Lorun loppu (ainakin toistaiseksi)

Tein nyt semmosen päätöksen, että lopetan ainaki jokski aikaa tän fanfic blogin pitämisen, koska mä en usko, että mulla tän hetken elämäntilanteessa ois enää välttämättä aikaa, tai motivaatiota enää kirjottaa. Yli-oppilaskirjotukset nimittäin alkaa painaa jo kovaa kyytiä päälle ja mulla on vielä rutosti opiskeltavaa, luettavaa, laskettavaa, mätettävää ( tajuutte ehkä myöhemmin XDXDXD ) ennen sitä. Alotan näillänäkymin tänään täysin toisenlaisen blogin, jossa selitän parhaani mukaan mahollisimman mielenkiintosesti ja monipuolisesti siitä, mitä tapahtuu jos ihminen menee kieltämään iteltään jonku, ihan minkä tahansa asian ihan täysin¨ja totaalisesti. Lukekaa vaan siis sitte pois jos kiinnostaa, kommentoikaa vaikka sitte ilkeästikki, että kehittysin mahollisimman paljon kirjottajana ennen äikän yo-essee koetta. Kaikista tervetulleinta on tietenki positiivinen palaute ja eritoten se kuuluisa rakentava kriitiikki. Jos ollaan ihan rehellisiä niin mua pelottaa ihan sikana, että tää uuden blogin alottaminen onki tosi huono idea, tuun itkemään ja parkumaan, et miks koskaan loin sen, romahtamaan, ahistumaan varmasti suunnattomasti, stressaamaan kaikkia mun ympärillä valittamalla, että "tännään taaskaan en jaksanu, enkä viittiny edes alottaa kirjottamaan uutta postausta blogiin. Oon hirvee ihminen ja täys laiskapaska (onkohan toi yhdyssana etes? :O) ! Tuntuu, et saan vähintään hermoromahuksen ja ainaki 3 vuotta sairaslomaa: Ei, kuolen varmaan, jos joku teistä tunnistaa mut ja tuntee mut henkilökohtasesti, mutta no, antaa sitte vaan mennä tämäki nettiin koko tän julman maailman silmien eteen pällisteltäväksi, koska mulla ei varmaan oo kuitenkaan mitkään yksityisyyssuojaukset taaskaan bloggerissa päällä, en osaa enkä jaksa niitä laittaa, mutta omahan on mokani. Adios vaan ja älkää pppppppppppppppppppppppppppppppppppppppppppllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllliiiiiiiiiiiiiiiissssssssssssssssssssssssssssssssssssssss lytätkö mua ainakaan ihan ihan vielä, okei? Hyvä?

Ps. kirjoittaja ei vastaa murteellisuuksista oheisessa, tai tulevissa teksteissä.

T: Jo näin muutaman päivän jälkeen massaa ahkerasti kasvattanut huomenna puntarille vähintään 2 kiloa nisuja tankanneenaasteleva ML, eli maltillinen lihottaja XDXDXD

Pps. sanokaa sitte ihan suoraa, jos ette tajunnu hölkäsenpöläystäkään, koska mun käetki ihan tärisee, ku jännitän niin hulluna tän julkasemista :''D


Sen uuden blogin osote on http://finalygrowingup.blogsopt.fi , mut menee aikaa ennen ku sinne tulee oikeeta tekstiä, koska mun pitää eka saada ajatukseni kasáan ja miettiä vielä, et millanen siitä imagoltaan tulee.

Winter love ~Osa 8~

Kuten saattoikin jo arvata niin koko loppuloman ajan en saanut Liamia mielestäni. Se suudelma, se hetki oli jotain niin unohtumatonta. Olin todellakin näiden sattumien kautta löytänyt jonkun, jonka kanssa jaoin samoja kiinnostuksenkohteita ja jonka kanssa viihdyin paremminkin kuin hyvin. Olin erityisesti äärimmäisen imarreltu, jos Liam tunsi läheskään yhtä vahvasti minua kohtaan ja uskoin, että niin oli, ellen sitten lukenut merkkejä pahasti väärin.

