Winter love ~Osa 7~

Ennen kuin huomasimmekaan ilta oli jo pitkällä. Isä oli ehtinyt jo käydä useamman kerran hymyilemässä vihjailevaan tapaansa taustalta, kunnes ei ilmeisesti viimeisimmän naurunremakan kuullessaan enää malttanut pysyä enää sen kauempana.

"Ai täällä pelataan korttia. Kumpi on voitolla?" hän kysyi.

"Aika tasoissa. Liam taitaa kyllä kokonaispisteissä pestä mut mennentullen." vastasin hymyillen.

Osittain se johtui siitä, että ehkä pelannut parhaan taitoni mukaan ihan vain kohteliaisuuttani. Kyllä mä olisin Liamin peitonnut jo sillä vuosien harjoituklsella, joka mulla oli.

"Vai niin. Mikä sut tänne meidän mökille toi?" isä kysyi.

"Kävelin lähistöllä ja tunnistin teidän auton sieltä laskettelemasta joten arvelin, että Summer on varmaan täällä." Liam vastasi.

Tiesin kyllä, että isän silmissä tämä hirittely ja tuijottelu näytti varmasti joltain muutakin, kuin vain lyhyeltä illanvietolta kahden toistaiseksi vielä toisilleen tuntemattoman välillä, mutta en välittänyt.

"Onpa kiva, että teidän tapaaminen ei jäänyt vaan siihen yhteen kertaan, sillä lomaa on vielä jäljellä ja veikkaampa, että Summerille voi tulla aika tylsää, kun SB:n seura tuskin tuntuu mitenkään ideaalilta." isä sanoi vitsaillen.

Siinä hän oli kyllä oikeassa: viisi vuotiaan rökänokan kanssa ei oikein tahtonut saada aikaa kovinkaan järkevää keskustelua.

"Jos sopii niin voisin istahtaa hetkeksi teidän viereenne ja tutustua kunnolla tähän Liamiinkin kun viimeksi me tavattiin vaan niin nopeasti." isä sanoi.

Sitten hän malttoi istahtaa viereemme niin kuin kauhukseni osasin jo arvellakkin. Siitä Liamin suhteellisen perusteellinen tenttaaminen sitten lähti ja viime kertaistakin intensiivisenä.

"Mistä sä olet kotoisin?" hän kysyi.

Se oli kysymys, jota en ollut itsekkään muistanut vielä Liamilta kysyä.

"Wolvershamptonista." Liam vastasi.

"Kuulostaa kyllä tutulta paikalta. Ehkä siellä on tultu joskus käytyäkin." isä sanoi.

Oli kai enemmän kuin odotettavissa, että hän yritti päästä perille uudesta vastakkaistasukupuoltaolevasta ystävästäni kyselemällä juuri niitä peruskysymyksiä, joita uteliaat vanhemmat esittivät kun tytöllä sattuu olemaan nimenomaan poika vieraana.

"Mistä sä oot kiinnostunut? Mitä harrastuksia nykyajan pojilla on?" oli turhankin ilmeinen, mutta vastaus kiinnosti kieltämättä minuakin.

"Liikunta on aina ollut lähellä mun sydäntä, kuten varmaan lasketteluharrastuksesta voi päätellä. Lisäksi käyn lenkkeleilemässä ahkerasti, varsinkin kesä-aikaan." Liam kertoi.

Entisenä urheilija isän silmissä Liamin osakkeet varmasti nousivat roimasti.

"Sehän on hyvä, että pysyy liikkeessä! Vaikkei nyt uskoisi niin itsekkin olin aikoinani kova treenaamaan ja kilpailinkin rinteessä." isä sanoi.

Isä oli kyllä suhteellisen hyvässä kunnossa edelleen, vaikka olihan ikä tietenkin vetänyt veronsa.

"Ai niinkö? Olisi mahtava kuulla lisää, kun itselläni ei nimittäin ole kertynyt mitään vastaavaa kokemusta. Ehkä oon vaan ollut liian pelkuri yrittääkseni." Liam sanoi.

Olin nähnyt Liamin lautailemassa ja sen perusteella hän kyllä pärjäisi ihan kilpatasollakin. Kai meillä kaikilla piili pieni itse-epäilys, vaikka lähtökohdat olisivat riittävät tavoittelemaan tähtiä.

