mulla tulee ikävä sua." sanoin melkein itkien.

Liamin silmät olivat selvästi kostuneet, mutta mies ei tietenkään suoranaisesti ikinä itkenyt. Mun mielestä taas oli pikemminkin positiivista, että hänkin uskalsi näyttää tunteensa avoimesti.

"Samat sanat kaunokaiseni." hän sanoi tönäisten minua ja hymyili liikutuksensa läpi.

Oli sanomattakin selvää, ettei hyvästejä ollut koskaan helppo sanoa. Varsinkin kun sanat tuntuivat olevan muutenkin halusessa. Mitä sanoa jollekulle, jota ei välttämättä näe enää koskaan? Oliko siihen jotain ohjetta, tai kaavaa?

"Tässä on jotain pientä, jonka mä haluaisin antaa sulle näin muistoksi." Liam sanoi ja ojensi minulle kuvan päivästä, jolloin me oltiin harjoittelemassa lautailua.

Onneksi Liam oli ottanut siitä päivästä muutaman kuvan. Laitan yhden kehyksiin heti kotona ja aina kun kaipaan piristystä, tai elämä tuntuu muuten vaan kurjalta niin voin katsoa sitä ja muistaa tämän loman.

"Kiitos. Tää on just täydellinen kehyksiin, jotka mulla on kotona omalla pöydällä." sanoin kyynelehtien.

Pitkään kuului vain hiljaista niiskutusta molempien suunnalta, kunnes sitten syöksyimme halaamaan toisiamme oikein kunnolla. Se rutistus tuntui joka luussa ja sai mielialani kääntymään hetkessä lähes ylösalaisin.

"Ollaan mekin yksiä itkupillejä." Liam sanoi nauraen.

Minäkin hymyilin. Olihan se aika naurettavaa vetistellä yhtä vuolaasti, kuin maailma olisi loppumassa. Kyse oli vain erosta siihen asti, kunnes keksisimme keinon tavata uudestaan: milloin se nyt ikinä olisikaan.

"Kyllä me tavataan taas pian. Mä oon varma siitä. Niin kauan kun vaan julkiset kulkuvälineet vaan pelaa ilman typeriä lakkoja niin on joku tapa päästä aina toisen luokse." Liam sanoi vitsaillen.

Olisikin asia oikeasti niinkin yksinkertainen, mutta se oli totta, että keinoja matkustaa oli olemassa monia.

"Oon pahoillani, mutta mä en oo koskaan ollu kovin hyvä pitkissä hyvästeissä." sanoin.

"Liikaa tunteita pinnassa: tiedän. Niiden ilmaisu katseella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa." Liam sanoi.

Hän osasi lähes lukea mun ajatukset. Tarkoitin nimenomaan sanojen teennäisyyttä, kun ne eivät vain kyenneet kuvaamaan tunteita tarpeeksi hyvin.

"Meidänkin auto taitaa olla jo pakattuna ja valmiina odottamassa mua. Harmi, ettei mulla oo mitään hienoa sanottavaa tähän loppuun, vaikka tuntuu, että se olis ollu paikallaan." Liam sanoi.

"Ei se mitään. Aina ei tarvii olla mikään runolintu välittääkseen tunteita." sanoin hymyillen.

Katsoimme toisiamme syvälle silmiin pitkään, lähestyen toisiamme hitaasti. Suutelimme ja Liam piti kättään poskellani. Se tuntui kylmältä, kun taas hänen huulensa olivat lämpimät. Suudelma oli pitkä, mutta kehoni jäi jotenkin kaipaamaan yhä edelleen lisää. Se oli kuin addiktoitunut tunteeseen Liamin läheisyydestä, koskaan saamatta tarpeekseen.

"Tähän tän kuuluikin päättyä tältä erää, eikä mihinkään teennäisiin vertauksiin Voltairelta." sanoin nauraen.

Liam hymyili: esitellen kunnolla suloisia, pieniä, mutta silti näkyviä naururyppyjään. Muutaman sekunnin kuluttua vähän kauempaa kuului äänekäs auton torven tööttäys.

"Nyt porukat sai varmaan jo hepulin." Liam sanoi vitsikkäästi.

Käänsin katseeni meidänkin autoon päin ja näin heidän odottavan SB:tä lukuunottamatta ihme kyllä kärsivällisesti. Kai vanhemmat ymmärsivät, kuinka tärkeästä asiasta mulle tässä oli kysymys.

"Mene vaan, ettei ne kohta jätä sua tänne. Eiköhän kaikki haluttu välittyny jo äsken." sanoin kikattaen.

Liam lähti kävelemään ripeästi kohti heidän mökkiään, samalla luoden minuun vielä viimeisen, huumaavan katseen, joka jätti tumman punan poskilleni. Jäin seisomaan vielä hetkeksi katsomaan taivasta, kunnes olin viimein mielessäni valmis lähtöön. Istuin autoon hymyilevänä ja oloni oli jotenkin kelluva, kupliva.

"Turvavyö kiinni hurjastelija." isä sanoi höröttäen.

Tietysti kaikki olivat katsoneet tarkkaan mun ja Liamin intiimihköä kuherteluhetkeä. Jotenkin en kuitenkaan viitsinyt välittää, tai sitten pääni oli sen verran pilvissä, etten kyennytkään edes ajattelemaan järkevästi.

"Saatte nauttia maisemista vielä jonkin aikaa, mutta kohta nekin alkaa muistuttaa sitä vanhaa tuttua." sanoi isä.

Tiesin sen varsin hyvin. Siksi en irrottanutkaan katsettani ikkunasta vielä pitkään aikaan. Asetin tyynyn pääni alle ja nautin vielä viimeisistä alppimaisemien rippeistä, jotka sain nähdä.