Sitä seuraavina päivinä soittelimme toisillemme aktiivisesti, vaikkei meillä olisikaan ollut varsinaisesti mitään sen merkittävämpää asiaa: halusimme vain kuulla toistemme äänet. Välillä tuntui jopa siltä, että olimme hölmöjä ja pelkäsimme toisen katoavan johonkin, jos emme olleet jollain tavalla toistemme tavoitettavissa koko ajan. Sitä kai se oli kun rakastui ja vielä meidän tapauksessa näinkin nopeasti ja sattumalta.

Tiesimme haluavamme olla yhdessä, vaikka olimmekin vasta tavanneet. Ainoa ongelma oli vain välimatka, joka tuli väistämättä pohdintaan kun meidän kummankin tulisi jo aika lähteä omille teillemme, kotiin autuaasta paratiisista. Meillä ei ollut edes tarkkaa suunnitelmaa siitä, kuinka etenisimme, mutta se oli varmaa, että emme unohtaisi toisiamme. Lisäksi lupasimme käydä vielä sanomassa toisillemme hyvästit ennen kuin lähdemme.

Kun olimme pakkaamassa autoa ja tekemässä lähtöä tuntui äärimmäisen haikealta jättää tämä kaikki taakse, mutta Liamin ansiosta mulla tulis aina olemaan pieni palanen siitä muistona aatteissani. En tulisi koskaan unohtamaan yhteistä aikaamme täällä, vaikka mitä tulevaisuus toisikaan mukanansa.

"Nyt tää on sitten oikeasti loman loppu. Se oli kyllä mun elämän paras, mutta kaiken hyvän on tunnetusti päätyttävä joskus." Liam sanoi.

En osannut sanoa oikein mitään. Tunsin palasen kurkussani, mutta siinä oli myös haikeuden lisäksi toivoa.

"Et arvaakkaan kuinka paljon mulla tulee ikävä sua." sanoin melkein itkien.

Liamin silmät olivat selvästi kostuneet, mutta mies ei tietenkään suoranaisesti ikinä itkenyt. Mun mielestä taas oli pikemminkin positiivista, että hänkin uskalsi näyttää tunteensa avoimesti.

"Samat sanat kaunokaiseni." hän sanoi tönäisten minua ja hymyili liikutuksensa läpi.

Oli sanomattakin selvää, ettei hyvästejä ollut koskaan helppo sanoa. Varsinkin kun sanat tuntuivat olevan muutenkin halusessa. Mitä sanoa jollekulle, jota ei välttämättä näe enää koskaan? Oliko siihen jotain ohjetta, tai kaavaa?

"Tässä on jotain pientä, jonka mä haluaisin antaa sulle näin muistoksi." Liam sanoi ja ojensi minulle kuvan päivästä, jolloin me oltiin harjoittelemassa lautailua.

Onneksi Liam oli ottanut siitä päivästä muutaman kuvan. Laitan yhden kehyksiin heti kotona ja aina kun kaipaan piristystä, tai elämä tuntuu muuten vaan kurjalta niin voin katsoa sitä ja muistaa tämän loman.

"Kiitos. Tää on just täydellinen kehyksiin, jotka mulla on kotona omalla pöydällä." sanoin kyynelehtien.

Pitkään kuului vain hiljaista niiskutusta molempien suunnalta, kunnes sitten syöksyimme halaamaan toisiamme oikein kunnolla. Se rutistus tuntui joka luussa ja sai mielialani kääntymään hetkessä lähes ylösalaisin.

"Ollaan mekin yksiä itkupillejä." Liam sanoi nauraen.

Minäkin hymyilin. Olihan se aika naurettavaa vetistellä yhtä vuolaasti, kuin maailma olisi loppumassa. Kyse oli vain erosta siihen asti, kunnes keksisimme keinon tavata uudestaan: milloin se nyt ikinä olisikaan.

"Kyllä me tavataan taas pian. Mä oon varma siitä. Niin kauan kun vaan julkiset kulkuvälineet vaan pelaa ilman typeriä lakkoja niin on joku tapa päästä aina toisen luokse." Liam sanoi vitsaillen.