"Sitä pitää vain mennä rohkeasti mukaan! En voi väittää, että itsekkään olisin menestynyt mitenkään tähdellisesti alussa, mutta tekemällä ja kokeilemalla oppii." isä sanoi.

"Niinhän se on ja Summer on hyvä todiste siitä, että riittävällä sinnikkyydellä voi ehdottomasti onnistua oppimaan jotain uutta." Liam sanoi.

"No, elähän nyt suotta liikaa suitsuta... Eihän se pari päivää sitten tapahtunut ollut juuri mitään, kun lensin rähmällenikin..." sanoin, tunnustaen isällekkin, kuinka tohelo ja kompura olin ollut.

Isä repesi pieneen, hyväntahtoiseen nauruun. Punastelin hieman ja tiesin isän virneestä molempien huomanneen sen. En voinut peitellä sitä, kuinka kohtuuttomankin ylistäviltä Liamin sanat kuulostivat korvaani.

"Paraskin laskija kaatuu joskus. Jos meillä on vielä aikaa niin voisin kertoa lyhyennetyn version yhdestä kerrasta, kun loukkasin polveni ja kuntoutuminen vaati suhteellisen pitkän ajan." isä sanoi.

Kuulosti siltä, että tämä tarina saattoi olla minullekkin uusi.

"Ei kai tässä ole vielä mikään kiire, jos se sopii, että viivyn vielä hetken." Liam sanoi katsottuaan kelloa.

"Hyvä on sitten, jos nuorisoa kiinnostaa vanhan ukon jorinat. Sanokaa kuitenkin heti jos seloustus on menossa liian pitkäksi." isä sanoi.

Hän saattoi olla varma, että ainakin mä keskeyttäisin varmasti, jos isä menisi liikaa yksityiskohiin, jotka eivät oikeastaan enää liittyisi mitenkään itse tarinaan.

"Tämä siis tapahtui kun olin vähän teitä vanhempi ja paikka oli saksassa..." hän aloitti.

Kuuntelimme hyvinkin kärsivällisesti ja tällä kertaa isän tarina oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen: ainakin verrattuna moniin muihin, jotka saatoivat käytännössä junnata paikallaan useamman tunnin. En tiedä oliko se vain yleistä kohtilaisuutta Liamia kohtaan, mutta nyt isä malttoi mielensä ja kertoi vain olennaisen: koko jutun pointti oli nimenomaan sinnikkyys, joka lopulta palkittaisiin, kunhan vaan malttaisi olla tarpeeksi kärsivällinen.

Välillä yritin myös kuvitella itseni samaan tilanteeseen: kykenemättömäksi laskemaan, tai vähään aikaa edes urheilemaan. Se tuntuisi vaikealta, mutta kuinka ihanaa olisikaan palata pitkän tauon jälkeen takaisin entistä ehompana ja pistämään parastaan.

"Se kokemus teki minusta vahvemman ja näin kliseisesti sanottuna jopa muokkasi musta sen ihmisen, joka olen tänään. Tarinan loppu." isä sanoi.

Olimme kaikki hetken hiljaa jopa vaikuttuneina hänen tarinastaan.

"Kiitos kahvista, seurasta ja kaikesta. Oli mukava ilta, mutta nyt mun täytyy varmaan mennä." Liam sanoi.

"Mene ihmeessä, ettei sun vanhemmat luule, että sut on kidnapattu." isä sanoi vitsaillen.

Saatoin Liamin ovelle ja olin tyytyväinen, että isä ymmärsi jäädä istumaan keittiöön.

"Toivottavasti tavataan vielä jossain. Soitellaan ja meilataan ainakin jos ei muuta." Liam sanoi hymyillen toivekkaana.

"Niin tehdään. Kiitos sullekkin vielä kaikesta: erityisesti lautailuopetuksesta." sanoin.

"Ilo oli ihan mun puolella." LIam sanoi jälleen hymyillen kuin aurinko.

Punastelin ja hymy levisi kasvoilleni kuin pikku-tytöllä. Sitten ihan spontaanisti hivuttauduimme lähemmäs toisiamme ja suutelimme. Se kihelmöi koko kropassa ja oloni oli vaivattomampi kuin koskaan: ihan kuin lentäsin enkelin siivillä.

"Parempaa ku kermatoffee." Liam sanoi leikkisästi ja tönäisi minua olkapäälle.

Hän laittoi oven kiinni perässää vilkaisten minua vielä kerran. Jäin hymyilemään tyytyväisenä omalle peilkuvalleni.