Olisikin asia oikeasti niinkin yksinkertainen, mutta se oli totta, että keinoja matkustaa oli olemassa monia.

"Oon pahoillani, mutta mä en oo koskaan ollu kovin hyvä pitkissä hyvästeissä." sanoin.

"Liikaa tunteita pinnassa: tiedän. Niiden ilmaisu katseella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa." Liam sanoi.

Hän osasi lähes lukea mun ajatukset. Tarkoitin nimenomaan sanojen teennäisyyttä, kun ne eivät vain kyenneet kuvaamaan tunteita tarpeeksi hyvin.

"Meidänkin auto taitaa olla jo pakattuna ja valmiina odottamassa mua. Harmi, ettei mulla oo mitään hienoa sanottavaa tähän loppuun, vaikka tuntuu, että se olis ollu paikallaan." Liam sanoi.

"Ei se mitään. Aina ei tarvii olla mikään runolintu välittääkseen tunteita." sanoin hymyillen.

Katsoimme toisiamme syvälle silmiin pitkään, lähestyen toisiamme hitaasti. Suutelimme ja Liam piti kättään poskellani. Se tuntui kylmältä, kun taas hänen huulensa olivat lämpimät. Suudelma oli pitkä, mutta kehoni jäi jotenkin kaipaamaan yhä edelleen lisää. Se oli kuin addiktoitunut tunteeseen Liamin läheisyydestä, koskaan saamatta tarpeekseen.

"Tähän tän kuuluikin päättyä tältä erää, eikä mihinkään teennäisiin vertauksiin Voltairelta." sanoin nauraen.

Liam hymyili: esitellen kunnolla suloisia, pieniä, mutta silti näkyviä naururyppyjään. Muutaman sekunnin kuluttua vähän kauempaa kuului äänekäs auton torven tööttäys.

"Nyt porukat sai varmaan jo hepulin." Liam sanoi vitsikkäästi.

Käänsin katseeni meidänkin autoon päin ja näin heidän odottavan SB:tä lukuunottamatta ihme kyllä kärsivällisesti. Kai vanhemmat ymmärsivät, kuinka tärkeästä asiasta mulle tässä oli kysymys.

"Mene vaan, ettei ne kohta jätä sua tänne. Eiköhän kaikki haluttu välittyny jo äsken." sanoin kikattaen.

Liam lähti kävelemään ripeästi kohti heidän mökkiään, samalla luoden minuun vielä viimeisen, huumaavan katseen, joka jätti tumman punan poskilleni. Jäin seisomaan vielä hetkeksi katsomaan taivasta, kunnes olin viimein mielessäni valmis lähtöön. Istuin autoon hymyilevänä ja oloni oli jotenkin kelluva, kupliva.

"Turvavyö kiinni hurjastelija." isä sanoi höröttäen.

Tietysti kaikki olivat katsoneet tarkkaan mun ja Liamin intiimihköä kuherteluhetkeä. Jotenkin en kuitenkaan viitsinyt välittää, tai sitten pääni oli sen verran pilvissä, etten kyennytkään edes ajattelemaan järkevästi.

"Saatte nauttia maisemista vielä jonkin aikaa, mutta kohta nekin alkaa muistuttaa sitä vanhaa tuttua." sanoi isä.

Tiesin sen varsin hyvin. Siksi en irrottanutkaan katsettani ikkunasta vielä pitkään aikaan. Asetin tyynyn pääni alle ja nautin vielä viimeisistä alppimaisemien rippeistä, jotka sain nähdä.

Winter love ~Osa 7~

Ennen kuin huomasimmekaan ilta oli jo pitkällä. Isä oli ehtinyt jo käydä useamman kerran hymyilemässä vihjailevaan tapaansa taustalta, kunnes ei ilmeisesti viimeisimmän naurunremakan kuullessaan enää malttanut pysyä enää sen kauempana.

"Ai täällä pelataan korttia. Kumpi on voitolla?" hän kysyi.

"Aika tasoissa. Liam taitaa kyllä kokonaispisteissä pestä mut mennentullen." vastasin hymyillen.

Osittain se johtui siitä, että ehkä pelannut parhaan taitoni mukaan ihan vain kohteliaisuuttani. Kyllä mä olisin Liamin peitonnut jo sillä vuosien harjoituklsella, joka mulla oli.

"Vai niin. Mikä sut tänne meidän mökille toi?" isä kysyi.

"Kävelin lähistöllä ja tunnistin teidän auton sieltä laskettelemasta joten arvelin, että Summer on varmaan täällä." Liam vastasi.

Tiesin kyllä, että isän silmissä tämä hirittely ja tuijottelu näytti varmasti joltain muutakin, kuin vain lyhyeltä illanvietolta kahden toistaiseksi vielä toisilleen tuntemattoman välillä, mutta en välittänyt.

"Onpa kiva, että teidän tapaaminen ei jäänyt vaan siihen yhteen kertaan, sillä lomaa on vielä jäljellä ja veikkaampa, että Summerille voi tulla aika tylsää, kun SB:n seura tuskin tuntuu mitenkään ideaalilta." isä sanoi vitsaillen.

Siinä hän oli kyllä oikeassa: viisi vuotiaan rökänokan kanssa ei oikein tahtonut saada aikaa kovinkaan järkevää keskustelua.

"Jos sopii niin voisin istahtaa hetkeksi teidän viereenne ja tutustua kunnolla tähän Liamiinkin kun viimeksi me tavattiin vaan niin nopeasti." isä sanoi.

Sitten hän malttoi istahtaa viereemme niin kuin kauhukseni osasin jo arvellakkin. Siitä Liamin suhteellisen perusteellinen tenttaaminen sitten lähti ja viime kertaistakin intensiivisenä.

"Mistä sä olet kotoisin?" hän kysyi.

Se oli kysymys, jota en ollut itsekkään muistanut vielä Liamilta kysyä.

"Wolvershamptonista." Liam vastasi.

"Kuulostaa kyllä tutulta paikalta. Ehkä siellä on tultu joskus käytyäkin." isä sanoi.

Oli kai enemmän kuin odotettavissa, että hän yritti päästä perille uudesta vastakkaistasukupuoltaolevasta ystävästäni kyselemällä juuri niitä peruskysymyksiä, joita uteliaat vanhemmat esittivät kun tytöllä sattuu olemaan nimenomaan poika vieraana.

"Mistä sä oot kiinnostunut? Mitä harrastuksia nykyajan pojilla on?" oli turhankin ilmeinen, mutta vastaus kiinnosti kieltämättä minuakin.

"Liikunta on aina ollut lähellä mun sydäntä, kuten varmaan lasketteluharrastuksesta voi päätellä. Lisäksi käyn lenkkeleilemässä ahkerasti, varsinkin kesä-aikaan." Liam kertoi.

Entisenä urheilija isän silmissä Liamin osakkeet varmasti nousivat roimasti.

"Sehän on hyvä, että pysyy liikkeessä! Vaikkei nyt uskoisi niin itsekkin olin aikoinani kova treenaamaan ja kilpailinkin rinteessä." isä sanoi.

Isä oli kyllä suhteellisen hyvässä kunnossa edelleen, vaikka olihan ikä tietenkin vetänyt veronsa.

"Ai niinkö? Olisi mahtava kuulla lisää, kun itselläni ei nimittäin ole kertynyt mitään vastaavaa kokemusta. Ehkä oon vaan ollut liian pelkuri yrittääkseni." Liam sanoi.

Olin nähnyt Liamin lautailemassa ja sen perusteella hän kyllä pärjäisi ihan kilpatasollakin. Kai meillä kaikilla piili pieni itse-epäilys, vaikka lähtökohdat olisivat riittävät tavoittelemaan tähtiä.

"Sitä pitää vain mennä rohkeasti mukaan! En voi väittää, että itsekkään olisin menestynyt mitenkään tähdellisesti alussa, mutta tekemällä ja kokeilemalla oppii." isä sanoi.

"Niinhän se on ja Summer on hyvä todiste siitä, että riittävällä sinnikkyydellä voi ehdottomasti onnistua oppimaan jotain uutta." Liam sanoi.

"No, elähän nyt suotta liikaa suitsuta... Eihän se pari päivää sitten tapahtunut ollut juuri mitään, kun lensin rähmällenikin..." sanoin, tunnustaen isällekkin, kuinka tohelo ja kompura olin ollut.

Isä repesi pieneen, hyväntahtoiseen nauruun. Punastelin hieman ja tiesin isän virneestä molempien huomanneen sen. En voinut peitellä sitä, kuinka kohtuuttomankin ylistäviltä Liamin sanat kuulostivat korvaani.

"Paraskin laskija kaatuu joskus. Jos meillä on vielä aikaa niin voisin kertoa lyhyennetyn version yhdestä kerrasta, kun loukkasin polveni ja kuntoutuminen vaati suhteellisen pitkän ajan." isä sanoi.

Kuulosti siltä, että tämä tarina saattoi olla minullekkin uusi.

"Ei kai tässä ole vielä mikään kiire, jos se sopii, että viivyn vielä hetken." Liam sanoi katsottuaan kelloa.

"Hyvä on sitten, jos nuorisoa kiinnostaa vanhan ukon jorinat. Sanokaa kuitenkin heti jos seloustus on menossa liian pitkäksi." isä sanoi.

Hän saattoi olla varma, että ainakin mä keskeyttäisin varmasti, jos isä menisi liikaa yksityiskohiin, jotka eivät oikeastaan enää liittyisi mitenkään itse tarinaan.

"Tämä siis tapahtui kun olin vähän teitä vanhempi ja paikka oli saksassa..." hän aloitti.

Kuuntelimme hyvinkin kärsivällisesti ja tällä kertaa isän tarina oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen: ainakin verrattuna moniin muihin, jotka saatoivat käytännössä junnata paikallaan useamman tunnin. En tiedä oliko se vain yleistä kohtilaisuutta Liamia kohtaan, mutta nyt isä malttoi mielensä ja kertoi vain olennaisen: koko jutun pointti oli nimenomaan sinnikkyys, joka lopulta palkittaisiin, kunhan vaan malttaisi olla tarpeeksi kärsivällinen.

Välillä yritin myös kuvitella itseni samaan tilanteeseen: kykenemättömäksi laskemaan, tai vähään aikaa edes urheilemaan. Se tuntuisi vaikealta, mutta kuinka ihanaa olisikaan palata pitkän tauon jälkeen takaisin entistä ehompana ja pistämään parastaan.

"Se kokemus teki minusta vahvemman ja näin kliseisesti sanottuna jopa muokkasi musta sen ihmisen, joka olen tänään. Tarinan loppu." isä sanoi.

Olimme kaikki hetken hiljaa jopa vaikuttuneina hänen tarinastaan.

"Kiitos kahvista, seurasta ja kaikesta. Oli mukava ilta, mutta nyt mun täytyy varmaan mennä." Liam sanoi.

"Mene ihmeessä, ettei sun vanhemmat luule, että sut on kidnapattu." isä sanoi vitsaillen.

Saatoin Liamin ovelle ja olin tyytyväinen, että isä ymmärsi jäädä istumaan keittiöön.

"Toivottavasti tavataan vielä jossain. Soitellaan ja meilataan ainakin jos ei muuta." Liam sanoi hymyillen toivekkaana.

"Niin tehdään. Kiitos sullekkin vielä kaikesta: erityisesti lautailuopetuksesta." sanoin.

"Ilo oli ihan mun puolella." LIam sanoi jälleen hymyillen kuin aurinko.

Punastelin ja hymy levisi kasvoilleni kuin pikku-tytöllä. Sitten ihan spontaanisti hivuttauduimme lähemmäs toisiamme ja suutelimme. Se kihelmöi koko kropassa ja oloni oli vaivattomampi kuin koskaan: ihan kuin lentäsin enkelin siivillä.

"Parempaa ku kermatoffee." Liam sanoi leikkisästi ja tönäisi minua olkapäälle.

Hän laittoi oven kiinni perässää vilkaisten minua vielä kerran. Jäin hymyilemään tyytyväisenä omalle peilkuvalleni.